Matkani Ugandaan, pakolaisleirille sai pohtimaan sitä, että miten me mielessämme rakennamme omaa tulavaisuuttamme koko ajan - hyvin tärkeällä tavalla. Nyt taas täällä Suomen arkea elellessä ajatukset unelmista eivät ole jättäneet rauhaan, ajattelinkin kirjoittaa sinulle niistä, omien kesäpäiviesi mietteiksi.

Pakolaisleirin koulussa nuoret saivat tehtävän. Heidän tuli kirjata paperille oma unelmansa - mielellään jopa monta - ja keinot tuon unelman toteuttamiseksi. Yksi haaveili dj:n urasta, aika moni oman hotellin perustamisesta. Yksi nuorista naisista oli innostunut leipomisesta, ja hän olikin päättänyt järjestää itselleen paikan Ugandan pääkaupunkiin Kampalaan, leipuriharjoittelijaksi. Unelmista tekoihin: Toinen nuori nainen oli tullut kouluun pienen vauvansa kanssa, joka ensialkuun nukkui päiväuniaan. Hetken päästä pikkuinen heräsi, ei halunnut istua luokkahuoneessa ja oli nälkäinenkin vielä. Äiti lähti ruokkimaan tytärtään koulun portaille, unelmien kirjaaminen jäi kesken.

Toisessa luokkahuoneessa sama tehtävä tuotti vaikeuksia. Vaikka opettaja kertoi omista unelmistaan, pyrki antamaan selkeitä esimerkkejä, eivät nuoret oikein saaneet mitään unelmapaperilleen kirjattua. He istuivat mietteliäinä ja kertoivat sitten, että olivat oikeastaan unohtaneet, miten unelmoida. 

Myöhemmin opettajanhuoneessa aiheesta virisi mielenkiintoinen ja innostava keskustelu, kuinka oikeastaan tulevaisuutta ei ole, jos ei ole unelmiakaan. Ne tarvitsevat toisiaan. Yksi opettajista kiitteli, kuinka harjoitus oli herätellyt häntäkin miettimään haaveilun tärkeyttä. Hän sanoi harjoitusta ohjatessa oivaltaneensa, että on myös tavattoman tärkeää pyrkiä miettimään, miten unelmista voi tehdä totta. Kuinka oikeastaan vasta silloin tekee oman, paremman elämänsä eteen jotakin. Ja niitä tekoja tarvitaan niin Helsingin huolitelluissa toimistoissa kuin Ugandassakin, levottoman Kongon rajan tuntumassa.