Olen oivaltanut, että itseni sisällä, hyvin syvällä, asuu haaveiden Pienentäjä. Aikanaan sen ääni oli paljon vahvempi, enkä osannut niin itsepintaisesti sitä vaimentaa, nyt olen tullut siinä jo paremmaksi. Tuo Pienentäjä nostaa ääntään yleensä niissä kohdissa, kun luottaminen elämään, sen hyvyyteen ja asioiden järjestymiseen tuntuu jostakin syystä vaikealta. Viime aikoina olen alkanut tutustumaan tuohon Pienentäjään paremmin, jutellut sen kanssa ja samalla oppinut tunnistamaan ne kohdat, joissa se älähtää. Olen myös oppinut pyytämään sitä olemaan hiljaa - ja se uskoo minua koko ajan paremmin. Olen huomannut, että Pienentäjä on usein väärässä halutessaan saada minut uskomaan, etteivät unelmani olisi realistisia. Kerron teille elävän esimerkin omasta elämästäni.

...........

Olen etsinyt ja löytänyt uuden kodin monta kertaa. Koskaan uuden kodin löytäminen ei kuitenkaan ole ollut näin vaikeaa kuin se tällä kertaa oli. Asuntomarkkinat olivat viime keväänä kuumat. Entinen kotini löysi uudet omistajat nopeasti, niin löysivät monet muutkin kodit - myös sellaiset, joissa oli ennätyskorkea neliöhinta. Minulta meni nenän edestä useampikin koti, joista tehtiin kilpaa tarjouksia. Kaikki on tietenkin suhteellista, mutta itselleni tässä elämäntilanteessa, aika tuntui puuduttavan ja jopa pelottavan pitkältä. Monta kertaa asunnon etsimisen aikana ehdin miettiä; en ehkä löydä sitä oikeaa koskaan.

Samalla oli kuitenkin pidettävä tiukasti niistä haaveistakin kiinni, ja toki tarkistettava, että ne olivat jokseenkin realistisia (rahat kun eivät olisi riittäneet vaikkapa sataan neliöön Eiran Engelin aukiolta). Realismin ja haaveiden välissä on harmaa alue. Kaikkihan me ymmärrämme, että on sisäistettävä elämän realiteetit, mutta samalla, kun tapailee niitä, ei pitäisi suitsia omia unelmiaan pienemmiksi. Pienentäjän kuuntelemisen sijaan tulisi sisuuntua ja lähteä raivaamaan tietä kohti niitä itselleen tärkeitä merkkipaaluja.

...........

Kun olin etsinyt uutta kotiani jo itsestäni tuntuvan ikuisuuden, päätin purkaa tilannetta mielessäni ja tehdä listaa siitä, mitä uudessa kodissa olisi unelmieni mukaan oltava. Listalle kirjasin: korkeat huoneet, sijainnin lasten koulujen ja isän lähellä, kauniin kotikadun, ihanan näkymän, vanhan talon, hyvän ja arvokkaan hengen sisällä kodissa. Kirjoitettuani nämä, mietin vielä, että olisiko jotakin, jota listalle pitäisi lisätä. Kaakeliuuni! Siitä olin aina haaveillut. Samalla kun sain uunin mieleeni ja aloin jo kirjoittaa, sisäisellä Pienentäjälläni tuli kiire. Se huusi ylitseni, että olinko hullu!? Tulisin etsimään koko loppuelämäni näillä kriteereillä, jos vielä kaakeliuunikin olisi saatava! Myönsin, että järjetöntähän oli sellaista toivoa ja päätin, ettei se olisi välttämätöntä. Mietin myös muiden kirjoittamieni kohtien kohdalla, että olisiko minun todella tyydyttävä johonkin, joka olisi jotakin muuta kuin se, mistä kodissani haaveilin?

Yksi asia johti toiseen ja pääsin kuin pääsinkin erään asunnon näyttöön, jossa ihastuin. Tarvittiin vielä monta onnellista siirtoa (ette ehkä uskoisi, jos kertoisin kuinka monta!), mutta loppujen lopuksi kaikkien mutkien, lunastusoikeuksien ja lopun jännitysnäytelmien jälkeen päädyin uuteen kotiini remonttia suunnittelemaan. Kotiin, jossa ei ollut vain kaakeliuuni, vaan kaikkein kaunein koskaan näkemäni  kaakeliuuni. Seisoessani sen edessä ensi kertaa tietäen, että koti oli varmasti minun, jäin miettimään. Aivan kuin maailmakin olisi tullut mukaan vastustamaan sisäistä Pienentäjääni tuomalla tuon uunin eteeni. Ja korostan nyt siis, että pienempi, yksinkertaisempi - tai vaikkapa ruskea uuni olisi riittänyt, mutta ei! Edessäni oli koristeellisin, elegantein ja kaunein koskaan näkemäni kaakeliuuni kuin hellästi irvailemassa minulle ja sisäiselle äänelleni; tässä tämä uuni nyt olisi, kelpaako!?

..........

Tämä voi tuntua pitkältä loikalta aivan toiseen aiheeseen, mutta seuratkaa rohkeasti mukana: Tyytyminen ja sen välttämättömyys ei lakannut mietityttämästä minua. Mietin, että uskaltaisinko rohkeasti luopua tyytymisen verbistä myös muilla osa-alueilla elämässäni - vaikkapa elämänkumppanin suhteen? Sinkkuna oleminen tuntuu hyvältä ja olen jopa tässä keskeneräisessä elämäntilanteessani oivaltanut eläväni onnellisempaa elämää kuin koskaan ennen. En siis tarvitse kumppania elämääni, mutta haaveilen siitä aktiivisesti kyllä. Tiedän, että sekin haave on tuolla jossakin suuressa unelmien hautomossa parhaillaan tekeytymässä todelliseksi, mutta entä sitä ennen? Uskallanko odottaa kaakeliuuniteorian toteutumista myös tällä saralla?

On jopa hullunkurista, kuinka meitä sinkkuja pahimmillaan jopa säälitään yksinolosta (pahinta on, että jotkut sinkut tuntuvat säälivän jopa itseään). Samalla, kun ”sitä oikeaa” ei ala löytyä, jotkut saattavat kysyä (minulla se kysyjä on tuo sisäinen Pienentäjä), että et kai nyt vaan odota aivan liikoja? Ja jälleen, palautan termin nimeltä realismi mukaan kirjoitukseni riveille. On toki kumppaneita, joista voi olla epärealistista ja ajan hukkaamista haaveilla. On niitä parisuhteeseen kykenemättömiä, naimisissa olevia, Hollywood-tähtiä tai niitä muita ehdokkaita, jotka ovat suoraan verrannollisia siihen Eiran sataan neliöön (tuolla ylempänä tekstissä). Avatessani omaa tilannettani, olen jälleen ottanut listan käyttöön. Olen kirjoittanut ylös asioita, joita kumppanilta toivon, jotta itsellenikin olisi selkeämpää, että millaista tulevaisuutta tässä oikein ollaan hakemassa. Olen saanut apukäsiä listan tekemisessä siltä samaiselta Pienentäjältä. Hän on huutanut useammassakin kohdassa, että hei come on! tuota tyyppiä etsit sitten loppuelämäsi. Olen päätynyt jälleen kyseenalaistamaan, että uskallanko uskoa, luottaa ja ihan jopa tietää, että oikein hyvin tässä jälleen käy. Koska aivan varma en voi kehuskella olevani jätän viimeiseen lauseeseen kysymysmerkin merkiksi siitä, että asia on mielessäni prosessissa: 

Voiko kaakeliuuniteoria olla totta meidän kaikkien elämässä kaikilla osa-alueilla? 

Kommentit (1)

Anne K

Aivan ihanaan kaakeliuunin törmäsitkin. Onnea uuden ihanan kodin löytymisestä! Jokin siinä oli mikä pisti vastaan ja oikeasti hyvä ettet antanut Pienentäjälle periksi.. Ja kyllä tuo kaakeliuuniteoria toimii; rakkaus tulee silloin kun sitä vähiten odottaa. Näin kävi omallakin kohdalla. Suosittelen lukemaan Louise L. Hayn kirjan: Muuta ajatuksesi, muutat elämäsi. Sain sen itse Amerikanevääksi ystävä-kollegalta. Ja se tosiaan kannattaa lukea.. ei tiedä mitä kaikkea siitä seuraakaan. : ) Monia ovia on avautunut ja ihania uusia kokemuksia tullut eteen aika yllättäin.
Olen nähnyt aika monta entistä kotiasi, ja melkein toivon, että tästä tulee se rakkain ja pysyvämpi. : ) Itse olen muuttanut myös paljon USA:n, Keski-Euroopan ja Suomen väliä, ja usein myös maiden sisällä. . Voisin hyvin perustaa Muuttoja maailmalta -yhtiön, kun pakkaaminen tullut jo niin tutuksi. Katsotaan nyt mitä Maailmakaikkeus suunnittelee seuraavaksi.

Seuraa 

Heli Thorén on 37-vuotias kaupunkilaisdaami, joka kertoo blogissaan sisustavasta elämästä, onnellisista illoista ja kaikenkokoisista unelmista.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat