Eron jälkeen tullaan herkästi luetelleeksi niitä kurjia ja nurinkurisia asioita: Koti ja sen sisällä eletty elämä jaetaan kahtia. Lapset menettävät perheen ja joutuvat hyväksymään, että uuteen arkeen kuuluu auttamatta kaipuu. Vanhemmat ikävöivät lapsiaan, samalla joutuu päästämään irti haaveistaan ja mielessään rakennetuista tulevaisuuden kuvista ehjän perheen osalta. Tuntuu, että toisinaan ajatellaan, että erosta jopa kuuluu puhua kurjasti. Sehän on kuitenkin odottamaton tragedia - etenkin, kun kuvioon kuuluu lapsia - muistetaan aina lisätä.
Myönnän, että ikävä on yksi niistä tunteista, joka nousee eron myötä tunnepaletissa huomattavasti yleisemmäksi kuin aiemmin. Se saattaa nousta pintaan yllättäen sunnuntaina, kun keittelee hiljaisessa kodissa teetä, voitelee leipää ja näkee hyllyllä Nutella-purkin - sen, jota lapset saavat levittää paahtoleivilleen aina viikonloppuisin. Ikävä raastaa ehkä kovimmin aina silloin, kun lapset ovat pidemmän ajan jakaneet yhdessä arjen, antaneet aamuhalauksia ja kertoneet innoissaan ruokapöydässä koulupäivistään, ja sitten on aika pakata laukut ja vaihtaa kotia. Se hetki on harvoin aivan neutraali, sen on oppinut jo kahden ja puolen vuoden aikana hyväksymään. Silti koen vahvasti, etten ole kokenut äitinä yhtä suuria ja täysiä mielihyvän hetkiä koskaan aiemmin kuin nyt eroamisen jälkeen.
/gloria.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/ehjaksibanneri01.jpg?itok=PP1wYSTn)
Eron jälkeen puhutaan raastavasta ikävästä, huonosti nukutuista öistä tyhjässä kodissa, ja merkityksettömiltä tuntuvista viikonlopuista ilman lasten tuomia rutiineja, loputtoman pitkistä illoista television tusinasarjoja tuijotellen. Niistä olen kuullut, niistä monet haluavat kuulla. Mutta entä, jos kerronkin teille jotakin ihan muuta?
Omat voimavarani äitinä ovat nyt eron jälkeen paremmat kuin koskaan. En ole koskaan nauttinut äitinä olosta niin paljon kuin nyt. Arki lasten kanssa ei koskaan ole tuntunut tältä, kuin juhlalta, lahjalta, totaalisen ainutlaatuiselta asialta. Kun lapset lähtevät, tunnen edelleen ikävää. Lasten ikävä tuntuu edelleen ajoittain pahalta, joskus tunnen siitä edelleen vähän syyllisyyttä. Silti koen nauttivani lasten seurasta ja arjesta heidän kanssaan nyt syvemmin kuin ennen. Kun olen viikon tehnyt pitkiä työpäiviä, juossut aamuisin pitkiä lenkkejä ja syönyt ystävien kanssa pitkiä illallisia, odotan suuresti, että lapset tulevat kotiin. Akut ladattuina, elämä lasten kanssa, tuntuu lahjalta ja erityiseltä. Jokaiseen päivään herää sellaisella ajatuksella, että on tarpeen virittää jokainen aisti nauttimaan kaikesta - niistä pienistä hetkistä - vieläkin vähän enemmän. Paistetaan lohta, katetaan pöytä, käydään iltakävelyllä ja ostetaan jäätelöt. Jutellaan, pelataan korttia ja luetaan iltaisin kirjoja sängyssä. Ja vaikka yhteisten päivien jälkeen irtipäästäminen tuntuu aina haikealta meistä kaikista, olemme lasten kanssa pyrkineet opettelemaan katsomaan ikävää sen toiselta laidalta. Puhumme lasten kanssa usein siitä, että olemme itse asiassa aika etuoikeutettuja saadessamme tuntea ikävää. Koska ikävä on osoitus siitä, että rakastaa hurjasti.
Kiinnostava ja rohkeakin näkökulma. Mutta entäs jos olet tehnyt 2,5 vuoden aikana (tai luultavasti pidemmälläkin ajanjaksolla) vain sellaisen matkan itseesi, että tunnet itsesi paremmin ja osaat nauttia pienistä asioista paremmin? Jos oletkin vain parempi ihminen eron aikaansaamien asioiden vuoksi (tai niiden asioiden vuoksi, jotka sikaansaivat sen eronkin)?
Sellaista avautumista tai ihmisenä kehitystä tai ehkä henkistä kasvua toivoisi ihan jokaiselle, mutta mieluiten tietenkin ehjin perhesuhtein.
Kiitos viestistäsi.
Kasvaminen tosiaan on tuonut levollisuutta ja myös kykyä olla onnellisempi juuri nyt, vaikka elämä ei mennytkään niin kuin suunnittelin. Onneksi elämä avaa meitä nauttimaan suuremmin, vaikka joskus se tekeekin kipeää.
Ihanaa elokuuta sinulle!
Iloa,
Heli
Hyviä kommentteja, mutta entäs jos se olisitkin sinä, jonka täytyisi pakata omat henkilökohtaiset tavarat viikon välein ja mennä toiseen paikkaan asumaan ja sitten taas sama viikon päästä ja taas palata toiseen paikkaan. Itse en ainakaan jaksaisi tuota jatkuvaa siirtymistä paikasta toiseen, mutta lastenhan täytyy jaksaa. Eihän heillä ole vaihtoehtoa. Onko heilläkin akut ladattuina jokaisen viikon jälkeen? Tuskin heille tulisi mieleenkään valittaa tästä käytännöstä, sillä silloinhan he voisivat pahoitaa äitinsä/isänsä mielen. Sitähän lapset eivät ainakaan halua.
Hei sinä, kiitos viestistäsi.
Lasten jaksaminen on asia, johon pyrimme vanhempina kiinnittämään huomiota kaikin keinoin tilanteessa, jota ei koskaan olisi toivonut tapahtuvaksi.
Ehkä elämässä on ennen kaikkea kyse mielentilasta. Se, mihin keskitymme, vahvistuu. Jos keskittyisimme murehtimaan sitä, ettei elämä mennytkään niin kuin haaveilin - en saanutkaan ehjää perhettä, jossa kaikki asuvat yhdessä - näyttäisi kaikki silmissäni aika toiselta kuin nyt. On jaksettava keskittyä niihin hyviin asioihin, joita elämässä on nyt - joskus se vaatii enemmän ponnisteluja, mutta kannattaa poikkeuksetta. Se on asenne, jonka pyrin siirtämään myös lapsilleni. Puhumme siitä paljon. Se ei tarkoita, etteikö ikäväkin olisi olemassa ja saisi olla näkyvä - suru ja väsymys lähtemisestäkin. Mutta kun nyt on näin, eikä muuksi muutu. Sen hyväksyminen on vienyt aikaa, mutta nyt, tässä arjessa olen onneksi löytänyt ne kuuluisat sadepilven hopeareunat ja lapset myös! Hekin osaavat jo fiilistellä asioita, joita kahden kodin arjesta seuraa (onneksi niitäkin on runsaasti!).
Lämmintä syksyä ja lempeitä tuulia sinulle!
Iloa,
Heli
Erot ja ihmiset ovat erilaisia, mutta itselläni on kanssasi samankaltainen kokemus vahvemmasta ja tasapainoisemmasta vanhemmuudesta eron jälkeen. Kokemus on sama siitäkin huolimatta, että lapset jäivät käytännössä kokonaan minulle, eikä voimauttavia lapsivapaita viikkoja tai viikonloppuja näin ollen tullut. Tilanne ei tietenkään ollut kenenkään osalta ihanteellinen, mutta se oli mikä oli. Kodin parantunut ilmapiiri ja oman stressini väheneminen toimimattoman parisuhteen purkautumisen jälkeen olivat kuitenkin sellaisia asioita, joista voin jälkikäteen todeta, että erossa suurimmat nettovoittajat olivat lapsemme – vaikka omakin elämänlaatuni parani aivan uusiin ulottuvuuksiin.
On hyvä, että myös eron mukanaan tuomista positiivisista vaikutuksista puhutaan. Harva eroon kepeästi päätyy, mutta moni jää uuden pelossa jatkamaan huonoa liittoa, "lasten vuoksi".
Hei sinne,
Eroon liittyy toki paljon ristiriitaisia ja rankkoja tunteita - mutta myös paljon, paljon hyvää. Uskon avoimuuteen, jopa häpeilemättömyyteen ja siihen, että uskaltaisimme puhua toisillemme ihan kaikista läpikäymistämme tunteista ja vaiheista - myös niistä "joista ei pitäisi puhua". Viime syksynä julkaisemani Ehjäksi-kirja erosta on saanut poikkeuksetta palautetta juuri siitä - kun joku uskaltaa kertoa hetkistä ja tunteista, jotka jopa hävettävät, meidän kaikkien tuska pienenee samalla.
Ihana, kun sinäkin kerroit omia ajatuksiasi! Omassa lähipiirissäni on myös vanhempia, joilla ei ole voimauttavia viikkoja, vaan ihan kaiken kaikkiaan ehjempää, kepeämpää ja onnellisempaa arkea eron jälkeen.
Kaikkea kaunista ja hyvää!
Iloa,
Heli
Samastun tähän kirjoitukseen! Omasta erosta myös reilu kaksi ja puoli vuotta aikaa. Olen arkisin lasten kanssa tietyistä syistä ja isällään lapset ovat viikonloppuja ja loma-aikoina pidempään jos mahdollista. Arkisinkin näkevät välillä. Meidän elämänlaatu on kaikilla varmasti parantunut koska tilanne oli ennen eroa monella tapaa vaikea eikä mielestäni lasten kuulu elää sellaisessa ympäristössä. Eikä mennyt eron jälkeen kuin pari kuukautta kun ulkopuolinen tahokin totesi miten meillä voidaan silminnähden paremmin. Ikinä ei toivoisi eroa mutta joskus se voi olla myös iso pelastus jos vaarassa on esim. Terveys (niin henkinen kuin fyysinen). Ikävää tunnetaan mutta meillä on mahdollista soittaa tai sopia vaikka puistohetki tavata toista vanhempaa. Lasten ehdoilla mennään sen mukaan miten parhaaksi kussakin tilanteessa voi ja eikä toisen vanhemmuutta rajoiteta millään tavalla jos toinen vanhemmuuteen kykenee.
Toisinaan ero on ainoa vaihtoehto, jos haluaa elää onnellista ja tasapainoista elämää. Syyllisyyden kalvaessa - ja muutenkin - muistutan itseäni, että onnellinen äiti (tai isä) on onnelliset lapset. Kyllä meillä kaikki voivat paremmin - kahden kodin logistiikkaponnistuksista huolimatta.
Ihanaa elokuuta sinulle!
Iloa,
Heli
Totta kai sinulla on parempi olo eron jälkeen -- senhän takia te kai erositte? :-D
Eikö tässä ole nyt kysymys kokonaisuudesta, eli siitä perheen hyvinvoinnista?
Ihan kiva, että lapsetkin (ehkä) hyötyvät nyt tästä onnellisemmasta äidistä... Mutta ensimmäinen asia mikä tulee mieleen on tyrmistys siitä millä tasolla jotkut näitä elämän suuria asioita "ajattelevat".
Sinäpä sen sanoit, onnellinen vanhempi, onnelliset lapset - niin se menee.
Onnea ja kepeitä syystuulia sinunkin elämääsi!
Iloa,
Heli