Ja sitten eräänä iltana – täysin yllättäen – löysin itseni huutamasta raivoissani lasteni isälle jalkapallokentän laidalla. Kaikki oli lähtenyt liikkeelle viattomasta keskustelusta, varmaan jotakin arjen järjestelyjä kävimme läpi, kunnes...

Olen aina ollut viimeisen päälle positiivinen tyttö. Sain jo pikkulikkana kehuja siitä, että omaan erityislaatuisen taidon kääntää murheellisetkin asiat pian myönteisestä kulmasta katsotuiksi. Elämässäni ei ollut tullut eteen vielä mitään niin suurta ja musertavaa, etten olisi repinyt jotakin hyvää siitäkin – vähintäänkin sitten siitä, että taas opin elämästä jotain uutta. Ja älkää ymmärtäkö väärin. Positiivisuus on edelleen yksi niistä piirteistäni, joka tuo elämääni hurjasti hyvää. Enemmän onnellisia sattumuksia, kauniimpia loppuja ja kosolti mahdollisuuksia. Mutta yllättäen se piirre on tuonut myös huonoa oloa.

Joskus elämä opettaa meitä salakavalasti juuri silloin, kun emme ajattele olevamme opettelemassa jotakin. Pienet vihjeet seuraavat toisiaan, kohtaamme oikeita ihmisiä ja satumme lukemaan jotakin meille sillä hetkellä hyvin merkityksellistä tekstiä, joka auttaa palasia loksahtamaan kohdalleen. Ja niin kävi myös tapahtumaketjun kanssa, joka loppujen lopuksi johdatti minut jalkapallokentän laidalle ja sen jälkeen hengittämään vapautuneemmin syvempään.

……………..

Vain hyviä ja ihania tunteita, kiitos. Niin olen sanonut itselleni aina näihin päiviin saakka. Haluan kokea iloa, onnea, räiskyvää hyvän olon tunnetta. Pelolle, surulle, epävarmuudelle ja kaikelle kurjalle olen uudelleen ja uudelleen sanonut, ei kiitos. Teitä en tarvitse, enkä halua elämääni. Olenhan myönteinen ihminen! Ja tänne asti piti kulkea oivaltaakseni syvästi sen, ettemme voi valita tunnepaletista vain niitä tunteita, joita haluamme tuntea ja työntää syrjään muita.

……………..

Vuosi sitten syksyllä hakeuduin terapiaan. En ensimmäistä ja tuskin viimeistä kertaa. Halusin saada apua siihen, että pelkäsin ihan liikaa. Pelko tuli esiin aina silloin, kun sen ei olisi pitänyt. Ja vaikka hoin tunteelle toistuvasti, ei kiitos, se tuli silti aina uudelleen. Kurjinta epätoivoisessa tilanteessani oli se, että mitä itsepintaisemmin kielsin pelon tunnetta tulemasta, sitä suurempana se seuraavan nurkan takana minua odotti. Ai mitäkö sitten pelkäsin? Tiedätkö, ihan kaikkea. Niin sairastumista, yksin jäämistä, petetyksi tulemista kuin taloudellista ahdinkoa. Pelko tuntui tulevan esiin kaikkialla.

Terapeuttini ehdotti minulle uutta tapaa elää tunteeni kanssa. Hän kehotti päästämään pelon pintaan (ja ehdotuksen jälkeen aloin pelätä lisää). Jos aiemmin olin keksinyt pelätä vaikka sairastumista, nyt jouduin sellaiseen tilaan, jossa aloin myös pelkäämään pelkäämistä. Tunsin oloni toivottamaksi ja kyllä, hyvin pelokkaaksi. Terapeuttini lohdutti, että tutkimusten mukaan jokainen tunne kestää vain noin puolitoista minuuttia, jonka jälkeen se laimenee ja painuu pois. Hän muistutti minua kehästä, joka on tärkeä sisäistää tunteita käsitellessä. Ensin on ajatus, siitä seuraa tunne. Eli koska itse olin pelännyt paljon paljon pidempään kuin sen hänen lupaamansa puolitoista minuuttia, terapeuttini osoitti, että itse asiassa pidin tunnetta yllä omilla ajatuksillani. Mutta koska en päästänyt pelkoa nousemaan, vaan välttelin sitä, se vain kasvoi kasvamistaan, ja oli vähällä nielaista minut loppujen lopuksi kokonaan. Kunnes sitten uskalsin, osasin ja päätin sanoa sille tervetuloa. Ja selvisin puolestatoista minuutista ehjin nahoin. Pelon pohjat saavutin sitten siinä kohtaa, kun viiden tapaamisen jälkeen terapeuttini kehaisi, että olen sisäistänyt hyvin lyhyessä ajassa hyvin paljon. Hän sanoi, että saisin edelleen käydä hänen luonaan juttelemassa, mutta että todellisuudessa pärjäisin jo oikein hyvin omillani. Minäkö!? Oletko tosissasi!? Ja sitten aloin pelätä, pärjäänkö oikeasti. Päätin pärjätä ja edetä pienin askelin.

…………….

Pikku hiljaa alan oivaltamaan haastavaa syksyäni paremmin. Ja nyt kuvaan ovat astuneet juurikin ne pienet sattumukset ja juuri oikeanlaiset tekstit, joista kirjoitin aiemmin. Kuuntelin uudelleen Brene Brownin huikean TED talkin haavoittuvuudesta ja nyt osasin tarttua siellä kohtaan, jossa hän puhui tunteista. Hän sanoi suunnilleen näin: me emme voi valita vain hyviä tunteita ja olettaa voivamme tuntea vain niitä. Meidän on uskallettava ja käytävä rehellisesti koko tunnepaletti läpi, kaikkine tunteineen. Näin myös myönteiset tunteet elämässämme kasvavat ja vahvistuvat. Ja samalla vaikeat tunteet irrottavat otettaan, kun kohtaamme ne rohkeasti.

Miten sitten päädyin huutamaan jalkapallokentän laidalle lasteni isälle? No, ovathan ystävät, terapeutit ja self help –oppaat kehottaneet ilmaisemaan vihaa. Kannustaneet ihan kunnolla huutamaan ja olemaan todella vihainen. Mutta kun senkin tunteen olin survonut jonnekin sinne pelon kanssa samaan sopukkaan sisälläni, kieltänyt tulemasta ja näkymästä. Olihan myötätunto, lempeys ja ymmärtäminen niin paljon mukavampia sekä miellyttävämpiä tunteita kokea. Olin ajatellut vihaisuuden olevan energian hukkaa ja aikuisen sekä positiivisen! ihmisen toimivan aivan toisella tavoin. Kunnes yksi tunne johti toiseen, pelko houkutteli vihankin esiin ja päästi sen vihdoin näkyville, juurikin siellä kentän laidalla.

Ja mitä sitten kävi? Joku saattoi aika lailla ihmetellä, ehkä jopa aika lailla loukkaantua, mutta oma oloni keventyi huomattavasti. Olin onnistunut olemaan vihainen – sortumatta kuitenkaan tieten tahtoen loukkaamaan ja olemaan ilkeä – ja samalla myös oma suhtautumiseni lasteni isää kohtaan keventyi huomattavasti. Kaikesta tuli keveämpää, hankaava tunne sisältäni oli poissa ja huutamisen jälkeen oivalsin, että epämiellyttävä hankaaminen oli juurikin se vihan tunne hinkkautumassa sisuksistani ulos. Ah, hengittäminen alkoi kulkea niin paljon helpommin. Viha leijaili jo jossakin vihreän kentän yläpuolella ja oli vapauttanut minut tuntemaan helpotusta ja hyvää oloa.

 

 

Kommentit (2)

Seuraa 

Heli Thorén on 36-vuotias kaupunkilaisdaami, joka kertoo blogissaan sisustavasta elämästä, onnellisista illoista ja kaikenkokoisista unelmista.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat