Kenkäsuunnittelija Minna Parikka ei ole halunnut kuunnella muiden neuvoja. Niin hän on onnistunut tekemään kansainvälisen uran kenkäbisneksellä.

Saariselällä aurinko ei laske vielä viikkoihin. On kesä 2015 ja kello kuusi illalla, kun Minna Parikka, 35, kiipeää enduro-moottoripyörän selkään. Edessä on kuusi tuntia tahallisen röykkyistä kyytiä: moottoripyöräilyä tiettömillä taipaleilla läpi mutaisten pöpelikköjen, yli purojen ja isompien lätäköiden, suonlaitaa pitkin, tunturinreunaa ylös, kun aurinko porottaa yöllä ja porot jolkottavat vierellä.

Minna on kokeillut enduroa kerran ennen tätä viikon mittaista Lapin-safaria, mutta näin hän on aina toiminut: innostunut jostakin, kokeillut sitä ja innostunut sitten seuraavasta asiasta.

Endurosafariviikko on raskas, pinna kireällä. Lajiin kuuluu, että pyörä kaatuu koko ajan, sen kanssa on kammettava ryteikössä pystyyn ja mikä pahinta, on hyväksyttävä, ettei yksin pärjää, vaan muilta on pyydettävä apua.

”Kaatuminen oli aluksi ihan kamalan noloa! Kävi egon päälle, etten olekaan tässä täydellinen, mutta se helpottui, kun tajusin, että kaikki muutkin kaatuilivat”, hän muistelee puoli vuotta myöhemmin.

”Opin siellä tosi paljon, vaikkei endurosta vakkariharrastusta tulekaan. Ymmärsin, että vaikeissa tilanteissa katsotaan ongelmakohdan yli, ei jäädä siihen, vaan keskitytään päämäärään.”

Tosin sen Minna Parikka on tainnut osata jo, siis nähdä päämäärään.

Työkkärin äijä ei masentanut

”Ei onnistu Suomessa. Ei tästä tule mitään”, sanoi miesvirkailija työvoimatoimistossa, kun nuori suunnittelija esitteli liiketoimintasuunnitelmaansa starttirahaa varten vuonna 2005.

Kolme vuotta aiemmin hän oli valmistunut kenkäsuunnittelijaksi englantilaisesta De Montfort Universitystä Leicesteristä. Sinne hän lähti suoraan lukiosta Helsingin Meilahdesta.

Leicesterissä ei ollut mitään, paitsi vieri vieressä peribrittiläisiä, matalia punatiilitaloja ja paljon intialaisia ja pakistanilaisia maahanmuuttajia. Ei ollut tekemistä eikä rahankulutusmahdollisuuksia eikä opiskeluvuosilta jäänyt mitään erityisen vaalittavia muistoja.

”Opin koulussa mitä pitikin oppia.”

Valmistuttuaan Minna lähti töihin italialaiselle kenkävalmistajalle Como-järvelle. Ajatus kuulosti ihanalta, mutta todellisuus oli toinen. Paikkaa johtavat italialaisukot olivat kamalia määräilijöitä ja besserwissereitä. Nykyään brändiä ei enää ole.

”Olin aivan liian tasa-arvoon tottunut työskennelläkseni siellä. Minulla oli liikaa mielipiteitä kaikesta, kun olisi pitänyt vain istua hiljaa ja piirtää nättejä kuvia.”

Italiassa Minna löysi itsestään uuden luonteenpiirteen, auktoriteettikammon. Hänelle ei tulla sanelemaan, mitä hänen pitää tehdä. Aiemmin hän oli päättänyt, että Helsinkiin hän ei palaa, sillä mielessä oli siintänyt ura kansainvälisen muotitalon suunnittelijana. Se vain alkoi tuntua vähän hankalalta superitsenäiselle tekijälle.

”Ymmärsin, että minulle tekisi hyvää, jos toimenkuvani olisi vähän laajempi kuin pelkkä suunnittelu. Minulla oli myös ihan vain koti-ikävä.”

Työvoimatoimistossa Minna puhkui intoa. Virkailija taas oli varma, että Minna epäonnistuu. Kalliiden designkenkien suunnittelu kuulosti aivan liian epäsuomalaiselta.

”Ajattelin vain, etten välitä tuosta äijästä mitään”, hän nauraa nyt.

”Jos bisneshaave kaatuu siihen, ettei työkkäristä joku usko sinuun, niin ehkä on syytäkin kaatua.”

Aikuisten karkkia

Karkkikauppa – siltä Minna Parikka Universum Aleksanterinkadulla Helsingin keskustassa näyttää. Keskellä synkintä kaamosta ikkunassa kimaltelee glitterillä silattuja yksisarvisten siluetteja. Niiden edessä vaaleanpunaisilla ja -sinisillä telineillä lepää pastellinvärisiä kenkiä, joilla on pupun korvat ja häntä tai kyljessä suurisilmäinen yksisarvisen pää.

”Päiväkotiryhmät pysähtyvät usein katselemaan ikkunoita ja tulevat joskus sisään asti”, kertoo designer & boss, kuten Parikka itse tittelinsä määrittelee.

Sisältä liike on yhtä hassu ja makea. Useita kenkiä tekisi mieli vähän nuolaista, kuten sinisiä Corny Blue -tennareita, joissa hyppivät popkornit.

Minna Parikan yrityksellä oli viime vuonna kaikkien aikojen vuosi, kun kotimaiselta muotiteollisuudelta on kuultu muuten lähinnä huonoja uutisia. Henkilökunta lähes puolitoistakertaistui yhdeksästä kolmeentoista, liikevaihtoa oli lähemmäs kaksi miljoonaa euroa, Parikoita myydään 25 maassa ympäri maailman, niitä teetetään vuodessa 12 000 paria ja coolit kansainväliset julkkikset, kuten Cara Delevigne, Taylor Swift ja Lady Gaga, tepastelevat ne jaloissaan punaisilla matoilla.

Pupunkorvista on tullut Parikoiden todellinen läpimurtodesign. Niitä jo kopioidaan Kiinassa.

Hiljattain parikoita on ruvennut saamaan muun muassa sellaisista kunnioitetuista lontoolaistavarataloista kuin kuin Selfridges, Harrods ja Liberty.

Onhan se nyt hienoa, vai mitä! Minna Parikka vain nauraa.

”Olen kyltymätön tyyppi. En jää fiilistelemään saavutuksia, vaan alan heti ajatella, että mitäs sitten tehdään.”

Kutsumustyö kantaa

Menestymisestä huolimatta on ollut niitäkin aikoja, jolloin Minna on halunnut luovuttaa.

”Ajattelin yhdessä vaiheessa joka viikko, että rupeaisin tekemään jotain järkevämpää. Olin stressaantunut ja koko ajan oli ongelmia tuotannon kanssa.”

Kaikki Minna Parikan kengät valmistetaan Espanjassa. Alussa, kun hän oli pieni tekijä, jota ei tuntenut kukaan, valmistaja vetkutti malliston kanssa niin, että se myöhästyi useilla kuukausilla. Minnalla oli 100 000 euroa velkaa, jonka hän oli ottanut omiin nimiinsä yrityksen perustamista varten.

”Silloin pelkäsin, että firma kaatuu.”

Kengät kuitenkin lopulta tulivat ja kriisistä selvittiin. Se opetti Minnalle, että tärkeintä muotibisneksessä on intohimo omaan tekemiseen.

”Kun tietää, että tekee kutsumustyötään, pystyy menemään läpi sen vaikeuksien vuoristoradan.”

Tuotannon sujuminen on ollut suurimpia haasteita. Vuosien varrella valmistajia on mennyt konkurssiin, tuotantoasioista on valehdeltu päin naamaa ja yksi yhteistyökumppani on kuollutkin. Moni olisi lannistunut, mutta Minna oli jo aloittaessaan päättänyt, että tämä homma onnistuu.

”Ehkä vähän nautinkin siitä, että on jännää. Hakeudun aina epämukavuusalueelle ja toimin siellä parhaiten.”

Nykyään Minna käy espanjalaisella valmistajallaan ”vain” kuusi kertaa vuodessa. Se tarkoittaa, että kaikki sujuu. Muut laadunvalvontakäynnit hoitavat työntekijät.

Se satatonnia on maksettu pois, ja sen jälkeen Minna Parikka on kasvattanut bisnestään sitä mukaa, kun kassaan on tullut rahaa.

”Juuri tällä hetkellä en stressaa mistään”, hän iloitsee.

Minna on pian lähdössä kiintiökäynnilleen Espanjaan tarkistamaan syys- ja talvimalliston 2016–2017 mallikappaleita. Suunnittelijan omat suosikkikengät ovat aina siinä tulevassa mallistossa. Kengän matka ideasta suuunnittelupöydän kautta kaupan hyllylle kestää vuoden ajan.

”Silloin kengät näyttävät omissa silmissä jo vanhoilta!”

Hyväntekijäksi

Syksyllä 2013 Minna Parikka laati listan asioista, joita hän haluaa tehdä ennen kuin täyttää 50. Tyylilleen uskollisena hän teki listalta heti ne, joita eniten halusi. Lista on myös muuttunut, sillä onhan sen laatimisesta jo yli kaksi vuotta, puoli ikuisuutta tekijänsä sähäkässä ajanlaskussa.

Yksi listan asioista oli vapaaehtoistyö. Sen hän toteutti keväällä 2014 viettämällä Interpedian kautta kuukauden Nepalissa.

”Oli sellainen kausi yrittäjyydessä, että halusin tehdä jotain myös muiden hyväksi. Tuntui typerältä stressata kengistä. Olen pitkään halunnut tehdä aktiivisemmin vapaaehtoistyötä myös siksi, että olen aina ajatellut, että haluan sitten joskus adoptoida lapsen niin kuin siskonikin on tehnyt.”

Sen eteen Parikka on tehnyt ”joitakin kyselyjä”, sillä adoptointikin on to do -listalla.

”Adoptointi on asia, jota ei noin vain päätetä tehdä. Näyttää siltä, että yksin adoptoiminen on todella vaikeaa. Yrittäjänä en esimerkiksi pystyisi huolehtimaan lapsesta, jolla olisi paljon rajoitteita. Pilaisin siinä kahden ihmisen elämän.”

Minnan tuorein – ja kuuluisin – parisuhde The 69 Eyes -yhtyeen rumpalin Jussin kanssa kesti vuoden verran ja päättyi viime vuoden alkupuolella.

Kuukauden aikana Nepalissa Minna tapasi naisia ja lapsia ja kuunteli heidän välillä karmiviakin tarinoitaan.

”Ihailin siellä etenkin ihmisten yhteisöllisyyttä. Vaikka ympärillä olisi millaisia epäkohtia ja pahoja ihmisiä tahansa, siellä osataan tukeutua lähellä oleviin hyviin ihmisiin.”

Yhteisöllisyyttä Parikka on nimenomaan halunnut opetella. Hän työskentelee lähes aina yksin, kotonaan, omassa kuplassaan – ja nauttii siitä niin paljon, että pyrkii tarkoituksella pois omista oloistaan. Ettei vain jämähtäisi.

”Työskentelen parhaiten itsekseni. Kun suunnittelen, olen oman itseni paras tsemppari ja kriitikko.”

Minä itse

Yrityksen kolme ensimmäistä vuotta Minna työskenteli konkreettisesti ypöyksin. Välillä hän lähetteli sähköposteja eri nimillä, jotta brändi olisi vaikuttanut isommalta kuin on.

Hän on aina osannut olla piittaamatta muiden turhista pulinoista niissä työvaiheissa, joissa niitä ei tarvita.

Kun hän aloitti 25-vuotiaana, neuvojia riitti. Silloin Minna ajatteli, ettei Suomessa kenelläkään oikeastaan ole ajantasaista tietoa siitä, mitä hän aikoo tehdä, joten hän sulki neuvoilta korvansa.

”Muodissa on erityisen tärkeää, että yritys on omannäköinen.”

Omannäköisyydestä hän on pitänyt tinkimättä kiinni. Edelleen kaikki designit ovat vain ja ainoastaan Minnan omia. Hän suunnittelee yksin, editoi villeimmän alkuvaiheen – ”ne ovat muuten sitten todella villejä!” – piirrokset itse ja vasta sitten kysyy lähipiirin mielipidettä. Mutta kysyy kuitenkin.

Minna Parikka Universumin kahden neliön kokoisessa takahuoneessa kolme työntekijää näpyttelee Applen pieniä kannettavia.

Designer & boss häärii seassa ja intoilee juuri saapuneista, uusista kenkälaatikoista ja ostoskasseista, joiden ilmeen on suunnitellut lontoolais-newyorkilainen suunnittelijaduo Craig & Karl. Laatikot ja kassit ovat tärkeitä, sillä ne säilötään aarteina muistoksi Parikka-ostoksesta. Kengät ovat it-asusteita, korkean profiilin tuotteita, joista ollaan valmiita maksamaan. Ne ovat aikuisten karkkia, himottuja herkkuja, joilla nainen palkitsee itsensä.

Muutaman tunnin päästä osa tästä seurueesta on lentokoneessa, taas. Kuukauteen mahtuu monta matkaa.

”Olemme lähdössä ydintiimini kanssa Dubaihin yhdistetylle työ- ja virkistymismatkalle. Olemme palmusaarella yötä”, Minna hehkuttaa aidosti innoissaan ja viittaa palmunmuotoisiin, Dubain edustalle rakennettuihin keinotekoisiin saariin.

Usein matkat ovat tällaista yhdistettyä työtä ja virkistäytymistä. Matkustelu on perua lapsuudesta, jolloin Parikan perhe reissasi kaikkina mahdollisina ajankohtina niin Roomat kuin Australiatkin ja lähes kaiken siltä väliltä. Se on myös osa jatkuvaa tarvetta uudistua, saada vaihtelua, inspiraatioita ja mennä eteenpäin.

”Kammoan kaikenlaista pysähtymistä ja paikoilleen jämähtämistä”, hän sanoo moneen kertaan.

Sitten vaikka pandoja

Designer & boss on pukeutunut tänään korkeavyötäröisiin ja leveälahkeisiin farkkuihin, mustaan 80-lukulaista bändipaitaa imitoivaan collegeen ja omiin puputennareihinsa. Suunnittelijalla on aina jalassa omat kenkänsä, koska ”olisihan se tyhmää jos ei olisi”.

Parikan omat tyylivaihtelut ovat osa uudistumista. Hän ei ota vakavasti sitä, jos oma pukeutuminen ei aina menisi niin nappiin.

”Tykkään ottaa pukeutumisessa riskejä ja yhdistellä vaatteita epäsovinnaisesti. Se ei aina onnistu, mutta se ei haittaa. ”

Lähi-itä on kenkä- ja asustebisneksessä tärkeä markkina. Asusteisiin satsataan, koska ne ovat ainoa vaatekappale, joka saattaa vilahtaa abayan alta. Lisäksi siellä ymmärretään rohkean bling blingin päälle – ja sitä Parikan designissa riittää.

Dubai valikoitui kohteeksi, koska se on vähittäiskaupan mekka.

”Missään muualla ei ole niin paljon liikkeitä niin pienellä alueella.”

Siellä on hyvä tarkkailla liikkeiden palvelua, valikoimaa ja tuotteiden asettelua.

Toinen tärkeä asustebisneksen väylä on sosiaalinen media. Parikka-brändi tekee yhteistyötä muutaman kansainvälisen bloggaajan, kuten brittiläisen Suzy Bubblen, kanssa, ja Instagramissa on jaettu kiihkeästi kuvia syksyn uutuus-Parikoista, vauvoille suunnitelluista, mustista, nahkaisista pupunkorva-ensikengistä.

Pari päivää myöhemmin Minna Parikka Universumin Instagram-tilille ilmestyy kuva Dubaista: The Dubai Mallin suurimman kenkiin erikoistuneen tavaratalon näyteikkunassa on kultaglitterinen Parikka-tennari. Kuvan kommenteissa kysellään englanniksi, tehdäänkö näitä myös miehille.

Se, mitä Minna Parikka tekee seuraavaksi, on vielä piilossa Parikan aivojen synapseissa. Hän elää hetkessä ja tekee päätökset intuitiivisesti.

”Tietysti muotibisneksessä täytyy noudattaa joitain lainalaisuuksia, kuten sesonkeja. Olemme nyt alkaneet tehdä niin sanottuja välimallistoja, joista ensimmäinen, pupukorviin painottunut tuli syksyllä. Seuraava päämallisto tulee nyt keväällä, ja siinä on pupunkorvien lisäksi pandoja ja kylpyankkoja.”

Se designkenkäbisneksen toivottomuutta julistanut työvoimatoimiston mies muuten pyyteli Minnalta myöhemmin moneen otteeseen anteeksi.

”Hän oli puolestani ihan fiiliksissä”, Minna sanoo ja nauraa. G

 

Lomien jälkeinen arkeen palaaminen on oikein hyvä asia myös parisuhteen kannalta. Kun rakasta kumppania on tuijoteltu monen viikon ajan lähes tauotta, erossaolo tekee hyvää.

Oman parisuhteeni alkuaikoina englanninkielinen siippani Lincoln puhui usein hiljaa ja vahvalla brittikorostuksella. Usein kävi niin, että en kuullut juuri mitään. Kun avauduin asiasta tuttavalleni, tämä huudahti: ”Mikä siunaus! Kaikkea ei parisuhteessa aina tarvitse kuulla.” Silloin nauratti, mutta myöhemmin osoittautui, että tuttava oli ihan oikeassa. Osa asioista voi aivan hyvin lipua korvien ohi, koska silloin moni turha kiivastuminen jää väliin.

Samantyyppistä filosofiaa toteutti myös rovasti-isäni Osmo liitossaan, sillä äitini Meeri oli laillani kova puhumaan. Isä ei kuunnellutläheskään kaikkea, mutta oli kehittänyt uskomattoman kyvyn aistia, milloin äidin tarkistuskysymys oli tulossa. Kun äiti sitten tivasi: ”Mitä juuri sanoin”, isä osasi aina vastata oikein.

”Vaikka kuinka joskus pännii, pohjalla on aina arvostus toista kohtaan.”

Onnellisen parisuhteen yksi kulmakivi on riitelytekniikka. Alussa me tappelimme aina vailla päätä ja häntää, pohjattomasti kiihtyen. Olemme nähneet vaivaa korjataksemme tyyliämme ja osaamme nämäkin touhut paljon paremmin. Emme enää kiihdy ylenpalttisesti. Kumpikin meistä joustaa tasapuolisesti, joten sopiminen tapahtuu paljon nopeammin kuin ennen. Suomme jääneen jäädä – menneiden riitojen kaivelusta kun ei koskaan seuraa mitään hyvää.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin kunnioitus. Se on suhteemme tärkein ominaisuus. Vaikka kuinka joskus pännii, pohjalla on aina arvostus toista kohtaan. Asiat pysyvät mittasuhteissa, eivätkä kielteiset tunteet valtaa liikaa tilaa.

Joustavaa elokuuta!

Netin deittisivustoilta voi löytää niin pikadeitin kuin sielunkumppaninkin, kunhan tietää mitä tekee.

Jos tyypistä on vain kasvokuva, se on jalkapuoli. Jos se taas ei hymyile kuvassa, sillä on kauheat hampaat.”

Siinä neuvot, jotka Anna, 45, sai kokeneemmilta ystäviltään, kun hän päätti kokeilla nettideittailua.

Ohjeet olivat tietenkin puoliksi vitsillä kerrottuja, mutta ystävien kokemukset olivat niin hauskalla tavalla hurjia, että Anna kiinnostui. Oli vuosi 2015, ja hän oli hiljattain eronnut.

”En ollut pakonomaisesti lähdössä etsimään kumppania. Ajattelin, että haluan ihan uteliaisuuttani mennä katsomaan, keitä siellä netissä on” Anna sanoo.

Olihan siellä vaikka keitä.

”Ei minulla ole aikaa eikä halua ravata oikeissa baareissa päivystämässä.”

”Päällimmäisenä erona reaalimaailman ja netin välillä on, että netissä on aivan valtava pulina. Jos tuntuu, ettei tapaa ketään, kukaan ei ole itsestä kiinnostunut eikä mitään tapahdu, niin netissä tämä kaikki on ihan toisin. Siellä on huimasti enemmän vauhtia ja paljon aktiivisia, ihania tyyppejä.”

Anna kirjautui Eliittikumppaneihin. Se naurattaa häntä, ja sivuston nimestä on irronnut vitsejä myös treffeillä.

”Että tässä minä, sinun eliittikumppanisi, nyt sitten olen.”

Anna kuvailee deittisivustoja virtuaaliseksi baaritiskiksi ja suosittelee siksi asennoitumaan nettideittailuun samoin kuin baaritiskillä jutusteltuun: rennosti, uteliaasti ja avoimesti.

”Olen aikuinen, työssä käyvä ihminen, ei minulla ole aikaa eikä halua ravata oikeissa baareissa päivystämässä. Sitä paitsi se on vähän vanhanaikaistakin.”

Nopeus houkuttaa

Nettideittailu on kasvanut räjähdysmäisesti koko 2000-luvun. Amerikkalaisen internetiin ja teknologiaan erikoistuneen Pew Research Centerin mukaan 15 prosenttia amerikkalaisista aikuisista on käyttänyt netin deittisivustoa tai puhelimen treffisovellusta.

45–64-vuotiaiden nettideittailu on tuplaantunut vuodesta 2013. Arviot vähän vaihtelevat, mutta ainakin joka viides parisuhde alkaa nykyään netissä.

Yksi syy nettitapailun suosioon on aika: nettiprofiilien selaamiseenkin sitä kuluu, muttei läheskään niin paljon kuin sosiaalisten, kiinnostavien kontaktien jahtaamiseen netin ulkopuolella.

Ainakin joka viides parisuhde alkaa nykyään netissä.

Ajankäytön merkitys korostuu, mitä aikuisempia ollaan: monilla on vähemmän uusia ja jännittäviä tilanteita, jos ei niitä itse erityisesti järjestä. Se ei silti tarkoita, etteikö elämään voisi löytyä vielä jotakin kutkuttavaa. Sen hankkimisen eteen on vain tehtävä jotakin, ja nettitreffisaitit ovat siihen helposti lähestyttävä keino.

Netissä on monen helpompi lähestyä tuntematonta ihmistä kuin summamutikassa jossain muualla. Ihmisestä on ulkonäön lisäksi saatavilla vähän muutakin perustietoa.

Häpeää ja hankalia kysymyksiä

Verkosta on tullut niin oleellinen osa elämää, että ”todellisen” elämän ja nettielämän erottelu kahdeksi erilliseksi asiaksi tuntuu aikansa eläneeltä.

Silti nettideittailulla on vielä jonkinlaista stigmaa, minkä vuoksi Annakaan ei halua olla tässä jutussa koko nimellään.

”Kyllä itseänikin aluksi nolotti ja hävetti, että kehtaanko nyt laittaa kuvaani jonnekin treffipalstalle.”

On ollut tapana, että juodaan kumppanikokelaan kanssa kerran kahvit ja seuraavat kahvit sitten omissa häissä.

Nolostelu voi johtua siitä, ettei Suomessa oikeastaan ole ollut treffeillä käymisen kulttuuria ennen aivan viime vuosia. Meillä on kärjistetysti ollut tapana, että juodaan kumppanikokelaan kanssa kerran kahvit ja seuraavat kahvit sitten omissa häissä. Lisäksi kaikenlaisella itsensä esille tuomisella on suomalaisessa kulttuurissa ollut nihkeä kaiku. Siellä se nyt itseään tyrkyttää ja markkinoi.

Anna pääsi yli kuvakainoudestaan, mutta yhtä erikoisilta voivat tuntua algoritmeihin perustuvien deittipalveluiden pitkät ja vaativat kysymyslistat joilla selvitetään ihmisten sopimista toisilleen.

”Se on oikeasti aika mielenkiintoinen matka itseen. Jouduin itse ainakin aika syvällisesti pohtimaan, että kuka oikeastaan olen ja mitä haluan.”

Onnellisempia suhteita

Vuonna 2013 Chicagon yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa kävi ilmi, että internetissä alkaneet suhteet olivat onnellisempia ja kestivät pidempään kuin kasvokkaisesta tapaamisesta alkaneet suhteet.

Tutkimustulos ylitsevuotavasta onnellisuudesta vahvistuu Merikapteenin vaimo -blogissa, jota kirjoittavat Nina, 40, ja Veli-Matti, 38, Rahja. Veli-Matti on ammatiltaan merikapteeni, Nina on blogin vaimo ja he postaavat lähes päivittäin tihkuvasta lemmestään.

”Todellisen” elämän ja nettielämän erottelu kahdeksi erilliseksi asiaksi tuntuu aikansa eläneeltä.

Viime vuonna loppukesästä Veli-Matti huomasi, kun Nina kommentoi yhteisen Facebook-tuttunsa purjevenekuvaa. Hän muisti Ninan 20 vuoden takaa, sillä molemmat ovat kotoisin Kalajoelta ja tiesivät etäisesti toisensa. He eivät olleet kuitenkaan puhuneet toisilleen koskaan aiemmin.

”Olin aina ollut kiinnostunut Ninasta, mutta ajattelin, että Nina on ihan eri sarjassa kuin minä. Livenä baarissa en olisi koskaan uskaltanut mennä juttelemaan hänelle.”

Sosiaalisen median turvaväli madalsi kynnystä, vaikka Veli-Mattia jännittikin. Hän pyysi Ninaa Facebook-kaverikseen. Nina hyväksyi kaveripyynnön heti ja alkoi kommentoida Veli-Matin valokuvia.

”Kommenteissa alkoi sitten olla sydänhymiöitä.”

”Livenä baarissa en olisi koskaan uskaltanut mennä juttelemaan hänelle.”

Molemmat ovat olleet aiemmin naimisissa, Ninan avioliitto oli päättynyt kolmisen vuotta aiemmin ja Veli-Matin vuosi aiemmin. He olivat olleet myös Facebook-kavereita vuosia aiemmin, mutta olleet välissä pitkään pois Facebookista.

”Itse ajattelen niin, että Facebookissa ovat sellaiset, joilla ei ole elämää. Sitten kun on elämää, siellä ei tarvitse olla”, Veli-Matti sanoo.

Kun Veli-Matti rohkaistui lähettämään Ninalle ensimmäisen yksityisviestin Facebookissa, siitä alkoi viestittely, joka johti ensimmäiseen tapaamiseen viikon kuluttua kaveripyynnön lähettämisestä – ja kuulutusten hakemiseen viisi päivää ensitapaamisesta.

He ovat olleet nyt yhdeksän kuukautta naimisissa. Molempien Facebook-tilit ovat jäissä.

Huijarivaroitus

Jokainen on kuullut myös nettitreffeihin liittyviä kauhutarinoita. Sellainen on kerrottavanaan Kaisa Niemelällä. Tosin Kaisan kauhutarinalla on onnellinen loppu.

Kaisa, 37, alkoi pyöriä Suomi24.fi:n deittipalstalla vuonna 2004. Hän oli 24-vuotias, parisuhteestaan juuri eronnut, ja siellä pyörivät kaveritkin. Nettideittailu oli uutta ja jännittävää.

”Hyvin nopeasti törmäsin siellä mielenkiintoiseen kaveriin. Juteltiin ensin chatissa, ja sitten aloimme kirjoittaa toisillemme sähköposteja.”

Nykypäivään verrattuna nettitreffailu oli lapsenkengissä. Ei ollut älypuhelimia pikaviestitoimintoineen, ei tarkkaan laadittuja profiileja, ei Facebookia eikä muuta sosiaalista mediaa, jossa toisen elämää olisi voinut vähän vilkuilla. Deittipalstat olivat ilmaisia ja kaikille avoimia.

”Hän oli juuri semmoinen kuin olin miehen toivonut olevan. Urheilullinen ja komea.”

Kaisa Niemelä kirjoitteli miehen kanssa useamman kuukauden ajan pitkiä sähköposteja ennen kuin he tapasivat.

”Hyppäsin koko ajan sähköpostissa katsomassa, oliko tullut viestiä.”

Kun mies lopulta tuli länsirannikolta tapaamaan Kaisaa Hämeenlinnaan, se oli siinä.

”Hän oli juuri semmoinen kuin olin miehen toivonut olevan. Urheilullinen ja komea.”

Mies ajeli Kaisan luokse lähes joka viikonloppu ja kävi usein viikollakin. Jotakin outoa hänessä kyllä oli.

”Hänellä esimerkiksi oli prepaid-liittymä eikä hän koskaan käyttänyt pankki- tai luottokorttia vaan pelkkää käteistä.” Kaisa ei mennyt myöskään koskaan miehen kotipaikkakunnalle, ja kun he kävivät yhdessä jääkiekko-otteluissa, joissa mies törmäsi tuttuihinsa, tilanteissa oli jotakin hämmentävää.

Hänellä oli prepaid-liittymä eikä hän koskaan käyttänyt pankki- tai luottokorttia vaan pelkkää käteistä.

Kun Kaisa ja urheilullinen unelmien mies olivat tapailleet pari vuotta, he lainasivat Kaisan isän autoa, jonka avaimet unohtuivat miehen taskuun, kun hän lähti takaisin kotipaikkakunnalleen. Alkoi vimmainen metsästys, mistä miehen saa kiinni.

”Lopulta jotenkin miehen auton rekisterinumeron kautta saimme yhteyden hänen vanhempiinsa, jotka luulivat, että puhelumme on jokin pila.”

Kävi ilmi, että mies oli kaksi vuotta esiintynyt Kaisalle väärällä nimellä ja oli naimisissa.

”Jos menisin uudelleen nettiin etsimään seuraa, niin tuskin uskoisin kenenkään juttuja siellä.”

Siitä on nyt reilut kymmenen vuotta – ja Kaisa on miehen kanssa edelleen yhdessä. He ovat muuttaneet yhdessä länsirannikolle ja miehestä on tullut hyvä isähahmo Kaisan kahdelle pojalle.

”Onhan tämä ihan uskomatonta. Jotkut kaverini ovat tästä vieläkin ihan järkyttyneitä”, Kaisa nauraa puhelimessa.

Mies tuli parin viikon kuluttua kiinnijäämisestään selvittämään asian ja pyytämään Kaisalta anteeksi, ja tuli uudelleen ja uudelleen, kunnes Kaisa antoi anteeksi. Hän erosi avioliitostaan ja aloitti elämän Kaisan kanssa.

”Luottamuksen rakentamiseen meni kauan. Nyt jos menisin uudelleen nettiin etsimään seuraa, niin tuskin uskoisin kenenkään juttuja siellä yhtään.”

Treffeille jo samana päivänä

Myös Anna on kuullut nettikoijareista, mutta muistuttaa, että jokaisen nettideittisivuston ohjeet ja vinkit kannattaa lukea ja noudattaa perusohjeita siitä, miten tuntemattoman kanssa toimitaan.

Hänen omat kokemuksensa ovat lähes pelkästään hyviä. Anna on käynyt nettideitti-urallaan yhteensä noin viisillätoista treffeillä. Muutama niistä löytyi maksullisen treffisivuston kautta ja loput Tinderistä.

”Tinderin hyvä puoli on, että treffirotaatio on paljon nopeampi. Siellä on myös paljon enemmän paikallista tarjontaa, ja treffeille pääsee pian.”

”Netti on vähän sellainen ihmisten sekatavarakauppa.”

Anna suosittelee käyttämään Tinderiä myös, jos kaipaa samaksi päiväksi seuraa vaikka leffaan tai museoon, ja lomamatkoilla siitä voi olla paljon ekstrailoa.

”Tapasin esimerkiksi Ranskassa todella hauskan tyypin, joka vei minut museoon ja syömään.”

Viime aikoina Anna on pitänyt taukoa nettideittailusta, ettei ”mieli saastu”.

”Haluan suhtautua jokaiseen treffikumppaniin arvostavasti ja ajatella, että jokainen kohtaaminen on tärkeä, vaikka netti onkin vähän sellainen ihmisten sekatavarakauppa.”

Kesäksi hän suunnittelee palaavansa nettideittailemaan. Ehkä treffisivustolle, sillä tällä hetkellä kirjoittelemalla tutustuminen tuntuu hyvältä.

”Sen olen todella oppinut, että kysyntää ja tarjontaa riittää.” G

Näyttelijä Eero Ritala tekee työnsä tosissaan, muttei koskaan tosikkona. Eläinkunnan tuotteista hän luopui siksi, että haluaa muuttaa valinnoillaan maailmaa.

A Armollisuus. Viime vuosina olen oppinut armollisuutta itseäni ja muita kohtaan, nuorena olin kriittisempi. Hektisessä ja kilpailuhenkisessä maailmassa lempeys tuo rauhaa ja rentouttaa. Armollisuus on myötätuntoa ja hyväksyvyyttä.

B Berliini. Ymmärrän, että Berliini on ikäpolveni ja taiteilijoiden klisee. Se on rento, boheemi ja käytännöllinen. Raitiovaunut tulevat saksalaisen tarkasti, ja kioskit ovat auki kellon ympäri. Mielenkiintoisinta teatteria tehdään Berliinissä. Viime kesänä näin neljän tunnin saksankielisen esityksen. Rakastin joka hetkeä, vaikka en puhu saksaa.

C Coenin veljekset. Fanitan harvoin ketään, mutta Coenien elokuvat ovat hyviä. Suurin osa on rikostarinoita, joiden pääosassa on toope rosvo. On mahtavaa seurata, kuinka tekijät yrittävät selvitä tekosistaan. Mukana on myös aina fantasian taso, satu. Elokuvat ovat todellisuuspakoa parhaimmillaan.

D DJ Vauvaukki. Urani tiskijukkana alkoi kuusi vuotta sitten Omatunto-klubilla Kansallisteatterissa. Näyttelijänä olen muiden armoilla, mutta Vauvaukkina saan leikkiä hetken jumalaa ja soittaa illan soundtrackin. Tällä hetkellä neuvottelen, saanko syksyksi ohjelman Radio Helsinkiin.

E Ehdottomuus. Pitäisi olla aina valmis muuttamaan mielipiteitään. Ehdottomuus saa käpertymään, mikä on vaarallista kommunikaatiolle ja luovuudelle. Jos mietin, miksi joku ihminen ei vaikuta mukavalta, hän yleensä paljastuu ehdottomaksi. Jukka Viikilä kirjoitti Akvarelleja Engelin kaupungissa -romaanissaan, että parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään. Se on osuvasti sanottu.

F Feud: Bette and Joan. Yksi viime aikojen hienoimmista tv-sarjoista. Jessica Lange ja Susan Sarandon tekevät henkeäsalpaavat roolisuoritukset. Naiset esittävät Bette Davisia ja Joan Crawfordia, jotka eivät totisesti olleet hissukoita.

”Valtioiden pitäisi kustantaa kansalaisilleen yksi matka, joka ei saisi suuntautua Kanariansaarille.”

G Gin tonic. Juon yleensä viiniä tai olutta, koska en ole drinkkien ystävä. Jos otan jotain muuta, se on aina gt. Täydellinen kesäjuoma, joka kohosi Napue-ginin ansiosta vielä uudelle tasolle.

H Häät. Ystäväni menee tammikuussa naimisiin meksikolaisella paratiisisaarella. Sain veronpalautuksia, joten pääsen unelmamatkalle paikan päälle.

I Ilo. Leimaa tekemistäni. Taiteellinen prosessi menee harjoituksissa ja esityksissä parhaiten eteenpäin ilon kautta. Kielteisessä tai pelokkaassa ilmapiirissä ei ole ikinä yhtä luovaa. Vaikka sisältö olisi vakava, ilmapiiri voi olla iloinen. Se kannustaa rohkeuteen.

J Joulumaa. Kun ohjaaja Inari Niemi pyysi minua mukaan loppuvuodesta ilmestyvään elokuvaansa, olin innoissani. Esitin luomutilallista vegaania. Toivon, että voimme tehdä jatkossakin yhteistyötä. On palkitsevaa löytää työpari, jolla on samanlainen tyyli työskennellä. Minulle jäi tunne, että pystyin tuottamaan juuri sellaista jälkeä kuin Inna halusi.

K Karl Ove Knausgård. Kun luin Knausgårdia, kävin läpi lapsuuttani ja suhdetta perheeseeni. Kirjojen avulla tein matkan itseeni. Knausgård ei päästä lukijaansa helpolla, vaan pakottaa tämän miettimään. Hän kirjoittaa järisyttävästi.

L Leevi and the Leavings. Bändi on kulkenut mukanani aina. Lapsena kappaleet tuntuivat pikkutuhmilta ja naurattivat. Iän myötä tajusin, kuinka merkittäviä biisejä ne ovat. Parhaimmat vedot ovat Rin Tin Rin ja Muotitietoinen.

M Matkustaminen. Valtioiden pitäisi kustantaa kansalaisilleen yksi matka, joka ei saisi suuntautua Kanariansaarille. Jokaisen olisi hyvä tuntea itsensä ulkopuoliseksi sekä oppia, kuinka toiseen voi luoda kontaktin. Matkustelu avartaa.

N Nizza. Kävin Nizzassa ensimmäistä kertaa huhtikuussa. Kuuden päivän loma tuntui kolmelta viikolta. Ranskan Riviera tarjosi vuoria, merta, aurinkoa ja lyhyen matkan Cannesiin sekä Monacoon. Voisin asua Nizzassa. Ranskalaiset ovat tyylikkäitä.

”Jos uteliaisuus loppuu, elämä loppuu.”

O Onnela. Yksi urani kovimmista haasteista, Solsidan-sarjan suomalainen versio. Kaikki vertaavat sarjaa alkuperäiseen. Lisäksi tein ensimmäisen pääroolini televisiosarjassa. Paineisiin auttoi armollisuus ja se, että vaimoani näytteli Elena Leeve. Avioparin esittäminen onnistuu meiltä, koska olemme tehneet sitä vuosia Q-teatterissa.

P Pyöräily. Parasta, mitä tiedän. Ostin juuri uuden pappapyörän, jolla huristelen joka paikkaan. Loistava tapa tutustua uusiin nurkkiin.

Q Q-teatteri. Toinen teatterikorkeakouluni, jossa pääsin muun muassa Elina Knihtilän oppiin. Olen saanut tehdä näköistäni teatteria, joka tuntuu katsojamäärien perusteella kiinnostavan myös muita.

R Rytmi. Näyttelijän työssä rytmi tulee esiin dialogissa, lempimusiikkini LCD Soundsystem on rytmikästä. Joskus istun Rytmi-ravintolassa Hakaniemessä.

S Sulkapallo. Pelaan muutaman kerran viikossa Merihaassa. Ystävilläni ja minulla on Facebook-ryhmä, jossa on parikymmentä jäsentä. Huutelemme siellä peliseuraa. Olen tietenkin paras.

T Tosissaan, vaan ei tosikkona. Kiteyttää oleellisen. Jos tilanne lukkiutuu, se laukeaa usein siihen, että joku alkaa nauraa. Se, että on hauskaa, ei tarkoita, että toiminta olisi tehotonta. Vältän ryppyotsaisuutta.

U Uteliaisuus. Jos uteliaisuus loppuu, elämä loppuu. On maailman kiinnostavinta olla kiinnostunut kaikesta ympärillään olevasta. Se pitää hengissä.

”Tanssikulttuuria ylläpitävät vanhukset ovat loistavia.”

V Vegaani. Vegaaniksi ryhtyminen on yksi aikuisikäni merkittävimmistä kehollisista ja mielellisistä muutoksista. Se sai alkunsa Cowspiracy-dokumentista. En ole katunut päivääkään. Saan näin paremmin yhteyden ympäristööni ja itseeni. Laihduin myös yli kymmenen kiloa, mutta se ei ole pääasia. Haluan uskoa, että maailmaa voi muuttaa valinnoillaan.

W Will Ferrell. Niin röntti näyttelijä kuin olla ja voi. Ferrell on pähkähullu. Luulen, että hän ei mieti yhtään mitään, tekee vain.

X Xavier Dolan. Elokuvaohjaaja, 28-vuotias ihmelapsi, joka on tehnyt jo viisi pitkää elokuvaa. Äidin ja pojan suhteesta kertova Mommy on hieno.

Y Yhteisö. En tykkää työskennellä yksin paitsi kirjoittaessani. Ryhmä on kaiken a ja o. Mitä useammat aivot, sitä parempi.

Z Zoolander 2. Turvaleffani, jonka katson aina, jos minulla on paha mieli tai krapula. Elokuva on täysin aivoton, nauran vedet silmissä koko ajan. Kun tuttavani kutsui Zoolanderia Facebookissa paskimmaksi leffaksi ikinä, oli ihanaa vastata, että rakastan tätä.

Å Åke Blomqvist. YouTube-hittikaveri, jolta olen oppinut diskoa. Tanssikulttuuria ylläpitävät vanhukset ovat loistavia, kuten Aira Samulin. Haluaisin tanssia enemmän.

Ä Ässä- ja ärrävika. Onnittelen itseäni siitä, että olen puhetyöläinen. Se ei lapsena vaikuttanut itsestään selvältä. Kun olin aikani pärisytellyt ja leikkinyt ampiaista, opin ässän ja ärrän. Harjoitusten jälkeen paitani oli aina kuolassa.

Ö Östermalmin kauppahalli. Kaunis, klassinen kauppahalli on vakiokohteeni Tukholmassa. Kauppahalleissa ylipäätään on aina mahtava tunnelma. G

Juttu on alun perin ilmestynyt kesä-heinäkuun 2017 Gloriassa.

Näyttelijä Eero Ritala, 34, asuu avopuolisonsa kanssa Helsingissä.

Valmistunut teatterikorkeakoulusta, näytellyt Q-teatterissa vuodesta 2008. Voitti parhaan miespääosan Jussin viisi vuotta sitten elokuvasta Kulman pojat.

Esittää yhtä pääosista Rakkautta vain -sarjassa, joka alkaa kesäkuussa Yle TV1 -kanavalla.

Nähdään syksyllä Onnela- ja Donna-televisiosarjoissa.

Muotisuunnittelija Jukka Rintala ja visualisti Matti Vaskelainen ovat kirjaimellisesti vauhdikas pariskunta, sillä työ pitää heidät tien päällä. Yhteinen bisnes on menestynyt vuosikymmeniä, vaikka välillä pidetäänkin napakoita kehityskeskusteluita.

Suomalaista muotia esittelevä gaalanäytös oli pidetty Washington DC:n esikaupunkialueella. Muotisuunnittelija Jukka Rintala ja hänen kumppaninsa, visualisti Matti Vaskelainen olivat jääneet pakkaamaan tavaroitaan pitkän illan päätteeksi. Kun kaikki oli valmista ja iltapuvut siististi valmiita kuljetukseen, oli jo yö, ja kaikki muut olivat poistuneet. Jukka ja Matti olivat ”keskellä ei mitään” eivätkä saaneet taksia.

Kaksikon ei auttanut kuin mennä tien varteen liftaamaan – smokit päällään.

Pian avolava-auto pysähtyi heidän kohdalleen, ja ikkunasta kurkkasi irokeesipäinen punkkari kavereineen. He lupasivat viedä Jukan ja Matin hotellille Washington DC:n keskustaan ja pyysivät heitä hyppäämään kyytiin.

”Istuimme lavalla pitkät tukat hulmuten ja olimme varmoja, ettemme selviä. Lopulta auto kurvasi hotellimme eteen renkaat ulvoen”, Jukka muistelee.

Anekdootti 1980-luvun lopulta kertoo olennaisen Jukan ja Matin 35 vuotta kestäneestä suhteesta ja työtoveruudesta: kyyti on ollut usein hurjaa, mutta yhdessä siitä on aina selvitty.

”Ajan enemmän kuin taksi, 50 000 kilometriä vuodessa.”

Viime kuukaudet he ovat työstäneet kesäkuun alussa Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä avattavaa, Jukan 40-vuotista taiteilijauraa esittelevää retrospektiivista näyttelyä. Siellä nähdään Jukan pukuja, luonnoksia, maalauksia, tekstiilejä, valokuvia ja koruja sekä Jukkaa inspiroineita maalauksia ja veistoksia museon taidekokoelmasta.

Työpäivät ovat venyneet pitkiksi, kun lisäksi kaksikko on kiertänyt erilaisilla messuilla ja myyntitapahtumissa ympäri Suomea.

”Ajan enemmän kuin taksi, 50 000 kilometriä vuodessa”, Matti sanoo.

”Mutta tämä työ onkin elämäntapa”, Jukka lisää.

Kahden esteetikon liitto

Kumppanukset tapasivat Helsingissä 1980-luvun alussa. Jukka työskenteli nahka- ja turkispukineita valmistavalla Friitalalla, Matti vastasi nuorisomuotia myyvän MicMacin myymälöiden esillepanosta. Molemmat olivat intohimoisia esteetikkoja ja rakastuivat. Vuonna 1984 he päättivät perustaa yhteisen bisneksen, Studio Jukka Rintalan. Jukka suunnitteli vaatteita, Matti huolehti brändin visuaalisesta ilmeestä ja markkinoinnista.

Nyt, 33 vuotta myöhemmin, työnjako on edelleen sama. Vuosien varrella he ovat suunnitelleet yhdessä satoja muotinäytöksiä ja tehneet puvustuksia näytelmiin ja musikaaleihin.

Miehet vakuuttavat työskentelyn sujuvan kivuttomasti.

”Aika vähän tulee konflikteja. Mutta onhan meillä välillä kehityskeskusteluita”, Jukka sanoo.

”Pitää ollakin. Jukkaa täytyy usein muistutella asioista”, Matti huomauttaa.

”Minulla on Matti kyllä hyvä muisti, liiankin hyvä”, Jukka lataa takaisin.

”Olemme olleet aikoinaan suuria bilettäjiä, mutta nyt tilalle on tullut rauhallisempia asioita.”

Monesti kaksikon aamut alkavat aamiaisella Bulevardilla sijaitsevassa Ekbergin kahvila-konditoriassa, joka on vain kivenheiton päässä heidän kodistaan ja Fredrikinkadulla sijaitsevasta studiostaan. Vapaa-ajallaan he viihtyvät Uudellamaalla sijaitsevalla mökillään, jonka pohjapiirros on Jukan isoisän puusepänverstaan mukaan tehty.

”Olemme olleet aikoinaan suuria bilettäjiä, mutta nyt tilalle on tullut rauhallisempia asioita”, Matti sanoo.

Kaksikon lähipiiriin kuuluu laajan ystäväjoukon lisäksi Jukan 38-vuotias poika ja tämän kaksi lasta.

Paroni Rintala

Kun Jukka oli 12-vuotias, hän tiesi haluavansa muotisuunnittelijaksi. Oli vuosi 1964, ja teollisuus- ja telakkakaupunki Porissa haave urasta muodin parissa oli vähintäänkin epätavallinen. Linja-autoaseman R-kioskilta oli kuitenkin löytynyt Vogue ja Harper´s Bazaar, jotka Jukka tutki aina tarkkaan.

”Kauneus kiinnosti”, hän selittää nyt.

Onneksi Ahlströmin tuotantosuunnittelijana työskentelevä Jukan isä ymmärsi taiteen päälle, ja myös palkanlaskijaäiti tuki poikansa luovia haaveita. Kun Jukka oli 18-vuotias, hänen äitinsä huomasi Anna-lehdessä ilmoituksen kansainvälisestä Euromuoti-kisasta. Jukka piirsi luonnokset, ja hänet valittiin kilpailuun. Voittoa ei tullut, mutta päätös alalle ryhtymisestä vahvistui.

Valmistuttuaan Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1976 Jukka työskenteli Friitalan lisäksi vuosia freelancerina muun muassa Marimekolle, Nansolle ja Joutsen Finlandille. Samalla hän loi Matin kanssa omaa nimeään kantavia mallistoja niin miehille kuin naisillekin ja on saanut työstään tunnustuksena muun muassa Pro Finlandia-mitalin ja Kultaisen Vaatepuun.

Jukan uniikit iltapuvut ovat Suomessa käsite, mutta samanlainen käsite on myös hänen oma, näyttävä tyylinsä.

”Jukan Viljo-pappa sanoi häntä aina paroniksi”, Matti sanoo ja hymyilee.

”Omasta mielestäni tyylini on kyllä ihan tavallinen”, mustavalkoruudulliseen Vivienne Westwoodin pikkutakkiin ja krokotiilikuvioisiin buutseihin pukeutunut Jukka vastaa.

Larin Parasken luonne

Matin isä työskenteli pankissa ja äiti oli kotirouvana. Perhe asui Pieksämäellä, mutta molemmat vanhemmat olivat karjalaisia. Äitinsä puolelta Matti kertoo olevansa legendaarisen runonlaulajan Larin Parasken sukua.

”Olen perinyt hänen kaikki vaikeat luonteenpiirteensä”, Matti sanoo, muttei suostu kertomaan, mitä ne ovat.

”Aina kun Pariisissa on jokin mielenkiintoinen näyttely, ostamme lentoliput.”

”Matti on ainakin seurallinen ja utelias. Yleensä hän viihtyy, kun on paljon tuttavia. Tampereen messuillakaan sinua ei näkynyt missään moneen tuntiin”, Jukka kiusoittelee.

”Tein pr:ää”, Matti selventää, ja kuvaa sitten puolestaan Jukkaa nopeasti räjähteleväksi ja leppyväksi persoonaksi.

Matti on opiskellut aikoinaan Markkinointi-Instituutissa ja tehnyt uransa aikana visuaalista suunnittelua myös ulkopuolisille. Hän on muun muassa somistanut kauppakeskuksia, vaateliikkeitä ja erilaisia messuosastoja ja tehnyt stailauksia muotinäytöksiin. Matti tekee myös hiuskoristeita ja hatukkeita Jukan suunnittelemiin iltapukuihin. Vapaa-ajallaan hän on harjoittanut taiteellista silmäänsä akvarellimaalauskursseilla.

Magnolioita Pariisissa

Inspiraatiota työhönsä Jukka ja Matti hakevat ulkomaanmatkoilta ja eri kaupunkien taidetarjonnasta. Henkireikiä kaksikolle ovat olleet muutaman kuukauden residenssipaikat esimerkiksi New Yorkin Manhattanilla ja Firenzessä, mutta kaikkein rakkain kaupunki on Pariisi.

”Aina kun Pariisissa on jokin mielenkiintoinen näyttely, ostamme lentoliput. Viimeksi olimme Karl Lagerfeldtin valokuvanäyttelyssa ja Jean-Paul Gaultierin uraa esittelevässä näyttelyssä Grand Palais’sa”, he kertovat. Myös ranskalaisen ekspressionistin Bernard Buffet’n näyttely on jäänyt mieleen, varsinkin Buffet´n tekemä muotokuva Christian Diorista.

”Matti haluaa nykyään piiloutua, enkä ymmärrä miksi.”

Yksi Jukan ja Matin lempipaikoista on Châteu de Vincennesin linnan puutarha, jossa luonnonvaraiset ja istutetut kasvit sulautuvat kauniisti yhteen. ”Se on todella upea varsinkin keväisin, kun magnoliat kukkivat”, Matti sanoo.

Pariisissa kaksikko tekee yleensä myös vaatehankintansa, usein Marais’n kaupunginosassa. Sieltä löytyy muun muassa Jukan lempikenkämerkin Jean-Babtiste Rautureaun liike, josta hän on ostanut esimerkiksi pitkävartiset kiiltonahkasaappaat.

Matti kuvailee pukeutuneensa nuorempana ”kuin huutomerkki”, mutta alkaneensa suosia viime vuosina eleettömämpää tyyliä ja räikeiden värien sijaan mustaa.

”Matti haluaa nykyään piiloutua, enkä ymmärrä miksi”, Jukka ihmettelee. G

Juttu on alun perin ilmestynyt kesä-heinäkuun 2017 Gloriassa.

Jukka Rintala, 65, muotisuunnittelija ja Matti Vaskelainen, visualisti.

Asuvat yhdessä Helsingin Punavuoressa.

Pyörittävät Studio Jukka Rintalaa.

Parasta kodissa? Jukka: Italialaisen Piero Fornasettin aurinkolamppu. Matti: Jukan mustavalkoinen akvarelli.

Sisustusfilosofia: ”Olemme yhdistäneet kotonamme hyvin eri tyylejä ja tehneet seinälle kollaaseja erilaisista taideteoksista. Aina ei tarvitse olla tavanomainen.”