Näin viikon aluksi sosiaalisessa mediassa alkoi kiertää kampanja, jossa niitä naisia, jotka ovat joskus kokeneet seksuaalista ahdistelua tai häirintää, pyydettiin kirjoittamaan statukseensa sanat: Me too. Kun meistä mahdollisimman moni uskaltaa tuoda asian julki, näyttäytyy ilmiön laajuus selkeämmin, kampanjan alkulauseissa sanottiin. 

Sen lisäksi, että on järkyttävää huomata, kuinka yleistä häiriköinti ja ahdistelu on, on myös mielenkiintoista pohtia omaa suhtautumistaan ahdistaviin tilanteisiin vuosien varrella. Itsearvostuksen ja omien rajojen muotoutuessa myös reagointi epäsopivaan käytökseen terävöityy. Sitä kasvaa rohkeammaksi, oppii arvostamaan itseään. Kun nuorempana ei välttämättä osannut tai uskaltanut tehdä mitään, vanhempana sitä sisuuntuu ja toimii. Vai toimiiko sittenkään?

.............

Matkustimme äitini ja parin ystäväperheen kanssa Pariisiin, kun olin kuudentoista. Ennen sitä, olin joutunut totuttelemaan Suomessa huuteluun ja uhkaaviin tilanteisiin bussipysäkillä, mutta Pariisissa tapahtui peruuttomasti muutto todellisuuteen, jonne en olisi halunnut mennä. 

Jo matkan aluksi sain huomata, että vaalea nuori nainen kiinnitti kaupungilla tarpeettoman paljon huomiota. Miehet huutelivat, huohottivat ja mylvivät kulkiessani ohi. Muutaman päivän matkan aikana minua kosittiin kahdesti. Siinä kohtaa tilanteille saattoi vielä hymähdellä, imarreltukin varmasti olin. Kun matkan toisena päivänä matkustimme äitini kanssa metrossa ja samaan vaunuun nousi paikallinen, parikymppisten miesten jääkiekkojoukkue, katkesi kamelilta selkä. Miehet huusivat, työnsivät ruuhkassa käsiään sortsieni punteista sisään. Muistan kuinka yksi miehistä näytti kantamaansa Virgin Recordsin muovikassia huutaen, että olenhan sitä - virgin. Pidättelin kyyneliä, ryysimme metrosta ulos ja jatkoimme matkaamme taksilla. Istuimme äitini kanssa auton penkkeihin vajonneena hiljaa. Olin hämilläni ja minua hävetti. Loppuloman kuljin kaupungilla pitkissä housuissa, neuleessa ja hiukset lierihatun alle työnneittyinä. 

Pikku hiljaa kaikkeen tottuu ja sitten turtuu. Pian lakkaa tekemästä asiasta numeroa. Kaikkein kurjimmalta tuntuu, että vuosia elin tilanteelle alistuneena, en oikein osannut tehdä ahdistavilta tuntuvissa tilanteissa mitään. Vähän vanhempana opin puolustamaan itseäni, saatoin jopa suuttua, huitaista avokämmenelle poskelle. Kaikkein pahimmalta tuntuu alisteisessa asemassa oleminen, sellaista kohtelua en enää sallisi - päätin. 

.............

Reilu pari vuotta sitten juhliessani tyttökavereideni kassa juhannusta, minut palautettiin ohikiitävässä hetkessä takaisin Pariisiin, alistumiselta löyhkäävään metrovaunuun. Törmäsin baaritiskillä kaveriin - eturivin julkisuuden henkilöön, joka tunnetaan hyvänä aviomiehenä ja perheenisänä. Mies oli vahvassa humalassa. Tiskiltä lähdimme tyttökavereideni kanssa tanssimaan. Hypimme musiikin tahtiin. Sitten tunsin, kuinka käsi työntyi takaani hameenhelmani alle ja sieltä suoraan pikkuhousuihini. Säikähdin ja käännyin - luontaisesti nostin samalla käteni ylös valmiina lyömään. Edessäni seisoi tuo baaritiskin hyvänpäivän tuttu - itseäni huomattavasti suurempi mies - tuijottaen minua julkeasti harottavalla katseellaan. Miehessä oli jotakin niin uhkaavaa, että laskin käteni alas, enkä tehnyt mitään. Muistaakseni piipitin "älä viitsi" tai jotakin yhtä lakonista ja siirryin ystävieni kanssa kauemmas. Baarin vessassa tuijotin kuvaani peilistä ja soimasin itseäni - miksi en pystynyt, osannut tai uskaltanut tehdä yhtään mitään. Miksi en puolustanut itseäni?

Jos näillä kahdella pienellä sanalla yksikin ahdistelija parantaisi tapansa tai edes katuisi tekojaan, sanon ne ilolla: Me too.

Kuva: Maarit Halonen, IG: @maaritphotos