Rakas äitini kuoli elokuussa, monta vuotta eri tavoin sairastettuaan, 81-vuotiaana. Olen monelle maininnutkin, että on ollut raskas syksy, se ei ole ollut pelkää pihan kanssa raatamista eikä työtä-hulinaa kellon ympäri, vaan myös pohjatonta surua, kaipausta ja ikävää, hautajaisten ja monenlaisten käytännön asioiden järjestämistä. Mummukkaa jäi kaipaamaan myös 3 lastenlasta, joten lastenkin kaipausta on pitänyt osata käsitellä - olisimme kaikki mieluusti viettäneet aikaa vielä jatkossakin yhdessä.

Olen miettinyt, miten tätä asiaa täällä käsittelisin ja tarvitseeko käsitellä ollenkaan, mutta kun kävin viime aikoina blogia varten miehen ottamia kuvia läpi, silmiini sattui nyt olohuoneen nurkassa kököttävä lamppu, niin tätä kauttahan asiaa on helppo lähtä käsittelemään. Meille tähän kotiin uusi lamppu, mutta minulle jo niin tuttu lapsuudesta, kun se meilläkin olohuoneen sohvan vieressä oli aina ollut. Äidiltäni olen perinyt paljon myös samaa sisustusmakua, meillä oli lapsuudenkodissa aika vaaleaa, jonkun verran Artekia, paljon ihan tavallista merkitöntä, mutta ihan ookoonnäköistä kalustetta, joihin tämä lamppukin mielestäni lukeutuu. Lapsuudenkotia oli höystetty vaaleasta kodikkaaksi runsailla tekstiileillä, poppanaliinoilla, räsymatoilla ja ryijyillä, itsetehtynä tottakai, koska olihan äitini ammatiltaan kudonnanohjaaja.

Tyhjensimme äidin asuntoa siunaustilaisuuden jälkeen ja minulla on siitä jonkinlainen möykky rinnassa edelleen. Nopeilla päätöksillä heitimme tavaraa menemään kierrätykseen, säästimme kaiken vähääkään järkevän, käyttökelpoisen, muistorikkaan tai arvokkaan ja kuskasimme Helsinkiin sen, mitä saimme yhdellä kerralla autossa tuotua, muut odottavat vielä toisaalla. Muut pikkutavarat on vielä muuttolaatikoissa meillä yläkerran aulassa, enkä ole pystynyt laatikkoja aukaisemaan, alkaa heti itkettämään. Äidin käsien mukaan muotoutuneet nahkahanskat on minulla nyt käytössä ja saunassa pellavapyyhe, joka tuoksuu vielä vähän äidiltä.

Nappasin mukaan tuon valaisimen, jota olen jo pitkään sillä silmällä tiirannut, että pidän sen muodosta ja tyylistä ja ehkä joskus sen meille haluaisin. Nyt se hetki sitten koitti. Kääntelin lamppua ympäri ja löysin Frandsenin tarran. Ei sitten valitettavasti ollut Louis Poulsenin tuotantoa, vaikka tyylillisesti onkin aika paljon samaa. Yhtä kaikki, pidän siitä ja se sopii meille hyvin. On sen verran anonyymi, että en joka hetki sitä katsoessani ikävöi äitiä ja lapsuudenkotia. En myöskään aina edes huomaa sitä, se ei ole mikään katseenvangitsija olemuksellaan, vaan pikemminkin hiljainen ja huomaamaton, käytännöllisen kaunis valontuoja. Sellaisista elementeistä pidän kotona muutenkin kovasti.

Kaikki äidin kotiinsa valitsemat taulut toin meille, saas katsoa, päätyvätkö koskaan meidän uusille seinille ja kaksi Artekin ruokapöydäntuolia, jotka ovat käytössä ruokapöydän ympärillä. Koko ruokaryhmä kaipaa meillä muutosta muutenkin, joten katsotaan, miten nämä elementit meidän kodin sisustukseen jatkossa vaikuttavat.

Näin rauhallisina sunnuntai-iltapäivinä tulee usein juuri se kova kaipaus, olisi aikaa soittaa äidille ja jutella niitä näitä - nyt ei enää voi.