Luin taannoin viisaita sanoja siitä, että moni meistä pelkää muutosta niin tosissaan, että on valmis ennemmin:

Sietämään tuttua ja kipeää elämää kuin uskaltaa lähteä tavoittelemaan uutta sekä tuntematonta. Pelko lamauttaa, estää toimimasta ja ihan viime kädessä estää  elämästä.

..............

Monissa tilanteissa me emme siis liiku tai vaihda edes asentoa, vaikka meidän takareittä hiertäisi jokin terävä niin kovin, ettemme henkeä saisi. Opettelemme elämään kivun kanssa ennemmin kuin teemme muutoksen, joka vaatii hyppäämistä ja uskaltamista. Koska entä jos putoamme? 

............

Viime maanantaina saapui kotiimme muuttokuorma. Aloin purkamaan puoli vuotta varastossa odottanutta elämäämme laatikoista. Astioita (niitä meillä on!), kynttilöitä, vaatteita, juhlapellavia, lempiromaaneja ja tiukalle rullalle kieritettyjä mattovanhuksia. Tavaroiden seasta löytyi myös muutama ruttuun painunut unelma, jotka silitin sileäksi odottamaan oikeaa hetkeä. Laatikoita avattiin, aarteita siirrettiin hyllyille, pyyhittiin pölyistä ja ihasteltiin; ai niin tällainenkin! Illalla istuin kaaoksen keskellä ja sitten se tuli, lohduton itku. Itkussa tuli ulos menneiden kuukausien rakennusväsymys, elämän uusien palikoiden raahaamisen kivistys lihaksissa. Puolikkaassa vuodessa oli konkretisoitunut paljon. Oli myyty vanha koti, etsitty, löydetty ja ostettu uusi, tehty mittava remontti, käsitelty vanhaa ja haaveiltu uudesta. Viimeiset kuukaudet olin elänyt hyvää välielämää, nauranut, juhlinut ja antanut asioiden odottaa silkkipapereissaan laatikoissa sitä hetkeä, kun tulisi purkamisen aika. 

.............

Uusissa aluissa on aina jotakin taianomaista ja vaaleanpunaista. Uudet alut eivät kuitenkaan koskaan tule ilmaiseksi, eivätkä etenkään ilman kyyneliä. Ennen kuin siirrymme vanhasta uuteen, joudumme kulkemaan mustan välitilan halki tietämättömänä, missä kohtaa alkaa vihdoin sarastaa. Tuossa mustassa, uuden elämän eteishallissa, kaikkein tärkein kyky on luottaminen ja uskominen, että jatkamalla matkaa, valoa löytyy kyllä. Luottaminen on ensiarvoisen tärkeää jo ennen tuohon halliin päätymistä. Ilman luottamista emme edes koskaan hyppää, uskalla, yritä. Hyppääminen on ehkä se vaikein osuus, muttei näkökyvyttömänä mustassa hallissakaan samoileminen mitään helppoa ole. Takaisin ei enää pääse, on vaan jatkettava eteenpäin käsikopelolla. Luotto horjuu ja toisinaan jopa katoaa (se on hurja hetki se), mutta silti sitä kulkemista on jatkettava (ja purettava taas yksi muuttolaatikko). Varovaisin, tapailevin ja jännittynein askelin - mutta askelia ovat nekin ja nekin lasketaan! 

.............

Edelleen ymmärrän sitäkin vaihtoehtoa kokeilleena, että epämukavassa tilanteessa eläminen on huomattavasti helpompaa kuin hyppääminen - se ei takuulla pelota yhtä paljon. Mutta onko se hyvää ja merkityksellistä elämää? Täällä, muuttolaatikoiden keskellä ymmärsin sen, miten paljon uskallusta tutun ja turvallisen (joskin sisimmissään väärältä tuntuvan) purkaminen vaatii. Sitäkin itkin onnesta ja surusta sekaisin, että olin uskaltanut. Tosin edelleenkin ajoittain pelottaa, enkä eteeni näe, mutta luottamisessa tulen päivä päivältä paremmaksi. Sen turvin avaan muistoja silkkipapereista, suren mennyttä ja odotan innolla tulevaa. Mustan läpi kajastaa valoa.