Olen pohtinut paljon uskaltamista ja rohkeutta viimeisinä viikkoina. Olen miettinyt, että mikä tekee meistä rohkeita ja miten pelkoon oikeastaan tulisi suhtautua. Joskus ajattelin, että olisi upeaa olla rohkea, eikä koskaan tuntea epämiellyttäviä pelon tuntemuksia. Sittemmin olen ymmärtänyt, ettei rohkeus ole sama kuin peloton, vaan oikeastaan sitä, että tekee itselleen merkityksellisiä ajatuksia, vaikka pelottaisikin.

Itselleni oman erotarinani kirjoittaminen ja julkaiseminen oli asia, joka pelotti hurjasti. En sano, että se olisi ainoa kohta elämässäni, jolloin olen pelännyt (olen aika etevä pelkäämään aika pieniäkin asioita). Kirjan kirjoittaminen ja itseni sekä tuntojeni paljastaminen pelotti kuitenkin erityisen voimakkaasti. Ehjäksi - kertomus hyvästä erosta -kirja muodostui itselleni matkaksi, jona sain paitsi kasvaa myös oppia sietämään pelkoa paremmin, tutustumaan siihen ja ymmärtämään sen muotoja ja luonnetta. Kirjoitusprojektin edetessä opin kuuntelemaan pelkoa kavahtamatta ja ajattelemaan sitä jopa ystävänä. Otin sen kulkemaan vierelleni. En enää antanut sen lamauttaa minua, mutta ymmärtävästi ja välittävästi tarkkailin sen liikkeitä rinnallani.

Sain puhelinsoiton ystävältäni alkuviikosta. Hän soitti lapsuuteni suosikkipaikasta, Tikkurilan kirjastosta. Hän kertoi innoissaan, että Ehjäksi piti majaa kirjaston bestseller-hyllyssä. Mietin sitä pientä tyttöä, joka hiipi hyllyjen välissä, lainasi Linnea-kirjoja, rustasi runoja kirjaston leikkimökin tyynyillä istuen, eikä vielä tiennyt, mitä tulevat vuodet toisivat mukanaan. Ei varmasti arvannut sydänsurujen suuruutta, muttei myöskään sitä, miten ihanalta tuntuisi ihailla omaa kirjaa yhtenä opuksena loputtomana jatkuvista kirjaston hyllyistä. Tulin puhelusta paitsi tavattoman iloiseksi ja kiitolliseksi, mutta se tuntui myös osoituksena itselleni tärkeästä oivalluksesta. Voimme todella tehdä meille tärkeitä asioita, ottamalla ensimmäisen askeleen - pelosta huolimatta.