Kenkäsuunnittelija Minna Parikka ei ole halunnut kuunnella muiden neuvoja. Niin hän on onnistunut tekemään kansainvälisen uran kenkäbisneksellä.

Saariselällä aurinko ei laske vielä viikkoihin. On kesä 2015 ja kello kuusi illalla, kun Minna Parikka, 35, kiipeää enduro-moottoripyörän selkään. Edessä on kuusi tuntia tahallisen röykkyistä kyytiä: moottoripyöräilyä tiettömillä taipaleilla läpi mutaisten pöpelikköjen, yli purojen ja isompien lätäköiden, suonlaitaa pitkin, tunturinreunaa ylös, kun aurinko porottaa yöllä ja porot jolkottavat vierellä.

Minna on kokeillut enduroa kerran ennen tätä viikon mittaista Lapin-safaria, mutta näin hän on aina toiminut: innostunut jostakin, kokeillut sitä ja innostunut sitten seuraavasta asiasta.

Endurosafariviikko on raskas, pinna kireällä. Lajiin kuuluu, että pyörä kaatuu koko ajan, sen kanssa on kammettava ryteikössä pystyyn ja mikä pahinta, on hyväksyttävä, ettei yksin pärjää, vaan muilta on pyydettävä apua.

”Kaatuminen oli aluksi ihan kamalan noloa! Kävi egon päälle, etten olekaan tässä täydellinen, mutta se helpottui, kun tajusin, että kaikki muutkin kaatuilivat”, hän muistelee puoli vuotta myöhemmin.

”Opin siellä tosi paljon, vaikkei endurosta vakkariharrastusta tulekaan. Ymmärsin, että vaikeissa tilanteissa katsotaan ongelmakohdan yli, ei jäädä siihen, vaan keskitytään päämäärään.”

Tosin sen Minna Parikka on tainnut osata jo, siis nähdä päämäärään.

Työkkärin äijä ei masentanut

”Ei onnistu Suomessa. Ei tästä tule mitään”, sanoi miesvirkailija työvoimatoimistossa, kun nuori suunnittelija esitteli liiketoimintasuunnitelmaansa starttirahaa varten vuonna 2005.

Kolme vuotta aiemmin hän oli valmistunut kenkäsuunnittelijaksi englantilaisesta De Montfort Universitystä Leicesteristä. Sinne hän lähti suoraan lukiosta Helsingin Meilahdesta.

Leicesterissä ei ollut mitään, paitsi vieri vieressä peribrittiläisiä, matalia punatiilitaloja ja paljon intialaisia ja pakistanilaisia maahanmuuttajia. Ei ollut tekemistä eikä rahankulutusmahdollisuuksia eikä opiskeluvuosilta jäänyt mitään erityisen vaalittavia muistoja.

”Opin koulussa mitä pitikin oppia.”

Valmistuttuaan Minna lähti töihin italialaiselle kenkävalmistajalle Como-järvelle. Ajatus kuulosti ihanalta, mutta todellisuus oli toinen. Paikkaa johtavat italialaisukot olivat kamalia määräilijöitä ja besserwissereitä. Nykyään brändiä ei enää ole.

”Olin aivan liian tasa-arvoon tottunut työskennelläkseni siellä. Minulla oli liikaa mielipiteitä kaikesta, kun olisi pitänyt vain istua hiljaa ja piirtää nättejä kuvia.”

Italiassa Minna löysi itsestään uuden luonteenpiirteen, auktoriteettikammon. Hänelle ei tulla sanelemaan, mitä hänen pitää tehdä. Aiemmin hän oli päättänyt, että Helsinkiin hän ei palaa, sillä mielessä oli siintänyt ura kansainvälisen muotitalon suunnittelijana. Se vain alkoi tuntua vähän hankalalta superitsenäiselle tekijälle.

”Ymmärsin, että minulle tekisi hyvää, jos toimenkuvani olisi vähän laajempi kuin pelkkä suunnittelu. Minulla oli myös ihan vain koti-ikävä.”

Työvoimatoimistossa Minna puhkui intoa. Virkailija taas oli varma, että Minna epäonnistuu. Kalliiden designkenkien suunnittelu kuulosti aivan liian epäsuomalaiselta.

”Ajattelin vain, etten välitä tuosta äijästä mitään”, hän nauraa nyt.

”Jos bisneshaave kaatuu siihen, ettei työkkäristä joku usko sinuun, niin ehkä on syytäkin kaatua.”

Aikuisten karkkia

Karkkikauppa – siltä Minna Parikka Universum Aleksanterinkadulla Helsingin keskustassa näyttää. Keskellä synkintä kaamosta ikkunassa kimaltelee glitterillä silattuja yksisarvisten siluetteja. Niiden edessä vaaleanpunaisilla ja -sinisillä telineillä lepää pastellinvärisiä kenkiä, joilla on pupun korvat ja häntä tai kyljessä suurisilmäinen yksisarvisen pää.

”Päiväkotiryhmät pysähtyvät usein katselemaan ikkunoita ja tulevat joskus sisään asti”, kertoo designer & boss, kuten Parikka itse tittelinsä määrittelee.

Sisältä liike on yhtä hassu ja makea. Useita kenkiä tekisi mieli vähän nuolaista, kuten sinisiä Corny Blue -tennareita, joissa hyppivät popkornit.

Minna Parikan yrityksellä oli viime vuonna kaikkien aikojen vuosi, kun kotimaiselta muotiteollisuudelta on kuultu muuten lähinnä huonoja uutisia. Henkilökunta lähes puolitoistakertaistui yhdeksästä kolmeentoista, liikevaihtoa oli lähemmäs kaksi miljoonaa euroa, Parikoita myydään 25 maassa ympäri maailman, niitä teetetään vuodessa 12 000 paria ja coolit kansainväliset julkkikset, kuten Cara Delevigne, Taylor Swift ja Lady Gaga, tepastelevat ne jaloissaan punaisilla matoilla.

Pupunkorvista on tullut Parikoiden todellinen läpimurtodesign. Niitä jo kopioidaan Kiinassa.

Hiljattain parikoita on ruvennut saamaan muun muassa sellaisista kunnioitetuista lontoolaistavarataloista kuin kuin Selfridges, Harrods ja Liberty.

Onhan se nyt hienoa, vai mitä! Minna Parikka vain nauraa.

”Olen kyltymätön tyyppi. En jää fiilistelemään saavutuksia, vaan alan heti ajatella, että mitäs sitten tehdään.”

Kutsumustyö kantaa

Menestymisestä huolimatta on ollut niitäkin aikoja, jolloin Minna on halunnut luovuttaa.

”Ajattelin yhdessä vaiheessa joka viikko, että rupeaisin tekemään jotain järkevämpää. Olin stressaantunut ja koko ajan oli ongelmia tuotannon kanssa.”

Kaikki Minna Parikan kengät valmistetaan Espanjassa. Alussa, kun hän oli pieni tekijä, jota ei tuntenut kukaan, valmistaja vetkutti malliston kanssa niin, että se myöhästyi useilla kuukausilla. Minnalla oli 100 000 euroa velkaa, jonka hän oli ottanut omiin nimiinsä yrityksen perustamista varten.

”Silloin pelkäsin, että firma kaatuu.”

Kengät kuitenkin lopulta tulivat ja kriisistä selvittiin. Se opetti Minnalle, että tärkeintä muotibisneksessä on intohimo omaan tekemiseen.

”Kun tietää, että tekee kutsumustyötään, pystyy menemään läpi sen vaikeuksien vuoristoradan.”

Tuotannon sujuminen on ollut suurimpia haasteita. Vuosien varrella valmistajia on mennyt konkurssiin, tuotantoasioista on valehdeltu päin naamaa ja yksi yhteistyökumppani on kuollutkin. Moni olisi lannistunut, mutta Minna oli jo aloittaessaan päättänyt, että tämä homma onnistuu.

”Ehkä vähän nautinkin siitä, että on jännää. Hakeudun aina epämukavuusalueelle ja toimin siellä parhaiten.”

Nykyään Minna käy espanjalaisella valmistajallaan ”vain” kuusi kertaa vuodessa. Se tarkoittaa, että kaikki sujuu. Muut laadunvalvontakäynnit hoitavat työntekijät.

Se satatonnia on maksettu pois, ja sen jälkeen Minna Parikka on kasvattanut bisnestään sitä mukaa, kun kassaan on tullut rahaa.

”Juuri tällä hetkellä en stressaa mistään”, hän iloitsee.

Minna on pian lähdössä kiintiökäynnilleen Espanjaan tarkistamaan syys- ja talvimalliston 2016–2017 mallikappaleita. Suunnittelijan omat suosikkikengät ovat aina siinä tulevassa mallistossa. Kengän matka ideasta suuunnittelupöydän kautta kaupan hyllylle kestää vuoden ajan.

”Silloin kengät näyttävät omissa silmissä jo vanhoilta!”

Hyväntekijäksi

Syksyllä 2013 Minna Parikka laati listan asioista, joita hän haluaa tehdä ennen kuin täyttää 50. Tyylilleen uskollisena hän teki listalta heti ne, joita eniten halusi. Lista on myös muuttunut, sillä onhan sen laatimisesta jo yli kaksi vuotta, puoli ikuisuutta tekijänsä sähäkässä ajanlaskussa.

Yksi listan asioista oli vapaaehtoistyö. Sen hän toteutti keväällä 2014 viettämällä Interpedian kautta kuukauden Nepalissa.

”Oli sellainen kausi yrittäjyydessä, että halusin tehdä jotain myös muiden hyväksi. Tuntui typerältä stressata kengistä. Olen pitkään halunnut tehdä aktiivisemmin vapaaehtoistyötä myös siksi, että olen aina ajatellut, että haluan sitten joskus adoptoida lapsen niin kuin siskonikin on tehnyt.”

Sen eteen Parikka on tehnyt ”joitakin kyselyjä”, sillä adoptointikin on to do -listalla.

”Adoptointi on asia, jota ei noin vain päätetä tehdä. Näyttää siltä, että yksin adoptoiminen on todella vaikeaa. Yrittäjänä en esimerkiksi pystyisi huolehtimaan lapsesta, jolla olisi paljon rajoitteita. Pilaisin siinä kahden ihmisen elämän.”

Minnan tuorein – ja kuuluisin – parisuhde The 69 Eyes -yhtyeen rumpalin Jussin kanssa kesti vuoden verran ja päättyi viime vuoden alkupuolella.

Kuukauden aikana Nepalissa Minna tapasi naisia ja lapsia ja kuunteli heidän välillä karmiviakin tarinoitaan.

”Ihailin siellä etenkin ihmisten yhteisöllisyyttä. Vaikka ympärillä olisi millaisia epäkohtia ja pahoja ihmisiä tahansa, siellä osataan tukeutua lähellä oleviin hyviin ihmisiin.”

Yhteisöllisyyttä Parikka on nimenomaan halunnut opetella. Hän työskentelee lähes aina yksin, kotonaan, omassa kuplassaan – ja nauttii siitä niin paljon, että pyrkii tarkoituksella pois omista oloistaan. Ettei vain jämähtäisi.

”Työskentelen parhaiten itsekseni. Kun suunnittelen, olen oman itseni paras tsemppari ja kriitikko.”

Minä itse

Yrityksen kolme ensimmäistä vuotta Minna työskenteli konkreettisesti ypöyksin. Välillä hän lähetteli sähköposteja eri nimillä, jotta brändi olisi vaikuttanut isommalta kuin on.

Hän on aina osannut olla piittaamatta muiden turhista pulinoista niissä työvaiheissa, joissa niitä ei tarvita.

Kun hän aloitti 25-vuotiaana, neuvojia riitti. Silloin Minna ajatteli, ettei Suomessa kenelläkään oikeastaan ole ajantasaista tietoa siitä, mitä hän aikoo tehdä, joten hän sulki neuvoilta korvansa.

”Muodissa on erityisen tärkeää, että yritys on omannäköinen.”

Omannäköisyydestä hän on pitänyt tinkimättä kiinni. Edelleen kaikki designit ovat vain ja ainoastaan Minnan omia. Hän suunnittelee yksin, editoi villeimmän alkuvaiheen – ”ne ovat muuten sitten todella villejä!” – piirrokset itse ja vasta sitten kysyy lähipiirin mielipidettä. Mutta kysyy kuitenkin.

Minna Parikka Universumin kahden neliön kokoisessa takahuoneessa kolme työntekijää näpyttelee Applen pieniä kannettavia.

Designer & boss häärii seassa ja intoilee juuri saapuneista, uusista kenkälaatikoista ja ostoskasseista, joiden ilmeen on suunnitellut lontoolais-newyorkilainen suunnittelijaduo Craig & Karl. Laatikot ja kassit ovat tärkeitä, sillä ne säilötään aarteina muistoksi Parikka-ostoksesta. Kengät ovat it-asusteita, korkean profiilin tuotteita, joista ollaan valmiita maksamaan. Ne ovat aikuisten karkkia, himottuja herkkuja, joilla nainen palkitsee itsensä.

Muutaman tunnin päästä osa tästä seurueesta on lentokoneessa, taas. Kuukauteen mahtuu monta matkaa.

”Olemme lähdössä ydintiimini kanssa Dubaihin yhdistetylle työ- ja virkistymismatkalle. Olemme palmusaarella yötä”, Minna hehkuttaa aidosti innoissaan ja viittaa palmunmuotoisiin, Dubain edustalle rakennettuihin keinotekoisiin saariin.

Usein matkat ovat tällaista yhdistettyä työtä ja virkistäytymistä. Matkustelu on perua lapsuudesta, jolloin Parikan perhe reissasi kaikkina mahdollisina ajankohtina niin Roomat kuin Australiatkin ja lähes kaiken siltä väliltä. Se on myös osa jatkuvaa tarvetta uudistua, saada vaihtelua, inspiraatioita ja mennä eteenpäin.

”Kammoan kaikenlaista pysähtymistä ja paikoilleen jämähtämistä”, hän sanoo moneen kertaan.

Sitten vaikka pandoja

Designer & boss on pukeutunut tänään korkeavyötäröisiin ja leveälahkeisiin farkkuihin, mustaan 80-lukulaista bändipaitaa imitoivaan collegeen ja omiin puputennareihinsa. Suunnittelijalla on aina jalassa omat kenkänsä, koska ”olisihan se tyhmää jos ei olisi”.

Parikan omat tyylivaihtelut ovat osa uudistumista. Hän ei ota vakavasti sitä, jos oma pukeutuminen ei aina menisi niin nappiin.

”Tykkään ottaa pukeutumisessa riskejä ja yhdistellä vaatteita epäsovinnaisesti. Se ei aina onnistu, mutta se ei haittaa. ”

Lähi-itä on kenkä- ja asustebisneksessä tärkeä markkina. Asusteisiin satsataan, koska ne ovat ainoa vaatekappale, joka saattaa vilahtaa abayan alta. Lisäksi siellä ymmärretään rohkean bling blingin päälle – ja sitä Parikan designissa riittää.

Dubai valikoitui kohteeksi, koska se on vähittäiskaupan mekka.

”Missään muualla ei ole niin paljon liikkeitä niin pienellä alueella.”

Siellä on hyvä tarkkailla liikkeiden palvelua, valikoimaa ja tuotteiden asettelua.

Toinen tärkeä asustebisneksen väylä on sosiaalinen media. Parikka-brändi tekee yhteistyötä muutaman kansainvälisen bloggaajan, kuten brittiläisen Suzy Bubblen, kanssa, ja Instagramissa on jaettu kiihkeästi kuvia syksyn uutuus-Parikoista, vauvoille suunnitelluista, mustista, nahkaisista pupunkorva-ensikengistä.

Pari päivää myöhemmin Minna Parikka Universumin Instagram-tilille ilmestyy kuva Dubaista: The Dubai Mallin suurimman kenkiin erikoistuneen tavaratalon näyteikkunassa on kultaglitterinen Parikka-tennari. Kuvan kommenteissa kysellään englanniksi, tehdäänkö näitä myös miehille.

Se, mitä Minna Parikka tekee seuraavaksi, on vielä piilossa Parikan aivojen synapseissa. Hän elää hetkessä ja tekee päätökset intuitiivisesti.

”Tietysti muotibisneksessä täytyy noudattaa joitain lainalaisuuksia, kuten sesonkeja. Olemme nyt alkaneet tehdä niin sanottuja välimallistoja, joista ensimmäinen, pupukorviin painottunut tuli syksyllä. Seuraava päämallisto tulee nyt keväällä, ja siinä on pupunkorvien lisäksi pandoja ja kylpyankkoja.”

Se designkenkäbisneksen toivottomuutta julistanut työvoimatoimiston mies muuten pyyteli Minnalta myöhemmin moneen otteeseen anteeksi.

”Hän oli puolestani ihan fiiliksissä”, Minna sanoo ja nauraa. G

 

”Suhtaudun vaateketjuihin samoin kuin supermarketteihin. Jos on mahdollisuus valita, suosin mieluummin pieniä brändejä.” Housut Lemaire. Paita H&M. Sandaalit Samuji.
”Suhtaudun vaateketjuihin samoin kuin supermarketteihin. Jos on mahdollisuus valita, suosin mieluummin pieniä brändejä.” Housut Lemaire. Paita H&M. Sandaalit Samuji.

Yrittäjä Sara Karlsson viettää kesät ilmavissa vaatteissa Italian maaseudulla. Tyylissään hän satsaa silittämiseen ja sydämelliseen käytökseen.

Sara Karlsson on työskennellyt koko työelämänsä ajan muodin, designin, estetiikan ja luovuuden parissa. Siksi hän tietää, että vaate, joka tuntuu päällä helpolta ja ylelliseltä, on aina pitkän suunnittelu- ja tuotantoprosessin tulos.

”Loppuun asti mietityt ideat ovat yksinkertaisia niin designissa kuin elämässäkin. Jos jokin idea on monimutkainen tai tilanne tuntuu sekavalta, se on vielä kesken ja sen täytyy saada vielä kehittyä. Elämää ei voi hoputtaa.”

Sara innostuu luovasta ajattelusta, hyvästä suunnittelusta, hyvistä raaka-aineista ja taidokkaasta käsityöstä. Muodissa Saraa kiehtovat erityisesti pienet ja omaääniset brändi, kuten Deitas, The Row, Lemaire, Samuji, Ryan Roche ja Juslin Maunula. Hän ompelee vaatteita myös itse.

”Siinä oivaltaa, miten monta vaihetta laadukkaan vaatteen valmistamisessa on.”

Sara on aina pukeutunut vähäeleisesti, meikannut vähän ja tuntenut olonsa kotoisaksi epämuodollisissa tilanteissa, vaatteissa ja ympäristöissä.

”Lapsuudenkodissani kaikki oli konstailematonta mutta samaan aikaan rakkaudella laitettua ja jotenkin raikasta. Vietimme kesät saaristossa, söimme itse kalastettua kalaa joka päivä, poimimme metsämansikoita ja uimme meressä, joka ei oikeastaan koskaan ollut kovin lämmin.”

”Japanissa lääkäri voi määrätä potilaalleen lääkkeeksi metsässä oleskelua. Minusta se on innostava ajatus.”

Nykyään Sara viettää kesät maalla Italiassa.

”Teen töitä ulkona, syön ulkona, luen ulkona, torkun ulkona. Ulkoilmassa kaikki on parempaa. Uskon että ihmiselle tekee hyvää etsiä ympäriltään kauneutta: katsella kukkia, taidetta, kauniita maisemia, pilvenhattaroita. Olla lähempänä kaikkea sitä, mistä elämä syntyy. Viljellä jotain syötävää itse, vaikka vain salaattia ja yrttejä parvekelaatikoissa. Japanissa lääkäri voi määrätä potilaalleen lääkkeeksi metsässä oleskelua. Minusta se on innostava ajatus.”

Saran kesätyyli on mutkaton: asut ovat usein bikineitä ja uimapukuja, joiden ylle on heitetty jotain väljää ja viileää. Illalliselle hän pukeutuu kuitenkin aina rauhassa ja ajatuksella.

”Se antaa päiville ryhtiä ja juhlistaa yhdessä syömistä. Vaatteiden merkitystä maailmassa on helppo vähätellä, mutta minun mielestäni pukeutuminen on yksi niistä arkisista rutiineista, jotka ankkuroivat päivän.”

Saran mielestä tyyliä on vaikea erottaa ympäristöstä ja käytöstavoista.

”Tyyli on sanoissa, jotka päästämme suustamme, lahjoissa, joita annamme muille, tavassamme asetella hedelmät kulhoon ja kattaa – tai olla kattamatta – pöytä ateriaa varten. Sillä, viitsimmekö pitää huolta itsestämme ulkoisesti, on valtavan suuri vaikutus siihen, miten kannamme itsemme ja kohtaamme toiset ihmiset.”

Kuvaile tyyliäsi.

Vähäeleinen, konstailematon, inspiroitunut. Sensuellit kaapuvaatteet ovat erikoisalaani. Ylläni voi nähdä usein valkoisen eri sävyjä, vajaamittaisia housuja, laadukkaita neuleita ja villakangastakkeja, väljiä silkistä valmistettuja housuja, kimonoita ja mekkoja. Rakastan hyvin tehtyjä kenkiä ja vaatteita, jotka saavat käyttäjänsä rentoutumaan ja loistamaan. Ostan harvoin uutta, ja käytän samaa asua usein.

Millainen on luottoasusi?

Miellyn helposti erilaisiin univormuihin, joita saatan käyttää vuoden tai pari, ihan jatkuvasti. Musta ohut pooloneule yhdistettynä Stella McCartneyn valkoisiin vajaamittaisiin farkkuihin ja Célinen tennareihin on esimerkki tällaisesta. Kesällä käytän Samujin mekkoja ja silkkihousuja ja Stella McCartneyn silkkihaalareita.

Ketkä ovat vaikuttaneet tyyliisi?

Luonto, taide, kirjat, elokuvat, musiikki. Perheeni, ystäväni ja kaikki ihanat ihmiset, joiden kanssa saan työskennellä ja viettää aikaa. Ajan ilmiöt ja oman minän kirkastuminen vaikuttavat nekin olemiseen ja pukeutumiseen. Uskon, että mitä paremmin oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, sitä kauniimmalta sekä oma naama että muut ihmiset ja maailma alkavat näyttää. Silloin ei tarvitse tyylin tai meikin avulla yrittää olla jotain enemmän kuin on.

Tärkein tyylioivalluksesi?

15-vuotiaana tärkein asia maailmassa saattoi hetkellisesti olla jonkun tietyn kenkäparin hankkiminen, mutta tätä nykyä pidän isoimpana tyylisaavutuksena mielenrauhaa. Mietin palaveriin mennessäni ja sähköpostia lähettäessäni, mitä annan muille ihmisille. Aina kun mahdollista, tahtoisin sen olevan mieluummin näkemystä ja kirkkaita ideoita kuin sameaa vatvomista tai oman egon pönkitystä.

Mikä on rakkain vaatteesi?

Jokainen on sitä jollain hetkellä. Rakastan parasta mahdollista laatua kaikessa. Laatu tarkoittaa minulle taiturimaista suunnittelua, käsityötä ja hyviä raaka-aineita, mutta myös luovuutta, vapautta, aikaa ja hauskuutta. Siksi pidän erityisesti sympaattisista ja mukavista vaatteista, joita on tuotettu hyvässä ilmapiirissä maltilliseen tahtiin maltillinen määrä. Uskon, että vaatteiden kauneus ja viehätys on seurausta tästä.

Paras tyylivinkkisi?

Hyvä tyyli ei vaadi jatkuvia hankintoja. Hyvien yöunien, kynsiharjan, silitysraudan, teippirullan ja sydämellisen käytöksen avulla pääsee pitkälle. Silitän jopa valkoisen t-paidan. Pieni vaiva, suuri merkitys.

Mistä asusteesta et luovu?

Rimowan alumiinisista matkalaukuista. Ne ovat ikitavaraa. Jos niihin tulee lommo, niitä voi oikoa vasaralla.

Minne matkustat mieluiten?

Tutuista paikoista Italiaan, Kaliforniaan ja Japaniin. Seuraava uusi kohde voisi olla Uusi-Seelanti, Kuuba tai jokin Afrikan maa.

Mitkä ovat rakkaimmat muistosi matkoiltasi?

Kesät Italiassa. Aurinko! Sää on hyvä, samoin ruoka. Luontoon ja mutkattomaan tunnelmaan ei kyllästy ikinä: sirkkojen siritykseen ja tulikärpäsiin illalla, tai siihen miltä jasmiini tuoksuu, turkoosiin mereen, italialaiseen kiireettömään elämänrytmiin, siihen että ateriat voi syödä ulkona, että pääruoan ja jälkiruoan välissä syödään vihreää salaattia, että koiran voi ottaa mukaan kaikkialle ja tuntemattomat ihmiset puhuvat sille kauniisti.

Mistä design-klassikosta haaveilet?

En mistään. Tarkoituksenmukainen suunnittelu on minusta kiehtovinta. Haaveilen kauniista ja käytännöllisistä hyttysverkoista ikkunoihin ja suihkulähteestä puutarhaan.

Mitä sisustaminen merkitsee sinulle?

Tila vaikuttaa hurjan paljon siihen, miten me ihmiset käyttäydymme, viihdymme ja voimme. Kirjoitan kirjaa kodin ja kodikkuuden vaikutuksesta hyvään elämään. Se ilmestyy tammikuussa. Olen kiinnostunut paikoista, joissa ihmiset rentoutuvat ja uskaltavat olla itsensä kokoisia. G

Kuka?

Sara Karlsson, 34, on yrittäjä, joka kirjoittaa kirjaa, päivittää Minutes-sivustoaan ja tekee tekstejä ja kuvia suomalaisille brändeille. Asuu miehen, tytärpuolen ja koiran kanssa Ullanlinnassa Helsingissä.

Lempimatkakohde: ”Italia, Kalifornia ja Japani. Meillä on Keski-Italiassa talo, jossa vietämme kesät.”

Lempiruoka ja juoma: ”Simppeli kotiruoka. Hyvä vihreä salaatti on bravuurini, vesi ja viini ovat lempi-juomiani. Juomme viiniä päivittäin mutta vähän kerrallaan. Rakastan arkiviinejä. ”

Saara Kankaanrinta on kokoustanut Vladimir Putinin kanssa ja perustanut kaksi yritystä, jotka ovat herättäneet maailmanluokan vaikuttajienkin kiinnostuksen. Hänelle on tärkeää käyttää varallisuuttaan ja vaikutusvaltaansa oikeiden asioiden, erityisesti luonnonsuojelun, puolesta.

Sileät kallioluodot ja merenpinnasta heijastuva taivas. Suolan tuoksu, merilintujen huudot ja rantaan hyökyvät aallot. Ne ovat asioita, jotka saavat Saara Kankaanrinnan, 40, sydämen lyömään nopeammin. Itämeri odottaa häntä ikkunan takana, kun Saara herää aamuisin vanhassa hirsitalossaan Hangossa. Se velloo veneen alla, kun hän käy kokemassa verkkoja tai lähtee purjehtimaan kolmen lapsensa ja miehensä kanssa.

”Meri liikuttaa minua syvästi sieluun saakka”, Joensuusta kotoisin oleva Saara sanoo.

”Se edustaa vapautta ja luonnon voimaa. Kotirannassamme on hienot myrskyt. Tukka lähtee, kun tuulee 20 metriä sekunnissa ja seisoo tuolla kallioilla. Silloin ymmärtää hyvin ihmisen pienuuden.”

Itämeren aaltojen äärellä Saara tunsi tulleensa kotiin. Se tapahtui ylioppilaskirjoitusten jälkeen, jolloin hän muutti sisämaasta töihin Helsinkiin. Rakkaus mereen yhdisti myös Saaran ja hänen miehensä, Cargotecin suuromistajan Ilkka Herlinin. Yhdessä kollegansa kanssa Saara ja Ilkka ovat perustaneet Baltic Sea Action Groupin, joka pelastaa Itämerta rehevöitymiseltä yritysten, päättäjien, maanviljelijöiden ja tutkijoiden kanssa. Lisäksi pariskunnalla on bioenergiayritys Qvidja Kraft, joka tuottaa ratkaisuja uusiutuvan energian varastointiin sekä ekologinen yritys Soilfood, joka auttaa maanviljelijöitä vähentämään ravinne- ja hiilihävikkiä.

”Kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu.”

”Ajattelen, että maailman radikaali muuttaminen on mahdollista. Mottoni on, että kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu”, Saara sanoo kotitalonsa verannalla.

Siinä, meren kuohuja katsellen, Baltic Sea Action Group -säätiön hallituksen puheenjohtaja tekee läppärillään usein etätöitä: lukee tuoreinta ilmastotutkimusta, pitää Skype-palavereja, valmistelee esityksiä ja järjestää tapaamisia poliitikkojen, eri alojen vaikuttajien sekä tutkijoiden kanssa. Perheen koirat, chesapeakelahdennoutaja Reina ja karjalankarhukoira Kapu pötköttelevät Saaran jaloissa.

”Kapu on Ilkan metsästyskoira, ja ihmiset luulevat aina, että se on uros. Ihan kuin kapteeni ei voisi olla myös nainen”, hän nauraa.

 

Merenrantatontti löytyi netistä viitisen vuotta sitten. Vaikka Saaran työmatkat Helsinkiin ja Paraisille pitenivät reilusti, perhe muutti Helsingistä luonnon rauhaan. Kotitalo on 20-luvulla rakennettu pappila, joka siirrettiin Nivalasta ja perinnekorjattiin kauttaaltaan.

”On suurta ylellisyyttä asua hirsitalossa luonnon keskellä. Ilmaston kannalta edestakaisin suhaaminen olisi tosin sietämätöntä, ellei autoni kulkisi biokaasulla”, Saara sanoo. Sitä hän saa Paraisilla sijaitsevan perheen maatilan biokaasulaitoksesta.

Saara yrittää elää mahdollisimman ekologisesti. Hän kokkaa kasvisruokaa tai Ilkan metsästämää riistaa ja jättää tehotuotetun lihan kauppaan. Perhe viettää kesät suurimmaksi osaksi Suomen saaristossa. Tavaran sijaan he haalivat elämyksiä luonnosta.

”Kotonamme on mahdollisimman vähän tavaraa. Jos murtovaras tulee, muuta varastettavaa ei löydy kuin talomme kalliit hirret”, Saara sanoo ja nauraa.

”En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena.”

Ilmastonmuutoksen torjumisesta on tullut viime vuosina Saaralle tärkeä tavoite Itämeren suojelemisen rinnalle. Viime lokakuussa Saara käynnisti Baltic Sea Action Groupissa Ilmatieteen laitoksen ja Sitran kanssa Carbon Action -pilottiprojektin. Siinä tutkitaan, miten hiilen varastoitumista ilmakehästä peltomaahan voidaan nopeuttaa suomalaisilla maatiloilla. Hanke on herättänyt kiinnostusta ympäri maailmaa. Mukana sen verkostossa on huippututkijoita nobelisti Rattan Lalista lähtien sekä kymmeniä suomalaisia maatiloja.

”Meidän on pakko yrittää tehdä kaikkemme. En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena”, Saara sanoo ja huomauttaa, että vuoden 1970 jälkeen maailman selkärankaisista yli puolet on kadonnut ihmisen toiminnan seurauksena, ja hyönteisistä jo 80 prosenttia.

 

Pelottavat uutiset saavat Saaran toimimaan entistä tarmokkaammin – ja unelmoimaan paremmasta maailmasta

"Se on tapani selvitä tuhoavan meiningin keskellä. Usein unelmat muuttuvat projekteiksi, ja tekemällä maailma muuttuu.”

Saara on halunnut vaikuttaa nuoresta saakka: aluksi luokkansa puheenjohtajana, sitten ainejärjestöaktiivina Turun yliopistossa, jossa hän opiskeli poliittista historiaa ja valtio-oppia.

”En oikein osaa olla sivussa vaikka yrittäisinkin”, Saara sanoo ja virnistää.

Toimeliaisuus on peritty kotoa joensuulaisesta yrittäjäperheestä. Vanhemmat pyörittivät satavuotiasta sukuyritystä, johon kuuluivat tavaratalo ja myöhemmin karkkikauppa sekä lahjatavarakauppa. Yritys teki konkurssin 1990-luvun lamassa, ja perheen talousvaikeuksien takia Saara teki jo lukioikäisenä kahta työtä, R-kioskilla ja baarissa.

”Meillä selvittiin onneksi ilman itsemurhia, mutta kaikille ei käynyt yhtä hyvin”, Saara muistelee. Vaikka lamavuodet olivat raskaita, ne antoivat kuitenkin Saaralle myös tärkeän oppitunnin elämästä.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Koulussa Saara oli kympin oppilas. Hän rakasti uusien asioiden opettelua ja addiktoitui tietoon. Ympäristökysymyksiin hän heräsi toden teolla parikymppisenä luettuaan biologi Rachel Carsonin vuonna 1962 kirjoittaman klassikkoteoksen Äänetön kevät, joka esitteli kemiallisten hyönteismyrkkyjen aiheuttamia tuhoja.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Valmistuttuaan Saara meni töihin John Nurmisen säätiöön, jossa hänen vastuullaan olivat Pietarin jätevesien puhdistushankkeen media- ja yhteiskuntasuhteet. 19 vuotta Saaraa vanhempi Ilkka oli mukana samassa projektissa.

”Hänen kapasiteettinsa käsitellä tietoa ja nähdä olennainen tekivät minuun vaikutuksen. Ile on poikkeusyksilö.”

 

Kun Saara ja Ilkka olivat työskennelleet yhdessä kolme vuotta, he päättivät perustaa kollegansa Anna Kotsalo-Mustosen kanssa Baltic Sea Action Groupin. Tiivis yhteistyö ja hengenheimolaisuus johtivat rakastumiseen, ja toukokuussa 2009 pariskunta meni naimisiin Gullkronan saaressa Nauvossa. ”Kolme ystäväämme soitti selloilla Myrskyluodon Maijaa katoksen alla tihkusateessa. Se oli elämämme onnellisin päivä. Kun löytää ihmisen, joka on kohinattomasti samalla taajuudella, maailma järkkyy.”

Jo vuosia pariskunta on tehnyt töitä yhdessä ekologisesti kestävämmän maailman puolesta, ja se on Saaran mukaan ”ihan parasta”.

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi, koska työ on niin iso osa persoonaa ja elämää. Me voimme onneksi jakaa intohimomme. Molemmilla on myös historiantutkijan pohjakoulutus, ja näemme maailman samalla tavalla.”

Saara tietää, että osa ihmisistä näkee hänet vain Suomen rikkaimpiin kuuluvan miljardöörimiehen puolisona. Se ei häntä hätkäytä.

”Ajattelen, että työni jälki puhuu puolestaan. Murehdin mieluummin oikeita asioita, vaikka minulla onkin herkkä vaisto siinä, kenelle rahalla ja asemalla on merkitystä.”

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi.”

Saara myöntää, että pariskunnan hyvä taloudellinen tilanne tekee mahdolliseksi edetä vauhdikkaasti luonnonsuojeluasioissa. He omistavat esimerkiksi kaksi maatilaa, jossa harjoitetaan hiiltä sitovaa, Itämeri-ystävällistä ja ravinteita kierrättävää ruoantuotantoa: luomutilan Tenholassa ja Suomen vanhimman kartanon Qvidjan Paraisilla. Qvidjassa on viljelty maata jo tuhat vuotta, siellä on 800 hehtaaria maata ja 30 suojeltua rakennusta – muun muassa keskiaikainen harmaakivilinna, joita pariskunta kunnostuttaa hiljalleen. Lampaat, highlander-karja ja hevoset elävät vapaina pihatossa ja rotaatiolaidunnuksessa.

”Siellä on käynnissä Suomen suurin orgaanisten aineiden ruutukoe, jossa pyrimme ymmärtämään typen, fosforin ja hiilen dynamiikkaa sekä sienijuurten, maaperämikrobien ja kasvien yhteistyötä”, Saara kertoo.

 

Ensimmäiset kirjalliset maininnat Qvidjan tilasta ovat 1400-luvun alkupuolelta. Silloin saksalaissyntyinen kauppias Peter van der Linden myi sen Turun piispalle Maunu Olavinpoika Tavastille. Kauppahinta oli 400 markkaa ja puoli pakkaa arvokangasta. Myöhemminkin tilaa ovat isännöineet Suomen silmäätekevät.

Kun Qvidjassa eli 1800-luvulla kapteenin leski Hedvig Maria Prytz, vieraina kävi jatkuvasti Suomen johtavia taiteilijoita. Ilmeisesti itseään huvittaakseen Prytz punnitsi jokaisen vieraansa viljavaa’alla, ja merkkasi painon vaakakirjaan. Saara on lukenut kirjasta, että esimerkiksi Johan Ludvig Runeberg painoi vuonna 1827 kahdeksan lispuntaa ja viisi naulaa eli runsaat 70 kiloa.

Myös Saara nauttii työnsä vastapainoksi juhlien järjestämisestä. ”Kun alkaa kiristää, järjestän illanvieton ystävien kanssa. Ei arjen rallista selviä muuten täyspäisenä. Lasten juhlille kutsumme aina kaikki päiväkodin ja koulun lapset perheineen.”

Pariskunnalla on myös tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata. Idea lähti leikistä ”kenen kanssa haluaisit illalliselle, jos saisit kutsua kenet tahansa”.

”Viimeksi kutsuin valokuvaaja Meeri Koutaniemen.”

Pääasiassa vapaa-aika kuluu kuitenkin lasten ja koirien kanssa. Pariskunta haluaa pitää lasten päiväkotipäivät lyhyinä ja kuskaa heitä liikuntaharrastuksiin – ja sinne kalaverkoille. ”Heillä on rajattomasti verkkoaikaa”, Saara vitsailee.

Pariskunnalla on tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata.

Pariskunnan lapsetkin tietävät, että vanhemmat tekevät töitä luonnonsuojelun parissa. Se selvisi, kun Saara kysyi asiasta yhdeltä lapsistaan.

”Teillä on niitä kakkapalavereja”, Saara matkii vastausta ja nauraa.

Lapset leikkivät milloin hallituksen kokouksia, milloin tutkijoita. ”Vähän aikaa sitten he hakivat aurinkolasit päässään takasta tuhkaa pulloon, silppusivat mukaan paperia kuiduksi ja lisäsivät vielä potasta pissaa, ja leikkivät sitten vievänsä sörsselin tuotekehitykseen lannoitelaboratorioon.”

 

Työmäärä ei hirvitä. ”Saan voimaa siitä, että pystyn tekemään merkityksellistä työtä mahdollisimman isosti”, Saara sanoo.

Tittelit tai korkean tason tapaamiset eivät häntä hetkauta.

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa. Olen karjalainen enkä ole koskaan pelännyt auktoriteetteja.”

Sillä asenteella hän pääsi ainoana pohjoismaisena kansainvälisen hiilensidontaverkoston jäseneksi sen jälkeen, kun oli kirjoittanut alan huipuille Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Ja kun Baltic Sea Action Group järjesti vuonna 2010 valtion kanssa Itämeren alueen päämiesten huippukokouksen, Saara kohtasi tilaisuuteen saapuneen Venäjän presidentin Vladimir Putinin.

”Oli koomista ajatella, että tuossa se maailman seuratuin mies menee. Mutta Venäjällä harva hanke edistyy, jos Putin ei ole mukana.”

Ainoastaan kerran Saara on hieman häkeltynyt uudesta tuttavuudesta. Vuosi sitten hän oli Massachusettsissa hiilensidontaseminaarissa, kun eräs amerikkalainen ekologi ystävineen halusi esitellä vetämäänsä globaalia maa-alueiden kunnostushanketta. Tapaamisessa selvisi, että miehen ystävä olikin Amerikan merkittävimpään pankki- ja teollisuussukuun kuuluvan David Rockefellerin tytär Newa Goodwin.

”Silloin ajattelin, että tinkimätön työ kantaa hedelmää, kun nämä kaksi vaikuttajaa ajavat tunteja luokseni tavatakseen. Newa oli vaatimaton ja ihana 70-vuotias nainen, joka tekee tärkeää ympäristötyötä. Ja nyt Qvidja on samassa hankkeessa kuin Rockefellerien suvun maatilakin.”

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa.”

”Mahdollisuus vaikuttaa maailmaan on suuri etuoikeus”, Saara sanoo. ”Se pitää käyttää järkevästi ja vastuullisesti.”

Virheitä hän ei pelkää. ”Niistä oppii vaikka välillä nolottaakin.”

Kamalinta Saaran mielestä olisi, jos hän kuulisi olevansa hankala tyyppi. ”Tiukassakaan paikassa ei saa päästää suustaan ihan mitä tahansa, vaikka miten kirvelisi. Tosin ystävät ja perhe tietävät, että maltti ei ole suurin vahvuuteni. Hidastelu hermostuttaa.”

Malttia kuitenkin löytyy silloin, kun sitä todella tarvitaan – kuten silloin, kun vene uhkaa upota. Vuosia sitten Saara ja Ilkka olivat soutamassa verkkoja pilkkopimeällä, kun Saara huomasi, että jalat kastuivat. Käsikopelolla hän tunsi, että tappi on hukassa ja etsi sen paikoilleen.

”En kuulemma keskeyttänyt edes juttua, jota olin kertomassa. Se taitaa kuitenkin kertoa eniten siitä, miten paljon hölötän. Minusta ei saa hillittyä ja seesteistä tekemälläkään.” G

Kuka?

Saara Kankaanrinta, 40, Baltic Sea Action Groupin hallituksen puheenjohtaja ja perustaja. Soilfood Oy:n ja Qvidja Kraft Ab:n perustaja ja hallituksen jäsen.

Asuu miehensä Ilkka Herlinin ja heidän 4-,6- ja 7-vuotiaiden lastensa kanssa Hangossa.

Harrastaa runojen, sarjakuvien, dekkarien ja proosan lukemista, saaristoa ja jazztanssia alkeisryhmässä. Viihtyy taidemuseoissa.