Kirjoitukset avainsanalla avioero

 

Vaan mitä jos ei olekaan.

 

Avioerostani on nyt kulunut kutakuinkin 4 vuotta, kahdeksan kuukautta, yhdeksän päivää ja puolen vuorokauden tunnit päälle. Ai miten voin tietää ajan näin tarkasti? No siksi, että eron hetkellä vanha elämäni nollaantui ja alkoi uusi aika.

Olen sitä mieltä, että ero on tähän astisen elämäni tärkein tapahtuma. Samalla se on musertavin, pelottavin, hurjin ja ravistelevin kaikista oman elämäni vaiheista. Edes äidiksi tuleminen ei muuttanut minua yhtä merkittävällä tavalla. Siinä missä äidiksi kasvaminen on tapahtunut jokseenkin luontevasti - ei toki säryttä sekään, on ero välillä tuntunut siltä kuin se olisi luontaisen vastakohta. Paikoitellen eroaminen on pakottanut kasvamaan sellaisella voimalla, että luut ovat rutisseet ja keuhkot kutistuneet kivuliaasti kasaan hapettomassa ilmatilassa. 

.........

26.12.2014 alkoi elämäni tähän asti merkityksellisin ajanjakso. Oman elämäni käsitevaraston avaintermeiksi tulivat sellaiset asiat kuin omat siivet, yksinolo, omanarvontunto, itsetunnon rakennus ja riittämisen riemu. Samalla kun otin varovaisia askeleita uudessa elämässäni, sovittelin elämääni sopivaa lokeroa, jonne mahduttaa entisen rakkaani, eksäni, lasteni isän. Toisinaan tuossa lokerossa oli ahdasta, välillä lokeroa ei löytynyt pimeässä ja etenkin heti eron jälkeen ajatuskin koko lokerosta teki kipeää. Olin vihainen, etten vaan voinut unohtaa, pyyhkiä pois, jättää taakseni, lakata seuraamasta sosiaalisessa mediassa ja ylipäätään unohtaa, että moista ihmistä oli koskaan ollutkaan.

Vaikka halua jättää taakse olisi ollut, oli elämässäni kuitenkin nuo kaksi lasta, puoliksi minun ja puoliksi lokeromiehen. Heidän tähden olin valmis tekemään myös mahdottomalta tuntuvia tekoja; menemään eteenpäin, katsomaan peiliin, venymään, kasvamaan ja pitämään suuni kiinni niissä hetkissä, kun olisi tehnyt mieli kommentoida lapsille heidän isästään jotakin vähemmän ystävällistä. Lasten edun ja hyvinvoinnin ajatteleminen oli päätös, joka yhdessä eksän kanssa tehtiin ja josta oli yksinkin jaksettava pitää kiinni myös niinä hetkinä, kun teki mieli oikeuttaa itselleen muuta kuin lupaus ja päätös edellytti. 

.............

No entäs nyt, neljä ja puoli vuotta myöhemmin? Moni asia on helpottanut ja moni kipu lakannut olemasta. Kliseinen ilmaus; aika parantaa haavat, on monin paikoin totta. Aika tuo myös etäisyyttä ja opettaa nöyryyttä. Valmiiksi ei olla tultu, eikä tulla - eikä enää halutakaan tulla. Kasvaminen on silti päämäärä. Sen myötä eteen syntyvät uudet maisemat ja ne kaikkein vallottavimmat näkymät. 

Ahdistavat muistot liittyen eksään ovat nekin monilta osin haihtuneet. Toisinaan mietin, että olemme peruuttaneet taaksepäin suhteessamme, lähemmäs sitä aikaa, kun toinen ei ollut vielä kovin tuttu. Se tuntuu hassulta, sillä silti samaan aikaan toinen on liki kahdenkymmenen vuoden kokemuksella tutumpi kuin hyvin moni muu. Kun itsen yltä riisuu ennakko-odotukset ja asenteet, kuten; ettei nyt eksälle voi kertoa hyvistä uutisista ensimmäisenä tai että hänelle kuuluu kertoa vain niistä asioista, jotka liittyvät lapsiin, alkaa omien odotusten alta paljastua enemmän sitä aitoa itseä. Samalla alkaa tunnistamaan ne hetket, kun haluaakin kysyä tai kertoa jostakin juuri hänelle, eikä enää syyllistä siitä itseään. On kulunut jo tarpeeksi aikaa, ettei enää tarvitse pohtia vaikkapa sitä, että onko tämä tarve kertoa merkki siitä, etten vieläkään ole yli hänestä. Spekuloinnin sijaan voi vain tarttua luuriin, kertoa ajatuksensa, sulkea luurin ja jatkaa päiväänsä. Miten yksinkertaista, sujuvaa ja helpottavaa! Kuin hengittäisi ihmissuhdetta, pakotta - antaen vaan ilman kulkea.

Se, mikä tekee minut surulliseksi on se, kuinka paljon ihmetystä hyvät välit eksän kanssa herättävät. Monesti tuntuu, että riitaisat, kyräilevät, etäiset ja kylmät välit olisivat normi. Ystävyys on lähes poikkeuksetta ihmetys ja hämmästelyn aihe. Se kertoo ainoastaan siitä, että hyvissä, jopa läheisissä väleissä oleminen on harvinaisempaa kuin riitely. Ja eronneiden lapsiperheiden osalta se kertoo taas siitä, että aika moni pieni ihminen miettii, että tästä kivasta yhteisestä isän kanssa tehdystä jutusta en uskalla äidille sanoa, ettei hänelle tule paha mieli. Minä piilotan nämä osat itsestäni ja näytän äidille ja isälle vain sen, mitä he kestävät nähdä. 

Tässä kohtaa kuuluu sanoa, että väkivaltaiset liitot ovat asia erikseen ja myös ne erot, joissa itse haluaisi pyrkiä hyvään, mutta toinen elää sodassa siitä huolimatta. Loistava sääntö ihmissuhteissa on edelleen kuitenkin se, että ainoa, ketä voi muuttaa, hioa, parantaa ja muokata, on oma itse. Se on kuitenkin myös toisinaan se vaikein pala - siinä hetkessä helpompaa olisi istua murisemassa omassa poterossaan ja sihistä, ”että miten tuo toinen voikin olla noin kylmä / ärsyttävä / mahdoton / itsekäs ja niin edelleen.”

..........

Usein eron jälkeen ajatellaan, että lasten etu on se, että kun tekisi mieli motata nyrkillä eksää, hymyillään ja esitetään, että kaikki on hyvin. Itse asiassa pelkkää lasten etua ei edes kannata ajatella, vaan pitää ajatella lasten- JA oman itsen hyvää oloa. Oman itsen hyvä olo syntyy sukeltamisesta pohjamutiin, kaivamalla, käsittelemällä ja kohtaamalla - myös ne möröt ja vaikeat kohdat itsessä. Paras tapa ajatella lasten etua, on pitää itsestä mahdollisimman hyvää huolta. Se tarkoittaa uskallusta kohdata itsensä ja omat tunteet rehellisesti. Siitä syntyy ajan myötä myös tilanne, jossa lyömisen sijaan sikiääkin halu hymyillen halata eksää ja huikata ilmoille: ”hei hyvin me vedetään!”.

Summa summarum: omassa erossani menetin paljon, mutta löysin itseni sellaisella tavalla, ettei se olisi ilman eroa onnistunut. Aidomman itseni lisäksi sain erossa myös uudenlaisen yhteisön, jossa puhalletaan yhteen hiileen, ajatellaan toisista ja maailmasta hyvää sekä mietitään, että miten se yhteisö pidetään vapaasti hengittävänä ja vahvana. Siihen yhteisöön kuuluvat minä, ystäväni ja kaksi lasta.

Kommentit (0)

Erosin suuresta rakkaudesta ja lasteni isästä puolitoista vuotta sitten. Silloin aloin kirjoittamaan kirjaa, joka nostettiin kirjapainon pahvilaatikosta syliini tänään.

Ehjäksi - Kertomus hyvästä erosta avaa päiväkirjani ensimmäisen vuoden ajalta musertavan eropäätöksen jälkeen. Kansien väliin mahtuu niin kyyneliä, suurta vihaa kuin myös hiljalleen kasvavaa onnen tunnetta ja luottamusta siitä, että yksinkin selviää. Siellä on myös aamuksi vaihtuneita juhlaöitä, orastavia ihastuksia ja pohjattoman yksinäisiä sunnuntaiaamuja. Perimmäinen toive kirjoittamista aloitellessa oli se, että se antaisi lohtua ja turvaa sekä ajateltavaa omaa eroaan työstävälle.

Nyt olo on huikean kiitollinen siitä, että kirja on sylissäni ja siitä, että uskalsin tehdä sen - vaikka häpeä, pelko ja epäuskokin korvensivat rintaani kirjoittaessa.

Opus löytyy kirjakaupoista loppuviikosta. Onnellinen kirjailija kuittaa.

Kommentit (1)

Yksinolon taito on jotakin, jota olen joutunut opettelemalla opettelemaan. Aiemmin onnistuin kyllä viettämään aikaa itseni kanssa vaikka ostoksilla samoillen, mutta se, että todella rauhassa olisin itseni kanssa oli minulle aiemmin hyvin vaikeaa. Kunnes erosin lasteni isästä puolitoista vuotta sitten.

Muistan ensimmäiset sunnuntaiaamut ilman lapsia, yksin, kodin hiljaiset nurkat ympärilläni. Sen eksyneen olon ja tunteen, että hiljaisuus nielaisee sisäänsä. Niinä aikoina söin aamiaisia, lounaita ja päivällisiä aina jossakin kantakahviloistani, usein jonkun ystävän seurassa. Kunnes päätin alkaa harjoitella yksinoloa ja ennen kaikkea siitä nauttimista.

Ensin menin sinne kahvilaan ihan yksin. Sitten eräänä iltapäivänä päätinkin vain käydä lenkillä ja jäädä sen jälkeen itsekseni lukemaan kirjaa. Yksinäisiä lounaita, leffailtoja ja tulevan elämän suunnittelua. Kirsikkana kakun päällä matka Thaimaan pienelle saarelle yli kahdeksi viikoksi aivan itsekseni. Muistan edelleen sen tunteen, kun palasin tuolta matkalta voittajan viitta harteillani. Olin onnistunut nauttimaan ja viettämään upean loman aivan itsekseni. Samalla maailmani muuttui peruuttamattomasti vähän paremmaksi ja turvallisemmaksi paikaksi olla.

Kun nyt vietän sunnuntaiaamua lehden ja jogurttikulhon kanssa en voisi olla onnellisempi. Ihan vain minusta itsestäni, parhaasta seuraneidistä ikinä. Niin se elämä menee: kaikki on mahdollista - se mahdottomalta urakalta tuntuvakin. Annetaan uusille tuulille tilaa ja uskotaan niiden kantavaan voimaan.

Kommentit (3)

Ria Hafren

Onhan leffailta, lounas tai matka mukavampi jonkun kanssa. Mutta minäkin olen nauttinut noista suuresti yksinkin. Matkustin yksin viikoksi Riva del Gardaan (Garda-järven pohjoisosassa). Aivan ihana viikko! Tutustuin moniin ihmisiin (mm. yhteen Ferrari-suvun jäseneen :0). Löysin fantastisen ravintolan ylhäältä vuorilta. Kävin siellä viikon aikana kolme kertaa. Kolmannella kohtelivat jo kuin kanta-asiakasta. Tein pitkiä kävelylenkkejä sinne sun tänne. Menin bussilla Garda-kaupunkiin järven eteläosassa. Ym. Ym. - Sinne haluaisin matkustaa uudelleen, mutta enää ei ole varaa...

I May Say

Mä olen vuosikausia käynyt leffassa yksin. En ymmärrä et miksi sinne edes tarvitsee kaveria; siellä ei saa puhua, yksin saa rauhassa pillittää (tarvittaessa) jne. Mä en välitä että joku kommentoisi leffaa leffan aikana. 

Yksin asuessa noita juttuja mitä mainiset tässä on harjoitellut jo. Tai sitten mä oon yksinkertaisesti erakko. 

Heli Ingeborg
Liittynyt26.8.2015

Hei Ria,

Yksin matkustaminen yllätti minut ihanuudellaan. Täälläkin säästökuuri seuraavaa matkaa varten meneillään. Itse olin Gardajärvellä häämatkalla ja paikka oli kyllä kerrassaan ihana! 

Seuraa 

Heli Thorén on 37-vuotias kaupunkilaisdaami, joka kertoo blogissaan sisustavasta elämästä, onnellisista illoista ja kaikenkokoisista unelmista.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat