Lapseni saivat eilen koulusta todistukset. Opettaja muistutti valkoiset, suuret kirjekuoret käsissään seisovia lapsia, ettei koulun alueella saisi kuorta avata. Arvosanoja ei myöskään tulisi verrata ystävien kanssa toisiinsa - olihan kyseessä täysin yksilöllinen matka ja kehitysprosessi. 

 

Ystäväni totesi tässä taannoin elävänsä kouluasteikolla kahdeksan parisuhteessa. Arki toimii, iltapalapöydässä puhuttiin toisilleen ystävällisesti, lasten harrastuskuskailut jaettiin kristillisesti, iltaisin päästiin sopuun siitä, mitä sarjaa Netflixistä katsottaisiin. Syvempää yhteyttä ei hänen mukaansa pikkulasten arkea pyörittäessä edes ehtinyt kaivata, juuri nyt kahdeksan oli riittävä. Toinen ystäväni arvotti suhteensa seitsemään - vaikka joskus, parempina aikoina, oltiin ylletty ysiin asti. Yhdessä jäimme miettimään, missä tilanteessa ja kuinka kauan se riittää. 

 

Sama arvosanakysely kannattaa mielestäni tehdä myös muilla elämän osa-alueilla. Mikä arvosana on riittävä työelämässä, oman kodin viihtyisyydessä tai vaikkapa vapaa-ajan mielekkyydessä? Entäpä siinä, miten hyvä on olla yhdessä ystävän kanssa? Toisen kanssa tuntee olonsa riittäväksi, hyväksi ja vaalituksi - nauraakin saa (9 +). Toisen kanssa taas huomaa usein tuntevansa olon treffien jäljiltä hieman alakuloiseksi, on jopa tunne, ettei ole aivan sellainen kuin pitäisi (7-). Samalla tulisi omaa elämää punnitessa muistaa tuo luokkahuoneen neuvo; arvosanoja ei tulisi vertailla ja suhteuttaa toisiin elämiin, vaan kuunnella puhtaasti sitä omaa tunnetta. Mikä on minulle riittävä? Ja missä oma arvoasteikon kymppi sijaitsee, sekä mitä tulisi täyttyä, jotta arvosana olisi jopa se? 

 

Arvosana kymmenen ei tule koskaan pitkässä juoksussa ilman työtä. Ei koulussa, parisuhteessa, eikä työelämässä. Sisustaessakin täytyy usein kuljettaa kauppaan takaisin useampikin mattorulla ja verhopaketti, ennen kuin kaikki näyttää siltä kuin haaveili. Itse olen todennut, että monella osa-alueella arvosana yhdeksän on jo niin hyvä, että sitä ylemmäksi yltäminen on toisinaan tarpeettoman rankan riuhtomisen takana. Mutta yhdeksää alemmas en ole enää valmis lipumaan kuin väliaikaisesti, en työelämässä, enkä ihmissuhteissa. Itselleni koen sen tilanteena, jossa samalla aliarvioisin elämää ja sen merkityksellisyyttä. Ajattelen, että vaikka myös kipu ja kyyneleet ovat elämässä tärkeä mauste ja kuuluvat tähän - itse asiassa edesauttavat ja mahdollistavat myös ne huimat nousut kymppiin asti - on meidän tarkoitus täällä pyrkiä elämään mahdollisimman merkityksellistä elämää. Ja jotta sitä voi elää, on hyvä pysähtyä miettimään, mistä se oma merkityksellinen muodostuu. 

 

Arvoasteikon mukaan elämään ottaminen on mahdollistanut minulle kirkkaamman näkemyksen siitä, missä kulloinkin olen ja minne olen matkalla. Se myös auttaa minua navigoimaan ja tekemään valintoja. Se auttaa myös sinkkua niissä hetkissä, kun miettii, mikä riittää syrjäyttämään sen oman (aivan vähintään ysin) elämän, jonka on saanut itselle rakennetuksi. Se, että saadaan jonkin elämänkumppaniehdokkaan kanssa aikaiseksi ”Ihan kiva” arki (8) ei vielä riitä. On yllettävä jonnekin syvemmälle. 

 

Ysiä kohti ja vielä siitäkin yli! Ihanaa sunnuntaita ystävät.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Heli Thorén on 37-vuotias kaupunkilaisdaami, joka kertoo blogissaan sisustavasta elämästä, onnellisista illoista ja kaikenkokoisista unelmista.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat