Kun olin pieni tyttö, rakastin Disneyn Pieni Merenneito -elokuvaa. Opettelimme tyttökaverini kanssa ulkoa kaikki elokuvan laulut, harjoittelimme uima-altaassa merenneitosukelluksia ja keräsimme ikkunalaudallamme simpukoita (toisinaan harjasin hiuksiani haarukalla). Kun mietin elokuvaa ja sen antamaa mallia syvemmin, ei se ole niillä sijoillaan kuin pitäisi. Ariel antaa miehen tähden pois paitsi pyrstönsä myös äänensä, perheensä, ystävänsä ja kotinsa. Miehen tähden! Kaunis ja romanttinen ajatus - sen myönnän - mutta merenneidon malli ei ole aivan se, jonka haluaisin vaikkapa omalle tyttärelleni välittää. Kyllä se onni sieltä, miehen myötä.

Olimme lasten kanssa hiihtoloman lopettajaisiksi katsomassa Disneyn uusimman animaation Vaianan. Siinä päätähtenä on nuori, tummahipiäinen tyttö, joka pelastaa vaatimattomasti elokuvan päätteeksi maailman. Hän on rohkea, pärjäävä, selviää vaaroista (ja uppiniskaisen puolijumalamiehen kettuilusta), eikä lannistu. Hän ei tavoittele elokuvassa prinssiä, eikä muitakaan poikia, vaan toteuttaa ensiminuutista lopputeksteihin asti omaa intohimoaan. Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen, ja vieressäni istuva seitsenvuotias neito oli - jos mahdollista - vielä äitiäänkin vaikuttuneempi. Hän kiskoi useaan kertaan minua elokuvan aikana hihasta ja kuiski innoissaan korvaani: "Miten rohkea hän onkaan". 

Saduilla ja elokuvilla voi olla yllättävän suuri vaikutus lapsen maailmaan ja siihen, millaiseksi hän omaa todellisuuttaan mielessään rakentaa. Lähetän nöyrän ja kauniin kiitoksen Disneyn käsikirjoittajille ja muulle elokuvan tiimille siitä, että naiskuvaa viedään myös lastenkulttuurin osalta oikeaan suuntaan. Minä riitän!