Kirjoitukset avainsanalla rohkeus

 

”We are all bad in someones story.”

 

Poimin yllä olevan mietelauseen muistiooni, sillä se toi minulle kevyen ja rauhallisen olon; joku tulee aina ajattelemaan minusta negatiivisia ajatuksia - ja ajatella, minun ei tarvitse välittää siitä! Kyseinen lause herätti minussa vapauden huuman; kun näin on joka tapauksessa, vaivannäkö muiden ajatusten miettimisestä lienee siis vielä entistäkin turhempaa.

Se, että mietimme, mitä muut meistä miettivät, on varmasti sisäänrakennettu piirre. Reissatessani savannilla opin, että laumasta - syystä taikka toisesta - ulos jätetylle käy poikkeuksetta huonosti. Ensin loppuu ruokahuolto, sitten häviää turva (sääli sitä yksin kuolevaa sarvikuonoparkaa). Itse olen opetellut askel askeleelta hallitsemaan kyseistä piirrettä (joka tapauksessa ruokahuollossa auttaa korttelin Alepa, minulla on leipäveitsi laatikossa ja katto pääni päällä). 

........

Miten sitten olen edistynyt piirteen kitkemisen kanssa? Ihan ensiksi täytyy sanoa, että aika on apunani. Mitä vanhemmaksi tulen, saan naururyppyjen kylkiäisenä myös syyn nauraa huolettomammin ja enemmän, koska en ajattele enää lähellekään niin paljon, mitä muut minusta miettivät. Tämä on tapahtunut varsin automaattisesti, kuin elämän kylkiäislahjana. Ajan tuoman helpotuksen tueksi olen myös kehittänyt ajatusteni hallintaan seuraavanlaisen kaavan:

Olen erotellut elämäni ihmisten massasta omat kullannuppuni. Nuo kullannuput ovat niitä, jotka ovat elämässäni se tukiranka, jota vasten kasvan, venyn, olen ja hengitän syvemmin. Minä rakastan heitä, ja he rakastavat minua. Heidän ajatuksillaan minusta o n  v ä l i ä. Jos heillä olisi syystä taikka toisesta paha mieli tai jokin sanomiseni tai tekoni olisi satuttanut heitä, pyrin hyvittämään tekoni, pyydän anteeksi ja olen todella pahoillani. Heidän mielipiteillään ja tunteillaan on minulle s u u r e s t i väliä.

Sitten on tuo muu maailma. Kanssaihmiset - joiden ajatuksia minusta tai liioin muistakaan, en enää juurikaan mieti. Pyrin olemaan ystävällinen, lähtökohtaisesti kunnioittamaan kaikkia, mutta myös arvostamaan ja kunnioittamaan omia rajojani. 

..........

Noiden kahden ryhmän välillä tapahtuu toki muutoksia. Kullannuppuja on tullut vuosien varrella liuta lisää. Muutama on myös pudonnut joukosta pois - sekin on elämää. Näiden ryhmien eron ymmärtäminen auttaa minua itseäni suuresti niissä hetkissä, kun jonkun kautta rantain kuullut mielipiteet kaihertavat minua. Jos kyseessä ei ole kukaan kullannupuista, päästän omasta murheestani tietoisesti irti. Sanon: Heli, tämä oli se kohta, johon ei tarvitse jäädä kiinni. Yleensä onnistun ajatuksista irrottautumisessa hyvin (myös soitto jollekin kullannupuista auttaa). 

Muutama vuosi sitten saatoin ajaa itseni paniikin kaltaiseen tilaan, miettiessäni jonkun sanomisia tai ilmeitä minut nähdessä. Epävarmuus kalvoi, miellyttämisen tarve kasvoi. Aiemmin nimittäin ajattelin, että hyvän ihmisen merkki on se, että kaikki puhuvat hänestä v a i n hyvää. Osana kaavaani olen viimeisen vuoden aikana pyrkinyt ottamaan ohjenuoraksi sen, että teen kaikista ihmisistä omat johtopäätökseni. ”Ne maailmankaikkeuden kylmimmät, vähän itsekkäät, liian naiivit, ahneet ja ylimielisesti käyttäytyvät” ihmiset ovat minulle ihan vain tavallisia ihmisiä siihen asti, kun olen itse tavannut heidät ja saanut tehdä heistä omat päätelmäni. Tämä nuora on muuten tuonut elämääni paitsi armoa, myös ison liudan ihan tosi hyviä tyyppejä lisää. 

.......

Kepeyttä, armoa, avointa katsetta ja lunkia fiilistä, niin itseä, toisia kuin elämääkin kohtaan. 

Vaikka tekisimme mitä ja eläisin millaisen elämän, joku ei silti tule pitämään meistä. Ja ajatella, sillä ei ole väliä!

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

ninni
1/2 | 

Loistava kirjoitus! Itse kun juuri painiskelen näiden asioiden kanssa. Kuinka vapauttavaa on/olisi kun ei tarvisi mietttiä pitääkö tuo minusta vai ei...OLisi vain oma itsensä ketään toista loukkaamatta ja vahingoittamatta.  Sitä tuntee itsensä ulkopuoliseksi kun ei mahdu siihen räväkkään ekstroverttirooliin, joita kaikkien pitäisi muka nykyään olla...

Alankomaalainen
2/2 | 

Hyvä mietelause! Tässä lisäksi toinen: älä kanna huolta asioista, joihin et voi vaikuttaa. Se vain vie energiaa, jota tarvitset jokapäiväiseen pärjäämiseen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen pohtinut paljon uskaltamista ja rohkeutta viimeisinä viikkoina. Olen miettinyt, että mikä tekee meistä rohkeita ja miten pelkoon oikeastaan tulisi suhtautua. Joskus ajattelin, että olisi upeaa olla rohkea, eikä koskaan tuntea epämiellyttäviä pelon tuntemuksia. Sittemmin olen ymmärtänyt, ettei rohkeus ole sama kuin peloton, vaan oikeastaan sitä, että tekee itselleen merkityksellisiä ajatuksia, vaikka pelottaisikin.

Itselleni oman erotarinani kirjoittaminen ja julkaiseminen oli asia, joka pelotti hurjasti. En sano, että se olisi ainoa kohta elämässäni, jolloin olen pelännyt (olen aika etevä pelkäämään aika pieniäkin asioita). Kirjan kirjoittaminen ja itseni sekä tuntojeni paljastaminen pelotti kuitenkin erityisen voimakkaasti. Ehjäksi - kertomus hyvästä erosta -kirja muodostui itselleni matkaksi, jona sain paitsi kasvaa myös oppia sietämään pelkoa paremmin, tutustumaan siihen ja ymmärtämään sen muotoja ja luonnetta. Kirjoitusprojektin edetessä opin kuuntelemaan pelkoa kavahtamatta ja ajattelemaan sitä jopa ystävänä. Otin sen kulkemaan vierelleni. En enää antanut sen lamauttaa minua, mutta ymmärtävästi ja välittävästi tarkkailin sen liikkeitä rinnallani.

Sain puhelinsoiton ystävältäni alkuviikosta. Hän soitti lapsuuteni suosikkipaikasta, Tikkurilan kirjastosta. Hän kertoi innoissaan, että Ehjäksi piti majaa kirjaston bestseller-hyllyssä. Mietin sitä pientä tyttöä, joka hiipi hyllyjen välissä, lainasi Linnea-kirjoja, rustasi runoja kirjaston leikkimökin tyynyillä istuen, eikä vielä tiennyt, mitä tulevat vuodet toisivat mukanaan. Ei varmasti arvannut sydänsurujen suuruutta, muttei myöskään sitä, miten ihanalta tuntuisi ihailla omaa kirjaa yhtenä opuksena loputtomana jatkuvista kirjaston hyllyistä. Tulin puhelusta paitsi tavattoman iloiseksi ja kiitolliseksi, mutta se tuntui myös osoituksena itselleni tärkeästä oivalluksesta. Voimme todella tehdä meille tärkeitä asioita, ottamalla ensimmäisen askeleen - pelosta huolimatta.

Kommentit (0)

Seuraa 

Heli Thorén on 37-vuotias kaupunkilaisdaami, joka kertoo blogissaan sisustavasta elämästä, onnellisista illoista ja kaikenkokoisista unelmista.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat