Kirjoitukset avainsanalla Kommuuni

”Eihän siitä mitään tule!” ”Monet tavat, ristiin menevät rutiinit ja liian suuri säätö!” ja niin edelleen. Kun ennätysnopeiden asuntokauppojen saattelemina jouduimme kodittomiksi lasten kanssa, saimme kutsun muuttaa ystävien luokse asumaan. Alkuun moni oli skeptinen, myönnän olleeni itsekin; onnistuuko moinen? Entä jos menee jo heti alkuun hermot ja sitä myöten välit? 

Nyt toukokuusta alkanutta yhteiseloa on jo useampi onnellinen kuukausi takana. Kahden perheen (eli yhteensä kolmen aikuisen, yhden kesä au pairin, viiden lapsen ja yhden koiranpennun) yhteiselämä on nivoutunut yhteen viikko viikolta. On muodostunut tälle kokoonpanolle jo orastavia rutiineja ja hyviä käytäntöjä (kuten esimerkiksi se, että pirtein kokkaa kaikille, valkoviini on hyvä pitää valmiina kylmässä ja kauppaan mennessä viestitään puolin ja toisin onko toiveita). Lapset ovat hyppineet iltaisin jengillä trampoliinilla päät kesähiestä märkinä ja pikku hiljaa myös koiran karkailu väheni, kun myös pikkuväki on oppinut innolla ulos juostessaan sulkemaan ovia perässään. 

Eroa tehdessä toisinaan surettaa. Haikeus voi iskeä myös sunnuntaisin, siksi on ollut erityisen ihanaa elää yhteisössä, jossa on aina lähettyvillä paijaavia käsiä ja halaukseen valmiita sylejä. Muistoihin ovat painuneet myös vaikkapa lämpimät illat terassilla ruoan jälkeen, kun ollaan haaveiltu, metsästelty poskille ilta-aurinkoa ja päätetty hakea vielä yksi lasi viiniä. Myös ne hetket, kun pitkään venyneen illan ja yön jäljiltä makaa sikiöasennossa sohvalla, murehtii, tihrustaa, kunnes viereen istuu joku, halaa ja sepittää niin hauskan vitsin, että itkuu hukkuu nauruun.

Hiertävimmät hetket ovat olleet ne, kun olen raahustanut kotiin viikon viidenneltä asuntonäytöltä ja hetken on tuntunut siltä, ettei uusi koti kai löydy ikinä (ja samalla on ajautunut miettimään, ettemme kai aina voi asua toisten nurkissa, onhan meistä vaivaakin ja pitäähän tässä nyt sitten kai itse määrittää jokin takaraja, jolloin on lähdettävä, jos kotia ei löydykään). Mutta sitten kun se koti löytyi (niin kodit kuin uudet rakkaudet löytyvät aina, usein yllättäen ja sillä hetkellä, kun osasi lakata murehtimasta), yksi ensimmäisistä mieleen murtautuneista ajatuksista oli se, että nyt tälle kaikelle on tulossa piste. Aika, jonka tiesikin olevan väliaikaista, todella on väliaikaista, ja siksi sen päättymisen ymmärtäminen on erityisen tunteikasta ja haikeaa. Kuin ikimuistoinen matka, jolle jo lähtiessään tietää, että samalla kun perille tuleminen on nautinnollista, on se myös viiltävän lopullista.

Remontti jatkuu, vielä on (ainakin) muutama viikko tätä eloa jäljellä. Lapset ovat jo vannottaneet, että ollaanhan nyt Vantaan kodissa mahdollisimman paljon, niin ehditään nauttimaan siitä kaikesta, mikä on ollut erityisen mukavaa (ainakin trampoliini, mehujäät, ystävien ainainen seura ja yhteiset leffaillat). Itse aion vastaisuudessakin haastaa itseäni miettimään asioita laatikon ulkopuolella. Oikeastaan normeja, miten pitäisi olla ja elää ei oikeasti ole. Tästä elämästä saa tehdä erityisen hyvää ja arvokasta ihan itse - parhaaksi katsomallaan tavalla (kommuuni, rakkautta ja toisinaan myös sitä valkoviiniä = hyvä elämä).

Kommentit (1)

Laurie
1/1 | 

Niin samaa mieltä entisenä kommuuniasujana! Ihmiset, jakaminen, välittäminen, omannäköinen elämä - ihanaa aikaa. Kiitos tekstistä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Heli Thorén on 37-vuotias kaupunkilaisdaami, joka kertoo blogissaan sisustavasta elämästä, onnellisista illoista ja kaikenkokoisista unelmista.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat