Kirjoitukset avainsanalla muutto

 

Luin taannoin viisaita sanoja siitä, että moni meistä pelkää muutosta niin tosissaan, että on valmis ennemmin:

Sietämään tuttua ja kipeää elämää kuin uskaltaa lähteä tavoittelemaan uutta sekä tuntematonta. Pelko lamauttaa, estää toimimasta ja ihan viime kädessä estää  elämästä.

..............

Monissa tilanteissa me emme siis liiku tai vaihda edes asentoa, vaikka meidän takareittä hiertäisi jokin terävä niin kovin, ettemme henkeä saisi. Opettelemme elämään kivun kanssa ennemmin kuin teemme muutoksen, joka vaatii hyppäämistä ja uskaltamista. Koska entä jos putoamme? 

............

Viime maanantaina saapui kotiimme muuttokuorma. Aloin purkamaan puoli vuotta varastossa odottanutta elämäämme laatikoista. Astioita (niitä meillä on!), kynttilöitä, vaatteita, juhlapellavia, lempiromaaneja ja tiukalle rullalle kieritettyjä mattovanhuksia. Tavaroiden seasta löytyi myös muutama ruttuun painunut unelma, jotka silitin sileäksi odottamaan oikeaa hetkeä. Laatikoita avattiin, aarteita siirrettiin hyllyille, pyyhittiin pölyistä ja ihasteltiin; ai niin tällainenkin! Illalla istuin kaaoksen keskellä ja sitten se tuli, lohduton itku. Itkussa tuli ulos menneiden kuukausien rakennusväsymys, elämän uusien palikoiden raahaamisen kivistys lihaksissa. Puolikkaassa vuodessa oli konkretisoitunut paljon. Oli myyty vanha koti, etsitty, löydetty ja ostettu uusi, tehty mittava remontti, käsitelty vanhaa ja haaveiltu uudesta. Viimeiset kuukaudet olin elänyt hyvää välielämää, nauranut, juhlinut ja antanut asioiden odottaa silkkipapereissaan laatikoissa sitä hetkeä, kun tulisi purkamisen aika. 

.............

Uusissa aluissa on aina jotakin taianomaista ja vaaleanpunaista. Uudet alut eivät kuitenkaan koskaan tule ilmaiseksi, eivätkä etenkään ilman kyyneliä. Ennen kuin siirrymme vanhasta uuteen, joudumme kulkemaan mustan välitilan halki tietämättömänä, missä kohtaa alkaa vihdoin sarastaa. Tuossa mustassa, uuden elämän eteishallissa, kaikkein tärkein kyky on luottaminen ja uskominen, että jatkamalla matkaa, valoa löytyy kyllä. Luottaminen on ensiarvoisen tärkeää jo ennen tuohon halliin päätymistä. Ilman luottamista emme edes koskaan hyppää, uskalla, yritä. Hyppääminen on ehkä se vaikein osuus, muttei näkökyvyttömänä mustassa hallissakaan samoileminen mitään helppoa ole. Takaisin ei enää pääse, on vaan jatkettava eteenpäin käsikopelolla. Luotto horjuu ja toisinaan jopa katoaa (se on hurja hetki se), mutta silti sitä kulkemista on jatkettava (ja purettava taas yksi muuttolaatikko). Varovaisin, tapailevin ja jännittynein askelin - mutta askelia ovat nekin ja nekin lasketaan! 

.............

Edelleen ymmärrän sitäkin vaihtoehtoa kokeilleena, että epämukavassa tilanteessa eläminen on huomattavasti helpompaa kuin hyppääminen - se ei takuulla pelota yhtä paljon. Mutta onko se hyvää ja merkityksellistä elämää? Täällä, muuttolaatikoiden keskellä ymmärsin sen, miten paljon uskallusta tutun ja turvallisen (joskin sisimmissään väärältä tuntuvan) purkaminen vaatii. Sitäkin itkin onnesta ja surusta sekaisin, että olin uskaltanut. Tosin edelleenkin ajoittain pelottaa, enkä eteeni näe, mutta luottamisessa tulen päivä päivältä paremmaksi. Sen turvin avaan muistoja silkkipapereista, suren mennyttä ja odotan innolla tulevaa. Mustan läpi kajastaa valoa. 

 

 

Kommentit (1)

Vierailija

Ensimmäistä kertaa jätän kommentin, vaikka olen blogiasi lukenut parin vuoden ajan enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti. Luin ”Ehjäksi”-kirjaasi ennen lopullista muuttoa erilleen, ja olen sitä lainannut monelle ystävällekin. Olet hieno esimerkki monille meistä! Kaikkea hyvää uuteen ja omannäköiseen kotiisi!

Ihme ja kyllä, tänään kulkee taas henki. Sanoisin, että taakse jäänyt vuosi on ollut sellainen kyyti, että vähempikin huimaisi. Kun perheemme omaisuus kokoontui muuttolaatikoiden muodossa ympärilleni sen jälkeen, kun tutut muuttomiehet olivat ne varastosta luoksemme hakeneet, tirahti sohvalla istuessa itku. Tässä sitä nyt ollaan - vihdoin - omassa kodissa.

Puoli vuotta evakossa tekee sen, ettei oikein enää muista, miten omassa kodissa ollaan. Ja vielä kun koti on aivan uusi, tassuttelee sitä huoneissa aika ihmeissään - hämillään jopa. Täällä sitä taas elämää aloitellaan. 

Laatikko kerrallaan. Huonekaluja puuttuu (myin monta edellisen kodin ostajalle). Onneksi on rakkain sohva, suursuosikiksi muodostunut Adean Mrs Jones, arjen linnake (joka palvelee muuten myös oivana sänkynä, koska makuuhuone ei ole vielä valmis). Vaikka sohvasta maksoin enemmän kuin monesta muusta olisi pitänyt, en sille istahtaessa edes tunne verbiä nimeltä katua. Laadun tuntee pyllyn alla ja olemme sohvan kanssa sulaneet kuin yhdeksi - lapset ja minä. Ruokapöytää odotellaan, se ei ehdi Portugalista jouluksi, mutta onneksi on taittuvat puutarhapöydät. Niidenkin ääressä aamiainen omassa kodissa maistuu taivaalta. 

 

Kommentit (0)

Kun on odottanut jotakin oikein kovasti ja pitkään, alkaa kehitellä mielessään välietappeja. Juuri nyt eletään ”melkein muuttamassa” -vaihetta. Tässä vaiheessa käydään työmaalla malttamattomana pyörimässä ja kärttämässä remonttimiehiltä tuloksia. Tässä vaiheessa aletaan myös miettiä, osaisiko itse tehdä jotakin (pyöritin juuri onnistuneesti keittiönkaappien vetimet paikoilleen). Sitten saatetaan tehdä jotakin, joka tuntuu jo melkein muuttamiselta; vein eilen pienen kirjoituspöydän halliin, piilotin sen salalokeroihin leppäkerttusuklaata ja pyytää lapsia avaamaan pöydän kansi (sitten kertomaan, kuinka onnekasta on löytää jostakin juurikin leppäkerttuja ja että tämä ei voi tarkoittaa muuta kuin, että muutto lähenee). 

Haaveilen jo siitä, kun muuttomiehet kantavat kaiken sisään tulevana maanantaina. Pahvilaatikkojen purkaminen on puolen vuoden evakkoelämän jälkeen kuin joulu - ”ei ole totta, onko meillä tällainenkin mehukannu!?”. Olemme melkein siellä, melkein. Ihan pienen matkan jaksaa kuka tahansa. 

Kommentit (0)

Meidän elämä on ollut pakkaamista, karsimista, järjestelemistä, sumplimista ja aamiaisia seisten sekä pizzapiknikkejä. Nyt on vanha koti hyvästelty ja tehty tilaa uudelle - ihan ensimmäiseksi Barcelonalle. 

Jatkan näistä ohuella patjalla nukkumisen tunnelmista matkaraportointiin kaupungista, jossa en ole ollut koskaan ennen - voitteko kuvitella! Tapakset ja aurinko, olen valmis.

Kommentit (0)

Seuraa 

Heli Thorén on 37-vuotias kaupunkilaisdaami, joka kertoo blogissaan sisustavasta elämästä, onnellisista illoista ja kaikenkokoisista unelmista.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat