Kaveri jakoi Facebookissa Kodin Kuvalehden nettijutun, jonka otsikko oli ”Itku ei ole merkki heikkoudesta vaan rohkeudesta”.
Jutun mukaan sellainen, joka itkee herkästi, ei pelkää tunteitaan, ei välitä sukupuolirooleista ja rohkaisee muita ilmaisemaan itseään. Itku on jutun mukaan parantavaa ja terapeuttista.
Olen itse itkupilli enkä näe siinä mitään ylevää, pelkkää kiusallisuutta. Taipumus näyttää sitä paitsi pahenevan sitä mukaa, mitä vanhemmaksi tulen.
Olin viime viikonloppuna hautajaisissa. Pidin vainajasta paljon, mutta emme olleet erityisen läheisiä. Itku alkoi sillä sekunnilla, kun arkkua kannettiin kappeliin ja siunaustilaisuudesta oli ehtinyt kulua kolmasosa, kun kaikki viisi käsilaukkuun pakkaamaani paperinenäliinaa olivat yhtenä märkänä myttynä. Oli noloa hillitä itsensä huonommin kuin lähiomaiset.
Sama meno jatkui muistotilaisuudessa. Jokainen musiikkiesitys ja puhe kirvoittivat lisää kyyneliä. Ikävä kyllä osa niistä tippui myös nenän kautta, joten en ollut kummoista pöytäseuraa.
/gloria.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/blogi1_0.jpg?itok=jJXJvoon)
Olen haudannut isovanhempani, vanhempani ja veljeni ja selvinnyt hautajaisista jotakuinkin korrektisti, kun on ollut pakko koota itsensä. Mutta hautajaisissa mieleen tulevat kaikki aiemmin kuolleet läheiset, joten järkeilin, että minun kohdallani taitaa nyt olla kiintiö täynnä. Jos vielä osallistun muihin kuin omiin hautajaisiini, teen sen vahvasti lääkittynä.
Itkuun en suinkaan tarvitse hautajaisia. Esimerkiksi uutinen lentäjästä, joka pelasti matkustajakoneellisen ihmisiä tekemällä hätälaskun Hudsonjokeen, sai kyyneleet silmiin. Samoin mitä noloimmat televisio-ohjelmat, valokuvat ja arkiset tapahtumat. Eläimet ovat erityisen heikko kohta. Albinonin Adagiosta ei tarvita kuin ensi tahdit, ja kyyneliä pukkaa. Häpeällisintä on kuitenkin se, että liikutun myös omasta laulustani, enkä todellakaan ole mikään kultakurkku.
Itkussa ei ole mitään parantavaa ainakaan minulle. Saan siitä päänsärkyä, läikikkään ihon ja punaiset silmät. Käytän vedenkestävää ripsi- ja rajausväriä ja kylpyhuoneen kaapissa on aina turvotusta poistava silmänympärysnaamio.
Itkupillin elämässä ennakointi on tärkeää. Amy Winehousesta kertovan dokumenttielokuvan lopun katsoinkin aurinkolasit päässä.
Kommentoin ekaa kertaa blogiasi, tämä aihe kosketti niin, että nyt on pakko kirjoittaa. Olen itse aivan samanlainen itkupilli. Liikutun todella helposti hyvinkin monenlaisissa tilanteissa. Niin surussa kuin ilossa. Juuri nuo hautajaiset ovat kamala paikka (ainahan ne ovat), kyyneleet alkavat valua heti kun urut alkavat soida. Ja vainajan ei tosiaan tarvitse olla mikään kovin läheinen. Kummilasteni ja omien lasteni ristiäisissä on myös kovasti itkettänyt. Ja koen tämän juuri rasittavana, hävettää itkeä hautajaisissa, joissa vainajan lähiomaisetkaan eivät kyynelehdi niin paljon kuin minä. Isäni hautajaisissa itkin paljon, mutta sitä en kokenut nolona, enkä siellä välittänytkään mitä muut ajattelivat itkustani. Myös kaunis tunteellinen musiikki saa minut helposti kyyneliin. Nessuja pitää aina olla laukussa :).
Näin se on, Eijuli. Ilman nessuja ei pidä lähteä mihinkään. Kiitos kommentistasi, äläkä nyt ala itkeä.
Huh, siis joku muukin on ihan totaalinen itkupilli! Minulla on käynyt tasan samalla tavalla kuin sinulla hautajaisissa ja juuri niin, että minä itkin enemmän kuin lähiomaiset.
Onnekseni, vaikka lähestyn viittäkymppiä, on lähiomaiset vielä elävien kirjoissa, mutta ihmettelen miten selviä niistä hautajaisista? Varmaankin juuri lääkittynä tai muuten saatan mafioso vaimo-tyyliin parkuen hypätä maahanlaskeutuvan arkun perään.