Pankin aulassa seisoo kymmeniä ihmisiä. On keskipäivä tavallisena tiistaina ja juuri sillä hetkellä kaksi aseistettua miestä marssii aulaan sisään ja huutaa: "käykää kaikki maahan makaamaan!" Samalla miehet ampuvat viisi laukausta pelotellakseen. Toinen aseista heilahtaa ja yksi luodeista osuu yhtä aulassa seisoskelleista miehistä käsivarteen. Kukaan muu ei vahingoitu välikohtauksessa, vain tuo yksi luodin eteen sattunut mies.

Kun ryöstö on ohi, ambulanssi hakee miehen ja hänet viedään suoraan leikkauspöydälle. Luoti on vahingoittanut käsivarren hermoja, mutta leikkaus onnistuu haastavasta tilanteesta huolimatta hyvin. Miehen käsi tulee lääkäreiden mukaan paranemaan liki entiselleen – vaikka se vaatiikin useiden kuukausien, jopa vuoden kuntoutuksen.

Mies istuu sairaalasängyssä, käsi käärittynä lepäämässä hänen vatsansa päällä. Hänen sairaalasängyn viereiselle pöydälle on katettu kupillinen kahvia, ja hän hörppii sitä mietteliäänä. Mitä mies miettii?

Vaihtoehto 1:

Pankissa oli ryöstön aikaan 34 ihmistä. Luoti vahingoitti meistä yhtä ja se satuin olemaan minä. Kaikista ihmisistä se satuin juuri olemaan minä. Minä satuin valitsemaan pankissa juuri sen paikan, jonne heilahtaneen aseen luoti osui. Tuo valtavan huono onni, surkea tuuri saatteli minut sairaalasänkyyn, pitkään kuntoutukseen ja potemaan vihlovaa ja väsyttävää kipua. Olen varmasti huono-onnisin mies koskaan.

Vaihtoehto 2:

Pankissa oli ryöstön aikaan 34 ihmistä ja pelottava tilanne johti laukauksiin. Erehdyksessä kohdalleni osunut luoti osui vain 10 sentin päähän sydämestäni – kohdasta, jossa luoti olisi vienyt henkeni välittömästi. En tiedä, miten voin koskaan lakata kiittelemästä suurta onneani ja tuntematta hyvin syvää kiitollisuutta siitä, että istun tässä sairaalasängyssä elävänä. Kätenikin tulee kuntoon! Minun täytyy olla kaikkein onnekkain mies maan päällä.

…………………….

Kumpikin tarina on yhtä lailla totta. Mies itse valitsee, millaisen tarinan hän päässään nykytilanteesta sepittää, mitä hän pitää totena. Samalla hän itse päättää, millaisessa maailmassa elää, millainen todellisuus on hänen ympärillään.

Onko se aina helppoa ja yksinkertaista valita vaihtoehdoista se valoisampi? Ei. Eikö mieli toisinaan tee kaikkensa, että valitsisimme sen mustan ja ahtaan todellisuuden? Kyllä. Mutta meidän on vaan jaksettava olla mielemme kanssa sinnikäs. Ohjata sitä, johtaa sitä. Valoisalle polulle, maisemaan, jota katsellessa meillä on hyvä olla.

Sain itseni kuluneella viikolla kiinni siitä, etten pitänyt maisemasta, jota itse katselin. Kun näin käy, lähden saalistamaan harhailevaa mieltäni, yritän saada sen liikkeistä selvän. Joka kerran sitä on huonosti johdettu. Olen lipsahtanut valitsemaan tarinan, jota en halua allekirjoittaa. Töitä on liikaa ja silti tuntuu, että kaikki tapahtuu liian hitaasti. Kaikki tuntuu tylsältä ja rasittavalta, väsyttävältä ja liian pieneltä. Mitään tarpeeksi hyvää ja ihanaa ei tapahdu minulle ja niin edelleen. Sitten nappaan siitä mielestä kiinni, alan kertomaan sen avulla jotakin muuta: Asiat etenevät ja näkymät ovat kirkkaat ja lupaavat. Juuri minulle tapahtuu koko ajan uskomattomia asioita, pieniä, ihania sattumuksia, siunauksia aivan. Saan olla todella tyytyväinen elämääni, ansaitsen kaiken hyvän, jota minulla on ja jota tulee koko ajan lisää. Pikku hiljaa valo palaa, oma hyvä polku löytyy taas ja hengitys kulkee kepeänä. Oloni kohenee samalla.

………………..

Meillä ei ole valtaa muuttaa ainakaan kaikkia vallitsevia olosuhteitamme, mutta meillä on täysi valta valita, mitä niistä olosuhteista ajattelemme. Mitä ajattelemme ystävästä, joka ei koskaan tunnu ehtivän tapaamaan, työpalaverista, joka jatkui pitkään, muttei johtanutkaan kaupantekoon, pienestä lomamatkasta lasten kanssa – ei Pariisiin – vaan Kuopioon, bussin huomassa. Päätämmekö ajatella olevamme onnekkaita vai surkimuksia päättää sen, millaista elämää elämme.

………………...

Yllä olevassa kuvassa katselin sellaista maisemaa, että se lumosi minut kauneudellaan niin, etten unohda sitä näkymää varmasti koskaan. Edessäni avautui aurinkoinen Etelä-Ranska, edessäni odotti päivä pikkuisilla kujilla samoilua, lounas varjossa viinilasillinen hyppysissäni. Uskotte varmasti, kun kerron, että silloin oli helppo pitää näkemästään ja elämästään. Mielen kanssa oli helppo seikkailla. Todellinen hyvä tarinankertoja paljastuu kuitenkin vasta silloin, kun ympärillä on haastavampaa. On alkava marraskuu, töissä kiireisin aika vuodesta, sataa neljättä päivää ja maailma tuntuu kuin kylvävän mahdollisuuksia harmistua. Mitä ajattelemme silloin? Se ratkaisee.