Kun Lontoo sai minut itkemään

Ensimmäisen kerran se tapahtui vähän sen jälkeen, kun olin aamuvarhaisella vetänyt juoksulenkkarit jalkaani. Hölkkäsin tunnepurkausta aavistamatta hämärässä Hyde Parkissa. Puiston keskellä virtaavan joen pinnalta nousi höyryä, joutsenet oikoivat unen lamauttamia siipiään. Oli ihan hiljaista ja puiston takaa taivaalta nousi vaaleanpunainen aalto, joka kasvoi ihan silmissä. Hetken kuluttua koko horisontti hohti punaisen sävyissä. Pysähdyin, istahdin penkille ja sitten oli pakko tirauttaa. Liikutuksesta, vähän onnellisesta väsymyksestä ja siitä, että jälleen sain juosta ja nauttia uudessa maailmankolkassa, tällä kertaa uniltaan heräilevässä Lontoossa.

Tiedän, että tässä kohtaa voisi olla kannattavaa pohtia hormonikiertoni kohtaa, mutta sivuutan sellaiset seikat nyt täysin. Sen sijaan kerron teille vielä vähän lisää niistä paikoista, joissa Lontoon kaltainen hurmuri saattaa itkettää sen eteen ihastuksesta langennutta naista. Vähän kyynelehdin myös auringossa kävellessä, juuri siinä kohtaa, kun olin poiminut mukaani täydellinen Chai Latten (joka oli tehty teestä ja kuumasta maidosta - ei missään nimessä esanssisesta siirapista) ja nostanut sen huulilleni. Voi liikutus sitä, kun löysin kaupan rekiltä täydellisesti istuvan trenssin ja näin tavaratalo Libertyn eteen levitellyt kukkakimput - joiden värien yhteensopivuus oli tarkoin harkittu. Minua itketti onnesta myös silloin, kun kävelin kiireisen päivän jälkeen illalliselta kotiin. Olimme syöneet hyvän intialaisen aterian, tavanneet uuden ihastuttavan kirjailijalupauksen ja hymisimme kirjamessupäivän jäljiltä onnesta. Sitten hipsimme suurista unelmista supisten takaisin hotellillemme. Voi taivas, matkustaminen ja itkeminen tekevät hyvää.

P.S. Tämä ei jää tähän, lisää Lontoosta luvassa. Vinkkaan ainakin upeasta hotellista ja shoppailutaivaasta, jonne kannattaa lennähtää.