Kodin Kuvalehden yhteisösaitin teema on tällä viikolla yksinäisyys. Ei se minullekaan ihan vieras aihe ole ja ajattelinkin siitä muutaman sanasen sanoa.
Olen ollut viimeksi "oikeissa töissä" melkein 7 vuotta sitten, siitä asti äitiyslomalla, freelancerina ja yrittäjänä. Koko tämän ajan olen aina tehnyt töitä kotona, minulla ei ole koskaan ollut työtilaa. Välillä se on ollut kustannuskysymys, pääasiassa kuitenkin ihan käytännön sanelema juttu, siirtyminen työpaikalle kun ei vie tällä järjestelyllä kauaa aikaa. Lapset vain päiväkotiin ja kouluun, sitten takaisin kotikoneelle, tehokas työpäivä kotona ja pääsen vielä hakemaan nuorimmaisen ihmisten aikoihin päiväkodista kotiin. Illalla saatan tehdä vielä joitain työjuttuja.
Välillä, varsinkin muutamia vuosia sitten alussa, kun oli hiljaisempia jaksoja työssä, oli välillä tosi yksinäinen olo, kun ei ollut työyhteisöä, niitä oman alan työkavereita, joiden kanssa saisi jakaa päivittäiset mietteet, ongelmat tai rupatella niitä näitä ja käydä yhdessä lounaalla. Oli jotenkin ulkopuolinen, haahuileva ja päämäärätön olo, sitä tunnetta ei voi kukaan muu kuin toinen itsensä työllistäjä tunnistaa. Kaikki jännä tuntui tapahtuvan aina jossain muualla eikä kukaan kertonut, joko muistanut tai edes tajunnut kertoa siitä minulle, että olisin voinut tulla mukaan.
Niinpä aloin rohkeasti liikkumaan yksin tilaisuuksissa, tapahtumissa, hain ja pääsin mukaan ammattiyhdistykseen, kontaktoiduin ja tutustuin uusiin ihmisiin. Edelleenkin saattaa ihan joinain satunnaisina päivinä, kun puurran pitkää suunnitteluprojektia yksin kotona, tulla yksinäinen olo, mutta en enää sitä hätkähdä. Viihdyn kyllä yksinkin. Tiedän, että ihanat kollegat ovat vain faceviestin päässä minusta, ihan soitellakin voidaan päivisin!
