Aivan pian, jatkamme sohvista, täydellisen sävyisistä sameteista, pellavaverhoista ja varpaita kutittelevista pehmeistä matoista. Mutta nyt, kerron teille ensin jotakin aivan muuta.

 

Loppu- ja alkuvuosi eivät ole olleet minulle helpot. Minä, perusterve ihminen, olen joutunut sairastamaan, potemaan, murehtimaan huomista ja punnitsemaan, miten maailma muuttuu, jos kaikki ei olekaan enää samalla tavalla hyvin.

 

Loppukesästä löysin rinnastani kasvaimen, jonka olomuotoa arvuuteltiin. Kävin heti ultrassa, myöhemmin siitä otettiin koepaloja, ja kasvain päädyttiin leikkaamaan. Sain juuri ennen joulua patologilta kirjeen, jossa kasvain todettiin hyvälaatuiseksi. Siitä tuli viime joulun paras lahjani. Leikkauksesta jäi muistoksi vähän murjottu oikea rinta ja komea arpi, jota hoidan edelleen. Jäljelle jäi myös syvä kiitollisuus siitä, että minä jatkan elämääni terveenä.

 

Alkuvuodesta vointini huononi. Minulta löydettiin parasiitti, suolistoloinen, joka onneksi saatiin lääkkeillä pois päiväjärjestyksestä. Epäselväksi jäi, kauanko se oli ehtinyt myllätä kehossani. Sairastuin flunssaan, nukuin pois loppumatonta väsymystäni 13 tunnin yöunilla. Hellin untuvapeiton alla itseäni - onhan tässä ollut; rintasyöpäepäilyä, flunssaa, loisia. Viime torstaina alkoivat vatsakivut, jotka voimistuivat tasaisen varmasti. Perjantaina Haartmanin sairaalassa raskaustesti näytti positiivista, itkin kipujani tutkimushuoneen sängyllä. Minut siirrettiin Naistenklinikalle, epäiltiin kohdun ulkopuolista raskautta. 

 

Naistenklinikalla hormonimittauksessa selvisi, että itselleni yllätyksenä tullut raskaus oli mennyt jo aiemmin kesken, mutta vatsakivut olivat edelleen jäljellä. Päädyin aamuyöstä kirurgiselle osastolle umpisuolen leikkaukseen. 

 

Nyt olen maannut kaksi päivää kipujani tasaillen. Hoidan yhden arven sijaan neljää, umpisuolen leikkauksessa ei kahden keisarinleikkaukseni tavoin arpia piilotella. Ne ovat hyvin esillä keskellä vatsaa. Yöt sairaalassa ovat jännittäviä. Meitä sattuu, hoitajat juoksevat tuomaan milloin kipupiikkejä, milloin tarjoamaan kättään vessareissun kaveriksi. Kolmen metrin matka kylpyhuoneeseen on yhtäkkiä maraton, jota ei askelletakaan varmasti selkä suorassa. Ensimmäinen suihku on voitto, jossa shampooveden mukana valuvat myös kyyneleet, tästäkin selvitään.

 

Viestittelin viimeisenä iltanani sairaalassa ystäväni kanssa ja keksin hänelle hyviä treffipaikkoja mukavan, uuden tuttavuuden kanssa. Ehdottaessani yleistä saunaa, hän jäi miettimään. Kehtaisiko sitä, uuden deitin kanssa, olla niin vähissä vaatteissa. Mitä seuralainenkin vatsamakkaroista ajattelisi? Jäin miettimään. 

 

Olen sulkenut tässä mankelissa pois kokonaan ajatukset arvista ja harmista, että nyt niitä löytyy. Joku saattaisi sanoa, että niiden murehtiminen on myöhemmin, mutta itse olenkin päättänyt, ettei ole. Kerroin ystävällenikin, että menneiden veitsen viiltojen jälkeenkin omistin edelleen ”bikinivartalon”. Kuluneet kuukaudet ovat maltin lisäksi opettaneet jotakin muutakin. Ne peilin edessä vietetyt epävarmuuden hetket, murheet näpyistä tai vääränmallisista reisistä tuntuvat hyvin kaukaisilta. Samalla kun menetin palan rinnastani tai sileän vatsani ihon, sain tilalle jotakin muuta. 

 

Minä avasin juuri silmäni viimeiseen aamuun sairaalassa. Oikealla puolellani nukkuu vielä suolistosyöpää sairastava nainen. Hän ei ole lähdössä kotiin. Samalla kun itse pakkaan tavaroita ja lähden toipumaan, otan tietoisesti mukaani jotakin, josta en ajatellut enää luopua. Jatkan kovin kiitollisena tätä pientä elämääni, enkä ajatellut suoda ajatustakaan sellaisille järjettömyyksille kuin riitänkö tai kelpaanko, kannattaako, kehtaanko tai uskallanko. Jos olen väsynyt, olen myös äärettömän kiitollinen. Periaatteessa mitään ei ole annettu lisää - päinvastoin, kuluneina kuukausina on ennemminkin otettu pois. Silti tuntuu, että se, mitä edessäni näen, ei ole sama enää, vaan paljon enemmän.

 

Kuva: Ulla-Maija Lähteenmäki

Kommentit (6)

Anne K

Huh, huh! Koskaan ei tiedä huomisesta näköjään.. Olen tykännyt käydä suraamassa 'hiljaisena' blogiasi. Ja toivon sinulle kaikkea hyvää ja rentoa toipumista. Minulla on tapana kiittää ennen nukahtamista elämäni kokemuksia ja terveyttä: Lapsena meinasin hukkua jokeen, n. 2-kymppisenä kipeä vatsa vei sairaalaan; se oli suolentukos, ja samalla menetin umpisuoleni. Lääkärini kertoi, että olin lähellä menettää elämäni. Kiitollisuutta pitää tosiaankin vaalia, eikä marista joka pienestä asiasta. Lämpimin ajatuksin.

Heli Ingeborg
Liittynyt26.8.2015

Hei Anne!

Kiitos viestistäsi ja tsemppaamisesta. Kun elämässä on kaikki hyvin, herkästi unohdan olla kaikesta äärimmäisen kiitollinen - siinä mielessä tällainen pysähtyminen on hyvästäkin. Kiitollisuus jää kellumaan päällimmäiseksi.

Ihanaa kevään odotusta!

Iloa,
Heli

Vierailija

Hei Heli,

Lähdin lukemaan blogiasi ihan vain kauniin uuden kotisi parketin takia ja päädyin lukemaan tuon sairaskertomuksesi. Huh. Itsekin kuuden vuoden sisään vähän liikaa kokeneena ymmärrän tunteesi. Nauti elämästäsi. Olet kaunis ihminen sisältä ja ulkoa. Olen satunnaisesti lukenut blogiasi ja katsellut insta-kuviasi. Jatkan edelleen

Heli Ingeborg
Liittynyt26.8.2015

Hei ja kaunis kiitos viestistäsi.

Elämä ottaa ja antaa, yritetään pitää mieli kirkkaana kaikesta huolimatta.

Ihanaa uutta vuotta sinulle (tekisi mieli jo toivottaa ihanaa kevättä myös!) <3

Iloa,
Heli

Seuraa 

Heli Thorén on 36-vuotias kaupunkilaisdaami, joka kertoo blogissaan sisustavasta elämästä, onnellisista illoista ja kaikenkokoisista unelmista.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat