Entinen tv-toimittaja Kristiina Helenius, 49, tekee jo kolmatta uraa, nyt amerikkalaisen kauppakamarin AmChamin toimitusjohtajana. Toivuttuaan syövästä hän viihtyy elämässään paremmin kuin koskaan.

Ura

”Päätin jo yläasteella, että minusta tulee toimittaja. Sain kuitenkin neuvon, että journalismin sijasta kannattaisi opiskella jokin erikoisala. Niinpä valmistuin kauppatieteiden maisteriksi.

Kauppakorkean jälkeen matkustimme mieheni Mikan kanssa neljä vuotta freelance-toimittajina maailmalla. Asuimme Münchenissä, Soulissa ja Pariisissa. Suomeen palattuani pääsin töihin ensin A-studioon ja sitten tv-uutisiin. Kaikkiaan työskentelin Ylellä seitsemän vuotta, viimeiset niistä Brysselin-kirjeenvaihtajana.

2000-luvun alussa Suomen Yhdysvaltain-suurlähetystössä avautui lehdistövirkamiehen paikka. Olin aina ollut palavan kiinnostunut Washingtonista. Se on monessa mielessä napojen napa. Sain paikan, ja Mikakin oli valmis jälleen vaihtamaan maata. Emme epäröineet lähtöä hetkeäkään, vaikka jouduinkin jättämään rakkaan toimittajantyöni.

AmCham osui kohdalle yllättäen vuonna 2007, kun mietimme paluuta Suomeen. Sain kutsun sen toimitusjohtajaksi. Kauppakamari oli juuri perustettu, eikä sillä ollut vielä paljon muuta kuin toimisto, verkkosivu ja pari työntekijää.

Teen nyt kolmatta uravaihettani, mutta sisimmässäni taidan olla yhä toimittaja. Journalistin tehtävänä on etsiä totuutta ja pitää niiden puolia, joilla ei ole valtaa. Kaipaan romanttisesti toimittajavuosiani. Mutta totuutta ja oikeudenmukaisuutta voin edistää nykyisessä tehtävässänikin.

Kansainvälisyys

Teen työtä, jotta Suomi pärjäisi mahdollisimman hyvin globaalistuvassa maailmassa. Se edellyttää kansainvälistymistä ja aktiivisempaa vuorovaikutusta. Meidän pitäisi työllistää myös ulkomaalaisia, vaikka he eivät puhuisi suomea.

Vaikka toimistossamme työskentelee nyt neljätoista henkilöä viidestä eri maasta, olemme mahdollisuuksiin nähden vasta pisara meressä. On hienoa nähdä, kuinka jäsenmäärä kasvaa kaiken aikaa. Siitä voi päätellä, että tällaiselle toimijalle on tilausta.

Olen yhtä aikaa järjestöjohtaja ja start up -yrityksen vetäjä. Suurin osa työstäni on Suomen myymistä ja jäsenistä huolehtimista. Aloitan päiväni soittelemalla eri puolille maailmaa. Tiimiini palkkaan ihmisiä, joilla on sama tuli sydämessä.

Matkustan tietysti aika paljon. Yhdysvalloissa käyn kolmesta viiteen kertaan vuodessa, Aasiassa vähintään kerran, Keski-Euroopassakin monta kertaa. Lähetän matkaan jonkun nuoremman alaiseni aina kun voin, mutta itsekin pitää liikkua. Vain matkustamalla näkee, mihin maailma on menossa. Tärkeimmät ilmiöt lähtevät edelleen liikkeelle Jenkeistä.

Iän merkitys

Tyttäreni Pajuanna lähti syksyllä 2013 opiskelemaan. Olin odottanut, että yhden elämänvaiheen päättymisestä tulisi iloinen asia, mutta lapsen lähtö olikin kova paikka. Koti tuntui tyhjältä, ja päivärytmi oli hukassa. Tunsin välillä suorastaan fyysistä kipua. Ainakin minun kohdallani klisee, jonka mukaan lapsen lähtö on pieni kuolema, piti paikkansa. Se kuuluu elämään, mutta toipuminen vei aikaa.

Olen tyytyväinen ikääni, enkä tunne tarvetta takertua nuoruuteen. Olen valmis seuraavaan vaiheeseen. Elämä on oikeastaan muuttunut vain kaiken aikaa paremmaksi. Vanhempana osaa erottaa todelliset asiat kotkotuksista.

Mentoroin nuoria uraansa aloittavia naisia. Siirrän ilomielin omia verkostojani heille, ja nautin nähdessäni, kun uusi sukupolvi kasvaa.
Valitettavasti Suomessa on paljon ikärasismia. Yritän varoa sortumasta siihen. Paras työpaikka on sellainen, jossa on monenikäisiä ihmisiä. Opinhan minäkin toimittajan ammatin kokeneemmilta kollegoilta.

Terveys

Sairastin Hodgkinin taudin eli imukudossyövän vuonna 2006, kun asuimme Yhdysvalloissa. Se oli kummallinen vuoden mittainen elämänvaihe. Syöpä oli ehtinyt pitkälle, ja sitä hoidettiin rankoilla solumyrkyillä.

Sairastaminen avasi amerikkalaista kulttuuria pintaa syvemmältä. Sain heti diagnoosin jälkeen ympärilleni hoitotiimin, jonka tehtävänä oli seurata parantumistani eri näkökulmista. Tietokonejärjestelmät olivat surkeat, mutta mielialasta huolehtiminen korostui joka vaiheessa. Sairaalan henkilökunta näki paljon vaivaa, että sairaalaan oli aina miellyttävää tulla ja että sieltä lähti kurjuudesta huolimatta jollain lailla ilahtuneena.

Omalääkärilläni oli hyvä psykologinen silmä. Hän ei koskaan paaponut muttei myöskään väheksynyt pelkojani. Hän jopa flirttaili, mitä olisi vaikeaa kuvitella Suomessa. Niin paljon kuin turvaverkon puuttumisesta Amerikassa puhutaan, minulta sitä ei ainakaan puuttunut. Se perustui lähimmäisenrakkauteen eikä systeemiin kuten Suomessa. Sairastumiseni nosti amerikkalaisten parhaat puolet pintaan. Puolitutut naapurit ja treenikaverit toivat kotiin ruokaa ja kuljettivat Pajuannaa. Apua annettiin ja vastaanotettiin luontevasti ja pyyteettömästi.

Kuoleman porteilla

Olin sairastuessani kovassa fyysisessä kunnossa, joten lääkärin ei tarvinnut säästellä sytostaattien määrässä. Sain kovimmat mahdolliset myrkyt. Ne tuhosivat valkosoluja ja paljon muitakin terveitä soluja. Fysiikkani romahti muutamassa viikossa. Mieleen ovat jääneet tuttujen järkyttyneet ilmeet, kun he näkivät minut ilman tukkaa ja silmäripsiä. Painoin 15 kiloa vähemmän kuin nyt enkä meinannut pysyä pystyssä. Minullakin on vaikeuksia tunnistaa itseäni sairauden aikana otetuista kuvista.

Kävin lähellä kuolemaa ja jouduin miettimään moneen kertaan, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, miten raju kokemus sairastumiseni oli perheelleni.

Hodgkinin taudilla on nykyisin hyvä ennuste. Nyt olen täysin terve. En enää käy kontrolleissa enkä ajattele koko asiaa. Samaan aikaan syöpään sairastunut ystäväni ja kollegani Åsa Nylund sen sijaan kuoli vuonna 2010.

Vakava sairaus muuttaa suhtautumista ihmisiin. Minua ei enää hermostuta yhtään, vaikka joku olisi hidas ja kömpelö. Olinhan itse huonoimmillani ihan älyttömän heikko. Tiedän myös, että toisin kuin nuorena luulee, en ole haavoittumaton — kuten ei kukaan meistä. Kirjoitin kokemuksistani kirjan Mikä maa, mikä syöpä. Kerroin sairastamisesta, amerikkalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä ja elämästä Washingtonin urakeskeisessä ilmapiirissä. Kaikki palkkiot menevät syöpätutkimukselle.

Jaksaminen

Aloitin tämänkin päivän kuntosalilla. Nyt on energinen ja hyvä olo. Vietin itse asiassa juuri 30-vuotispunttisalijuhlaa. Takavuosina kävin salilla monta kertaa viikossa, mutta nykyisin ehdin sinne enää kerran viikossa. Meillä on vuosien takaa tuttu saliporukka, jossa muut ovat miehiä. Viihdyn siinä hyvin, olen kai aina ollut poikatyttö.
On monta asiaa, jotka auttavat jaksamaan. Minulla on kiinnostava työ ja kivat työtoverit. Vapaa-aikana luen kirjoja ja katson elokuvia. Olemme perheen kanssa myös matkustaneet paljon. Palasimme juuri Mikan kanssa Singaporesta. Nuoruuden nälkä nähdä maailmaa vaivaa edelleen.
Elämässäni on melkein hämmästyttävä tasapaino työn, perheen ja vapaa-ajan kesken. Tähän pääseminen on kyllä vaatinut vuosien opettelun.

Huumori

Vartuin työläismiljöössä Nokialla. Isovanhempani olivat maalaisnuoria, jotka olivat muuttaneet työn perässä paikkakunnalle, kun tehtaat perustettiin. Äiti työskenteli sairaanhoitajana ja isä myyjänä kodinkoneliikkeessä. Me viisi lasta synnyimme kuuden vuoden sisällä. Olin vanhin — ja tietysti kova komentelija, kuinkas muuten. Oli ihanaa kasvaa isossa sisarusparvessa. Hulluttelimme paljon ja teimme käytännön piloja. Äidin mielestä tylsä oli pahinta, mitä ihminen voi olla.

Olen yrittänyt tuoda lapsuudenkodin asennetta myös työyhteisööni. Työnteko sujuu parhaiten, kun siinä yhdistyvät toisaalta kunnianhimo ja kurinalaisuus ja toisaalta suuri tekemisen vapaus. Huumori edistää luovuutta ja vapauttaa. Se on hyvä lähtökohta kaikelle yhteistyölle.
Rakastan stand up -komiikkaa ja sarjakuvia. Siinä missä muusikot improvisoivat soittamalla, sanankäyttäjät tekevät sen verbaalisesti. Tykkään katsoa myös satiirisia uutisia. En tiedä, ovatko nämä erikoisia harrastuksia ikäiselleni naiselle.

Virheet

Olen väsymätön kielipoliisi ja etsin lahjakkaita ihmisiä tiukalla seulalla. Niissä asioissa olen tiukkapipo.

Muuten joustan ja pyrin katsomaan epäolennaisia asioita läpi sormien. Elämä on joka tapauksessa päivittäistä luovimista, lopulta vain tulos ratkaisee. Virheitä pitää tietysti välttää, mutta ei niihin myöskään pidä juuttua, jos niitä sattuu. Vain sille ei satu virheitä, joka ei koskaan yritä mitään.
Joitain asioita tekisin toisin. Opettelisin pelaamaan golfia ja tennistä ja tanssimaan paritansseja. Näitä lajeja ei harrastettu lapsuuteni Nokialla.
Myös ruotsin kielestä olisi valtavasti hyötyä, jos olisin satsannut siihen aikoinaan vähän enemmän. Eihän ole vieläkään myöhäistä oppia, mutta paras herkkyyskausi on valitettavasti moneen kertaan ohitettu.

Motivaatio

Motivaatio lähtee siitä, että on sopivan kokoisissa saappaissa. Nykyisessä työssäni pääsen hyödyntämään kokemustani laajasti ja näen päivittäin, miten asiat menevät eteenpäin. Siinä yhdistyvät yhteiskunnallinen visio, perinteinen yrittämisen ilo ja byrokratian puute.

Sairastamisen jälkeen olen ollut tarkempi siitä, miten vietän aikani ja keiden kanssa. Minun ja esimieheni sekä tiimini välillä vallitsee syvä luottamus, varmasti myös kiintymys, sen on sisäinen mittauskin osoittanut. Motivaatio on myös herkkä asia. Selvittämättömät asiat ja huono johtaminen tuhoavat sen nopeasti.

Minua ajaa myös halu auttaa isänmaata. Suomi on kouluttanut minut, hoitanut hampaani ja kohdellut tasa-arvoisesti. Suomi jopa lähetti minut diplomaatiksi. Nyt olen siinä iässä, että vanhempani ovat eläkkeellä ja lapseni opiskelee. Minun ikäluokallani on vastuu siitä, että maksamme velkamme isänmaalle ja viemme sitä osaltamme eteenpäin. Olemme nyt aikuisia.

Onni

Olen saanut olla isän tyttö. Sain myös teininä parantaa maailmaa, pohtia asioita ja löytää omakohtaisen uskon elämän perustaksi. Iän myötä maailmankatsomus on muuntunut toiminnaksi.

Olen aina ollut missio- ja työkeskeinen. Elämäntyö on se, millä kiinnitymme yhteiskuntaan ja minkä jätämme jälkeemme. Töissä saan valtavasti iloa siitä, kun tiimiläiseni menestyvät. Olen jo onnistunut tekemään monessa tilanteessa itsestäni tarpeettoman. Sen huomaaminen on aina juhlahetki.
Olen suhteellisen vähään tyytyväinen. Päivittäinen onni tulee toimivasta arjesta. Suurinta onnea ovat tytär ja puoliso, oma perhe. Asiahan on niin, että antaessaan saa.”

Juttu on alun perin julkaistu helmikuun 2015 Gloriassa.

Kuka?

▶ Kristiina Helenius, 49, on amerikkalaisen kauppakamarin, AmChamin toimitusjohtaja.
▶ Työskennellyt aiemmin lehdistöneuvoksena Suomen Washingtonin-suurlähetystössä sekä Ylen toimittajana ja Brysselin-kirjeenvaihtajana.
▶ Kirjoittanut kirjan Mikä maa, mikä syöpä sairastumisestaan imukudossyöpään vuonna 2006.
▶ Naimisissa toimittaja Mika Hentusen kanssa. Tytär Pajuanna.
▶ Vapaa-ajalla käy kuntosalilla, lukee ja katsoo elokuvia.

Nyt kaduille mellakoimaan, jos...

Toimitusjohtaja Kristiina Helenius: ”Kun kävin lähellä kuolemaa, jouduin miettimään, mikä elämässä on oikeasti tärkeää”

Mitenkähän Helenius oikein perustelee maanisesti Trumpia vastustavat julkiset ulostulonsa Suomen ja Yhdysvaltain välisen kauppavaihdon edistämisessä? Kerran toimittaja, aina toimittaja! Eli omat poliittiset näkemykset on tuputettava tiedoksi meille tyhmemmille, jotka tuskin osaamme äänestää oikein, vaikka emme olleet edes äänioikeutettuja Yhdysvaltain presidentinvaaleissa.
Lue kommentti
Nønne Prisle on menestynyt tutkija, dosentti ja tiimin johtaja. Mutta hän on myös työskennellyt muun muassa muotiketjun vaatemyyjänä ja tiskijukkana, opiskellut niin luonnontieteitä kuin taideaineitakin. Fysiikkaa hän sanoo opiskelleensa siksi, että piti sitä riittävän vaikeana.
Nønne Prisle on menestynyt tutkija, dosentti ja tiimin johtaja. Mutta hän on myös työskennellyt muun muassa muotiketjun vaatemyyjänä ja tiskijukkana, opiskellut niin luonnontieteitä kuin taideaineitakin. Fysiikkaa hän sanoo opiskelleensa siksi, että piti sitä riittävän vaikeana.

Ilmakehäfyysikko Nønne Prisle aikoo työllään pysäyttää ilmastonmuutoksen. Aina häneen ei ole uskottu. ”Jos minulle sanotaan ei, muutun entistäkin sinnikkäämmäksi.”

Kirjan nimi oli The Earth – Maailma. Se oli painava. Paljon painavampi kuin kolmevuotias Nønne Prisle, mutta niin kiinnostava, että hän muistaa sen sisällön tarkasti edelleen. Pari sivua tulivuoria, toisessa luvussa pilvien muodostumisen teoria, keskiaukeamalla planeetat nätisti järjestyksessä. Alkuräjähdys ja evoluutioteoria.

”Sain kirjan vanhemmiltani enkä malttanut jättää sitä silmistäni. Kaikkein vaikuttavimmat osiot kertoivat tähdistä ja avaruudesta, sillä oivalsin aika pian, että tuskin koskaan pääsemme tutkimaan tulivuoria niin syvältä maan ytimestä kuin haluaisin”, tanskalaislähtöinen ilmakehäkemisti ja -fyysikko Nønne Prisle kertoo.

”Piirtelin kirjan täyteen kaikenmaailman koukeroita, mitä teininä harmittelin. Tärvelin merkkiteoksen!”

 

Kirjasta vaikuttuminen saattoi ennakoida tulevaa urakehitystä, sillä Oulun yliopistossa työskentelevä Nønne Prisle, 41, on tällä hetkellä erittäin merkittävä ihminen tiedemaailmassa. Hän johtaa kuusihenkisen tutkijaryhmänsä kanssa tutkimushanketta, jolla pyritään selvittämään ilmastonmuutoksen prosesseja mikrotasolla eli pilvien tasolla ja makrotasolla eli valtioiden ja laitosten tasolla.

Viisivuotisen tutkimushankkeen tulokset antavat ensimmäistä kertaa tietoa siitä, kannattaako esimerkiksi yksityisautoilua rajoittaa, polttoaineveroa korottaa tai työmatkapyöräilyä suosia ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi.

”Ennen kuin esimerkiksi kaikille suomalaisille jaetaan ilmaiset polkupyörät, pitää varmistua siitä, onko ratkaisusta hyötyä.”

”Tavoite on saada tietoa päätösten perusteluiksi. Jokainen tietää, että ilmastomuutos on käynnissä, mutta tarkkaa dataa prosesseista ei vielä ole. Ennen kuin esimerkiksi kaikille suomalaisille jaetaan ilmaiset polkupyörät, pitää varmistua siitä, onko ratkaisusta hyötyä.”

Nønnen erikoisalaa ovat nanoaerosolien kemiallinen koostumus ja niiden vaikutukset ilmakehään. Aerosoleilla on osoitettu olevan merkitys pilvien muodostumisessa, mutta niiden toiminta ja vaikutukset ilmakehässä sekä niiden suorat terveysvaikutukset ovat vielä selvittämättä.

”Tiedätkö, mikä on uskomatonta? Ämpärillinen vettä ei suinkaan koostu samanlaisista pisaroista. Jokainen tippa on erilainen”, hän kertoo innostuneena.

 

Vuosi sitten Euroopan tiedeneuvosto myönsi Nønne Prislelle erittäin merkittävän 1,5 miljoonan euron tutkimusrahoituksen. Rahan määrä saa tutkijan laskemaan katseensa – tällaista summaa yksittäiselle hankkeelle myönnetään todella harvoin.

”Olen luvannut tiedeyhteisölle löytäväni vastauksia, joista on oikeasti hyötyä, enkä aio luovuttaa ennen kuin minulla on nuo vastaukset”, hän sanoo.

”Tällä hetkellä saatan siis olla todella ärsyttävä kumppani kotona ja johtaja tiimissäni, sillä en salli juuri minkäänlaista kyseenalaistamista. Kun minulla on fokus ja suunta, pyrin todella sitkeästi päämäärääni kohti.”

”Olen luvannut tiedeyhteisölle löytäväni vastauksia, enkä aio luovuttaa ennen kuin minulla on vastaukset.”

Tehtävässä on iso valta ja iso vastuu, sillä ilmastonmuutoksen mekanismien selvittäminen vaikuttaa maapallon tulevaisuuteen.

”En kuitenkaan pidä itseäni vallankäyttäjänä. Enemmänkin tunnen velvollisuutta tehdä työni hyvin. Ajattelen myös niin, että nyt voin tarjota paikan jollekin nuorelle tutkijalle päästä mukaan läpimurtoprojektiin. Minä voin olla se mentori, jota itse olisin nuorenpana toivonut.”

 

Läpimurrolla Nønne ei tarkoita vain yksittäisen hankkeen saamaa isoa rahoitusta tai odotettavissa olevia tuloksia, vaan myös syvempiä arvoja: esimerkiksi sitä, kuinka yhä varsin konservatiivinen ja miesvaltainen tiedeyhteisö tuellaan osoittaa, että uskoo häneen. Ennen läpimurtoaan Nønne nimittäin kiersi vuosia eri yliopistojen professoreiden ovelta ovelle kuulemassa ”ei onnistu”, ”ei kannata” ja ”ei ryhdytä” -vastauksia.

Hän kirjoitti hakemuksia, anomuksia ja artikkeleita parikymppisestä lähtien etsien akateemisesta maailmasta inspiroivaa mentoria, sponsoria ja esikuvaa. Samalla mieskollegoiden luo tultiin joukolla kertomaan, että ”hieno aihe”, ”kyllä lähdemme tukemaan” ja ”rahoitus järjestyy”, vaikkei aiheista oltu juuri julkisesti keskusteltu.

”Naiset saavuttavat tasa-arvon akateemisessa maailmassa ehkä sadan vuoden päästä”, Nønne sanoo ja kertoo kutsusta Euroopan
geotieteilijöiden yhdistyksen vuotuiseen konferenssiin Wieniin. Huhtikuussa järjestettävässä merkittävässä tiedetapahtumassa Nønne puhuu aiheesta ”Naisten tasa-arvoiset mahdollisuudet tieteessä” . Yleisössä on parikymmentä tuhatta akateemista vaikuttajaa, joista naisia on vain murto-osa.

 

”Tilanne on samanlainen politiikassa, yritysten hallituksissa ja ylipäänsä johtavissa asemissa. En osaa sanoa, miksi niin on. Ehkä yhä ajatellaan, että naisille tärkeintä on perhe ja sen perustaminen. En väheksy sellaista, mutta muitakin arvoja meillä on.”

Nønne toteaa, että tiedemaailmassa naiset joutuvat tekemään yhä kahta kovemmin töitä.

”Minua epätasa-arvo on pelkästään motivoinut. Jos minulle sanotaan ei, muutun entistäkin sinnikkäämmäksi.”

”Toivon, että näen ajan, jolloin sukupuoli yliopistoissa, paneeleissa ja konferensseissa menettää merkityksensä.”

Nønne Prisle on pannut merkille myös #metoo-kampanjan. Hän ei halua puhua aiheesta vielä enempää, mutta toteaa:

”Taiteen tekijöiltä on vaatinut suurta rohkeutta tulla esiin vallan väärinkäytön kanssa. Akateemiset piirit eivät ole vielä valmiita samaan avoimuuteen.”

”Toivon, että näen ajan, jolloin sukupuoli yliopistoissa, paneeleissa ja konferensseissa menettää merkityksensä. Vielä niin ei ole. Töitämme arvioidaan erilaisin silmin kuin miesten töitä – usein ajattelematta ja automaattisesti.”

 

Omasta rohkeudestaan Nønne kiittää vanhempiaan ja kasvuympäristöä, joka tarjosi lapselle vapautta ajatella ja puhua.

”Vanhempani ja heidän ystävänsä olivat aikamoisia hippejä lampaineen ja pitkine partoineen. Sain kasvaa vapaasti mutta turvallisesti. Pienessä kylässä suurin tapahtuma oli mopopoikien kokoontuminen kaupan pihalle”, hän nauraa.

”En ole täällä miellyttämässä.”

”Meillä keskusteltiin paljon. Söimme aina illallista yhdessä, ja veljelläni ja minulla oli lapsina tasavertainen mahdollisuus osallistua aikuisten keskusteluun ja kertoa mielipiteitämme.”

Nønne korostaa, että tekee samaa yhä: puhuu paljon, ottaa kantaa ja sanoo mielipiteensä.

”Aina se ei miellytä, mutta en olekaan täällä miellyttämässä.”

Kuka?

Nønne Prisle, 41, ilmakehäkemisti ja -fyysikko.

Työskentelee dosenttina Oulun yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan nano- ja molekyylisysteemien tutkimusyksikössä. Tehnyt aerosolitutkimusta yhdentoista vuoden ajan.

Työskennellyt tutkijana mm. Ilmatieteen laitoksella sekä akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa.

Artikkeleita julkaistu muun muassa YK:n ilmastopaneelia varten kerätyissä raporteissa 2013.

Motto: Jätä liha syömättä, niin voit pelastaa maailman.

Asuu Oulussa samalla tieteenalalla työskentelevän, amerikkalaisen puolisonsa kanssa.

 

 

Näin johdan

1. Luo turvallinen ilmapiiri, jossa tiimisi jäsenet uskaltavat ajatella ja puhua vapaasti. Kerro, että olet tuki ja turva ja anna tiimin temmeltää.

2. Selitä tavoitteenne, mitä olette tekemässä ja miksi. Kerro myös, miksi tämä työ on tärkeää.

3. Synnytä luottamus itseesi.Osoita, että sinun joukoissasi kannattaa seisoa.

4. Jos mikään muu ei auta, sano, että tämä on teidän työtänne ja edellytä, että jokainen hoitaa hommansa.

Väisänen on asunut Ranskassa vuodesta 1989 asti. ¨”En tiedä, kuinka pitkä tulevaisuus minulla on, mutta en usko enää palaavani Suomeen.”
Väisänen on asunut Ranskassa vuodesta 1989 asti. ¨”En tiedä, kuinka pitkä tulevaisuus minulla on, mutta en usko enää palaavani Suomeen.”

Hannu Väisänen päätti tulla taiteilijaksi ennen kuin tiesi, mitä sellainen tekee. Onneksi, sillä taide sai hänet rikkomaan rajojaan.

 

Kutsumus tuli kahdeksanvuotiaana. Sen päivän Hannu Väisänen muistaa yhä hyvin, sillä hän palaa siihen usein silloin, kun olo on epävarma.

Väisänen on kertonut tarinan monta kertaa. Hän oli kävelemässä kouluun, ja matkalla oli pitkä koivukuja. Poika pysähtyi ihastelemaan puiden runkoja, valkoisen ja mustaviiruisen tuohen muodostamia laikkuja.

Kokemuksella oli niin suuri vaikutus, että perillä koulussa poika käveli luokan eteen ennen tunnin alkua ja kertoi, että hänellä on ilmoitusasiaa.

Minä olen taiteilija, hän sanoi.

Opettaja Aune Kääntä, josta sittemmin tuli Väisäsen ensimmäinen taiteellinen tukija, kysyi häneltä, tietääkö hän, mikä taiteilija on.

Väisänen ei tiennyt tarkasti mutta ilmoitti kertovansa sen parin viikon päästä.

”Sillä kahden viikon matkalla olen edelleen”, Väisänen sanoo nyt, 58 vuotta myöhemmin.

 

Taiteilija Väisäsestä tulikin. Ensin tunnettu kuvataiteilija, sitten myös palkittu kirjailija. Väisänen on etsinyt vastausta opettajansa kysymykseen kokeilemalla kaikenlaista radio-ohjelman tekemisestä lavastajan töihin ja tekstiilisuunnitteluun.

”Kun ihmistä on tarpeeksi jymäytetty mielikuvilla siitä, mitä taiteilija on tai ettei taiteilija saa olla, siitä tulee vahvistavaa voimaa. Jos on kerran jotain polttavaa, johon ei saisi koskea, niin minähän kokeilen, että palaako siinä sormi”, hän sanoo.

Ranskassa asuva Väisänen on käymässä Suomessa työasioissa. Tänä keväänä Wäinö Aaltosen museossa Turussa on esillä hänen suuri yksityisnäyttelynsä, joka käsittelee kuuluisaa venäläistä runoilijaa Anna Ahmatovaa.

Parhaillaan Väisänen myös kirjoittaa seuraavaa romaaniaan. Siitä on tulossa viimeinen osa osin omaelämäkerralliseen Antero-sarjaan, joka alkoi vuonna 2004 ilmestyneestä Vanikan palat -romaanista. Uusi teos tuo lukijan lähelle nykyhetkeä, ja siinä käsitellään muun muassa Pariisin terrori-iskuja.

 

Väisäsellä riittää intoa tehdä taidetta mutta myös intohimoa puolustaa kulttuuria ja sivistystä. Ranskassa hän on seurannut kammoksuen Marine Le Penin Kansallinen rintama -puolueen vihaa taidetta ja ihmisiä kohtaan. Suomessa Väisänen on huolestunut esimerkiksi yliopistojen ahdingosta.

Hän on varma siitä, että populismi ei kuitenkaan ole vähentänyt taiteen yhteiskunnallista kysyntää.

”Uusia museoita perustetaan, ja näyttelyt ja konsertit vetävät paljon väkeä. Vaikuttaa siltä, että ihmiset valitsevat sivistyksen.”

Väisäseltä, lukeneelta taidetyöläiseltä, on siis hyvä kysyä taiteen pelastavasta vaikutuksesta. Jos se on totta, miten se on näkynyt Väisäsen elämässä?

 

Poika varttui armeijan harmaissa. Väisäsen isä työskenteli sotilasmestarina Oulun kasarmilla. Nuori taiteilijanalku etsi kasarmin visuaalisesti köyhästä ilmapiiristä asioita, jotka tekevät vaikutuksen.

”Lähestulkoon kaikki kasarmilla oli harmaata, manttelit, saappaat ja jalkarätit, mutta sieltä erottuivat ne tuhannet harmaan sävyt. Kun ympäristö oli karua, silmä tarkensi sävyihin.”

Väisäsen äiti oli ollut taiteisiin kallellaan. Hän oli harrastanut lausuntaa ja toiminut iltanäyttelijänä teatterissa, kunnes lapsia alkoi tulla. Sitten äiti alkoi sairastella.

Äiti kuoli, kun Väisänen oli vain viisivuotias.

Väisänen muistaa, kuinka äidillä oli tapana koruommella kaikkea, kankaita, housuja, poikien puseroita.

”Minusta tuntuu aivan kuin hän olisi yrittänyt hankkia lisää elinaikaa sillä loputtomalla brodeerauksella”, Väisänen sanoo.

Vasta myöhemmin poika löysi taiteen maailman. Hän lauloi tuomiokirkon poikakuorossa ja käytti ahkerasti koulun kirjastoa.

Kirjastonhoitaja tarjosi teinipojalle luettavaksi myös klassikoita. Franz Kafka teki poikaan suuren vaikutuksen, samoin Nikolai Gogolin Kuolleet sielut. Siitä Väisäsellä on yhä tallessa laitos, jota hän ei koskaan palauttanut kirjastoon.

”Rakastuin siihen teokseen tavattomasti. Aluksi se vain nauratti minua koomisuudellaan. Vasta hieman myöhemmin ymmärsin teoksen yhteiskuntakritiikin. Oikeastaan koko venäläinen kirjallisuus on avautunut minulle Gogolin kautta.”

 

Kun Väisänen kertoi isälleen aikovansa taiteilijaksi, tämä vastusti ajatusta. Vastustuksesta tuli äänekkäämpää, kun Väisänen tuli teini-ikään ja alkoi pukeutua persoonallisesti tekemällä vaatteet itse ja koristamalla tukkansa helminauhalla. Poika pärjäsi muita sisaruksia paremmin koulussa, joten isä toivoi, että hän menisi yliopistoon.

Väisänen joutui miettimään tarkkaan, miten hän saisi tahtonsa läpi. Isä muistutti jatkuvasti, että taiteilijaksi tulemiseen tarvitaan lahjakkuutta.

Väisästä puheet lahjakkuudesta ovat ärsyttäneet siitä asti.

”Jos kutsumus on vahva, niin sitä kohti pitää mennä. Lahjakkuus tulee kyllä mukana. Lahjakkuus on kuitenkin vain sellainen makua antava tilkka grogilasissa, jossa valtaosa on kaikkea muuta, harjoittelua, työtä ja kokemusta.”

 

Taistolaisuus oli voimissaan, kun Väisänen opiskeli 1970-luvun alussa Suomen Taideakatemian koulussa Helsingissä, toisin sanoen nykyisessä Kuvataideakatemiassa. Väisästä marxilais-leninismi ei kiinnostanut.

Onneksi hän tapasi eräässä näyttelyssä taiteilija Outi Heiskasen, jolla oli tapana järjestää kotonaan taiteellisia tapahtumia. Heiskanen kutsui Väisäsen illanviettoon.

Väisänen muistaa hermoilleensa sinne mennessään. Illan aikana hän päätyi esittämään Caesarin moninkertaisen kuoleman performanssina, ja hän oli niin innostunut seurasta, että humaltui ja sammui Heiskasen lattialle.

Seuraavana päivänä Heiskanen herätteli hänet ja sanoi, että voit nyt lähteä mutta tule uudestaankin.

Tapaamisen seurauksena Väisänen päätyi mukaan Record Singers -taiteilijaryhmään, joka teki performansseja ja järjesti poikkitaiteellisia tapahtumia. Väisänen pitää sitä tärkeimpänä taidekoulunaan.

”Ryhmässä ei ollut taidelajien välisiä rajoja. Sen myötä näkemykseni maailmasta kehittyi, ja varmasti myös näkemys siitä, mikä olen taiteilijana.”

Ryhmässä kannustettiin siihen, että ihmiset kokeilevat asioita omien taitojensa ulkopuolelta. Väisänen on siitä asti vaalinut positiivista uteliaisuutta.

”Taidekouluissa nakutettiin päähän, että pitää keskittyä vain yhteen lajiin. Kaikkeen tekemääni liittyy kuitenkin suuri rakkaus ja intohimo, joten jos joutuisin keskittymään vain yhteen asiaan, se tuntuisi siltä kuin amputoisin itseäni.”

Taiteelliset esikuvat ovat myöhäiskeskiajalta. Silloin Italian kaupunkivaltioissa oli bottegoja, taiteilijoiden puoteja, joissa työskenteli opiskelijoita ja taiteilijoita. He tekivät kaikenlaista kirkkojen koristelusta mysteerinäytelmiin.

”Sellainen on minun ihanteeni. Vaikka työskentelen yksin omassa ateljeessani, tunnen eläväni bottegassa, jossa otan vastaan monenlaisia tilauksia.”

Väisänen uskoo, että kaikissa ihmisissä on valtavan paljon käyttämätöntä potentiaalia, joka voisi tehdä heidät onnellisiksi.

”Meihin on taottu ajatus siitä, että ei saa havitella liikaa tai suutari pysyköön lestissään. Mutta elämä on sitä varten, että kokeilemme kaikenlaista. Olen aina hirveän onnellinen, kun tapaan jonkun tuttavan, joka kertoo esimerkiksi aloittaneensa jonkin uuden puuhan tai harrastuksen. Se on aina uusi valonpilkistys.”

Väisänen maalaa Souillacissa Lounais-Ranskassa. Siellä sijaitsee Väisäsen koti, joka on vanha kaunis pappila pienen kaupungin ulkopuolella. Väisänen on remontoinut paikkaa puolisonsa Christophe Rischardin kanssa, ja siellä pariskunta viettää yhdessä kesät.

Samalla alueella on paljon muinaisia luolamaalauksia, joista vanhimmilla on ikää yli 25 000 vuotta. Kun Väisäselle tulee vieraita, hän yleensä vie heidät katsomaan niitä.

Tutkijat väittelevät yhä siitä, mikä maalausten alkuperäinen tarkoitus on ollut. Väisänen näkee luolamaalauksissa suurta taiteellista kunnianhimoa.

”On päivänselvää, että asialla on ollut taiteilija. Jo siihen aikaan on varmasti ollut ihmisiä, jotka osaavat piirtää biisonin paremmin kuin muut.”

Kallion harjalla sijaitsevan pappilan piti alun perin olla vain kesämökki. Pian Väisänen huomasi, että talossa on hyvä keskittyä töihin, ja siksi hän viettää siellä paljon aikaa.

Rakennus on kuitenkin huonossa kunnossa, ja välillä Väisäseltä menevät hermot talon kanssa. Maaseudulla olo voi käydä myös yksinäiseksi. Hänen kissansa Zoé piti hänelle seuraa kahdeksan vuoden ajan, mutta se kuoli joulun alla.

”Jos mökkihöperyys tulee pahaksi, puhun itsekseni ja jos kaipaan seuraa, ajan Pariisiin. Olen kuitenkin ensisijaisesti kaupunkilainen, ja Pariisi on minun kaupunkini”, Väisänen sanoo.

 

Pariisissa on myös taiteilijan toinen koti, kerrostalokaksio. Puoliso työskentelee matematiikan opettajana pariisilaisessa lukiossa. Yhdessä he käyvät konserteissa, teatterissa ja oopperassa. Näyttelyihin puolisoa on kuulemma hankalampi saada.

Pariskunta on ollut yhdessä 25 vuotta. Sinä aikana he ovat oppineet antamaan toisilleen tilaa silloin kun toinen sitä tarvitsee. Väisästä hermostuttaa etenkin silloin, kun jokin työprojekti on loppusuoralla.

”Suhteemme olisi särkynyt vuosien varrella monta kertaa, jos emme olisi huomanneet jo varhaisessa vaiheessa sitä, että taiteilijan kanssa eläminen vaatii pitkämielisyyttä ja joskus myös hajurakoa.”

Väisänen kirjoittaa Pariisissa, mutta myös junissa ja lentokoneissa. Vasta, kun kirja alkaa olla viimeistelyä vaille valmis, hän vetäytyy maaseudun rauhaan keskittymään.

Iän tuoma kokemus ei ole helpottanut sitä levottomuutta, jonka näyttelyn tai kirjan valmistuminen saa aikaan. Väisänen jännittää aina teosten vastaanottoa.

”Jos jokin hanke menee hyvin ja menestyy, hermostuminen vain pahenee siitä. Minulla on pari-kolme suurta hanketta vuodessa. Tietenkään kaikki eivät voi menestyä yhtä hyvin kuin toiset, vaikka parhaani yritän aina.”

 

Kahdeksanvuotiaana saatu kutsumus oli oikea.

Sen ehti todeta Väisäsen isäkin, joka alun perin vastusti poikansa taideopintoja. Isä ehti nähdä Väisäsen ensimmäisen näyttelyn ennen kuolemaansa.

”Isäni tuli Helsinkiin kehystämään työt, laittoi lasin alle ja tarjosi meidän pikkuporukallemme illallisen. Hän oli hyvin innostunut näyttelystä”, Väisänen sanoo.

Väisäselle ei ole jäänyt mitään hampaankoloon. Hän uskoo, että isän vastustus on antanut myös positiivista voimaa.

”Se antoi potkua sillä tavalla, että minähän ukko vielä näytän sinulle ja teen ihmeitä. Silti tietysti uskon, että kannustaminen toimii paremmin.”

 

Väisäsen luomisvoima ei vaikuta vähentyneen iän myötä. Oikeastaan on käynyt päinvastoin, sillä tämänvuotisen yksityisnäyttelyn ja kirjan lisäksi hankkeita on suunnitteilla parin vuoden päähän.

Väisänen arvelee, ettei koskaan pääse eläkkeelle. Hän on tyytyväinen ajatukseen.

”Olen terve ja yhä hyvin innostunut. Jotkut kollegat joskus sanovat, että etkö sinä Hannu jo lopeta, mutta olen päättänyt kuolla saappaat jalassa.”

Väisänen uskoo, että elämässä tärkeintä on empatia, kyky ymmärtää toista ihmistä. Taide kasvattaa empatian määrää, samoin jatkuva uteliaisuus.

”Jos empatia vähenee, sietää yhä vähemmän ympärillä tapahtuvia muutoksia ja toisenlaisia ihmisiä. Silloin alkaa katkeroitua omasta iästä tai toisten menestyksestä. Mutta kun on utelias moneen suuntaan, empatia kasvaa myös.”

Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta on esillä Wäinö Aaltosen museossa Turussa 20. toukokuuta 2018asti. Juttu on alun perin ilmestynyt maaliskuun 2018 Gloriassa.

Kuka?

Hannu Väisänen, 66, kuvataiteilija, kirjailija.

Syntynyt Oulussa lokakuussa 1951, asuu ja työskentelee Souillacissa Lounais-Ranskassa ja Pariisissa.

Naimisissa ranskalaisen opettajan Christophe Rischardin kanssa.

Valmistui Taideakatemian koulusta vuonna 1974. Opiskeli myös laulua Sibelius-Akatemiassa. Tuli laajasti tunnetuksi uudesta Kalevalan kuvitustyöstä vuonna 1999.

Sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanistaan Toiset kengät vuonna 2007.

Matkustelee säännöllisesti Japanissa ja pitää siellä etenkin Kumano-nimisestä alueesta, joka sijaitsee Osakasta etelään. ”Olen onnellisimmillani,

kun istun siellä asuvien ystävieni pöydässä, syön japanilaista ruokaa ja juon sakea.”