Entinen tv-toimittaja Kristiina Helenius, 49, tekee jo kolmatta uraa, nyt amerikkalaisen kauppakamarin AmChamin toimitusjohtajana. Toivuttuaan syövästä hän viihtyy elämässään paremmin kuin koskaan.

Ura

”Päätin jo yläasteella, että minusta tulee toimittaja. Sain kuitenkin neuvon, että journalismin sijasta kannattaisi opiskella jokin erikoisala. Niinpä valmistuin kauppatieteiden maisteriksi.

Kauppakorkean jälkeen matkustimme mieheni Mikan kanssa neljä vuotta freelance-toimittajina maailmalla. Asuimme Münchenissä, Soulissa ja Pariisissa. Suomeen palattuani pääsin töihin ensin A-studioon ja sitten tv-uutisiin. Kaikkiaan työskentelin Ylellä seitsemän vuotta, viimeiset niistä Brysselin-kirjeenvaihtajana.

2000-luvun alussa Suomen Yhdysvaltain-suurlähetystössä avautui lehdistövirkamiehen paikka. Olin aina ollut palavan kiinnostunut Washingtonista. Se on monessa mielessä napojen napa. Sain paikan, ja Mikakin oli valmis jälleen vaihtamaan maata. Emme epäröineet lähtöä hetkeäkään, vaikka jouduinkin jättämään rakkaan toimittajantyöni.

AmCham osui kohdalle yllättäen vuonna 2007, kun mietimme paluuta Suomeen. Sain kutsun sen toimitusjohtajaksi. Kauppakamari oli juuri perustettu, eikä sillä ollut vielä paljon muuta kuin toimisto, verkkosivu ja pari työntekijää.

Teen nyt kolmatta uravaihettani, mutta sisimmässäni taidan olla yhä toimittaja. Journalistin tehtävänä on etsiä totuutta ja pitää niiden puolia, joilla ei ole valtaa. Kaipaan romanttisesti toimittajavuosiani. Mutta totuutta ja oikeudenmukaisuutta voin edistää nykyisessä tehtävässänikin.

Kansainvälisyys

Teen työtä, jotta Suomi pärjäisi mahdollisimman hyvin globaalistuvassa maailmassa. Se edellyttää kansainvälistymistä ja aktiivisempaa vuorovaikutusta. Meidän pitäisi työllistää myös ulkomaalaisia, vaikka he eivät puhuisi suomea.

Vaikka toimistossamme työskentelee nyt neljätoista henkilöä viidestä eri maasta, olemme mahdollisuuksiin nähden vasta pisara meressä. On hienoa nähdä, kuinka jäsenmäärä kasvaa kaiken aikaa. Siitä voi päätellä, että tällaiselle toimijalle on tilausta.

Olen yhtä aikaa järjestöjohtaja ja start up -yrityksen vetäjä. Suurin osa työstäni on Suomen myymistä ja jäsenistä huolehtimista. Aloitan päiväni soittelemalla eri puolille maailmaa. Tiimiini palkkaan ihmisiä, joilla on sama tuli sydämessä.

Matkustan tietysti aika paljon. Yhdysvalloissa käyn kolmesta viiteen kertaan vuodessa, Aasiassa vähintään kerran, Keski-Euroopassakin monta kertaa. Lähetän matkaan jonkun nuoremman alaiseni aina kun voin, mutta itsekin pitää liikkua. Vain matkustamalla näkee, mihin maailma on menossa. Tärkeimmät ilmiöt lähtevät edelleen liikkeelle Jenkeistä.

Iän merkitys

Tyttäreni Pajuanna lähti syksyllä 2013 opiskelemaan. Olin odottanut, että yhden elämänvaiheen päättymisestä tulisi iloinen asia, mutta lapsen lähtö olikin kova paikka. Koti tuntui tyhjältä, ja päivärytmi oli hukassa. Tunsin välillä suorastaan fyysistä kipua. Ainakin minun kohdallani klisee, jonka mukaan lapsen lähtö on pieni kuolema, piti paikkansa. Se kuuluu elämään, mutta toipuminen vei aikaa.

Olen tyytyväinen ikääni, enkä tunne tarvetta takertua nuoruuteen. Olen valmis seuraavaan vaiheeseen. Elämä on oikeastaan muuttunut vain kaiken aikaa paremmaksi. Vanhempana osaa erottaa todelliset asiat kotkotuksista.

Mentoroin nuoria uraansa aloittavia naisia. Siirrän ilomielin omia verkostojani heille, ja nautin nähdessäni, kun uusi sukupolvi kasvaa.
Valitettavasti Suomessa on paljon ikärasismia. Yritän varoa sortumasta siihen. Paras työpaikka on sellainen, jossa on monenikäisiä ihmisiä. Opinhan minäkin toimittajan ammatin kokeneemmilta kollegoilta.

Terveys

Sairastin Hodgkinin taudin eli imukudossyövän vuonna 2006, kun asuimme Yhdysvalloissa. Se oli kummallinen vuoden mittainen elämänvaihe. Syöpä oli ehtinyt pitkälle, ja sitä hoidettiin rankoilla solumyrkyillä.

Sairastaminen avasi amerikkalaista kulttuuria pintaa syvemmältä. Sain heti diagnoosin jälkeen ympärilleni hoitotiimin, jonka tehtävänä oli seurata parantumistani eri näkökulmista. Tietokonejärjestelmät olivat surkeat, mutta mielialasta huolehtiminen korostui joka vaiheessa. Sairaalan henkilökunta näki paljon vaivaa, että sairaalaan oli aina miellyttävää tulla ja että sieltä lähti kurjuudesta huolimatta jollain lailla ilahtuneena.

Omalääkärilläni oli hyvä psykologinen silmä. Hän ei koskaan paaponut muttei myöskään väheksynyt pelkojani. Hän jopa flirttaili, mitä olisi vaikeaa kuvitella Suomessa. Niin paljon kuin turvaverkon puuttumisesta Amerikassa puhutaan, minulta sitä ei ainakaan puuttunut. Se perustui lähimmäisenrakkauteen eikä systeemiin kuten Suomessa. Sairastumiseni nosti amerikkalaisten parhaat puolet pintaan. Puolitutut naapurit ja treenikaverit toivat kotiin ruokaa ja kuljettivat Pajuannaa. Apua annettiin ja vastaanotettiin luontevasti ja pyyteettömästi.

Kuoleman porteilla

Olin sairastuessani kovassa fyysisessä kunnossa, joten lääkärin ei tarvinnut säästellä sytostaattien määrässä. Sain kovimmat mahdolliset myrkyt. Ne tuhosivat valkosoluja ja paljon muitakin terveitä soluja. Fysiikkani romahti muutamassa viikossa. Mieleen ovat jääneet tuttujen järkyttyneet ilmeet, kun he näkivät minut ilman tukkaa ja silmäripsiä. Painoin 15 kiloa vähemmän kuin nyt enkä meinannut pysyä pystyssä. Minullakin on vaikeuksia tunnistaa itseäni sairauden aikana otetuista kuvista.

Kävin lähellä kuolemaa ja jouduin miettimään moneen kertaan, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, miten raju kokemus sairastumiseni oli perheelleni.

Hodgkinin taudilla on nykyisin hyvä ennuste. Nyt olen täysin terve. En enää käy kontrolleissa enkä ajattele koko asiaa. Samaan aikaan syöpään sairastunut ystäväni ja kollegani Åsa Nylund sen sijaan kuoli vuonna 2010.

Vakava sairaus muuttaa suhtautumista ihmisiin. Minua ei enää hermostuta yhtään, vaikka joku olisi hidas ja kömpelö. Olinhan itse huonoimmillani ihan älyttömän heikko. Tiedän myös, että toisin kuin nuorena luulee, en ole haavoittumaton — kuten ei kukaan meistä. Kirjoitin kokemuksistani kirjan Mikä maa, mikä syöpä. Kerroin sairastamisesta, amerikkalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä ja elämästä Washingtonin urakeskeisessä ilmapiirissä. Kaikki palkkiot menevät syöpätutkimukselle.

Jaksaminen

Aloitin tämänkin päivän kuntosalilla. Nyt on energinen ja hyvä olo. Vietin itse asiassa juuri 30-vuotispunttisalijuhlaa. Takavuosina kävin salilla monta kertaa viikossa, mutta nykyisin ehdin sinne enää kerran viikossa. Meillä on vuosien takaa tuttu saliporukka, jossa muut ovat miehiä. Viihdyn siinä hyvin, olen kai aina ollut poikatyttö.
On monta asiaa, jotka auttavat jaksamaan. Minulla on kiinnostava työ ja kivat työtoverit. Vapaa-aikana luen kirjoja ja katson elokuvia. Olemme perheen kanssa myös matkustaneet paljon. Palasimme juuri Mikan kanssa Singaporesta. Nuoruuden nälkä nähdä maailmaa vaivaa edelleen.
Elämässäni on melkein hämmästyttävä tasapaino työn, perheen ja vapaa-ajan kesken. Tähän pääseminen on kyllä vaatinut vuosien opettelun.

Huumori

Vartuin työläismiljöössä Nokialla. Isovanhempani olivat maalaisnuoria, jotka olivat muuttaneet työn perässä paikkakunnalle, kun tehtaat perustettiin. Äiti työskenteli sairaanhoitajana ja isä myyjänä kodinkoneliikkeessä. Me viisi lasta synnyimme kuuden vuoden sisällä. Olin vanhin — ja tietysti kova komentelija, kuinkas muuten. Oli ihanaa kasvaa isossa sisarusparvessa. Hulluttelimme paljon ja teimme käytännön piloja. Äidin mielestä tylsä oli pahinta, mitä ihminen voi olla.

Olen yrittänyt tuoda lapsuudenkodin asennetta myös työyhteisööni. Työnteko sujuu parhaiten, kun siinä yhdistyvät toisaalta kunnianhimo ja kurinalaisuus ja toisaalta suuri tekemisen vapaus. Huumori edistää luovuutta ja vapauttaa. Se on hyvä lähtökohta kaikelle yhteistyölle.
Rakastan stand up -komiikkaa ja sarjakuvia. Siinä missä muusikot improvisoivat soittamalla, sanankäyttäjät tekevät sen verbaalisesti. Tykkään katsoa myös satiirisia uutisia. En tiedä, ovatko nämä erikoisia harrastuksia ikäiselleni naiselle.

Virheet

Olen väsymätön kielipoliisi ja etsin lahjakkaita ihmisiä tiukalla seulalla. Niissä asioissa olen tiukkapipo.

Muuten joustan ja pyrin katsomaan epäolennaisia asioita läpi sormien. Elämä on joka tapauksessa päivittäistä luovimista, lopulta vain tulos ratkaisee. Virheitä pitää tietysti välttää, mutta ei niihin myöskään pidä juuttua, jos niitä sattuu. Vain sille ei satu virheitä, joka ei koskaan yritä mitään.
Joitain asioita tekisin toisin. Opettelisin pelaamaan golfia ja tennistä ja tanssimaan paritansseja. Näitä lajeja ei harrastettu lapsuuteni Nokialla.
Myös ruotsin kielestä olisi valtavasti hyötyä, jos olisin satsannut siihen aikoinaan vähän enemmän. Eihän ole vieläkään myöhäistä oppia, mutta paras herkkyyskausi on valitettavasti moneen kertaan ohitettu.

Motivaatio

Motivaatio lähtee siitä, että on sopivan kokoisissa saappaissa. Nykyisessä työssäni pääsen hyödyntämään kokemustani laajasti ja näen päivittäin, miten asiat menevät eteenpäin. Siinä yhdistyvät yhteiskunnallinen visio, perinteinen yrittämisen ilo ja byrokratian puute.

Sairastamisen jälkeen olen ollut tarkempi siitä, miten vietän aikani ja keiden kanssa. Minun ja esimieheni sekä tiimini välillä vallitsee syvä luottamus, varmasti myös kiintymys, sen on sisäinen mittauskin osoittanut. Motivaatio on myös herkkä asia. Selvittämättömät asiat ja huono johtaminen tuhoavat sen nopeasti.

Minua ajaa myös halu auttaa isänmaata. Suomi on kouluttanut minut, hoitanut hampaani ja kohdellut tasa-arvoisesti. Suomi jopa lähetti minut diplomaatiksi. Nyt olen siinä iässä, että vanhempani ovat eläkkeellä ja lapseni opiskelee. Minun ikäluokallani on vastuu siitä, että maksamme velkamme isänmaalle ja viemme sitä osaltamme eteenpäin. Olemme nyt aikuisia.

Onni

Olen saanut olla isän tyttö. Sain myös teininä parantaa maailmaa, pohtia asioita ja löytää omakohtaisen uskon elämän perustaksi. Iän myötä maailmankatsomus on muuntunut toiminnaksi.

Olen aina ollut missio- ja työkeskeinen. Elämäntyö on se, millä kiinnitymme yhteiskuntaan ja minkä jätämme jälkeemme. Töissä saan valtavasti iloa siitä, kun tiimiläiseni menestyvät. Olen jo onnistunut tekemään monessa tilanteessa itsestäni tarpeettoman. Sen huomaaminen on aina juhlahetki.
Olen suhteellisen vähään tyytyväinen. Päivittäinen onni tulee toimivasta arjesta. Suurinta onnea ovat tytär ja puoliso, oma perhe. Asiahan on niin, että antaessaan saa.”

Juttu on alun perin julkaistu helmikuun 2015 Gloriassa.

Kuka?

▶ Kristiina Helenius, 49, on amerikkalaisen kauppakamarin, AmChamin toimitusjohtaja.
▶ Työskennellyt aiemmin lehdistöneuvoksena Suomen Washingtonin-suurlähetystössä sekä Ylen toimittajana ja Brysselin-kirjeenvaihtajana.
▶ Kirjoittanut kirjan Mikä maa, mikä syöpä sairastumisestaan imukudossyöpään vuonna 2006.
▶ Naimisissa toimittaja Mika Hentusen kanssa. Tytär Pajuanna.
▶ Vapaa-ajalla käy kuntosalilla, lukee ja katsoo elokuvia.

Nyt kaduille mellakoimaan, jos...

Toimitusjohtaja Kristiina Helenius: ”Kun kävin lähellä kuolemaa, jouduin miettimään, mikä elämässä on oikeasti tärkeää”

Mitenkähän Helenius oikein perustelee maanisesti Trumpia vastustavat julkiset ulostulonsa Suomen ja Yhdysvaltain välisen kauppavaihdon edistämisessä? Kerran toimittaja, aina toimittaja! Eli omat poliittiset näkemykset on tuputettava tiedoksi meille tyhmemmille, jotka tuskin osaamme äänestää oikein, vaikka emme olleet edes äänioikeutettuja Yhdysvaltain presidentinvaaleissa.
Lue kommentti

Ammattihumoristi Paula Noronen on naurattanut ihmisiä jo vuosikymmeniä, vaikka tunnustautuu ujoksi. Se on hyvä, sillä juuri vähän sivusta näkee asioiden huvittavat puolet.

 

Mene katsomaan uusi Batman-elokuva ja tee siitä arvio.

Sen työtehtävän vuonna 1996 joensuulaisessa paikallisradio Rexissä Paula Noronen, 43, muistaa hyvin.

Parikymppinen Noronen oli muuttanut Joensuuhun päähänpistosta: miksei kokeilisi asua kaupungissa, jossa ei tunne ketään. Paikallisradioon hän oli päätynyt kävelemällä kadulta sisään ja kysymällä työpaikkaa.

Noronen tajusi, että huumori saattaakin olla asia, jonka hän osaa.

"Tein Batman-arviosta kolumnimuotoisen, ja kun se oli valmis, radion legendaarinen toimittaja Alpo Kettunen kuunteli sen. Hän jätti nauhan päälle post it -lapun, jossa oli hymynaama ja siinä luki, että hyvä, tämä oli hauska. Silloin ajattelin, että ahaa, tässä oli jotakin, joka nauratti!"

Noronen tajusi, että huumori saattaakin olla asia, jonka hän osaa.

Onneksi tajusi, sillä nykyään kirjailija, radiojuontaja, käsikirjoittaja ja tv-panelisti Noronen on yksi Suomen johtavista huumorin tekijöistä. Hän on vakiokasvo Nelosen Hyvissä ja huonoissa uutisissa sekä TV2:n Villissä kortissa. Hänen YleX:ää edeltävälle nuorisokanavalle Radiomafialle luomansa hahmo, Räkkärimarketin kassa, korsolainen Tarja Kulho, on legendaarinen. Ylen nuortenohjelmissa seikkailivat Norosen ideoimat Sartsa ja Timppa, jossa Timppana oli nykyään omasta muotimerkistään tunnettu Samu-Jussi Koski.

Ja hänen nykyinen päätyönsä, alakoulu-ikäisille suunnattu Supermarsu-kirjasarjansa, on myös niin hauska, että Norosen aikuiset tuttavat välillä hämmästelevät sitä ääneen.

”Vaikka olisihan se paljon oudompaa, jos kirjoissani ei olisi huumoria”, Noronen hämmästelee takaisin.

Ensimmäinen, Joona Tenan ohjaama Supermarsu-elokuva tulee ensi-iltaan 26. tammikuuta.

Mutta ennen kuin Paula Norosesta tuli julkisesti hauska, hän kirjaimellisesti hiiviskeli seiniä pitkin.

”Näin Radiomafian tuottaja minulle myöhemmin kertoi, kun menin sinne harjoitteluun. Olin kamalan ujo, ja siellä olivat töissä esimerkiksi Olga Ketonen, Ari Peltonen, Jusu Lounela ja Kristiina Tolkki, joita rakastin, ihailin ja jumaloin.”

Ja hiiviskelisi Noronen mielellään vieläkin, vaikka onkin jo paljon tottuneempi esiintymään.

 

”On otettava jotakin syötävää, että jaksan puhua itsestäni”, Noronen huokaa puoliksi vitsillä, mutta myös puoliksi tosissaan ja koluaa kahvilan tiskistä croissantin ja jaffan.

Paula Noronen kasvoi Järvenpäässä. Kun hän oli neljävuotias, nelihenkinen perhe (Paula, isä, äiti ja isosisko) muutti kerrostaloalueelta omakotitaloalueelle muutaman kilometrin päähän keskustasta.

”Samalla kadulla on muuten asunut myös Päivi Lipponen, mutta hän on sen verran vanhempi, ettei me tunnettu.”

Norosen lapsuus ja nuoruus kuulostavat niin tyypillisen 80-lukulaiselta, että kertomuksen voisi painaa lähihistorian oppikirjaan.

”Ensimmäinen urahaaveeni oli perustaa Suomeen taverna.”

Omakotitaloalueella oli paljon samanikäisiä lapsia, jotka perustivat etsivätoimiston, kuten siihen aikaan kaikki lapset kaikkialla Suomessa. Etsivätoimiston toimialana oli tietysti epäillä naapuruston perheitä erinäisistä rikoksista, mutta sitkeästä vakoilusta huolimatta mitään rikoksia ei koskaan löytynyt. 1980-luvun tekninen kehitys toi taskulamppuihin värikalvoja, jolla lampun valon värin saattoi vaihtaa. Sinistä valoa kasvoihinsa loimottamalla oli palkitsevaa pelotella kavereita metsässä. 15-vuotiaana Noronen sai kesätyön Suomen Sokerin henkilöstöravintolasta ja hankki rahoilla mopon, Suzuki PV 50:n, josta isä rahoitti osan tukeakseen lapsen työintoa. Lomamatkojakin tehtiin.

”Ensimmäinen urahaaveeni oli perustaa Suomeen taverna. Olimme Rodoksella, ja katsoin siellä ihaillen vahvoja tarjoilijoita, jotka jaksoivat kantaa kaksikymmentä annosta kanaa ja ranskalaisia kerralla ja olivat samaan aikaan hauskoja ja kivoja kaikille. En ollut aiemmin nähnyt mitään sellaista.”

Lukiossa Noronen alkoi esiintyä hyvän ystävänsä Heidi Nuutilaisen kanssa. He eivät olleet missään teatterikerhossa vaan tekivät keskenään näytelmiä, joista ei kunnianhimoa puuttunut, kuten uuden version Kalevalasta.

”Pelkäsin esiintymistä aivan hirveästi, mutta jäin nopeasti koukkuun siihen tunteeseen, kun olin voittanut pelkoni.”

Esiintyminen ei edelleenkään ole Noroselle mikään nautinnon lähde. Eikä tyhjänpäiväinen puhuminen.

Vaihto-oppilaana Hollannissa Noronen oli muutaman ensimmäisen viikon huomaamattaan niin vaitonainen, että vaihtoperhe huolestui. Ihan kiva kun olet täällä, mutta voisit joskus puhuakin jotain, he sanoivat.

”Pelkäsin esiintymistä aivan hirveästi, mutta jäin nopeasti koukkuun siihen tunteeseen, kun olin voittanut pelkoni.”

”Kysyin, että mitä oikein puhuisin. Perhe ehdotti, että kerro vaikka mitä olet tänään tehnyt, että menit kouluun. Toistin sitten, että menin tänään kouluun ja ajattelin, että kai näinkin voi kommunikoida. Ajattelen yleensä edelleenkin, etteivät minun ajatukseni ja menemiseni ketään kiinnosta.”

Lukion jälkeen Järvenpäästä lähdettiin Helsinkiin. Noronen oli töissä McDonald'silla Hakaniemessä ja haki Lahteen opiskelemaan näyttämötaidetta.

”Lauloin pääsykokeessa Juha Vainion Vanhoja poikia viiksekkäitä, koska yritin olla sielukas. Eikä se mene kovin korkealta.”

Hän ei päässyt sisään, mutta pääsi sen sijaan Joensuun lähelle Niittylahden opistoon.

”Pelkäsin kuollakseni, että siellä tehdään jokin esitys ja niinhän siellä tehtiin.”

Humoristin työ ei ole ammatti, johon olisi koulutus. Polku täytyy keksiä ja luoda itse eikä se useimmiten ole sen enempää suora kuin sileäkään.

”Jos nyt neuvoisin nuorta itseäni, sanoisin, että luota intuitioosi äläkä anna takaiskujen masentaa. Et ole vääränlainen, olet vain väärässä paikassa väärään aikaan.”

Noronen on tehnyt radio-ohjelmaa, jonka nimi oli Patterin välissä Paula ja Kati. Hänen sketsihahmonsa on mennyt naimisiin Frederikin kanssa. Hän sai Ylellä toteuttaa idean, jossa puhenäyteltiin – aamuyön lähetysaikaan – koko Top Gun -elokuva suomeksi. Ideat olivat luovia ja niin kreisejä, että välillä ne karahtivat esimiesportaassa kiville. Norosen työsopimuksia jatkettiin aina muutaman kuukauden pätkä kerrallaan

”Jos nyt neuvoisin nuorta itseäni, sanoisin, että luota intuitioosi äläkä anna takaiskujen masentaa. Et ole vääränlainen, olet vain väärässä paikassa väärään aikaan.”

”Kun Yleen tulivat vuosituhannen vaihteessa amerikkalaiset konsultit tekemään radiouudistusta, sinne luotiin tiimit. Minut laitettiin aamutiimiin ja kerrottiin, että tiimissä on kaksi tähteä, jotka juontavat, ja vaikka minä en pääse lähetykseen, olen silti tiimin tärkein henkilö, sen sielu, koska tehtävänäni on ottaa vieraat vastaan ja tarjota heille kahvia.”

Ensimmäisessä radiotyöpaikassaan joensuulaisessa paikallisradiossa Noronen kävi töissä ilmaiseksi. 1990-luvun alun lamassa kehitettiin systeemi, jossa nuori meni työharjoitteluun ja siltä ajalta yhteiskunta maksoi nuorelle työmarkkinatukea, joka oli käytännössä sama kuin työttömyyspäiväraha, himpun verran korkeampi. Tukikuukausien jälkeen ani harva palkattiin oikeisiin töihin, eikä Norosellekaan löytynyt Joensuusta työpaikkaa.

Mutta radiosta tuli Norosen media. Se on täydellinen väline ihmiselle, joka haluaa esiintyä vaikka kammoksuu sitä.

”Radiossa voi esiintyä muttei tarvitse näkyä.”

Noronen haki Helsinkiin ammattikorkeakouluun medianomiopintoihin. Pääsykokeissa järjestettiin jonkinlaiset psykologiset soveltuvuustestit. Noronen jäi varasijalle.

”Minulle soitettiin sieltä, etten kuulemma kykene ryhmätyöhön. Ensin vähän ihmettelin sitä, koska mielestäni olin tehnyt ryhmissä aika paljonkin kaikkea, mutta sitten rupesin ajattelemaan, etten varmaankaan sitten kykene.”

 

Noronen on myöhemmin tehnyt töitä lukemattomissa käsikirjoittajatiimeissä ja ryhmissä. Silti 20 vuoden takainen arvio kolkuttelee välillä takaraivossa.

”Hurjaa, että luodaan lyhyen tapaamisen jälkeen niin vahva kuva ihmisestä, joka saattaa vielä ruveta uskomaan arvioon. Voi siinä jotain perää olla, mutta ihan hyvin on silti mennyt!”

Hän pääsi kuitenkin Laajasalon opiston kuuluisalle radiolinjalle, jossa on opiskellut sellaisia mediahahmoja kuten Tuomas Enbuske, Jenni Pääskysaari ja Ile Jokinen. Sieltä aukesi unelmien harjoittelupaikka, Ylen Radiomafia, missä hän tuottaja Hansku Kurkelan mukaan hiipi seinänvierustoja pitkin.

Ensimmäisenä työnään Noronen teki kymmenosaisen sarjan aiheesta värit. Hän sai istua toimituksessa yksin kopissa apunaan arkistotyöntekijä. Se oli ihanaa, juuri sellaista työtä, missä seinänvierushiiviskelijän ei tarvinnut mennä kadulle haastattelemaan ihmisiä.

”Esimerkiksi violettia käsittelin niin, että pyysin Anita Hirvosta painamaan silmäluomiaan niin kauan, että hän näkee pelkkää violettia.”

Norosen tapa tehdä radio-ohjelmaa sai hänen tuottajansa ihastuksiin, mutta esimiehiä ei niinkään.

”Ajattelin kuulemma radion ihan väärin. Itse onneksi kuulin nämä palautteet vasta paljon myöhemmin.”

Nykyään ammattilaishumoristina Noronen testauttaa tv-ohjelmiin käsikirjoittamansa vitsit tv-alalla työskentelevällä puolisollaan.

Norosen huumori on aina perustunut arkisiin havaintoihin, siihen, kun katsotaan jokapäiväisiä asioita vähän vinosta kulmasta. Nykyään ammattilaishumoristina Noronen testauttaa tv-ohjelmiin käsikirjoittamansa vitsit tv-alalla työskentelevällä puolisollaan.

”Yleisin kommentti on, että en ymmärtänyt tuota”, Noronen hekottaa.

”Sitten hän kysyy, kuinka monta näitä [vitsejä] vielä on.”

 

Katsoakseen asioita eri kulmasta on seisottava vähän eri paikassa kuin muut. Noronen kirjoitti vuonna 2015 Image-lehdessä ilmestyneessä esseessä tunteneensa itsensä aina jollakin tavalla ulkopuoliseksi. Hän käsittelee ulkopuolisuutta tekstissään pääasiassa humoristisesti, mutta kirjoittaa myös siitä, kuinka ei lapsena sopinut ahtaisiin sukupuolirooleihin, joiden varjolla hänelle puettiin päiväkodissa väkisin prinsessamekko, kun pojat saivat mennä puuverstaaseen.

Imagen essee on kirjoitettu Norosen kahdelle lapselle, ja sen pontimena on Norosta viime vuosina eniten koskettanut yhteiskunnallinen asia, tasa-arvoinen avioliittolaki. Vuonna 2015 laki oli jo eduskunnassa hyväksytty, mutta sen kaatamiseksi uudelleen oli viritelty monenlaisia kampanjoita, joissa arvosteltiin perheitä. Ne ylittivät Norosen ärsyyntymiskynnyksen.

”En voinut olla ajattelematta niitä lapsia, jotka kuulivat ja ymmärsivät, mistä niissä kampanjoissa puhuttiin.”

”Välillä minua vaivaa se, miksen osallistu enempää yhteiskunnalliseen keskusteluun somessa.”

Laki tuli voimaan tämän vuoden maaliskuussa, ja nyt Noronen itsekin on Suomen lain silmissä virallisesti naimisissa.

”Välillä minua vaivaa se, miksen osallistu enempää yhteiskunnalliseen keskusteluun somessa, ja näyttääkö se siltä, ettei minua kiinnosta. Harvoin keskustelu siellä kuitenkaan johtaa mihinkään. Itse rakastan somea. On mahtavaa katsella ihmisten lomakuvia!”

Mutta onneksi silloin ei ollut somea, kun Noronen pääsi töihin Radiomafiaan.

”Jos silloin olisi ollut sosiaalinen media ja nettikeskustelut, en olisi nyt tässä. Olisin lopettanut heti!” Noronen sanoo.

”Nykypalaute on vain muutaman näppäilyn päässä ja voi olla hyvinkin raadollista. Tarja Kulhon hahmo herätti varmasti myös negatiivisia tunteita, ja tuskin niitä olisi palautteissa säästelty. Sen hetkinen ammatillinen itsetuntoni tuskin olisi sitä kestänyt.”

Siihen aikaan eivät tosiaan shoutboxit tai twitterit laulaneet. Noroselle on esimerkiksi selvinnyt vasta vuosia myöhemmin, miten kuunneltuja Tarja Kulhot olivat. Kuuntelijamäärät ja palautteet käsiteltiin tuottajapalavereissa tekijöiden korvien ulottumattomissa.

Sitten tuli taas radiouudistus, Radiomafia muuttui YleX:ksi ja käsikirjoitettu huumori lopetettiin kanavalta. Noronen siirrettiin hetken aikaa eläneen YleQ-kanavan aamuohjelmaan, josta koko tiimi sai potkut muutaman kuukauden jälkeen.

”Makasin masentuneena Töölön yksiössäni ja ajattelin, ettei minusta ole yhtään mihinkään. Sitten Samu-Jussi soitti ja pyysi kanssaan viikoksi etelään. Lähdin ja jätin kännykän kotiin, koska kuka minua kaipaisi.”

Sillä aikaa oli kuitenkin puhelin soinut kymmeniä kertoja. Henkka Hyppönen ihmetteli vastaajassa, miten Norosta on niin kovin vaikea saada kiinni. Hän pyysi Norosta käsikirjoittamaan Krisse Show'ta.

Nykyään Noronen on taiteen kandidaatti Taideteollisen korkeakoulun tv- ja elokuvakäsikirjoituslinjalta. Käsikirjoitus-, radio- ja muita huumoritöitä on riittänyt.

Vaikka Norosen ammatillinen itsetunto on vuosien varrella vahvistunut, hän ei esimerkiksi vieläkään kutsu itseään kirjailijaksi – vaikka on julkaissut 14 kirjaa.

”En tunne olevani kirjailija. Kirjailijat ovat sellaisia... syvällisiä, tai jotain sellaista, mitä en koe itse olevani, minun on hirveän vaikeaa rinnastaa itseni heihin. Voin olla kirjailija, jos joku muu määrittelee sen.”

”En tunne olevani kirjailija. Kirjailijat ovat sellaisia... syvällisiä, tai jotain sellaista, mitä en koe itse olevani.”

Pieru. Kun keskustellaan ammattihumoristin kanssa, on yksi aihe, jota ei voi olla ottamatta puheeksi. Se on pieru.

”Kyllähän pieru nyt naurattaa!” Noronen toteaa itsestäänselvyyden.

Yleensä ammattilaista on vaikea naurattaa. Erityisesti Norosta alkaa ahdistaa, jos hänelle on valmiiksi pedattu, että joku on aivan takuulla sikahauskaa. Silloin häntä ei ainakaan naurata.

”En esimerkiksi tajua, mitä tarkoittaa, kun joku nauraa kippurassa. Mitä se on? Itse en ainakaan ole koskaan nauranut kippurassa.”

Ellei sitten kyse ole pierusta.

”Jonkin aikaa sitten televisiosta tuli dokumentti, jonka nimi oli Pierut pilaavat elämäni. Siinä oli nainen, joka kertoi, koko ajan piereskellen, miten vaikeaa on esimerkiksi suunnitella häitä, kun pelkää piereskelevänsä koko vihkiseremonian ajan. Nauroin ääneen ohjelman ensimmäiset 15 minuuttia.”

 

Norosella ei ole huumorigenressä esikuvia eikä hän ole koskaan kokenut, että naisena ja naurattajana olisi jotenkin vaikeampaa kuin huumorin kentällä työskentelevillä miehillä.

Noronen ei haaveile Hollywoodista, tietenkään. Se olisi järvenpääläiselle seinänvierustahiipijälle kauhea paikka.

”Eivät sedät ole minua koskaan dissanneet. Oma kokemukseni on, että sedät ovat olleet innoissaan, kun on monenlaisia erilaisia tekijöitä. Ja oman huomioni mukaan naiskoomikoksi kutsuminenkin on parin viimeisen vuoden ajan jos ei nyt ihan loppunut niin ainakin vähentynyt paljon. Tästä voivat kyllä stand up -koomikot olla eri mieltä.”

Noronen ei haaveile Hollywoodista, tietenkään. Se olisi järvenpääläiselle seinänvierustahiipijälle kauhea paikka.

”En kaipaa tunnettavuutta yhtään. Kaipaan vain sitä, että saisin tehdä vielä isommin ja laajemmin näitä samoja hommia, joista nyt nautin.”

Niitä ovat tv:n hassuttelupaneeliohjelmat, radio-ohjelmat, Supermarsu- ja muutkin lastenkirjat ja -leffat – sekä myös aikuisille suunnatut kirjat.

”Olen aikuisille kirjoittamista miettinyt jo jonkin aikaa. Kyllä se vielä sieltä tulee."

Kuka?

Paula Noronen, 43, kirjailija, humoristi ja tv- ja radioesiintyjä.

Valmistunut taiteen kandidaatiksi Taideteollisesta korkeakoulusta.

Tunnetaan erityisesti Hyvät ja huonot uutiset -ohjelman vakiopanelistina, Supermarsu-lastenkirjoistaan sekä sketsihahmoistaan, kuten Tarja Kulhosta, joka esiintyi vuosituhannen alussa Ylen kanavilla.

Norosen Supermarsu-kirjoista valmistuu ensimmäinen elokuva, jonka ensi-ilta on tammikuussa.

Noronen on naimisissa, ja perheessä on kaksi lasta.

Mieheni varmaan luuli, etten keksisi enää uusia syitä vaihtaa huonekalujen järjestystä. Kuinka väärässä hän olikaan.

Kun olin eräänä aamuna siivonnut kolme tuntia – jynssännyt kyykyssä kylpyhuoneen lattiaa, imuroinut lattialla maaten nojatuolin takaa, siirrellyt irtonaisia huonekaluja paikasta toiseen imurin edestä – olin valmis julistamaan: koti pitää sisustaa siivoamista ajatellen ja helpottaen!

Miksei lähipiirissäni ole tarpeeksi käytännöllisiä ihmisiä, jotka olisivat ajoissa opettaneet, ettei kotona saa olla yhtään nurkkaa, johon ei pääse imurin varren kera vääntelemättä itseään ihmeellisille mutkille?

Kävelin ympäri kotia tarkkaillen. Meillä miinoja riitti: Hankalia mattoja, joiden päällä lepää raskaita huonekaluja. Kaappeja, joiden alle imurinvarsi ei mahdu mutta jonne pölymatot asettuvat. (Kaikissa huonekaluissa pitäisi olla pyörät alla!) Tauluja seinää vasten nojaamassa niin, ettei robotti-imurista voi uneksiakaan. Oli matkalaukkuja ”sisustusesineinä”, korotettuja askelmia ja sängyn alla niin painavia säilytyslaatikoita, että niiden nostaminen aiheutti rasitusvamman. Imuroiminen pienessä makuuhuoneessa tuntui pahalta rangaistukselta.

Koti oli sisustettu järkevän siivousihmisen painajaiseksi. Vain provosoidakseen kissa oksensi lauteiden alle.

Niinpä järjestin seremoniallisen viikonlopun. Sen lisäksi, että pesimme saunan ja uunin, nostimme taulut seinälle ja siirsimme matkalaukut kellariin (projektiin kuului sivutuotteena myös vintin siivous). Nostimme seinäkoukkuihin tavarat, jotka olivat lojuneet lattialla. Koti näytti paremmalta. Siivoaminen helpottui.

Kysyimme jälleen kerran itseltämme: Miten ihmeessä juuri sellaiset asiat kotona jäävät tekemättä, joista lopulta suoriutuu parissa tunnissa, ellei jopa minuutissa.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.
Hanna Jensenin kolumni on julkaistu Glorian Kodissa 8/2017.