Kirjoitukset avainsanalla Ehjäksi

 

Vaan mitä jos ei olekaan.

 

Avioerostani on nyt kulunut kutakuinkin 4 vuotta, kahdeksan kuukautta, yhdeksän päivää ja puolen vuorokauden tunnit päälle. Ai miten voin tietää ajan näin tarkasti? No siksi, että eron hetkellä vanha elämäni nollaantui ja alkoi uusi aika.

Olen sitä mieltä, että ero on tähän astisen elämäni tärkein tapahtuma. Samalla se on musertavin, pelottavin, hurjin ja ravistelevin kaikista oman elämäni vaiheista. Edes äidiksi tuleminen ei muuttanut minua yhtä merkittävällä tavalla. Siinä missä äidiksi kasvaminen on tapahtunut jokseenkin luontevasti - ei toki säryttä sekään, on ero välillä tuntunut siltä kuin se olisi luontaisen vastakohta. Paikoitellen eroaminen on pakottanut kasvamaan sellaisella voimalla, että luut ovat rutisseet ja keuhkot kutistuneet kivuliaasti kasaan hapettomassa ilmatilassa. 

.........

26.12.2014 alkoi elämäni tähän asti merkityksellisin ajanjakso. Oman elämäni käsitevaraston avaintermeiksi tulivat sellaiset asiat kuin omat siivet, yksinolo, omanarvontunto, itsetunnon rakennus ja riittämisen riemu. Samalla kun otin varovaisia askeleita uudessa elämässäni, sovittelin elämääni sopivaa lokeroa, jonne mahduttaa entisen rakkaani, eksäni, lasteni isän. Toisinaan tuossa lokerossa oli ahdasta, välillä lokeroa ei löytynyt pimeässä ja etenkin heti eron jälkeen ajatuskin koko lokerosta teki kipeää. Olin vihainen, etten vaan voinut unohtaa, pyyhkiä pois, jättää taakseni, lakata seuraamasta sosiaalisessa mediassa ja ylipäätään unohtaa, että moista ihmistä oli koskaan ollutkaan.

Vaikka halua jättää taakse olisi ollut, oli elämässäni kuitenkin nuo kaksi lasta, puoliksi minun ja puoliksi lokeromiehen. Heidän tähden olin valmis tekemään myös mahdottomalta tuntuvia tekoja; menemään eteenpäin, katsomaan peiliin, venymään, kasvamaan ja pitämään suuni kiinni niissä hetkissä, kun olisi tehnyt mieli kommentoida lapsille heidän isästään jotakin vähemmän ystävällistä. Lasten edun ja hyvinvoinnin ajatteleminen oli päätös, joka yhdessä eksän kanssa tehtiin ja josta oli yksinkin jaksettava pitää kiinni myös niinä hetkinä, kun teki mieli oikeuttaa itselleen muuta kuin lupaus ja päätös edellytti. 

.............

No entäs nyt, neljä ja puoli vuotta myöhemmin? Moni asia on helpottanut ja moni kipu lakannut olemasta. Kliseinen ilmaus; aika parantaa haavat, on monin paikoin totta. Aika tuo myös etäisyyttä ja opettaa nöyryyttä. Valmiiksi ei olla tultu, eikä tulla - eikä enää halutakaan tulla. Kasvaminen on silti päämäärä. Sen myötä eteen syntyvät uudet maisemat ja ne kaikkein vallottavimmat näkymät. 

Ahdistavat muistot liittyen eksään ovat nekin monilta osin haihtuneet. Toisinaan mietin, että olemme peruuttaneet taaksepäin suhteessamme, lähemmäs sitä aikaa, kun toinen ei ollut vielä kovin tuttu. Se tuntuu hassulta, sillä silti samaan aikaan toinen on liki kahdenkymmenen vuoden kokemuksella tutumpi kuin hyvin moni muu. Kun itsen yltä riisuu ennakko-odotukset ja asenteet, kuten; ettei nyt eksälle voi kertoa hyvistä uutisista ensimmäisenä tai että hänelle kuuluu kertoa vain niistä asioista, jotka liittyvät lapsiin, alkaa omien odotusten alta paljastua enemmän sitä aitoa itseä. Samalla alkaa tunnistamaan ne hetket, kun haluaakin kysyä tai kertoa jostakin juuri hänelle, eikä enää syyllistä siitä itseään. On kulunut jo tarpeeksi aikaa, ettei enää tarvitse pohtia vaikkapa sitä, että onko tämä tarve kertoa merkki siitä, etten vieläkään ole yli hänestä. Spekuloinnin sijaan voi vain tarttua luuriin, kertoa ajatuksensa, sulkea luurin ja jatkaa päiväänsä. Miten yksinkertaista, sujuvaa ja helpottavaa! Kuin hengittäisi ihmissuhdetta, pakotta - antaen vaan ilman kulkea.

Se, mikä tekee minut surulliseksi on se, kuinka paljon ihmetystä hyvät välit eksän kanssa herättävät. Monesti tuntuu, että riitaisat, kyräilevät, etäiset ja kylmät välit olisivat normi. Ystävyys on lähes poikkeuksetta ihmetys ja hämmästelyn aihe. Se kertoo ainoastaan siitä, että hyvissä, jopa läheisissä väleissä oleminen on harvinaisempaa kuin riitely. Ja eronneiden lapsiperheiden osalta se kertoo taas siitä, että aika moni pieni ihminen miettii, että tästä kivasta yhteisestä isän kanssa tehdystä jutusta en uskalla äidille sanoa, ettei hänelle tule paha mieli. Minä piilotan nämä osat itsestäni ja näytän äidille ja isälle vain sen, mitä he kestävät nähdä. 

Tässä kohtaa kuuluu sanoa, että väkivaltaiset liitot ovat asia erikseen ja myös ne erot, joissa itse haluaisi pyrkiä hyvään, mutta toinen elää sodassa siitä huolimatta. Loistava sääntö ihmissuhteissa on edelleen kuitenkin se, että ainoa, ketä voi muuttaa, hioa, parantaa ja muokata, on oma itse. Se on kuitenkin myös toisinaan se vaikein pala - siinä hetkessä helpompaa olisi istua murisemassa omassa poterossaan ja sihistä, ”että miten tuo toinen voikin olla noin kylmä / ärsyttävä / mahdoton / itsekäs ja niin edelleen.”

..........

Usein eron jälkeen ajatellaan, että lasten etu on se, että kun tekisi mieli motata nyrkillä eksää, hymyillään ja esitetään, että kaikki on hyvin. Itse asiassa pelkkää lasten etua ei edes kannata ajatella, vaan pitää ajatella lasten- JA oman itsen hyvää oloa. Oman itsen hyvä olo syntyy sukeltamisesta pohjamutiin, kaivamalla, käsittelemällä ja kohtaamalla - myös ne möröt ja vaikeat kohdat itsessä. Paras tapa ajatella lasten etua, on pitää itsestä mahdollisimman hyvää huolta. Se tarkoittaa uskallusta kohdata itsensä ja omat tunteet rehellisesti. Siitä syntyy ajan myötä myös tilanne, jossa lyömisen sijaan sikiääkin halu hymyillen halata eksää ja huikata ilmoille: ”hei hyvin me vedetään!”.

Summa summarum: omassa erossani menetin paljon, mutta löysin itseni sellaisella tavalla, ettei se olisi ilman eroa onnistunut. Aidomman itseni lisäksi sain erossa myös uudenlaisen yhteisön, jossa puhalletaan yhteen hiileen, ajatellaan toisista ja maailmasta hyvää sekä mietitään, että miten se yhteisö pidetään vapaasti hengittävänä ja vahvana. Siihen yhteisöön kuuluvat minä, ystäväni ja kaksi lasta.

Kommentit (0)

Eron jälkeen tullaan herkästi luetelleeksi niitä kurjia ja nurinkurisia asioita: Koti ja sen sisällä eletty elämä jaetaan kahtia. Lapset menettävät perheen ja joutuvat hyväksymään, että uuteen arkeen kuuluu auttamatta kaipuu. Vanhemmat ikävöivät lapsiaan, samalla joutuu päästämään irti haaveistaan ja mielessään rakennetuista tulevaisuuden kuvista ehjän perheen osalta. Tuntuu, että toisinaan ajatellaan, että erosta jopa kuuluu puhua kurjasti. Sehän on kuitenkin odottamaton tragedia - etenkin, kun kuvioon kuuluu lapsia - muistetaan aina lisätä.

Myönnän, että ikävä on yksi niistä tunteista, joka nousee eron myötä tunnepaletissa huomattavasti yleisemmäksi kuin aiemmin. Se saattaa nousta pintaan yllättäen sunnuntaina, kun keittelee hiljaisessa kodissa teetä, voitelee leipää ja näkee hyllyllä Nutella-purkin - sen, jota lapset saavat levittää paahtoleivilleen aina viikonloppuisin. Ikävä raastaa ehkä kovimmin aina silloin, kun lapset ovat pidemmän ajan jakaneet yhdessä arjen, antaneet aamuhalauksia ja kertoneet innoissaan ruokapöydässä koulupäivistään, ja sitten on aika pakata laukut ja vaihtaa kotia. Se hetki on harvoin aivan neutraali, sen on oppinut jo kahden ja puolen vuoden aikana hyväksymään. Silti koen vahvasti, etten ole kokenut äitinä yhtä suuria ja täysiä mielihyvän hetkiä koskaan aiemmin kuin nyt eroamisen jälkeen. 

Eron jälkeen puhutaan raastavasta ikävästä, huonosti nukutuista öistä tyhjässä kodissa, ja merkityksettömiltä tuntuvista viikonlopuista ilman lasten tuomia rutiineja, loputtoman pitkistä illoista television tusinasarjoja tuijotellen. Niistä olen kuullut, niistä monet haluavat kuulla. Mutta entä, jos kerronkin teille jotakin ihan muuta? 

Omat voimavarani äitinä ovat nyt eron jälkeen paremmat kuin koskaan. En ole koskaan nauttinut äitinä olosta niin paljon kuin nyt. Arki lasten kanssa ei koskaan ole tuntunut tältä, kuin juhlalta, lahjalta, totaalisen ainutlaatuiselta asialta. Kun lapset lähtevät, tunnen edelleen ikävää. Lasten ikävä tuntuu edelleen ajoittain pahalta, joskus tunnen siitä edelleen vähän syyllisyyttä. Silti koen nauttivani lasten seurasta ja arjesta heidän kanssaan nyt syvemmin kuin ennen. Kun olen viikon tehnyt pitkiä työpäiviä, juossut aamuisin pitkiä lenkkejä ja syönyt ystävien kanssa pitkiä illallisia, odotan suuresti, että lapset tulevat kotiin. Akut ladattuina, elämä lasten kanssa, tuntuu lahjalta ja erityiseltä. Jokaiseen päivään herää sellaisella ajatuksella, että on tarpeen virittää jokainen aisti nauttimaan kaikesta - niistä pienistä hetkistä - vieläkin vähän enemmän. Paistetaan lohta, katetaan pöytä, käydään iltakävelyllä ja ostetaan jäätelöt. Jutellaan, pelataan korttia ja luetaan iltaisin kirjoja sängyssä. Ja vaikka yhteisten päivien jälkeen irtipäästäminen tuntuu aina haikealta meistä kaikista, olemme lasten kanssa pyrkineet opettelemaan katsomaan ikävää sen toiselta laidalta. Puhumme lasten kanssa usein siitä, että olemme itse asiassa aika etuoikeutettuja saadessamme tuntea ikävää. Koska ikävä on osoitus siitä, että rakastaa hurjasti.

Kommentit (10)

Vierailija

Kiinnostava ja rohkeakin näkökulma. Mutta entäs jos olet tehnyt 2,5 vuoden aikana (tai luultavasti pidemmälläkin ajanjaksolla) vain sellaisen matkan itseesi, että tunnet itsesi paremmin ja osaat nauttia pienistä asioista paremmin? Jos oletkin vain parempi ihminen eron aikaansaamien asioiden vuoksi (tai niiden asioiden vuoksi, jotka sikaansaivat sen eronkin)?

Sellaista avautumista tai ihmisenä kehitystä tai ehkä henkistä kasvua toivoisi ihan jokaiselle, mutta mieluiten tietenkin ehjin perhesuhtein.

Heli Ingeborg
Liittynyt26.8.2015

Kiitos viestistäsi.

Kasvaminen tosiaan on tuonut levollisuutta ja myös kykyä olla onnellisempi juuri nyt, vaikka elämä ei mennytkään niin kuin suunnittelin. Onneksi elämä avaa meitä nauttimaan suuremmin, vaikka joskus se tekeekin kipeää.

Ihanaa elokuuta sinulle!

Iloa,
Heli

Vierailija

Hyviä kommentteja, mutta entäs jos se olisitkin sinä, jonka täytyisi pakata omat henkilökohtaiset tavarat viikon välein ja mennä toiseen paikkaan asumaan ja sitten taas sama viikon päästä ja taas palata toiseen paikkaan. Itse en ainakaan jaksaisi tuota jatkuvaa siirtymistä paikasta toiseen, mutta lastenhan täytyy jaksaa. Eihän heillä ole vaihtoehtoa. Onko heilläkin akut ladattuina jokaisen viikon jälkeen? Tuskin heille tulisi mieleenkään valittaa tästä käytännöstä, sillä silloinhan he voisivat pahoitaa äitinsä/isänsä mielen. Sitähän lapset eivät ainakaan halua.

Heli Ingeborg
Liittynyt26.8.2015

Hei sinä, kiitos viestistäsi.

Lasten jaksaminen on asia, johon pyrimme vanhempina kiinnittämään huomiota kaikin keinoin tilanteessa, jota ei koskaan olisi toivonut tapahtuvaksi.

Ehkä elämässä on ennen kaikkea kyse mielentilasta. Se, mihin keskitymme, vahvistuu. Jos keskittyisimme murehtimaan sitä, ettei elämä mennytkään niin kuin haaveilin - en saanutkaan ehjää perhettä, jossa kaikki asuvat yhdessä - näyttäisi kaikki silmissäni aika toiselta kuin nyt. On jaksettava keskittyä niihin hyviin asioihin, joita elämässä on nyt - joskus se vaatii enemmän ponnisteluja, mutta kannattaa poikkeuksetta. Se on asenne, jonka pyrin siirtämään myös lapsilleni. Puhumme siitä paljon. Se ei tarkoita, etteikö ikäväkin olisi olemassa ja saisi olla näkyvä - suru ja väsymys lähtemisestäkin. Mutta kun nyt on näin, eikä muuksi muutu. Sen hyväksyminen on vienyt aikaa, mutta nyt, tässä arjessa olen onneksi löytänyt ne kuuluisat sadepilven hopeareunat ja lapset myös! Hekin osaavat jo fiilistellä asioita, joita kahden kodin arjesta seuraa (onneksi niitäkin on runsaasti!).

Lämmintä syksyä ja lempeitä tuulia sinulle!

Iloa,
Heli

Lasten takia

Erot ja ihmiset ovat erilaisia, mutta itselläni on kanssasi samankaltainen kokemus vahvemmasta ja tasapainoisemmasta vanhemmuudesta eron jälkeen. Kokemus on sama siitäkin huolimatta, että lapset jäivät käytännössä kokonaan minulle, eikä voimauttavia lapsivapaita viikkoja tai viikonloppuja näin ollen tullut. Tilanne ei tietenkään ollut kenenkään osalta ihanteellinen, mutta se oli mikä oli. Kodin parantunut ilmapiiri ja oman stressini väheneminen toimimattoman parisuhteen purkautumisen jälkeen olivat kuitenkin sellaisia asioita, joista voin jälkikäteen todeta, että erossa suurimmat nettovoittajat olivat lapsemme – vaikka omakin elämänlaatuni parani aivan uusiin ulottuvuuksiin.

On hyvä, että myös eron mukanaan tuomista positiivisista vaikutuksista puhutaan. Harva eroon kepeästi päätyy, mutta moni jää uuden pelossa jatkamaan huonoa liittoa, "lasten vuoksi".

Heli Ingeborg
Liittynyt26.8.2015

Hei sinne,

Eroon liittyy toki paljon ristiriitaisia ja rankkoja tunteita - mutta myös paljon, paljon hyvää. Uskon avoimuuteen, jopa häpeilemättömyyteen ja siihen, että uskaltaisimme puhua toisillemme ihan kaikista läpikäymistämme tunteista ja vaiheista - myös niistä "joista ei pitäisi puhua". Viime syksynä julkaisemani Ehjäksi-kirja erosta on saanut poikkeuksetta palautetta juuri siitä - kun joku uskaltaa kertoa hetkistä ja tunteista, jotka jopa hävettävät, meidän kaikkien tuska pienenee samalla.

Ihana, kun sinäkin kerroit omia ajatuksiasi! Omassa lähipiirissäni on myös vanhempia, joilla ei ole voimauttavia viikkoja, vaan ihan kaiken kaikkiaan ehjempää, kepeämpää ja onnellisempaa arkea eron jälkeen.

Kaikkea kaunista ja hyvää!

Iloa,
Heli

neljänäiti

Samastun tähän kirjoitukseen! Omasta erosta myös reilu kaksi ja puoli vuotta aikaa. Olen arkisin lasten kanssa tietyistä syistä ja isällään lapset ovat viikonloppuja ja loma-aikoina pidempään jos mahdollista. Arkisinkin näkevät välillä. Meidän elämänlaatu on kaikilla varmasti parantunut koska tilanne oli ennen eroa monella tapaa vaikea eikä mielestäni lasten kuulu elää sellaisessa ympäristössä. Eikä mennyt eron jälkeen kuin pari kuukautta kun ulkopuolinen tahokin totesi miten meillä voidaan silminnähden paremmin. Ikinä ei toivoisi eroa mutta joskus se voi olla myös iso pelastus jos vaarassa on esim. Terveys (niin henkinen kuin fyysinen). Ikävää tunnetaan mutta meillä on mahdollista soittaa tai sopia vaikka puistohetki tavata toista vanhempaa. Lasten ehdoilla mennään sen mukaan miten parhaaksi kussakin tilanteessa voi ja eikä toisen vanhemmuutta rajoiteta millään tavalla jos toinen vanhemmuuteen kykenee.

Heli Ingeborg
Liittynyt26.8.2015

Toisinaan ero on ainoa vaihtoehto, jos haluaa elää onnellista ja tasapainoista elämää. Syyllisyyden kalvaessa - ja muutenkin - muistutan itseäni, että onnellinen äiti (tai isä) on onnelliset lapset. Kyllä meillä kaikki voivat paremmin - kahden kodin logistiikkaponnistuksista huolimatta.

Ihanaa elokuuta sinulle!

Iloa,
Heli

Mies

Totta kai sinulla on parempi olo eron jälkeen -- senhän takia te kai erositte? :-D

Eikö tässä ole nyt kysymys kokonaisuudesta, eli siitä perheen hyvinvoinnista? 

Ihan kiva, että lapsetkin (ehkä) hyötyvät nyt tästä onnellisemmasta äidistä... Mutta ensimmäinen asia mikä tulee mieleen on tyrmistys siitä millä tasolla jotkut näitä elämän suuria asioita "ajattelevat".

Heli Ingeborg
Liittynyt26.8.2015

Sinäpä sen sanoit, onnellinen vanhempi, onnelliset lapset - niin se menee.

Onnea ja kepeitä syystuulia sinunkin elämääsi!

Iloa,
Heli

Valmiissa maailmassa olemme tottuneet siihen, että voimme saada tarvitsemamme, kun keksimme alkaa haluta jotakin. Nälän yllättäessä sushiateria on helpoimmillaan pyörälähetin päässä, kun meidän tekee mieli mennä elokuviin, voimme varata liput seuraavaan sopivaan näytökseen. Ystävän seuraa halutessa, usein puhelinsoitto riittää. Mutta entä kun haluaisimme rakastua? Impulssin toteuttamisen sijaan puhutaankin kännykän napin painallusta monimutkaisemmasta kaavasta: oikeasta ajoituksesta, onnekkaista sattumista ja omasta valmiudesta ottaa rakkautta vastaan - ennen kaikkea juuri viimeksi mainitsemastani. 

Kirjoittaessani Ehjäksi - kertomus hyvästä erosta -kirjaani, haastattelin projektin edetessä yhteensä yli viittäkymmentä eronnutta. He kertoivat omista vaikeista hetkistään, surustaan, selviytymiskeinoistaan ja myös siitä, milloin he tunsivat olevansa valmiita uuteen suhteeseen. Heidän tarinansa vahvistivat omaa kokemustani. Se, milloin me haluaisimme siirtyä seuraavaan suhteeseen ei vielä kerro siitä, että olisimme välttämättä valmiita pesemään yhteistä sukkapyykkiä ja olemaan auki toiselle ihmiselle. 

……...

Itse tunsin heti eron jälkeen suurta kaipuuta ihastua, rakastua ja löytää hyvä ihmissuhde. Silloin en vielä osannut erottaa, että parisuhteen sijaan kaipasin ennen kaikkea rakastetuksi tulemisen tunnetta, hyväksyvää läsnäoloa ja tunnetta, että kelpaan omana itsenäni. Hyvin nopeasti huomasin, että klisee: on ensin rakastettava itseään, piti tiukasti paikkansa. Sitä vaihetta oli rakastumisen tavoittelun kiireessäkin mahdoton ohittaa. Uuden ihmisen etsimisen sijaan aloin tunnustelemaan omia piirteitäni. Mitä paremmin tutustuin ja tykästyin itseeni, sitä selkeämmin rakkaussuhteen löytämisen pakko irrotti otettaan minusta. Koin jopa yllätyksekseni muutamia hetkiä, jolloin ajattelin, että vaikka en koskaan löytäisi rinnalleni ketään sopivaa, olisin itsenikin kanssa onnellinen (nämä hetket olivat ohikiitäviä, mutta hyvin kummallisella tavalla voimaannuttavia. Minä riitän! osasin viimein ajatella).

Kun olin eron jälkeen keskittynyt omaan maailmaani ja omaan itseeni liki kahden vuoden ajan, huomasin ensimmäisiä puhtaita hetkiä, jolloin ajattelin, että tuntuisi hyvältä jakaa elämä jonkun toisen kanssa. Ajatukseen ei liittynyt mitään ulkokultaisia toiveita juuri tietynlaisesta miehestä, vaan ainoastaan puhdasta halua olla yhdessä jonkun hyvän tyypin kanssa. Suunnitella kesälomaa, keittää aamuisin yhden kananmunan sijaan kaksi, ja jakaa sanomalehti kahtia hyvää keskustelua viritellessä. Sellaisina hetkinä aloin myös oivaltaa, että tiettyyn pisteeseen asti voimme kasvaa itse, yksin. Ennemmin tai myöhemmin vastaan tulee risteys, jossa hedelmällinen kasvu voi jatkua vieläkin hanakammin jonkun rinnalla, toisen voimavaroihin nojaten.

……….

Samaa kertoivat kirjaani varten haastattelemani eronneet. Toiset olivat toki salamarakastuneet jo edellisen liiton aikana tai hetki sen päätteeksi, mutta moni kertoi juuri sellaisesta vaiheesta, jossa he ehkä ensimmäistä kertaa uskalsivat tutustua omaan itseensä ja todella pohtia, millaista ihmistä he oikeasti vierelleen kaipasivat. Sunnuntait saattoivat toisinaan edelleen olla haikeita, mutteivat enää epätoivoisia. Itse ajattelen nyt, että siinä kohtaa, kun yksinolo alkaa tuntua hyvältä, voi toisen rinnalla alkaa tapailla onnellista elämää. 

Mutta entä sitten ne onnelliset sattumat? Tuleehan niitä varmasti meille ihan jokaiselle - tai ainakin juuri niille, jotka haluavat löytää jonkun, johon rakastua? Sillä hetkellä, kun ajattelet, että nyt näin on hyvä, vapautuu samalla ilmoille hyvää energiaa - uskon, että jotenkin niin sen täytyy olla. Sillä hetkellä, kun olemme täydellisen keskittyneitä omaan pieneen ja ihanaan maailmaamme, kannamme ehkä kädessämme hyvää kirjaa, drinkkiä, sateenvarjoa tai kauppakassia, johon olemme keränneet ainekset lempisalaattiimme, voi alkaa tapahtua.

Ehkä me menemme juhliin, jossa päätämme viipyä vain hetken, koska olemme täyden viikon jäljiltä väsyneitä (onnellisia) ja fiilistelemme jo mielessämme sitä, kun saamme seuraavana aamuna nukkua rauhassa pitkään. Juttelemme juhlissa ehkä ystävän kanssa ja samalla nostamme katseemme hetkeksi vain huomataksemme sisään kävelevän jonkun, jossa tuntuu olevan selittämättömällä tavalla jotakin merkityksellistä. Koska olemme luottavaisella mielellä (onnellisia), emme koe tarvetta alkaa rakentaa mitään, mutta jotenkin, sattumien summana päädymme juttelemaan juuri sen selittämättömällä tavalla merkityksellisen ihmisen kanssa. Ja vaikka hetki sitten olimme tavattoman väsyneitä ja haaveilimme kotiin lähdöstä, emme mieti sitä enää. Väsymyksen tunne on vaihtunut toiseen. Nyt jossakin sisällämme kuplii aito, puhdas ihastus - vahva alku rakkaudelle.

Varmasti jotenkin niin se sitten tapahtuu.

 

Kommentit (0)

Lukioaikainen luokkakaverini kertoi, että oli usein luokassa katsonut minua ihaillen. Hän oli tarkkaillut minua kirjoittamassa muistiinpanoja ja pannut merkille, miten tarkkaavaisesti piirsin viivoja. Hän oli pitänyt pieniä eleitäni, arkisia tapojani, hurmaavina. Hän sanoi miettineensä: Vau, mikä tyyppi.

Itse kärsin jo lukioaikoina kalvavasta pienuuden tunteesta. Ajattelin, että minun pitäisi olla enemmän. Vieläkin enemmän reippautta, kauneutta, ahkeruutta ja rohkeutta. Tuo kalvava pienuuden ja riittämättömyyden tunne on seurannut minua näihin päiviin saakka. Se on ollut salaa läsnä arjessani ja kätkeytynyt niin pieniin hetkiin, etten ole erottanut vähättelevistä ajatuksista todellista itseäni.

Jäädessäni erotessa yksin, aloin nähdä kaiken selvemmin. Uskalsin myöntää, miten ajattelin itsestäni. Ensin esiin tulleet musertavat tunteet herättivät minussa kauhua ja pelkoa, mutta jotenkin niitä tuijotellessa, uskalsinkin antaa niiden olla näkyvillä. Katsoin tuota pienuuden tunnetta ja tervehdin sitä lempeästi. Kun uskalsin päästää sen esiin, katsoa sitä silmiin, se alkoi vähä vähältä pienentyä. 

Nyt olen pikku hiljaa opetellut katsomaan omia tunteitani, piirteitäni ja oikkujani yhä sallivammin sekä hellemmin. Hyväksynyt jokaisen ääriviivan, päästänyt näkyviin vaikeatkin tunteet ja ollut rauhassa niiden kanssa. Harjoitellut näkemään epätäydellisyyden ja pienuuden rinnalla myös kauneuden ja vahvuuden ja iloinnut omasta itsestäni kokonaisuutena - kaikkine kolhuineen.

Opettelen edelleen riittämään itselleni tällaisena ja harjoittelen ihailemaan itseäni sellaisinakin hetkinä, kun olen aiemmin ajatellut, että pitäisi olla jotakin enemmän. Tulen vähättelevien ajatusten pysäyttämisessä yhä paremmaksi. Tunnistan ne yhä nopeammin ja sanon hellästi itselleni mielessäni, että olen ihana juuri tällaisenä. Mietin sitä luokkahuoneessa muistiinpanovihkoon raapustavaa tyttöä, enkä näe häntä enää niillä silmillä, jotka pitivät tyttöä pienenä ja mitättömänä. Minäkin olen alkanut oppia katsomaan häntä ihaillen: Vau, mikä tyyppi.

Kommentit (0)

Seuraa 

Heli Thorén on 37-vuotias kaupunkilaisdaami, joka kertoo blogissaan sisustavasta elämästä, onnellisista illoista ja kaikenkokoisista unelmista.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat