Lukioaikainen luokkakaverini kertoi, että oli usein luokassa katsonut minua ihaillen. Hän oli tarkkaillut minua kirjoittamassa muistiinpanoja ja pannut merkille, miten tarkkaavaisesti piirsin viivoja. Hän oli pitänyt pieniä eleitäni, arkisia tapojani, hurmaavina. Hän sanoi miettineensä: Vau, mikä tyyppi.
Itse kärsin jo lukioaikoina kalvavasta pienuuden tunteesta. Ajattelin, että minun pitäisi olla enemmän. Vieläkin enemmän reippautta, kauneutta, ahkeruutta ja rohkeutta. Tuo kalvava pienuuden ja riittämättömyyden tunne on seurannut minua näihin päiviin saakka. Se on ollut salaa läsnä arjessani ja kätkeytynyt niin pieniin hetkiin, etten ole erottanut vähättelevistä ajatuksista todellista itseäni.
Jäädessäni erotessa yksin, aloin nähdä kaiken selvemmin. Uskalsin myöntää, miten ajattelin itsestäni. Ensin esiin tulleet musertavat tunteet herättivät minussa kauhua ja pelkoa, mutta jotenkin niitä tuijotellessa, uskalsinkin antaa niiden olla näkyvillä. Katsoin tuota pienuuden tunnetta ja tervehdin sitä lempeästi. Kun uskalsin päästää sen esiin, katsoa sitä silmiin, se alkoi vähä vähältä pienentyä.
Nyt olen pikku hiljaa opetellut katsomaan omia tunteitani, piirteitäni ja oikkujani yhä sallivammin sekä hellemmin. Hyväksynyt jokaisen ääriviivan, päästänyt näkyviin vaikeatkin tunteet ja ollut rauhassa niiden kanssa. Harjoitellut näkemään epätäydellisyyden ja pienuuden rinnalla myös kauneuden ja vahvuuden ja iloinnut omasta itsestäni kokonaisuutena - kaikkine kolhuineen.
Opettelen edelleen riittämään itselleni tällaisena ja harjoittelen ihailemaan itseäni sellaisinakin hetkinä, kun olen aiemmin ajatellut, että pitäisi olla jotakin enemmän. Tulen vähättelevien ajatusten pysäyttämisessä yhä paremmaksi. Tunnistan ne yhä nopeammin ja sanon hellästi itselleni mielessäni, että olen ihana juuri tällaisenä. Mietin sitä luokkahuoneessa muistiinpanovihkoon raapustavaa tyttöä, enkä näe häntä enää niillä silmillä, jotka pitivät tyttöä pienenä ja mitättömänä. Minäkin olen alkanut oppia katsomaan häntä ihaillen: Vau, mikä tyyppi.
