Perustin kolme ja puoli vuotta sitten kirjakustantamon yhdessä ystäväni kanssa. Kun mietin aikaa taaksepäin, en keksi montaa opettavaisempaa vuosijonoa kuin kuluneet vuodet ovat olleet. Yrittäjänä olen saanut ja joutunut nöyrtymään, venymään ja samalla kasvamaan. Kantapää opettaa terävimmin, sen olen monessa kohtaa huomannut todeksi. 

Pieni yritys opettaa tekijäänsä. Samalla kun luotat omaan visioosi, luot sen silloin tällöin uudelleen, tulet myös käyneeksi vaativia oppikokonaisuuksia markkinoinnista, taloushallinnosta, logistiikasta ja niin edelleen. Niissä pelissä eivät enää olekaan arvosanasi, vaan toimeentulosi. Pyrin sanomaan jokaisen viikon jälkeen: kiitos Cozy, kun kasvatat minua. Kuluneet vuodet ovat opettaneet valtavasti minua myös meistä ihmisistä. Itsestäni ja muista sekä siitä, kuinka syvällä arvostelemisen tarve meissä lymyääkään. Siinä samalla, kun olen luonut liiketoimintasuunnitelmaa ja pyrkinyt luomaan parempaa ja parempaa kaavaa kannattavasta kirjabisneksestä, olen myös kehitellyt kaavaa meistä arvostelijoista. 

Kun joku onnistuu, ideaalitilanteessa sitä hurraa mielessään ja ääneen. Taputtaa olalle, halaa ja sanoo: olen ylpeä sinusta. Ja myös isosti, syvästi tarkoittaa sitä. Erityisen rutistuksen se vaatii itseltä silloin, kun samalla areenalla laukkaava työtoveri, kaveri tai ystävä onnistuu. Vielä lisää ponnisteluja kaivataan silloin, kun toinen onnistuu ja itse ei. 

Onnistuin pitkään huijaamaan itseäni tässä. Opettelin sanomaan sujuvat onnittelut silloin, kun joku vierellä teki jotain hyvin, onnistui, löi läpi tai kiri ohi. Ajattelin, että hienoa, pystyn tähän; pystyn onnittelemaan ja kannustamaan. Samalla huomasin itsestäni jotakin hyvin pysäyttävää. Huomasin valpastuvani myös siinä tilanteessa, kun löysin kohdan, josta arvostella tuota jollakin osa-alueella onnistunutta. Huomasin saavani erityisen paljon mielihyvää arvostelemisesta - "ovathan he onnistuneet, mutta oletko nähnyt heidän viimeisimmän kampanjansa, punainen lanka puuttui kokonaan!". Ja hyvän ihmisyyden mittari ei tässä piile lainkaan siinä, olisiko sanomiseni punaisesta langasta ollut totta, vaan siitä, miten hyvilläni olin, että sain tilaisuuden arvostella. Se tuntui luvattoman hyvältä. Ryhdyin tutkimaan itseäni ja samalla selittämään myös muiden käyttäytymistä. Pohdin, miksi näin on: miksi jossakin onnistuneen, kenties monella tavoin ihailtavan hyvin onnistuneen ihmisen arvosteleminen tuntuu niin hyvältä?

Kun pilkon tämän tapahtuman omalla kohdallani vielä vähän pienemmäksi, uskon sen alun löytyvän omasta itsetunnostani. Osaan kehua, se on selvää. Osaan jopa aidosti olla iloinen toisten menestyksestä. Mutta tämä ei poista tarvetta arvostella, päinvastoin. Usein se saattaa jopa lisätä sen tarvetta - erityisesti silloin, jos jossakin onnistunut toimii samalla alalla kuin itse toimin tai haluaisin toimia. Kun tunnen mielihyvää arvostelemisesta, uskon tuntevani pohjimmiltani mielihyvää siitä, ettei tuo toinen ollutkaan täydellisen hyvä, mieletön ja niin uskomaton tyyppi, kuin ensin ajattelin. Tämä antaa omalle itsetunnolleni silitystä: hahaa, ei kai kukaan nyt voisikaan olla niin mieletön! 

Mikä sitten tekee vaikkapa selän takana tapahtuvasta arvostelusta niin haitallista? Miksen voisi vain ajatella, että no, inhimillistähän tuo on minulta - ja jatkaa samaan malliin? Siksi, että minä ja te muut arvostelusta hyvää oloa saavat, luomme kulttuuria menestymiselle Suomessa ja tätä myöten esimerkiksi läpilyömiseen ulkomailla. Selvennykseksi vielä: arvostelemisella en tarkoita kritiikin antamista, se on asia erikseen ja sen saaminen on hyvin tärkeä osa kasvamista niin ihmisenä kuin yrittäjänä. 

Miten tuo arvostelemisen ilo sitten vaikuttaa meidän yrityskulttuuriimme ja kulttuuriin ylipäätään? Uskon, että niin tehdessämme ylläpidämme kierrettä siitä, ettei keskuudessamme aina vallitse aidon kannustamisen ja tsemppaamisen kulttuuri. Samalla toistamme ikävää mielikuvaa siitä, että suomalaiset ovat kateellinen kansa, joiden on vaikea hyväksyä toisen menestystä. 

Me muutumme, kehitymme, jalostumme ja kasvamme hitaasti. Tämä ei silti anna itselleni lupaa toimia toisin yhtään hetkeä enempää. Haluan rakentaa meille kulttuuria, jossa puhdasta nautintoa saadaan myös toisen menestyksestä ja samalla oivalletaan, että siinä menestymme samalla me kaikki, yhdessä. 

Oheiset kuvat ovat Tokion matkaltani, jolla olin viemässä Cozyn kirjoja maailmalle. Matka oli huikea, raskas ja opettavainen. Kun minulta Japanissa tiedusteltiin, että millaisia me suomalaiset oikeasti olemme, vastasin, että olemme uutteria, rehellisiä ja halutessamme hemmetin nopeita oppimaan.