Marjo Mustonen on johtanut vuoden 2014 alusta Teollisuuden Voiman ydinturvallisuusasioita. Kaksikymmentä vuotta miehisellä alalla ovat opettaneet, että rähjäämällä ei pärjää.

”Olin juuri sellainen kympin tyttö, jollainen moni nainen kieltää olevansa. Ihan tyypillinen suorittajaluonne, jolla pitää mieluusti olla koko ajan jonkinlainen projekti meneillään niin töissä kuin kotonakin. Mieheni Pekka välillä virnuilee, että ’onko sulla aina oltava joku agenda’. Kyllä on!”

Olen työn ohessa lukenut iltalukiossa espanjaa ja ranskaa, espanjan jopa kirjoitin. Tein myös eMBA-tutkinnon. Se oli älyttömän mielenkiintoista, mutta myös sen verran rankkaa, että opiskelut ovat nyt toistaiseksi saaneet jäädä vähemmälle.

”Olen turvallisuushakuinen, en mikään hetkessä eläjä, ja halusin alalle, jossa on varmasti töitä.”

Löysin joskus 1990-luvun puolivälissä listan, en enää muista kenen laatiman, kaikkien aikojen sadasta parhaasta kirjasta. Ryhdyin lukemaan listaa läpi, mutta se projekti jäi kesken, vaikken kovin helposti anna periksi. Kaikkia kirjoja en vain onnistunut löytämään.

Olin koulussa hyvä ja älyttömän kiinnostunut kaikista aineista, myös urheilusta. Kun lukiossa pitkän matematiikan ryhmän pojat aikoivat kaikki hakea teknilliseen
korkeakouluun, ajattelin, että onpa mielikuvituksetonta.

Sitten kuitenkin aloin järkeillä. Tiesin, että jotakin matemaattista haluan opiskella. Olen turvallisuushakuinen, en mikään hetkessä eläjä, ja halusin alalle, jossa on varmasti töitä. Hain sitten sinne, minne Lappeenrannan teknillisessä korkeakoulussa oli kaikista vaikein päästä, tuotantotalouden linjalle. Ensimmäisen vuoden aikana kuitenkin tajusin, että energiatekniikka on se alue, joka kiinnostaa minua ja jossa riittää hommia.”

Ujous

Olen hyvin rauhallinen perusluonteeltani, jopa introvertti. En ole ollenkaan sellainen tyypillinen, vilkas karjalainen. Viihdyn omissa oloissani enkä halua olla seurassa keskipisteenä.

Silti, kun muutin mieheni kotipaikkakunnalle Raumalle, olin ihmeissäni satakuntalaisten sisäänpäinkääntyneisyydestä, jonka nyt osaan ymmärtää eräänlaisena toisen rajojen kunnioittamisena. Kukaan ei tullut pyytämään kylään eikä alkanut jutella kadulla. Karjalaiset kysyvät vieraan tavatessaan kuka sie oot, mihin sie meet ja mitä siul on kassissa.

”Minulla on voimakas sisäinen kunnianhimo, joka ajaa haastamaan itseäni.”

Nykyään viihdyn Raumalla hyvin. Siellä on mahdollista elää laadukasta pikkukaupunkielämää.

Minulla on voimakas sisäinen kunnianhimo, joka ajaa haastamaan itseäni. Olen pyrkinyt kehittämään itseäni sosiaalisesti, siis ihan itsekseni, en oppaita lukemalla, ja mennyt tilanteisiin, jotka ovat tuntuneet epämukavilta. Kymmenvuotiaana olin ujo ja hiljainen tyttö ja todella kiinnostunut liikunnasta. Halusin yleisurheilukouluun. Äiti ei haluani ymmärtänyt eikä siis nähnyt tarpeelliseksi tehdä asian eteen mitään. Niinpä menin urheilukouluun itsekseni, vaikka se jännitti todella paljon.
Vanhemmiten ujous on onneksi helpottanut. Esimiehenä siitä on mielestäni se hyöty, että minulla saattaa olla herkempi korva kuunnella alaisia. Ujous yhdistyy tietyllä tavalla ehkä myös nöyryyteen, joka on johtajalle tärkeä ominaisuus. Nöyryys tarkoittaa mielestäni sitä, ettei ajattele koko ajan vain omaa etuaan, vaan pystyy asettumaan toisenkin asemaan. Ylipäätään vaatimattomuus on minusta hyvä arvo.

Tasa-arvo

Kun aikoinaan aloitin lukiossa Imatralla pitkän matematiikan, miesopettajamme sanoi, että kyllä täällä tunnilla nyt on naisia, mutta kun kurssi on ohi, heitä ei ole jäljellä enää yhtään. Tällainen vähättely on aina saanut minut vain sisuuntumaan entistä enemmän.
Kun tulin alalle parikymmentä vuotta sitten, ajattelutavat olivat hyvin konservatiivisia. Naisten asiantuntijuutta lähtökohtaisesti epäiltiin. Ala oli ja on edelleen hyvin miehinen. Meitä diplomi-insinöörejä oli silloin Olkiluodossa kymmeniä, ja naisia vain muutama. Kyllä sen silloin ihan selvästi huomasi, että naisena oli vaikeampi saada haastavampia tehtäviä. Välillä turhauduin siihen paljonkin.

”Kun tulin alalle parikymmentä vuotta sitten, ajattelutavat olivat hyvin konservatiivisia.”

Kysyin silloiselta pomoltani, että pitääkö minun osata kaksi kertaa enemmän kuin miehet. Hän vastasi: kyllä.

Alkuaikoina olin aika kärkäs peräämään oikeuksia ja sain vähän hankalankin akan maineen. Kärkyin palkankorotuksia ja perustelin niitä tasa-arvonäkökulmilla. Mielestäni Microsoftin toimitusjohtajan Satya Nadellan suurta huomiota saanut neuvo, että naisten ei pitäisi pyytää palkankorotuksia, pitää tavallaan paikkansa. Nyt noin puolet urastani olen toiminut niin, etten ole puhunut palkastamitään. Olen kypsynyt ajattelemaan, että luotan systeemiin. Systeemi on oikeudenmukainen, kun tekee kulloisenkin työtehtävänsä niin hyvin kuin osaa. Minun työpaikassani tämä on toteutunut.

”Kysyin silloiselta pomoltani, että pitääkö minun osata kaksi kertaa enemmän kuin miehet. Hän vastasi: kyllä.”

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen huomannut tasa-arvoasioissa ison muutoksen. Enää en voisi kuvitellakaan, että asiat olisivat samalla lailla kuin urani alkuaikoina. Jokainen tekee työnsä ja katsotaan, mihin se riittää eikä arvoteta sitä sukupuolen mukaan. Tasa-arvonäkökulma on TVO:lla osa jokapäiväistä toimintaa eikä tasa-arvo-asioita käsitellä muusta toiminnasta erillisenä asiana. Tavoitteena on tilanne, että työpaikalla ei esiinny minkäänlaista syrjintää. Itseni lisäksi johtajistossa naisia ovat viestintäjohtaja ja talousjohtaja.

En kuulu mihinkään naisklubeihin ja olen muutenkin vähän huono rakentelemaan verkostoja. Piirini koostuvat pitkäaikaisista ystävistä ja alan ihmisistä.
Se on vähän harmikin, sillä eMBA-tutkintoa tehdessäni tutustuin eri aloilla oleviin ihmisiin ja tajusin, miten mielenkiintoista heidän kanssaan olisi kokoontua ja jutella.

Luottamus

Ydinvoima valikoitui alakseni osittain sattumalta ja osittain järkeilevän suunnittelutaipumukseni takia. Lähdimme mieheni kanssa opiskelujen loppuaikoina vaihtoon Tukholmaan, ja jo Lappeenrannassa huomasin koulun ilmoitustaululta, että ruotsalainen ABB Atom etsii suomalaisia diplomityöntekijöitä. Sama yritys on Olkiluodon ydinvoimalan laitostoimittaja, joten päättelin, että minun kannattaa hakeutua sinne tekemään diplomityötä. Olimme kuitenkin muuttamassa Raumalle heti valmistumisen jälkeen. Tein ABB Atomille diplomityöni ja pääsin kesätöihin Olkiluotoon, jonne jäin.

”Mielestäni Suomelle on hyväksi, että meillä on mahdollisimman monipuolinen energiavalikoima.”

Koska olen opiskellut energiatekniikkaa, minulle kaikki energiamuodot ovat samalla viivalla, ydinenergia on yksi energiamuoto toisten joukossa. Koska Suomessa on energiapoliittinen linjaus, että ydinvoimaa tarvitaan, meidän tehtävämme on tuottaa sitä mahdollisimman turvallisesti. Mielestäni Suomelle on hyväksi, että meillä on mahdollisimman monipuolinen energiavalikoima. Tärkeintä minustaon, että energiantuotantoa mietitään pitkäjänteisesti ja huoltovarmuudesta huolehditaan, ettemme ole joskus siinä tilanteessa, että meiltä loppuu oma sähkö.”

Perhe

”Olen ihan tavallisesta työläisperheestä Imatralta. Äitini olisi halunnut opiskella, mutta sai minut aika nuorena, joten opiskelut jäivät silloin. Hän oli työelämässä trukkikuskina paperitehtaalla. Myöhemmin äiti sitten innostui opiskelemaan. Olimme samaan aikaan yläasteella, tavallaan. Silloin kun itse olin seitsemännellä, äitini suoritti kahdeksannen luokanopintoja. Viisikymppisenä hän sitten kirjoitti ylioppilaaksi, mutta ammattiaan hän ei koskaan vaihtanut.

Luulen, että tarve haastaa itseäni koko ajan tulee äidiltä. Äidin mielipide oli, että antaa tytön lukea sen sijaan että olisi patistanut esimerkiksi kotitöihin. Kotona ei silti mitenkään tuputettu opiskelemista, eikä lähipiirissä ollut esimerkkejä korkeakoulutetuista ihmisistä yli kymmenen vuotta vanhempaa serkkuani lukuunottamatta.

”Luulen, että tarve haastaa itseäni koko ajan tulee äidiltä.”

Aika yksin tein silloin opintojani, mutta ei se haitannut, olin niin tottunut siihen. Mieheni tapasin opiskellessani Lappeenrannassa. Hän on myös diplomi-insinööri, mutta ei sentään samassa työpaikassa. Se kuitenkin helpottaa, että työmme ovat samankaltaisia. Molemmilla on aika paljon työmatkoja, joten olemme vähän harmittavankin paljon erakoituneet viikonlopuksi kotiimme.

Ostimme hiljattain Raumalta omakotitalon, joka oli vähän keskeneräinen, joten siinä meillä riittää tekemistä. Liian vähän tulee tavattua ystäviä ja sukulaisia muuten kuin lomakausina.

Elämänasenne

Olen introvertin luonteeni takia harrastanut paljon itsetutkiskelua, ihan omatoimisesti ja itsekseni. Ehkä määräävin tekijä ajattelussani on, että yritän nähdä kaikki asiat positiivisessa valossa. Sillä on yllättävän laajalle leviävä vaikutus, kun itse päättää viljellä positiivisuutta eikä ole aina ensimmäisenä valittamassa jostakin.
En kadehdi negatiivisessa mielessä ketään tai mitään, olen pyrkinyt siitä eroon. Se syö niin hirveästi voimavaroja. Joskus urani alussa saatoin kadehtia, jos joku kollega sai paremman työtehtävän kuin minä. Nykyään mietin ennemmin sitä, mitä itselläni on kuin sitä, mitä minulla ei ole. Itsekin pääsee paljon helpommalla elämässään, kun asennoituu noin.

”En kadehdi negatiivisessa mielessä ketään tai mitään.”

Sain viime vuonna ensimmäiset kaksiteholasini, mutta toistaiseksi ikääntyminen mietityttää enemmän omien ja miehen vanhempieni kautta. Tosin äitini on vielä suhteellisen nuori, ja tälläkin hetkellä asuntoautoilemassa miehensä kanssa Espanjassa. Omaan vanhenemiseeni suhtaudun positiivisesti, aika aikaansa kutakin.

Työn vastapaino

Olen aina osannut ottaa työasiat työasioina enkä ole valvonut öitäni niiden takia. Silloin kun töissä tulee tiukkoja tilanteita, kuten vaikkapa jokin ydinvoimaan liittyvä mediakohu, meidän asenteemme on avoin ja haluamme selittää asiat mahdollisimman selvästi. Me olemme tämän alan vahvoja asiantuntijoita, eikä meillä ole mitään luurankoja kaapissa.

Vapaa-aikanani tykkään neuloa ja harrastan urheilua. Paheenani on hirvittävä villalankojen hamstraaminen, etenkin alennusmyynneistä. En mitenkään tule saamaan kaikkia nykyisiäkään lankojani käytettyä.

”Nykyään osaan myös rentoutua televisiota katselemalla.”

Koska olen kunnianhimoinen projekti-ihminen, yhtenä jouluna päätin neuloa kaikki joululahjat. Minulla on kolme 14-vuotiasta kummityttöä, enkä tiedä, olivatko he niin kamalan innoissaan tädin kutomista sukista, pipoista ja kaulahuiveista.

Nykyään osaan myös rentoutua televisiota katselemalla. Aiemmin pidin sitä hirvittävänä ajanhukkana. Katsomme miehen kanssa hyviä rikossarjoja, teemme ruokaa ja valitsemme siihen hyvät viinit. Lisäksi aion opetella vähintään yhtä hyväksi tenniksenpelaajaksi kuin mieheni. Se saattaa kyllä kestää.

Juttu on julkaistu alun perin joulukuun 2014 Gloriassa.

Kuka?

▶ Marjo Mustonen, 46, on Teollisuuden Voiman ydinturvallisuudesta vastaava johtaja ja diplomi-insinööri. TVO on yhtiö, joka pyörittää Olkiluodon ydinvoimalaa.
▶ Mustonen on työskennellyt TVO:lla Olkiluodossa koko työuransa vuodesta 1993 asti.
▶ Ydinturvallisuusjohtajaksi Mustonen nimitettiin tammikuussa 2014. Aiemmin hän vastasi yhä rakenteilla olevan Olkiluodon kolmosreaktorin turvallisuudesta sekä käynnissä olevien yksiköiden käyttöturvallisuudesta.
▶ Mustonen on syntynyt Imatralla ja asuu nykyään Raumalla miehensä Pekan kanssa.

Nønne Prisle on menestynyt tutkija, dosentti ja tiimin johtaja. Mutta hän on myös työskennellyt muun muassa muotiketjun vaatemyyjänä ja tiskijukkana, opiskellut niin luonnontieteitä kuin taideaineitakin. Fysiikkaa hän sanoo opiskelleensa siksi, että piti sitä riittävän vaikeana.
Nønne Prisle on menestynyt tutkija, dosentti ja tiimin johtaja. Mutta hän on myös työskennellyt muun muassa muotiketjun vaatemyyjänä ja tiskijukkana, opiskellut niin luonnontieteitä kuin taideaineitakin. Fysiikkaa hän sanoo opiskelleensa siksi, että piti sitä riittävän vaikeana.

Ilmakehäfyysikko Nønne Prisle aikoo työllään pysäyttää ilmastonmuutoksen. Aina häneen ei ole uskottu. ”Jos minulle sanotaan ei, muutun entistäkin sinnikkäämmäksi.”

Kirjan nimi oli The Earth – Maailma. Se oli painava. Paljon painavampi kuin kolmevuotias Nønne Prisle, mutta niin kiinnostava, että hän muistaa sen sisällön tarkasti edelleen. Pari sivua tulivuoria, toisessa luvussa pilvien muodostumisen teoria, keskiaukeamalla planeetat nätisti järjestyksessä. Alkuräjähdys ja evoluutioteoria.

”Sain kirjan vanhemmiltani enkä malttanut jättää sitä silmistäni. Kaikkein vaikuttavimmat osiot kertoivat tähdistä ja avaruudesta, sillä oivalsin aika pian, että tuskin koskaan pääsemme tutkimaan tulivuoria niin syvältä maan ytimestä kuin haluaisin”, tanskalaislähtöinen ilmakehäkemisti ja -fyysikko Nønne Prisle kertoo.

”Piirtelin kirjan täyteen kaikenmaailman koukeroita, mitä teininä harmittelin. Tärvelin merkkiteoksen!”

 

Kirjasta vaikuttuminen saattoi ennakoida tulevaa urakehitystä, sillä Oulun yliopistossa työskentelevä Nønne Prisle, 41, on tällä hetkellä erittäin merkittävä ihminen tiedemaailmassa. Hän johtaa kuusihenkisen tutkijaryhmänsä kanssa tutkimushanketta, jolla pyritään selvittämään ilmastonmuutoksen prosesseja mikrotasolla eli pilvien tasolla ja makrotasolla eli valtioiden ja laitosten tasolla.

Viisivuotisen tutkimushankkeen tulokset antavat ensimmäistä kertaa tietoa siitä, kannattaako esimerkiksi yksityisautoilua rajoittaa, polttoaineveroa korottaa tai työmatkapyöräilyä suosia ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi.

”Ennen kuin esimerkiksi kaikille suomalaisille jaetaan ilmaiset polkupyörät, pitää varmistua siitä, onko ratkaisusta hyötyä.”

”Tavoite on saada tietoa päätösten perusteluiksi. Jokainen tietää, että ilmastomuutos on käynnissä, mutta tarkkaa dataa prosesseista ei vielä ole. Ennen kuin esimerkiksi kaikille suomalaisille jaetaan ilmaiset polkupyörät, pitää varmistua siitä, onko ratkaisusta hyötyä.”

Nønnen erikoisalaa ovat nanoaerosolien kemiallinen koostumus ja niiden vaikutukset ilmakehään. Aerosoleilla on osoitettu olevan merkitys pilvien muodostumisessa, mutta niiden toiminta ja vaikutukset ilmakehässä sekä niiden suorat terveysvaikutukset ovat vielä selvittämättä.

”Tiedätkö, mikä on uskomatonta? Ämpärillinen vettä ei suinkaan koostu samanlaisista pisaroista. Jokainen tippa on erilainen”, hän kertoo innostuneena.

 

Vuosi sitten Euroopan tiedeneuvosto myönsi Nønne Prislelle erittäin merkittävän 1,5 miljoonan euron tutkimusrahoituksen. Rahan määrä saa tutkijan laskemaan katseensa – tällaista summaa yksittäiselle hankkeelle myönnetään todella harvoin.

”Olen luvannut tiedeyhteisölle löytäväni vastauksia, joista on oikeasti hyötyä, enkä aio luovuttaa ennen kuin minulla on nuo vastaukset”, hän sanoo.

”Tällä hetkellä saatan siis olla todella ärsyttävä kumppani kotona ja johtaja tiimissäni, sillä en salli juuri minkäänlaista kyseenalaistamista. Kun minulla on fokus ja suunta, pyrin todella sitkeästi päämäärääni kohti.”

”Olen luvannut tiedeyhteisölle löytäväni vastauksia, enkä aio luovuttaa ennen kuin minulla on vastaukset.”

Tehtävässä on iso valta ja iso vastuu, sillä ilmastonmuutoksen mekanismien selvittäminen vaikuttaa maapallon tulevaisuuteen.

”En kuitenkaan pidä itseäni vallankäyttäjänä. Enemmänkin tunnen velvollisuutta tehdä työni hyvin. Ajattelen myös niin, että nyt voin tarjota paikan jollekin nuorelle tutkijalle päästä mukaan läpimurtoprojektiin. Minä voin olla se mentori, jota itse olisin nuorenpana toivonut.”

 

Läpimurrolla Nønne ei tarkoita vain yksittäisen hankkeen saamaa isoa rahoitusta tai odotettavissa olevia tuloksia, vaan myös syvempiä arvoja: esimerkiksi sitä, kuinka yhä varsin konservatiivinen ja miesvaltainen tiedeyhteisö tuellaan osoittaa, että uskoo häneen. Ennen läpimurtoaan Nønne nimittäin kiersi vuosia eri yliopistojen professoreiden ovelta ovelle kuulemassa ”ei onnistu”, ”ei kannata” ja ”ei ryhdytä” -vastauksia.

Hän kirjoitti hakemuksia, anomuksia ja artikkeleita parikymppisestä lähtien etsien akateemisesta maailmasta inspiroivaa mentoria, sponsoria ja esikuvaa. Samalla mieskollegoiden luo tultiin joukolla kertomaan, että ”hieno aihe”, ”kyllä lähdemme tukemaan” ja ”rahoitus järjestyy”, vaikkei aiheista oltu juuri julkisesti keskusteltu.

”Naiset saavuttavat tasa-arvon akateemisessa maailmassa ehkä sadan vuoden päästä”, Nønne sanoo ja kertoo kutsusta Euroopan
geotieteilijöiden yhdistyksen vuotuiseen konferenssiin Wieniin. Huhtikuussa järjestettävässä merkittävässä tiedetapahtumassa Nønne puhuu aiheesta ”Naisten tasa-arvoiset mahdollisuudet tieteessä” . Yleisössä on parikymmentä tuhatta akateemista vaikuttajaa, joista naisia on vain murto-osa.

 

”Tilanne on samanlainen politiikassa, yritysten hallituksissa ja ylipäänsä johtavissa asemissa. En osaa sanoa, miksi niin on. Ehkä yhä ajatellaan, että naisille tärkeintä on perhe ja sen perustaminen. En väheksy sellaista, mutta muitakin arvoja meillä on.”

Nønne toteaa, että tiedemaailmassa naiset joutuvat tekemään yhä kahta kovemmin töitä.

”Minua epätasa-arvo on pelkästään motivoinut. Jos minulle sanotaan ei, muutun entistäkin sinnikkäämmäksi.”

”Toivon, että näen ajan, jolloin sukupuoli yliopistoissa, paneeleissa ja konferensseissa menettää merkityksensä.”

Nønne Prisle on pannut merkille myös #metoo-kampanjan. Hän ei halua puhua aiheesta vielä enempää, mutta toteaa:

”Taiteen tekijöiltä on vaatinut suurta rohkeutta tulla esiin vallan väärinkäytön kanssa. Akateemiset piirit eivät ole vielä valmiita samaan avoimuuteen.”

”Toivon, että näen ajan, jolloin sukupuoli yliopistoissa, paneeleissa ja konferensseissa menettää merkityksensä. Vielä niin ei ole. Töitämme arvioidaan erilaisin silmin kuin miesten töitä – usein ajattelematta ja automaattisesti.”

 

Omasta rohkeudestaan Nønne kiittää vanhempiaan ja kasvuympäristöä, joka tarjosi lapselle vapautta ajatella ja puhua.

”Vanhempani ja heidän ystävänsä olivat aikamoisia hippejä lampaineen ja pitkine partoineen. Sain kasvaa vapaasti mutta turvallisesti. Pienessä kylässä suurin tapahtuma oli mopopoikien kokoontuminen kaupan pihalle”, hän nauraa.

”En ole täällä miellyttämässä.”

”Meillä keskusteltiin paljon. Söimme aina illallista yhdessä, ja veljelläni ja minulla oli lapsina tasavertainen mahdollisuus osallistua aikuisten keskusteluun ja kertoa mielipiteitämme.”

Nønne korostaa, että tekee samaa yhä: puhuu paljon, ottaa kantaa ja sanoo mielipiteensä.

”Aina se ei miellytä, mutta en olekaan täällä miellyttämässä.”

Kuka?

Nønne Prisle, 41, ilmakehäkemisti ja -fyysikko.

Työskentelee dosenttina Oulun yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan nano- ja molekyylisysteemien tutkimusyksikössä. Tehnyt aerosolitutkimusta yhdentoista vuoden ajan.

Työskennellyt tutkijana mm. Ilmatieteen laitoksella sekä akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa.

Artikkeleita julkaistu muun muassa YK:n ilmastopaneelia varten kerätyissä raporteissa 2013.

Motto: Jätä liha syömättä, niin voit pelastaa maailman.

Asuu Oulussa samalla tieteenalalla työskentelevän, amerikkalaisen puolisonsa kanssa.

 

 

Näin johdan

1. Luo turvallinen ilmapiiri, jossa tiimisi jäsenet uskaltavat ajatella ja puhua vapaasti. Kerro, että olet tuki ja turva ja anna tiimin temmeltää.

2. Selitä tavoitteenne, mitä olette tekemässä ja miksi. Kerro myös, miksi tämä työ on tärkeää.

3. Synnytä luottamus itseesi.Osoita, että sinun joukoissasi kannattaa seisoa.

4. Jos mikään muu ei auta, sano, että tämä on teidän työtänne ja edellytä, että jokainen hoitaa hommansa.

Väisänen on asunut Ranskassa vuodesta 1989 asti. ¨”En tiedä, kuinka pitkä tulevaisuus minulla on, mutta en usko enää palaavani Suomeen.”
Väisänen on asunut Ranskassa vuodesta 1989 asti. ¨”En tiedä, kuinka pitkä tulevaisuus minulla on, mutta en usko enää palaavani Suomeen.”

Hannu Väisänen päätti tulla taiteilijaksi ennen kuin tiesi, mitä sellainen tekee. Onneksi, sillä taide sai hänet rikkomaan rajojaan.

 

Kutsumus tuli kahdeksanvuotiaana. Sen päivän Hannu Väisänen muistaa yhä hyvin, sillä hän palaa siihen usein silloin, kun olo on epävarma.

Väisänen on kertonut tarinan monta kertaa. Hän oli kävelemässä kouluun, ja matkalla oli pitkä koivukuja. Poika pysähtyi ihastelemaan puiden runkoja, valkoisen ja mustaviiruisen tuohen muodostamia laikkuja.

Kokemuksella oli niin suuri vaikutus, että perillä koulussa poika käveli luokan eteen ennen tunnin alkua ja kertoi, että hänellä on ilmoitusasiaa.

Minä olen taiteilija, hän sanoi.

Opettaja Aune Kääntä, josta sittemmin tuli Väisäsen ensimmäinen taiteellinen tukija, kysyi häneltä, tietääkö hän, mikä taiteilija on.

Väisänen ei tiennyt tarkasti mutta ilmoitti kertovansa sen parin viikon päästä.

”Sillä kahden viikon matkalla olen edelleen”, Väisänen sanoo nyt, 58 vuotta myöhemmin.

 

Taiteilija Väisäsestä tulikin. Ensin tunnettu kuvataiteilija, sitten myös palkittu kirjailija. Väisänen on etsinyt vastausta opettajansa kysymykseen kokeilemalla kaikenlaista radio-ohjelman tekemisestä lavastajan töihin ja tekstiilisuunnitteluun.

”Kun ihmistä on tarpeeksi jymäytetty mielikuvilla siitä, mitä taiteilija on tai ettei taiteilija saa olla, siitä tulee vahvistavaa voimaa. Jos on kerran jotain polttavaa, johon ei saisi koskea, niin minähän kokeilen, että palaako siinä sormi”, hän sanoo.

Ranskassa asuva Väisänen on käymässä Suomessa työasioissa. Tänä keväänä Wäinö Aaltosen museossa Turussa on esillä hänen suuri yksityisnäyttelynsä, joka käsittelee kuuluisaa venäläistä runoilijaa Anna Ahmatovaa.

Parhaillaan Väisänen myös kirjoittaa seuraavaa romaaniaan. Siitä on tulossa viimeinen osa osin omaelämäkerralliseen Antero-sarjaan, joka alkoi vuonna 2004 ilmestyneestä Vanikan palat -romaanista. Uusi teos tuo lukijan lähelle nykyhetkeä, ja siinä käsitellään muun muassa Pariisin terrori-iskuja.

 

Väisäsellä riittää intoa tehdä taidetta mutta myös intohimoa puolustaa kulttuuria ja sivistystä. Ranskassa hän on seurannut kammoksuen Marine Le Penin Kansallinen rintama -puolueen vihaa taidetta ja ihmisiä kohtaan. Suomessa Väisänen on huolestunut esimerkiksi yliopistojen ahdingosta.

Hän on varma siitä, että populismi ei kuitenkaan ole vähentänyt taiteen yhteiskunnallista kysyntää.

”Uusia museoita perustetaan, ja näyttelyt ja konsertit vetävät paljon väkeä. Vaikuttaa siltä, että ihmiset valitsevat sivistyksen.”

Väisäseltä, lukeneelta taidetyöläiseltä, on siis hyvä kysyä taiteen pelastavasta vaikutuksesta. Jos se on totta, miten se on näkynyt Väisäsen elämässä?

 

Poika varttui armeijan harmaissa. Väisäsen isä työskenteli sotilasmestarina Oulun kasarmilla. Nuori taiteilijanalku etsi kasarmin visuaalisesti köyhästä ilmapiiristä asioita, jotka tekevät vaikutuksen.

”Lähestulkoon kaikki kasarmilla oli harmaata, manttelit, saappaat ja jalkarätit, mutta sieltä erottuivat ne tuhannet harmaan sävyt. Kun ympäristö oli karua, silmä tarkensi sävyihin.”

Väisäsen äiti oli ollut taiteisiin kallellaan. Hän oli harrastanut lausuntaa ja toiminut iltanäyttelijänä teatterissa, kunnes lapsia alkoi tulla. Sitten äiti alkoi sairastella.

Äiti kuoli, kun Väisänen oli vain viisivuotias.

Väisänen muistaa, kuinka äidillä oli tapana koruommella kaikkea, kankaita, housuja, poikien puseroita.

”Minusta tuntuu aivan kuin hän olisi yrittänyt hankkia lisää elinaikaa sillä loputtomalla brodeerauksella”, Väisänen sanoo.

Vasta myöhemmin poika löysi taiteen maailman. Hän lauloi tuomiokirkon poikakuorossa ja käytti ahkerasti koulun kirjastoa.

Kirjastonhoitaja tarjosi teinipojalle luettavaksi myös klassikoita. Franz Kafka teki poikaan suuren vaikutuksen, samoin Nikolai Gogolin Kuolleet sielut. Siitä Väisäsellä on yhä tallessa laitos, jota hän ei koskaan palauttanut kirjastoon.

”Rakastuin siihen teokseen tavattomasti. Aluksi se vain nauratti minua koomisuudellaan. Vasta hieman myöhemmin ymmärsin teoksen yhteiskuntakritiikin. Oikeastaan koko venäläinen kirjallisuus on avautunut minulle Gogolin kautta.”

 

Kun Väisänen kertoi isälleen aikovansa taiteilijaksi, tämä vastusti ajatusta. Vastustuksesta tuli äänekkäämpää, kun Väisänen tuli teini-ikään ja alkoi pukeutua persoonallisesti tekemällä vaatteet itse ja koristamalla tukkansa helminauhalla. Poika pärjäsi muita sisaruksia paremmin koulussa, joten isä toivoi, että hän menisi yliopistoon.

Väisänen joutui miettimään tarkkaan, miten hän saisi tahtonsa läpi. Isä muistutti jatkuvasti, että taiteilijaksi tulemiseen tarvitaan lahjakkuutta.

Väisästä puheet lahjakkuudesta ovat ärsyttäneet siitä asti.

”Jos kutsumus on vahva, niin sitä kohti pitää mennä. Lahjakkuus tulee kyllä mukana. Lahjakkuus on kuitenkin vain sellainen makua antava tilkka grogilasissa, jossa valtaosa on kaikkea muuta, harjoittelua, työtä ja kokemusta.”

 

Taistolaisuus oli voimissaan, kun Väisänen opiskeli 1970-luvun alussa Suomen Taideakatemian koulussa Helsingissä, toisin sanoen nykyisessä Kuvataideakatemiassa. Väisästä marxilais-leninismi ei kiinnostanut.

Onneksi hän tapasi eräässä näyttelyssä taiteilija Outi Heiskasen, jolla oli tapana järjestää kotonaan taiteellisia tapahtumia. Heiskanen kutsui Väisäsen illanviettoon.

Väisänen muistaa hermoilleensa sinne mennessään. Illan aikana hän päätyi esittämään Caesarin moninkertaisen kuoleman performanssina, ja hän oli niin innostunut seurasta, että humaltui ja sammui Heiskasen lattialle.

Seuraavana päivänä Heiskanen herätteli hänet ja sanoi, että voit nyt lähteä mutta tule uudestaankin.

Tapaamisen seurauksena Väisänen päätyi mukaan Record Singers -taiteilijaryhmään, joka teki performansseja ja järjesti poikkitaiteellisia tapahtumia. Väisänen pitää sitä tärkeimpänä taidekoulunaan.

”Ryhmässä ei ollut taidelajien välisiä rajoja. Sen myötä näkemykseni maailmasta kehittyi, ja varmasti myös näkemys siitä, mikä olen taiteilijana.”

Ryhmässä kannustettiin siihen, että ihmiset kokeilevat asioita omien taitojensa ulkopuolelta. Väisänen on siitä asti vaalinut positiivista uteliaisuutta.

”Taidekouluissa nakutettiin päähän, että pitää keskittyä vain yhteen lajiin. Kaikkeen tekemääni liittyy kuitenkin suuri rakkaus ja intohimo, joten jos joutuisin keskittymään vain yhteen asiaan, se tuntuisi siltä kuin amputoisin itseäni.”

Taiteelliset esikuvat ovat myöhäiskeskiajalta. Silloin Italian kaupunkivaltioissa oli bottegoja, taiteilijoiden puoteja, joissa työskenteli opiskelijoita ja taiteilijoita. He tekivät kaikenlaista kirkkojen koristelusta mysteerinäytelmiin.

”Sellainen on minun ihanteeni. Vaikka työskentelen yksin omassa ateljeessani, tunnen eläväni bottegassa, jossa otan vastaan monenlaisia tilauksia.”

Väisänen uskoo, että kaikissa ihmisissä on valtavan paljon käyttämätöntä potentiaalia, joka voisi tehdä heidät onnellisiksi.

”Meihin on taottu ajatus siitä, että ei saa havitella liikaa tai suutari pysyköön lestissään. Mutta elämä on sitä varten, että kokeilemme kaikenlaista. Olen aina hirveän onnellinen, kun tapaan jonkun tuttavan, joka kertoo esimerkiksi aloittaneensa jonkin uuden puuhan tai harrastuksen. Se on aina uusi valonpilkistys.”

Väisänen maalaa Souillacissa Lounais-Ranskassa. Siellä sijaitsee Väisäsen koti, joka on vanha kaunis pappila pienen kaupungin ulkopuolella. Väisänen on remontoinut paikkaa puolisonsa Christophe Rischardin kanssa, ja siellä pariskunta viettää yhdessä kesät.

Samalla alueella on paljon muinaisia luolamaalauksia, joista vanhimmilla on ikää yli 25 000 vuotta. Kun Väisäselle tulee vieraita, hän yleensä vie heidät katsomaan niitä.

Tutkijat väittelevät yhä siitä, mikä maalausten alkuperäinen tarkoitus on ollut. Väisänen näkee luolamaalauksissa suurta taiteellista kunnianhimoa.

”On päivänselvää, että asialla on ollut taiteilija. Jo siihen aikaan on varmasti ollut ihmisiä, jotka osaavat piirtää biisonin paremmin kuin muut.”

Kallion harjalla sijaitsevan pappilan piti alun perin olla vain kesämökki. Pian Väisänen huomasi, että talossa on hyvä keskittyä töihin, ja siksi hän viettää siellä paljon aikaa.

Rakennus on kuitenkin huonossa kunnossa, ja välillä Väisäseltä menevät hermot talon kanssa. Maaseudulla olo voi käydä myös yksinäiseksi. Hänen kissansa Zoé piti hänelle seuraa kahdeksan vuoden ajan, mutta se kuoli joulun alla.

”Jos mökkihöperyys tulee pahaksi, puhun itsekseni ja jos kaipaan seuraa, ajan Pariisiin. Olen kuitenkin ensisijaisesti kaupunkilainen, ja Pariisi on minun kaupunkini”, Väisänen sanoo.

 

Pariisissa on myös taiteilijan toinen koti, kerrostalokaksio. Puoliso työskentelee matematiikan opettajana pariisilaisessa lukiossa. Yhdessä he käyvät konserteissa, teatterissa ja oopperassa. Näyttelyihin puolisoa on kuulemma hankalampi saada.

Pariskunta on ollut yhdessä 25 vuotta. Sinä aikana he ovat oppineet antamaan toisilleen tilaa silloin kun toinen sitä tarvitsee. Väisästä hermostuttaa etenkin silloin, kun jokin työprojekti on loppusuoralla.

”Suhteemme olisi särkynyt vuosien varrella monta kertaa, jos emme olisi huomanneet jo varhaisessa vaiheessa sitä, että taiteilijan kanssa eläminen vaatii pitkämielisyyttä ja joskus myös hajurakoa.”

Väisänen kirjoittaa Pariisissa, mutta myös junissa ja lentokoneissa. Vasta, kun kirja alkaa olla viimeistelyä vaille valmis, hän vetäytyy maaseudun rauhaan keskittymään.

Iän tuoma kokemus ei ole helpottanut sitä levottomuutta, jonka näyttelyn tai kirjan valmistuminen saa aikaan. Väisänen jännittää aina teosten vastaanottoa.

”Jos jokin hanke menee hyvin ja menestyy, hermostuminen vain pahenee siitä. Minulla on pari-kolme suurta hanketta vuodessa. Tietenkään kaikki eivät voi menestyä yhtä hyvin kuin toiset, vaikka parhaani yritän aina.”

 

Kahdeksanvuotiaana saatu kutsumus oli oikea.

Sen ehti todeta Väisäsen isäkin, joka alun perin vastusti poikansa taideopintoja. Isä ehti nähdä Väisäsen ensimmäisen näyttelyn ennen kuolemaansa.

”Isäni tuli Helsinkiin kehystämään työt, laittoi lasin alle ja tarjosi meidän pikkuporukallemme illallisen. Hän oli hyvin innostunut näyttelystä”, Väisänen sanoo.

Väisäselle ei ole jäänyt mitään hampaankoloon. Hän uskoo, että isän vastustus on antanut myös positiivista voimaa.

”Se antoi potkua sillä tavalla, että minähän ukko vielä näytän sinulle ja teen ihmeitä. Silti tietysti uskon, että kannustaminen toimii paremmin.”

 

Väisäsen luomisvoima ei vaikuta vähentyneen iän myötä. Oikeastaan on käynyt päinvastoin, sillä tämänvuotisen yksityisnäyttelyn ja kirjan lisäksi hankkeita on suunnitteilla parin vuoden päähän.

Väisänen arvelee, ettei koskaan pääse eläkkeelle. Hän on tyytyväinen ajatukseen.

”Olen terve ja yhä hyvin innostunut. Jotkut kollegat joskus sanovat, että etkö sinä Hannu jo lopeta, mutta olen päättänyt kuolla saappaat jalassa.”

Väisänen uskoo, että elämässä tärkeintä on empatia, kyky ymmärtää toista ihmistä. Taide kasvattaa empatian määrää, samoin jatkuva uteliaisuus.

”Jos empatia vähenee, sietää yhä vähemmän ympärillä tapahtuvia muutoksia ja toisenlaisia ihmisiä. Silloin alkaa katkeroitua omasta iästä tai toisten menestyksestä. Mutta kun on utelias moneen suuntaan, empatia kasvaa myös.”

Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta on esillä Wäinö Aaltosen museossa Turussa 20. toukokuuta 2018asti. Juttu on alun perin ilmestynyt maaliskuun 2018 Gloriassa.

Kuka?

Hannu Väisänen, 66, kuvataiteilija, kirjailija.

Syntynyt Oulussa lokakuussa 1951, asuu ja työskentelee Souillacissa Lounais-Ranskassa ja Pariisissa.

Naimisissa ranskalaisen opettajan Christophe Rischardin kanssa.

Valmistui Taideakatemian koulusta vuonna 1974. Opiskeli myös laulua Sibelius-Akatemiassa. Tuli laajasti tunnetuksi uudesta Kalevalan kuvitustyöstä vuonna 1999.

Sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanistaan Toiset kengät vuonna 2007.

Matkustelee säännöllisesti Japanissa ja pitää siellä etenkin Kumano-nimisestä alueesta, joka sijaitsee Osakasta etelään. ”Olen onnellisimmillani,

kun istun siellä asuvien ystävieni pöydässä, syön japanilaista ruokaa ja juon sakea.”