Kirjoitukset avainsanalla Heli Ingeborg

Näin viikon aluksi sosiaalisessa mediassa alkoi kiertää kampanja, jossa niitä naisia, jotka ovat joskus kokeneet seksuaalista ahdistelua tai häirintää, pyydettiin kirjoittamaan statukseensa sanat: Me too. Kun meistä mahdollisimman moni uskaltaa tuoda asian julki, näyttäytyy ilmiön laajuus selkeämmin, kampanjan alkulauseissa sanottiin. 

Sen lisäksi, että on järkyttävää huomata, kuinka yleistä häiriköinti ja ahdistelu on, on myös mielenkiintoista pohtia omaa suhtautumistaan ahdistaviin tilanteisiin vuosien varrella. Itsearvostuksen ja omien rajojen muotoutuessa myös reagointi epäsopivaan käytökseen terävöityy. Sitä kasvaa rohkeammaksi, oppii arvostamaan itseään. Kun nuorempana ei välttämättä osannut tai uskaltanut tehdä mitään, vanhempana sitä sisuuntuu ja toimii. Vai toimiiko sittenkään?

.............

Matkustimme äitini ja parin ystäväperheen kanssa Pariisiin, kun olin kuudentoista. Ennen sitä, olin joutunut totuttelemaan Suomessa huuteluun ja uhkaaviin tilanteisiin bussipysäkillä, mutta Pariisissa tapahtui peruuttomasti muutto todellisuuteen, jonne en olisi halunnut mennä. 

Jo matkan aluksi sain huomata, että vaalea nuori nainen kiinnitti kaupungilla tarpeettoman paljon huomiota. Miehet huutelivat, huohottivat ja mylvivät kulkiessani ohi. Muutaman päivän matkan aikana minua kosittiin kahdesti. Siinä kohtaa tilanteille saattoi vielä hymähdellä, imarreltukin varmasti olin. Kun matkan toisena päivänä matkustimme äitini kanssa metrossa ja samaan vaunuun nousi paikallinen, parikymppisten miesten jääkiekkojoukkue, katkesi kamelilta selkä. Miehet huusivat, työnsivät ruuhkassa käsiään sortsieni punteista sisään. Muistan kuinka yksi miehistä näytti kantamaansa Virgin Recordsin muovikassia huutaen, että olenhan sitä - virgin. Pidättelin kyyneliä, ryysimme metrosta ulos ja jatkoimme matkaamme taksilla. Istuimme äitini kanssa auton penkkeihin vajonneena hiljaa. Olin hämilläni ja minua hävetti. Loppuloman kuljin kaupungilla pitkissä housuissa, neuleessa ja hiukset lierihatun alle työnneittyinä. 

Pikku hiljaa kaikkeen tottuu ja sitten turtuu. Pian lakkaa tekemästä asiasta numeroa. Kaikkein kurjimmalta tuntuu, että vuosia elin tilanteelle alistuneena, en oikein osannut tehdä ahdistavilta tuntuvissa tilanteissa mitään. Vähän vanhempana opin puolustamaan itseäni, saatoin jopa suuttua, huitaista avokämmenelle poskelle. Kaikkein pahimmalta tuntuu alisteisessa asemassa oleminen, sellaista kohtelua en enää sallisi - päätin. 

.............

Reilu pari vuotta sitten juhliessani tyttökavereideni kassa juhannusta, minut palautettiin ohikiitävässä hetkessä takaisin Pariisiin, alistumiselta löyhkäävään metrovaunuun. Törmäsin baaritiskillä kaveriin - eturivin julkisuuden henkilöön, joka tunnetaan hyvänä aviomiehenä ja perheenisänä. Mies oli vahvassa humalassa. Tiskiltä lähdimme tyttökavereideni kanssa tanssimaan. Hypimme musiikin tahtiin. Sitten tunsin, kuinka käsi työntyi takaani hameenhelmani alle ja sieltä suoraan pikkuhousuihini. Säikähdin ja käännyin - luontaisesti nostin samalla käteni ylös valmiina lyömään. Edessäni seisoi tuo baaritiskin hyvänpäivän tuttu - itseäni huomattavasti suurempi mies - tuijottaen minua julkeasti harottavalla katseellaan. Miehessä oli jotakin niin uhkaavaa, että laskin käteni alas, enkä tehnyt mitään. Muistaakseni piipitin "älä viitsi" tai jotakin yhtä lakonista ja siirryin ystävieni kanssa kauemmas. Baarin vessassa tuijotin kuvaani peilistä ja soimasin itseäni - miksi en pystynyt, osannut tai uskaltanut tehdä yhtään mitään. Miksi en puolustanut itseäni?

Jos näillä kahdella pienellä sanalla yksikin ahdistelija parantaisi tapansa tai edes katuisi tekojaan, sanon ne ilolla: Me too.

 

Kuva: Maarit Halonen, IG: @maaritphotos

Kommentit (3)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Makoto Kagosiman suunnittelema Kukka-kuosi on varastanut sydämeni. Erityisen ihana on torkkupeitto (jota voi vapaasti käyttää myös vaikkapa pöytäliinana tai päiväpeittona). Etenkin syksyllä tuntuu, että kodin jokaisessa nurkassa olisi hyvä olla torkkupeitto siltä varalta, kun alkaa viluttamaan, nukuttamaan tai tekee vain mieli kääriytyä johonkin pehmeään. Sellainen peitto, musta-valkoinen väritykseltään, pääsee syksyn hankintalistalleni.

Kukka-peitto, puuvillaa, 129 e, Lapuan Kankurit

P.S. Makoto Kagosima on japanilainen keramiikkataiteilija. Hänen töissään toistuvat teemoina suloiset kukat, eläimetkin. Habitaressa oli esillä kaksi hänen keramiikkalautastaan, jotka olivat kerrassaan ihania. Myös peitossa on nähtävillä hänen herkkä tyylinsä taiteilijana - rakastan!

Kommentit (3)



Hotelli oli perinteinen pariisilainen - plussaa AIDOISTA kukista!

Luxembourgin puiston tuolit - parasta!

Budjettimatkalla shoppailu on minimoitu - mutta valokuvataiteeseen sijoittaminen kannattaa aina.


Lapsien syntymäpäivä sai haaveilemaan yhteisestä Pariisin matkasta - joka tulisi toteuttaa remontin vuoksi pienellä budjetilla. Onnistuin saamaan lennot meille kolmelle edullisesti niin, että lähdimme reissuun lauantaina ja palasimme maanantaiyönä. Hotelli on tärkeä osa reissua, joten päätimme, että olemme valmiit reissaamaan vähän kauemmas keskustasta, jotta onnistumme saamaan edulliset yöt ihanassa hotellissa. Hotel Porte Dorée oli nappivalinta budjettimatkaan - sieltäkin onnistuimme saamaan tarjousyöt, ja uskokaa tai älkää, huoneemme oli aika suuri! Aamiainen oli runsas ja hyvä (ei pelkkiä croissantteja), ja lapset söivät ilmaiseksi. 

Söimme paikallisten suosimissa paikoissa, eli vältimme pääkatujen turistirysiä - tosin Rue Bonaparten Ladureéta emme voineet jättää väliin (olihan lasten ensimmäinen kerta macaronien kaupungissa). Sunnuntai kului Luxembourgin puistossa. Istuimme, lueskelimme, söimme eväitä ja täydelliset hampurilaiset (äidille viiniä) puiston ravintolassa. Totesimme kaikki, että Helsingin puistotkin pitäisi aidata ja täyttää mukavilla sekä kauniilla puistohuonekaluilla, joihin voisi köllähtää viettämään aikaa. Meitä harmitti, ettemme olleet pakanneet kori- tai edes jalkapalloa mukaan, niin kivoilta näyttivät pelit kentillä.

Kirjanaisena luin kolmesta matkaoppaastani kaiken, mitä Pariisista sietää tietää, ja etsin vinkkejä juurikin rentoon oleiluun. Halusimme välttää jonottamista ja odottelua, joten kuljimme suitsait sukkelaan metrolla sinne tänne, ja Louvren katsastimme Jardin des Tuileriesista käsin (istuimme jälleen niillä ihanilla Fermobin tuoleilla ja joimme kylmää limonadia museon pihamaata ja lasipyramidia ihaillen). Puistosta, limonadipaikoiltamme, näkyi itse asiassa myös Eiffel-torni, joten päätimme välttää myös sen jonot.

 

Hengailuhan on edullista ja kun kaupunki on kaunis (ja onneksi myös aurinkoinen) sitä tekee mielellään. Ylipäänsä neuvo: leiki paikallista, tarkoittaa yleisesti edullisempaa oleilua, totesimme. Ja on sitä paitsi äärimmäisen kivaa! Näin myös lapsille muodostui kuva kaupungista rentona paikkana, jossa kuljetaan puistoon patonki ja kirja kainalossa.

Kommentit (3)

Olemme nyt eläneet matkakasseista käsin yli sata päivää. Se kuulostaa hurjalta ja voin kertoa, että siltä se myös tuntuu. Alkuun asuimme evakossa ystäviemme loman tyhjentämissä kodeissa - nyt viimeiset viikot olemme nukkuneet Muumi-patjoilla kirjaimellisesti remontin keskellä. Lapset ja mieheni, koko porukka, on aamuisin karistanut pölyt punteistaan ja ponnistanut myslipatukoiden sekä trippimehujen voimin uuteen päivään. Meillä on koko ajan ollut käytössä suihku. Silti pienet juhlat pidimme, kun saimme vihdoin viime viikonloppuna vetää ensi kerran vessan napista painamalla (tyttärestäni tuli muuten aivan haka kaatamaan ämpärillä vettä pönttöön juuri täydellinen määrä huuhtelua varten). 

Vanhat talot Helsingin keskustassa ovat kauneinta, mitä tiedän. Narisevat lattiat, sopivasti vinot seinät ja patinoitunut tunnelma tarkoittavat remontoijalle kuitenkin myös yllätyksiä. Me ostimme "hyväkuntoisen" asunnon - vihreällä keittiöllä, kelluvalla kirsikkaparketilla ja lasikuitutapeteilla. Olemme koko remontin ajan kaivaneet vanhaa esiin, metsästäneet asunnon henkeen sopivia rosetteja kattoon pois revittyjen tilalle ja vanhoja ovenkahvoja moderneja korvaamaan. Suurin yllätys meille ja budjetillemme oli kodin lattia, joka oli pakko purkaa aina linoleumiin asti pienen kosteusvaurion vuoksi. Parvekkeen ovea avatessa kosteus oli hiipinyt kelluvan parketin alla olevaan eristemattoon ja mustannut sen alla olevaa lautaa pikku hiljaa. Lattia oli jo alkavassa homeessa, ja jos emme olisi päätyneet purkamaan, olisivat seuraukset olleet järkyttävää purkutyötä paljon kurjemmat.

Uusi lattia tuntuu nyt hyvältä jalkojen alla. Parhaillaan vietämme taas välietappijuhlaa, sillä olemme muuttaneet lasten kanssa makuu- ja olohuoneen käsittävään suureen huoneeseen - joka on valokatkaisijoita vaille valmis. Tähän mennessä olen itse kokenut henkilökohtaisesti osapuilleen kolme henkistä romahdusta, joista yksi - kesäloman kohtaan sijoittuva - kesti useamman päivän. Se oli se remontin vakioromahdus, missä ymmärretään, että kaikkien lattianpurkamisten ja kaakeliyllätysten päätteeksi budjetti on ylittynyt pahemman kerran. Teen nyt seitsemättä suurta remonttiani ja voin paljastaa, että tuollainen samainen romahdus on kuulunut kuvioon jokaisen suurremontin kohdalla (osasin siis varautua, mutten muistanut, miten kauhealta rahojen loppuminen tuntuu). 

Remontista selviämiseen tarvitaan ainakin tiimihenkinen parisuhde, ylimääräinen ylitysbudjetti (tai kiltti pankinjohtaja, täti taikka isä), huumoria, rakkautta ja ymmärrystä remonttimiehiä kohtaan. Siinä tarvitaan myös pieniä, mutta sitäkin tärkeämpiä poppaskonsteja tästä arjen kaaoksesta selviämiseen. Meillä ei edelleenkään ole keittiötä tai jääkaappia (se on luvattu huomiseksi, voitteko kuvitella!?), muuttokuorma ei myöskään ole tulossa vielä aivan lähiviikkoina, joten kekseliäisyyttä kaivataan. Ensitöikseni joka remontissa olen käynyt ostamassa pienen maljakon ja tuoreita kukkia. Tein sen nytkin heti, kun ensimmäinen pölytön ikkunalauta oli mahdollista raivata tämän mayhemin keskelle. Kutsun kukkia ja muutamaa harkittua esinettä (suosittelen kauniita kirjoja) zen-nurkaksi. Sinne käännän pään, kun tuntuu, ettei tässä ole mitään järkeä, eikä mistään tule valmista ikinä.

Juuri nyt, täältä vastamaalatusta ja remontoidusta huoneesta teille huutelu tuntuu yllättävän hyvältä. Työmaalla on tehty allekirjoittaneen toimesta vain yksi maalimoka (valitsin eteiseen aivan liian synkän harmaan ja se jouduttiin maalaamaan uudelleen - lue: minä maalasin sen yöllä uudelleen), mutta muuten kaikki värivalinnat ovat olleet upeita. Vaikka myönnän, että olen taas tämänkin projektin aikana kyseenalaistanut tämän hullun elämäntavan, jossa kotia vaihdetaan ja remontoidaan kahden vuoden välein, ymmärrän silti itseäni. Se tunne, kun kaikki paperilla eläneet suunnitelmat alkavat pikku hiljaa realisoitua, tuntuu joka kerran vaan yhtä järkyttävän hyvälle. 

Tänään ostin kukkamaljakkoon tämän remontin toiset kukat (hyvälaatuiset ja pitkäikäiset liljat Fredan torilta ansaitsevat suosituksen). Valitsin harsokukkaa, koska muistin, ettei meillä ole varsien leikkaamiseen teräviä veitsiä tai edes saksia, ja harsokukan varret voi katkaista sormin napsauttamalla. Vaikka toisinaan tuntuu, etten enää kestä tätä, pidän katseen ja ajatuksen kiinni siellä, missä pitääkin. Koko ajan mennään eteenpäin, tästä tulee kuitenkin valmista, ja niin tästä sitten tulee jälleen se maailman ihanin koti.

Kommentit (8)

Seuraa 

Heli Thorén on 37-vuotias kaupunkilaisdaami, joka kertoo blogissaan sisustavasta elämästä, onnellisista illoista ja kaikenkokoisista unelmista.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat