Häämuistot lukkojen takana

Eteiseni laatikossa on avain, jolla voi avata erään suuren kellarikomeron riippulukon. Komero sijaitsee vanhassa, kuvankauniissa talossa, joka joskus oli valkoinen, mutta muuttui myöhemmin vaaleanpunaiseksi. Tuossa talossa minä, me, asuimme kauan sitten.

..............

Kellarikomeron avain on kulkenut mukanani lukuisissa muutoissa ja löytänyt aina paikkansa laatikosta odottamasta. Todellisuudessa komero kuuluu entisille naapureillemme, ystäville, jotka antoivat sen käyttöömme pahvilaatikoille, jonne pakattiin silloin se niin rakas ja tarpeellinen. Kuluivat vuodet, elämä meni eteenpäin, ja niin menimme mekin. Laatikot ja niiden sisältö muuttivat merkitystään samalla, kun saimme uudet roolit, haimme uusia paikkojamme uudessa maailmassa. Samalla vanhat valokuva-albumit häistä ja häämatkalta, rapujuhlien varajakkarat, Marimekon lahjalakanat kääremuoveissaan, hakivat nekin merkitystään uudenlaisessa kaikkeudessa, hellyydellä pakattujen laatikoiden uumenissa. Asioista tuli hetkessä jotakin, joka rakkaan ja tärkeän sijaan tuntui ennemmin ongelmajätteeltä. Muutos oli suuri, nopea ja kokonaisvaltainen. Tärkeästä tuli jotakin, jota kukaan ei oikein enää välittänyt nähdä, katsella, perata, tutkia ja käydä läpi. Kellarikomeron ovi pysyi lukossa. 

...............

Vaikka on saanut etuoikeutetusti tehdä itse elämässään haluamiaan päätöksiä ja viedä omaa elämäänsä uuteen suuntaan, ei vanha lakkaa minussa olemasta. Myönnän, asioiden käsitteleminen ja ennen kaikkea niiden kohtaaminen, on edelleenkin epämukavampaa kuin niiden työntäminen jonnekin syvälle pimeään. Vaikka antaisimme sen kaiken vanhan kasvattaa ylleen pölykerroksia, ei entinen häviä meistä. Se muuttaa muotoaan, jalostuu, surkastuukin, mutta on täällä vielä. Se asuu ruttuun menneissä suunnitelmissa, suunnanvaihdoksissa, niissä päätöksissä, kun vihdoin oivaltaa olevansa oikeutettu ihan siihen kaikkeen, mihin kaikki muutkin. Kun onkin alkanut kasvaa riittäväksi ja kokonaiseksi. Minä olen menneiden aikojen summa, hehkun kuluneen matkan nostattamaa voimaa, pidän syvimpien haavojen arvista edelleen huolta. Katson peiliin itseäni silloinkin, kun vastaan tuijottaa joku epävarma, kipuileva ja sellainen, jota en joskus edes välittänyt nähdä, saati tosissaan katsella. 

.............

Ennen ajattelin, että olemme kaikkein vahvimpia silloin, kun ei enää tunnu missään. Kun kipeisiin kohtiin on kasvanut uutta nahkaa päälle, kovempaa ja vahvempaa kuin entinen. Uusi on peittänyt vanhan. Mutta entä jos vanhaa ei kuulukaan peittää, vaan sittenkin suurinta vahvuutta on antaa sen olla olemassa. Se kun saa tuntea, olla ihan kokonaan; aina kuplivasta ilosta, tyhjyyttään huutavaan haikeuteen asti. Pieni, eksynyt, epävarma, hukassa, hyväuskoinen - kyllä, sellainenkin minä olen. Ensimmäistä kertaa katson rohkeasti silmiin sitäkin peilikuvaa; häntä, joka kipuilee, epäröi ja miettii hölmöjä. Sanon hänelle; voi taivas, miten minä rakastankaan sinua! 

..............

Simpukoin kuvioidussa pahvirasiassa on tuhti nippu vanhoja valokuvia. Niissä nuori pari on juuri mennyt naimisiin, päättänyt yhdessä paljon, tietäen kaikesta vasta niin kovin vähän. Katselen kuvien naista hellemmin kuin ennen. En sääli tai häpeä, vaan otan häntä kädestä kiinni. Pyydän mukaan jatkamaan yhdessä matkaa. Meillä on hyvä elämä elettävänä.