Tiina Alahuhta-Kasko ihastui lapsena designyritys Marimekon vahvoihin naisiin. Nyt hän jatkaa Armi Ratian ja Kirsti Paakkasen työtä Marimekon toimitusjohtajana.

Jos Marimekon uutta toimitusjohtajaa Tiina Alahuhta-Kaskoa ei olisi olemassa, hänet pitäisi keksiä: nuori, energinen nainen, joka on imenyt Marimekko-ideologian itseensä jo lapsena. Hänen työparinaan CEO:na jatkaa Mika Ihamuotila, joka sanoi olevansa iloinen, että toimitusjohtajaksi valittiin oman talon kasvatti.

Alahuhta-Kasko on tehnyt koko työuransa Marimekolla. Hän ihastui merkin iloisiin kuvioihin ja elämänmyönteiseen ideologiaan isoäitinsä kautta. Monella tavalla hän on persoonaltaan hyvin samankaltainen kuin johtamansa yhtiö: täynnä konstailematonta energiaa ja hyväntuulisuutta.

Marimekko ei ole selvinnyt kolhuitta viime vuosien laskusuhdanteesta. On mielenkiintoista nähdä, toteutuvatko Armi Ratian visiot maailmanvalloituksesta uuden johtajan tartuttua ruoriin.

Armilla on paikkansa voimakkaiden naisjohtajien saagassa; hänestä on juuri julkaistu Jörn Donnerin ohjaama elokuva Armi elää! ja hänelle suunnitellaan nimikkopuistoa Helsinkiin. Tiina Alahuhta-Kaskon ura on vasta nousukiidossa, mutta hän on jo toinen niistä kahdesta naisesta, jotka toimivat Suomessa pörssiyhtiön toimitusjohtajana.

Ura

”Vanhempani kannustivat minua etsimään oman juttuni, johon suhtautua intohimoisesti. Mutta minulle ei ole koskaan annettu suuntaviivoja eikä minua ole luotsattu johtajuuteen tai yrityselämään. Olen aina ollut oman tieni kulkija.

Kiinnostuin lapsena muodista ja designista ja ahmin aikakauslehtiä, joita tilasin muun muassa Englannista.

Ehkä isoäitini ja tätini vaikutuksesta minua alkoi jo nuorena kiehtoa Marimekon tarina, sillä he pukeutuivat pelkästään Marimekon vaatteisiin. Muistan, kuinka sain lapsena Iloisen mekon isoäidiltäni. Hänellä oli itsellään samanlainen, ja lähdimme ne yllämme kesäpaikassa hakemaan munia viereiseltä tilalta.

Pikkuhiljaa ihastuin Marimekon muotokieleen, filosofiaan ja vahvoihin visionäärisiin naisiin.

Opiskelin kauppakorkeakoulussa kansainvälistä liiketoimintaa. Tein myös kansainvälisen johtamisen tutkinnon ja suoritin sen osittain Pariisissa. Niihin aikoihin pääsin kesätöihin Marimekolle ja oivalsin, että tämä on ala ja yritys, jota kohtaan tunnen intohimoa. Marimekon aitous ja rohkeus tuoda värien ja kuvioiden kautta iloa ihmisten arkeen sopi yhteen arvojeni ja ajatusteni kanssa. Tein gradunkin Marimekolle. Tutkin siinä yrityksen imagon ja identiteetin välistä eroa.

Kirsti Paakkanen palkkasi minut kymmenen vuotta sitten vastaamaan kansainvälisestä pr-toiminnasta. Pääsin hänen kauttaan mielettömään oppiin. Hän heitti minut suoraan kylmään veteen ja kutsui sitä kouluttamiseksi. Sitä kautta aloin kehittyä ja oppia pr-toimintaa ja brändin rakentamista. Kirsti oli vaativa ja inspiroiva pomo. Hän kannusti aina rohkeuteen ja antoi suoraa palautetta. Olemme edelleen hyviä ystäviä.

Sama koulutus on jatkunut Mika Ihamuotilan kanssa. Myös Mika on innostava esimies, joka on pannut uusiin tilanteisiin ja antanut tilaa kasvaa. Olen päässyt Marimekossa tekemään unelmaduuniani, joten en ole kokenut syytä lähteä muualle töihin.

Uteliaisuus

Olen aina ollut tosi utelias. Se on oppimisen edellytys. Inspiroidun erilaisista persoonista ja saan heistä valtavasti. Marimekossa erilaiset ihmiset ja heidän persoonansa ovat koko yrityskulttuurimme ydintä. Rakastan sitä!

Minulla on aina ollut erilaisia kaveripiirejä, ystäviä monilta aloilta taiteen parista filosofiaan ja liiketoiminnasta lääketieteeseen. Se on suuri rikkaus.

Arvot

Jos saisin pitää vain yhden arvon, valitsisin rehellisyyden. Muita tärkeitä arvoja ovat ihmisten kunnioittaminen, avoimuus, jatkuva kehittyminen ja aitous että on oma itsensä. Vain aitouden kautta voi rakentaa itsensä näköisen elämän. Myös huumori on todella tärkeää, ja erityisesti tilannehuumori naurattaa minua. Itseään ei saa ottaa liian vakavasti.

Luonne

Olen aina ollut energinen, jopa ylitsepursuavan energinen, paitsi ehkä pitkien mannertenvälisten lentomatkojen jälkeen. Käytän lentomatkat hyödykseni tekemällä töitä. Lentäessäni pystyn keskittymään syvempää ajattelua vaativiin asioihin. Olen onnekas enkä kärsi pahasta jet lagista. Käytännössä vain päätän, että elän siinä aikavyöhykkeessä, jossa olen.

Innostun todella helposti asioista ja toivon, että se tarttuu muihin. Pidän suurista, myös mahdottomalta tuntuvista haasteista ja olen periksiantamaton. Olen hyvin kiinnostunut ihmisistä ja tykkään tehdä töitä ja saavuttaa asioita yhdessä. Pahin työtilanne on sellainen, jossa minun pitää istua yksin huoneessani ja naputella jotain yksinäni.

Olen vaativa. Kaikkein vaativin olen itseäni kohtaan. Perfektionismi on suurin heikkouteni. Tämä ei tosin näy kotona: siellä työnnän kaiken vain kaappiin. Mieheni ei oikein arvosta tätä kodin ilmeen nopeasti ”siistivää” tapaani.

Perfektionismissa on hyvätkin puolensa, mutta olen yrittänyt kehittää tässä itseäni. Minun on valittava ne asiat, joihin uppoudun täysillä. Olen aika temperamenttinen, mikä näkyy tietyissä tilanteissa puhenopeuteni kiihtymisenä. Mutta haluan selvittää epäselvyydet heti enkä ole yhtään pitkävihainen.

Olen ollut mieheni Antin kanssa naimisissa seitsemän vuotta. Tapasimme yhteisten ystävien kautta melkein kymmenen vuotta sitten. Hän on meistä enemmän introvertti. Koen, että meillä on hyvä balanssi, täydennämme toisiamme.

Rehellisyys

Rehellisyys on meidän suomalaisten valttikortti maailmalla. Emme ehkä itse ymmärrä, kuinka rehellisyyttämme arvostetaan muissa kulttuureissa, että meidän sanamme on sopimuksen veroinen. Suorapuheisuudella ja rehellisyydellä saavuttaa paljon. En siedä epäaitoutta. Se on sama asia kuin epärehellisyys. Pinnallisuutta näkee jonkin verran muotimaailmassa.

Toissavuotinen plagiointitapaus oli meille marimekkolaisille niin kuin luonnollisesti asiakkaillemmekin suuri pettymys. Mutta nopeasti sisuunnuimme siitä yhdessä ja jatkoimme eteenpäin. Opimme, että vaikeudet voidaan kääntää jopa vahvistaviksi tekijöiksi. Vaikeuksien hetkellä johtajuus mitataan, ja tällaisissa tilanteissa korostuvat viestinnän, avoimuuden ja läpinäkyvyyden tärkeys. Koimme, että saimme myös suomalaisten tuen.

Täydellisyys

Täydelliseen vapaapäivään kuuluu ensin kunnon aamiainen kotona. Saatamme mennä kaupungille istuskelemaan kahviloihin. Tykkään katsella ihmisiä. Ihanaan vapaapäivään kuuluu myös ratsastusta Lohjalla ja illallinen, joka kokataan usein yhdessä ystävien kanssa. Lempiruokani on piemontelainen voi-salviapasta.

Vastuu

Ennen kuin ottaa vastuun vastaan, sitä pitää pohtia. Toimitusjohtajan pestin tuoma vastuu tuntui luontevalta, mutta tietysti mietin sitä pitkään. Tunnen suurta nöyryyttä tehtävän edessä. Onneksi en ole yksin, vaan tukenani on koko henkilökunta ja Mika, joka jatkaa CEO:n tehtävissä. Olemme tehneet pitkään töitä yhdessä ja olemme hyvä työpari.

Päivä, jolloin hallitus päätti nimittämisestäni, oli jännittävä. Sain tietää valinnastani Mikalta. Olin silloin vielä töissä ja aloin heti valmistautua seuraavaan päivään, sillä pörssitiedote oli lähdössä aamulla kello 8.30. Siinä piti pitää pää kylmänä.

Meillä oli Marimekon pääkonttorissa Herttoniemessä lämminhenkinen ja hauska tilaisuus, jossa Mika polvistui henkilökunnan edessä ja pyysi minua toimitusjohtajaksi. Se tuli aivan yllättäen, ja sain vielä sylillisen vaaleanpunaisia kukkia. Tilanne kuvaa hyvin Marimekkoa: teemme paljon töitä mutta huumoria unohtamatta.

 

Kilpailuvietti

Aloitin pari vuotta sitten ratsastuksen ihan nollasta. Se on nöyryyttävä laji, mutta hyvällä tavalla. Siinä näkyy, miten minulle koko elämä on itsensä kehittämistä ja oppimista. Häviössä on aina kehittymisen siemen. Se, miten suhtautuu häviöön, kertoo paljon ihmisen kypsyydestä.

Minulla on vahva kilpailuvietti, mitä tulee yritykseen ja yhdessä saavuttamiseen. Henkilökohtainen kilpailuviettini liittyy itseni voittamiseen ja kehittämiseen.

Luottamus

Ihmisten johtamisessa kaikki lähtee luottamuksesta. Tätä haluan vaalia Marimekossa, ja se on jo Armi Ratian aikojen perua. Jos ei ole luottamusta, ei ole rohkeutta eikä luovuutta, ja silloin alkaa pelätä virheitä. Jos pelkää tekevänsä virheitä, ei voi onnistua täydellisesti missään.

Olen ollut todella onnekas, kun minulla on ollut kaksi niin innostavaa esimiestä kuin Kirsti ja Mika. He ovat luottaneet minuun ja antaneet mahdollisuuden kehittyä. Haluan itse olla samanlainen esimies.

Työn vastapaino

Työ ei ole kaikki, vaikka pidänkin siitä paljon. Ratsastuksen lisäksi harrastan tennistä ja juoksen. Asumme Helsingin keskustassa, siellä on ihanaa juosta pitkin rantoja. Hyvä ruoka kuuluu arkeen, ja nautin siitä paljon. Mieheni on paljon parempi kokki kuin minä, mutta olen hyvä apulainen, sous-chef.

Rakastan elokuvien katsomista. Asuimme lapsuudessani Kauniaisissa elokuvateatterin vieressä, olin siellä aina. Viimeisen vuoden aikana näkemistäni suosikkini on The Grand Hotel Budapest.

Työasiat eivät valvota minua. Mieli on rauhallinen, jos elää omien arvojensa mukaan, toimii aina omana itsenään ja kohtelee toisia siten kuin toivoisi itseään kohdeltavan.

Arki on minulle tärkeintä. Se on totta, vaikka se ehkä kuulostaa kliseiseltä. Yritän tehdä jokaisesta päivästä niin hyvän kuin mahdollista.

Juttu on julkaistu alun perin toukokuun 2015 Gloriassa.

 

 

 

Kuka?

* Tiina Alahuhta-Kasko, 33, on kauppatieteiden maisteri ja Marimekon toimitusjohtaja.

* Työskennellyt koko työuransa ajan Marimekolla eri tehtävissä.

* Naimisissa Antti Kaskon kanssa. Kasko työskentelee talouspäällikkönä logistiikka-alalla.

* Vapaa-ajalla harrastaa juoksua, ruoanlaittoa, tennistä ja ratsastusta.

Ammattihumoristi Paula Noronen on naurattanut ihmisiä jo vuosikymmeniä, vaikka tunnustautuu ujoksi. Se on hyvä, sillä juuri vähän sivusta näkee asioiden huvittavat puolet.

 

Mene katsomaan uusi Batman-elokuva ja tee siitä arvio.

Sen työtehtävän vuonna 1996 joensuulaisessa paikallisradio Rexissä Paula Noronen, 43, muistaa hyvin.

Parikymppinen Noronen oli muuttanut Joensuuhun päähänpistosta: miksei kokeilisi asua kaupungissa, jossa ei tunne ketään. Paikallisradioon hän oli päätynyt kävelemällä kadulta sisään ja kysymällä työpaikkaa.

Noronen tajusi, että huumori saattaakin olla asia, jonka hän osaa.

"Tein Batman-arviosta kolumnimuotoisen, ja kun se oli valmis, radion legendaarinen toimittaja Alpo Kettunen kuunteli sen. Hän jätti nauhan päälle post it -lapun, jossa oli hymynaama ja siinä luki, että hyvä, tämä oli hauska. Silloin ajattelin, että ahaa, tässä oli jotakin, joka nauratti!"

Noronen tajusi, että huumori saattaakin olla asia, jonka hän osaa.

Onneksi tajusi, sillä nykyään kirjailija, radiojuontaja, käsikirjoittaja ja tv-panelisti Noronen on yksi Suomen johtavista huumorin tekijöistä. Hän on vakiokasvo Nelosen Hyvissä ja huonoissa uutisissa sekä TV2:n Villissä kortissa. Hänen YleX:ää edeltävälle nuorisokanavalle Radiomafialle luomansa hahmo, Räkkärimarketin kassa, korsolainen Tarja Kulho, on legendaarinen. Ylen nuortenohjelmissa seikkailivat Norosen ideoimat Sartsa ja Timppa, jossa Timppana oli nykyään omasta muotimerkistään tunnettu Samu-Jussi Koski.

Ja hänen nykyinen päätyönsä, alakoulu-ikäisille suunnattu Supermarsu-kirjasarjansa, on myös niin hauska, että Norosen aikuiset tuttavat välillä hämmästelevät sitä ääneen.

”Vaikka olisihan se paljon oudompaa, jos kirjoissani ei olisi huumoria”, Noronen hämmästelee takaisin.

Ensimmäinen, Joona Tenan ohjaama Supermarsu-elokuva tulee ensi-iltaan 26. tammikuuta.

Mutta ennen kuin Paula Norosesta tuli julkisesti hauska, hän kirjaimellisesti hiiviskeli seiniä pitkin.

”Näin Radiomafian tuottaja minulle myöhemmin kertoi, kun menin sinne harjoitteluun. Olin kamalan ujo, ja siellä olivat töissä esimerkiksi Olga Ketonen, Ari Peltonen, Jusu Lounela ja Kristiina Tolkki, joita rakastin, ihailin ja jumaloin.”

Ja hiiviskelisi Noronen mielellään vieläkin, vaikka onkin jo paljon tottuneempi esiintymään.

 

”On otettava jotakin syötävää, että jaksan puhua itsestäni”, Noronen huokaa puoliksi vitsillä, mutta myös puoliksi tosissaan ja koluaa kahvilan tiskistä croissantin ja jaffan.

Paula Noronen kasvoi Järvenpäässä. Kun hän oli neljävuotias, nelihenkinen perhe (Paula, isä, äiti ja isosisko) muutti kerrostaloalueelta omakotitaloalueelle muutaman kilometrin päähän keskustasta.

”Samalla kadulla on muuten asunut myös Päivi Lipponen, mutta hän on sen verran vanhempi, ettei me tunnettu.”

Norosen lapsuus ja nuoruus kuulostavat niin tyypillisen 80-lukulaiselta, että kertomuksen voisi painaa lähihistorian oppikirjaan.

”Ensimmäinen urahaaveeni oli perustaa Suomeen taverna.”

Omakotitaloalueella oli paljon samanikäisiä lapsia, jotka perustivat etsivätoimiston, kuten siihen aikaan kaikki lapset kaikkialla Suomessa. Etsivätoimiston toimialana oli tietysti epäillä naapuruston perheitä erinäisistä rikoksista, mutta sitkeästä vakoilusta huolimatta mitään rikoksia ei koskaan löytynyt. 1980-luvun tekninen kehitys toi taskulamppuihin värikalvoja, jolla lampun valon värin saattoi vaihtaa. Sinistä valoa kasvoihinsa loimottamalla oli palkitsevaa pelotella kavereita metsässä. 15-vuotiaana Noronen sai kesätyön Suomen Sokerin henkilöstöravintolasta ja hankki rahoilla mopon, Suzuki PV 50:n, josta isä rahoitti osan tukeakseen lapsen työintoa. Lomamatkojakin tehtiin.

”Ensimmäinen urahaaveeni oli perustaa Suomeen taverna. Olimme Rodoksella, ja katsoin siellä ihaillen vahvoja tarjoilijoita, jotka jaksoivat kantaa kaksikymmentä annosta kanaa ja ranskalaisia kerralla ja olivat samaan aikaan hauskoja ja kivoja kaikille. En ollut aiemmin nähnyt mitään sellaista.”

Lukiossa Noronen alkoi esiintyä hyvän ystävänsä Heidi Nuutilaisen kanssa. He eivät olleet missään teatterikerhossa vaan tekivät keskenään näytelmiä, joista ei kunnianhimoa puuttunut, kuten uuden version Kalevalasta.

”Pelkäsin esiintymistä aivan hirveästi, mutta jäin nopeasti koukkuun siihen tunteeseen, kun olin voittanut pelkoni.”

Esiintyminen ei edelleenkään ole Noroselle mikään nautinnon lähde. Eikä tyhjänpäiväinen puhuminen.

Vaihto-oppilaana Hollannissa Noronen oli muutaman ensimmäisen viikon huomaamattaan niin vaitonainen, että vaihtoperhe huolestui. Ihan kiva kun olet täällä, mutta voisit joskus puhuakin jotain, he sanoivat.

”Pelkäsin esiintymistä aivan hirveästi, mutta jäin nopeasti koukkuun siihen tunteeseen, kun olin voittanut pelkoni.”

”Kysyin, että mitä oikein puhuisin. Perhe ehdotti, että kerro vaikka mitä olet tänään tehnyt, että menit kouluun. Toistin sitten, että menin tänään kouluun ja ajattelin, että kai näinkin voi kommunikoida. Ajattelen yleensä edelleenkin, etteivät minun ajatukseni ja menemiseni ketään kiinnosta.”

Lukion jälkeen Järvenpäästä lähdettiin Helsinkiin. Noronen oli töissä McDonald'silla Hakaniemessä ja haki Lahteen opiskelemaan näyttämötaidetta.

”Lauloin pääsykokeessa Juha Vainion Vanhoja poikia viiksekkäitä, koska yritin olla sielukas. Eikä se mene kovin korkealta.”

Hän ei päässyt sisään, mutta pääsi sen sijaan Joensuun lähelle Niittylahden opistoon.

”Pelkäsin kuollakseni, että siellä tehdään jokin esitys ja niinhän siellä tehtiin.”

Humoristin työ ei ole ammatti, johon olisi koulutus. Polku täytyy keksiä ja luoda itse eikä se useimmiten ole sen enempää suora kuin sileäkään.

”Jos nyt neuvoisin nuorta itseäni, sanoisin, että luota intuitioosi äläkä anna takaiskujen masentaa. Et ole vääränlainen, olet vain väärässä paikassa väärään aikaan.”

Noronen on tehnyt radio-ohjelmaa, jonka nimi oli Patterin välissä Paula ja Kati. Hänen sketsihahmonsa on mennyt naimisiin Frederikin kanssa. Hän sai Ylellä toteuttaa idean, jossa puhenäyteltiin – aamuyön lähetysaikaan – koko Top Gun -elokuva suomeksi. Ideat olivat luovia ja niin kreisejä, että välillä ne karahtivat esimiesportaassa kiville. Norosen työsopimuksia jatkettiin aina muutaman kuukauden pätkä kerrallaan

”Jos nyt neuvoisin nuorta itseäni, sanoisin, että luota intuitioosi äläkä anna takaiskujen masentaa. Et ole vääränlainen, olet vain väärässä paikassa väärään aikaan.”

”Kun Yleen tulivat vuosituhannen vaihteessa amerikkalaiset konsultit tekemään radiouudistusta, sinne luotiin tiimit. Minut laitettiin aamutiimiin ja kerrottiin, että tiimissä on kaksi tähteä, jotka juontavat, ja vaikka minä en pääse lähetykseen, olen silti tiimin tärkein henkilö, sen sielu, koska tehtävänäni on ottaa vieraat vastaan ja tarjota heille kahvia.”

Ensimmäisessä radiotyöpaikassaan joensuulaisessa paikallisradiossa Noronen kävi töissä ilmaiseksi. 1990-luvun alun lamassa kehitettiin systeemi, jossa nuori meni työharjoitteluun ja siltä ajalta yhteiskunta maksoi nuorelle työmarkkinatukea, joka oli käytännössä sama kuin työttömyyspäiväraha, himpun verran korkeampi. Tukikuukausien jälkeen ani harva palkattiin oikeisiin töihin, eikä Norosellekaan löytynyt Joensuusta työpaikkaa.

Mutta radiosta tuli Norosen media. Se on täydellinen väline ihmiselle, joka haluaa esiintyä vaikka kammoksuu sitä.

”Radiossa voi esiintyä muttei tarvitse näkyä.”

Noronen haki Helsinkiin ammattikorkeakouluun medianomiopintoihin. Pääsykokeissa järjestettiin jonkinlaiset psykologiset soveltuvuustestit. Noronen jäi varasijalle.

”Minulle soitettiin sieltä, etten kuulemma kykene ryhmätyöhön. Ensin vähän ihmettelin sitä, koska mielestäni olin tehnyt ryhmissä aika paljonkin kaikkea, mutta sitten rupesin ajattelemaan, etten varmaankaan sitten kykene.”

 

Noronen on myöhemmin tehnyt töitä lukemattomissa käsikirjoittajatiimeissä ja ryhmissä. Silti 20 vuoden takainen arvio kolkuttelee välillä takaraivossa.

”Hurjaa, että luodaan lyhyen tapaamisen jälkeen niin vahva kuva ihmisestä, joka saattaa vielä ruveta uskomaan arvioon. Voi siinä jotain perää olla, mutta ihan hyvin on silti mennyt!”

Hän pääsi kuitenkin Laajasalon opiston kuuluisalle radiolinjalle, jossa on opiskellut sellaisia mediahahmoja kuten Tuomas Enbuske, Jenni Pääskysaari ja Ile Jokinen. Sieltä aukesi unelmien harjoittelupaikka, Ylen Radiomafia, missä hän tuottaja Hansku Kurkelan mukaan hiipi seinänvierustoja pitkin.

Ensimmäisenä työnään Noronen teki kymmenosaisen sarjan aiheesta värit. Hän sai istua toimituksessa yksin kopissa apunaan arkistotyöntekijä. Se oli ihanaa, juuri sellaista työtä, missä seinänvierushiiviskelijän ei tarvinnut mennä kadulle haastattelemaan ihmisiä.

”Esimerkiksi violettia käsittelin niin, että pyysin Anita Hirvosta painamaan silmäluomiaan niin kauan, että hän näkee pelkkää violettia.”

Norosen tapa tehdä radio-ohjelmaa sai hänen tuottajansa ihastuksiin, mutta esimiehiä ei niinkään.

”Ajattelin kuulemma radion ihan väärin. Itse onneksi kuulin nämä palautteet vasta paljon myöhemmin.”

Nykyään ammattilaishumoristina Noronen testauttaa tv-ohjelmiin käsikirjoittamansa vitsit tv-alalla työskentelevällä puolisollaan.

Norosen huumori on aina perustunut arkisiin havaintoihin, siihen, kun katsotaan jokapäiväisiä asioita vähän vinosta kulmasta. Nykyään ammattilaishumoristina Noronen testauttaa tv-ohjelmiin käsikirjoittamansa vitsit tv-alalla työskentelevällä puolisollaan.

”Yleisin kommentti on, että en ymmärtänyt tuota”, Noronen hekottaa.

”Sitten hän kysyy, kuinka monta näitä [vitsejä] vielä on.”

 

Katsoakseen asioita eri kulmasta on seisottava vähän eri paikassa kuin muut. Noronen kirjoitti vuonna 2015 Image-lehdessä ilmestyneessä esseessä tunteneensa itsensä aina jollakin tavalla ulkopuoliseksi. Hän käsittelee ulkopuolisuutta tekstissään pääasiassa humoristisesti, mutta kirjoittaa myös siitä, kuinka ei lapsena sopinut ahtaisiin sukupuolirooleihin, joiden varjolla hänelle puettiin päiväkodissa väkisin prinsessamekko, kun pojat saivat mennä puuverstaaseen.

Imagen essee on kirjoitettu Norosen kahdelle lapselle, ja sen pontimena on Norosta viime vuosina eniten koskettanut yhteiskunnallinen asia, tasa-arvoinen avioliittolaki. Vuonna 2015 laki oli jo eduskunnassa hyväksytty, mutta sen kaatamiseksi uudelleen oli viritelty monenlaisia kampanjoita, joissa arvosteltiin perheitä. Ne ylittivät Norosen ärsyyntymiskynnyksen.

”En voinut olla ajattelematta niitä lapsia, jotka kuulivat ja ymmärsivät, mistä niissä kampanjoissa puhuttiin.”

”Välillä minua vaivaa se, miksen osallistu enempää yhteiskunnalliseen keskusteluun somessa.”

Laki tuli voimaan tämän vuoden maaliskuussa, ja nyt Noronen itsekin on Suomen lain silmissä virallisesti naimisissa.

”Välillä minua vaivaa se, miksen osallistu enempää yhteiskunnalliseen keskusteluun somessa, ja näyttääkö se siltä, ettei minua kiinnosta. Harvoin keskustelu siellä kuitenkaan johtaa mihinkään. Itse rakastan somea. On mahtavaa katsella ihmisten lomakuvia!”

Mutta onneksi silloin ei ollut somea, kun Noronen pääsi töihin Radiomafiaan.

”Jos silloin olisi ollut sosiaalinen media ja nettikeskustelut, en olisi nyt tässä. Olisin lopettanut heti!” Noronen sanoo.

”Nykypalaute on vain muutaman näppäilyn päässä ja voi olla hyvinkin raadollista. Tarja Kulhon hahmo herätti varmasti myös negatiivisia tunteita, ja tuskin niitä olisi palautteissa säästelty. Sen hetkinen ammatillinen itsetuntoni tuskin olisi sitä kestänyt.”

Siihen aikaan eivät tosiaan shoutboxit tai twitterit laulaneet. Noroselle on esimerkiksi selvinnyt vasta vuosia myöhemmin, miten kuunneltuja Tarja Kulhot olivat. Kuuntelijamäärät ja palautteet käsiteltiin tuottajapalavereissa tekijöiden korvien ulottumattomissa.

Sitten tuli taas radiouudistus, Radiomafia muuttui YleX:ksi ja käsikirjoitettu huumori lopetettiin kanavalta. Noronen siirrettiin hetken aikaa eläneen YleQ-kanavan aamuohjelmaan, josta koko tiimi sai potkut muutaman kuukauden jälkeen.

”Makasin masentuneena Töölön yksiössäni ja ajattelin, ettei minusta ole yhtään mihinkään. Sitten Samu-Jussi soitti ja pyysi kanssaan viikoksi etelään. Lähdin ja jätin kännykän kotiin, koska kuka minua kaipaisi.”

Sillä aikaa oli kuitenkin puhelin soinut kymmeniä kertoja. Henkka Hyppönen ihmetteli vastaajassa, miten Norosta on niin kovin vaikea saada kiinni. Hän pyysi Norosta käsikirjoittamaan Krisse Show'ta.

Nykyään Noronen on taiteen kandidaatti Taideteollisen korkeakoulun tv- ja elokuvakäsikirjoituslinjalta. Käsikirjoitus-, radio- ja muita huumoritöitä on riittänyt.

Vaikka Norosen ammatillinen itsetunto on vuosien varrella vahvistunut, hän ei esimerkiksi vieläkään kutsu itseään kirjailijaksi – vaikka on julkaissut 14 kirjaa.

”En tunne olevani kirjailija. Kirjailijat ovat sellaisia... syvällisiä, tai jotain sellaista, mitä en koe itse olevani, minun on hirveän vaikeaa rinnastaa itseni heihin. Voin olla kirjailija, jos joku muu määrittelee sen.”

”En tunne olevani kirjailija. Kirjailijat ovat sellaisia... syvällisiä, tai jotain sellaista, mitä en koe itse olevani.”

Pieru. Kun keskustellaan ammattihumoristin kanssa, on yksi aihe, jota ei voi olla ottamatta puheeksi. Se on pieru.

”Kyllähän pieru nyt naurattaa!” Noronen toteaa itsestäänselvyyden.

Yleensä ammattilaista on vaikea naurattaa. Erityisesti Norosta alkaa ahdistaa, jos hänelle on valmiiksi pedattu, että joku on aivan takuulla sikahauskaa. Silloin häntä ei ainakaan naurata.

”En esimerkiksi tajua, mitä tarkoittaa, kun joku nauraa kippurassa. Mitä se on? Itse en ainakaan ole koskaan nauranut kippurassa.”

Ellei sitten kyse ole pierusta.

”Jonkin aikaa sitten televisiosta tuli dokumentti, jonka nimi oli Pierut pilaavat elämäni. Siinä oli nainen, joka kertoi, koko ajan piereskellen, miten vaikeaa on esimerkiksi suunnitella häitä, kun pelkää piereskelevänsä koko vihkiseremonian ajan. Nauroin ääneen ohjelman ensimmäiset 15 minuuttia.”

 

Norosella ei ole huumorigenressä esikuvia eikä hän ole koskaan kokenut, että naisena ja naurattajana olisi jotenkin vaikeampaa kuin huumorin kentällä työskentelevillä miehillä.

Noronen ei haaveile Hollywoodista, tietenkään. Se olisi järvenpääläiselle seinänvierustahiipijälle kauhea paikka.

”Eivät sedät ole minua koskaan dissanneet. Oma kokemukseni on, että sedät ovat olleet innoissaan, kun on monenlaisia erilaisia tekijöitä. Ja oman huomioni mukaan naiskoomikoksi kutsuminenkin on parin viimeisen vuoden ajan jos ei nyt ihan loppunut niin ainakin vähentynyt paljon. Tästä voivat kyllä stand up -koomikot olla eri mieltä.”

Noronen ei haaveile Hollywoodista, tietenkään. Se olisi järvenpääläiselle seinänvierustahiipijälle kauhea paikka.

”En kaipaa tunnettavuutta yhtään. Kaipaan vain sitä, että saisin tehdä vielä isommin ja laajemmin näitä samoja hommia, joista nyt nautin.”

Niitä ovat tv:n hassuttelupaneeliohjelmat, radio-ohjelmat, Supermarsu- ja muutkin lastenkirjat ja -leffat – sekä myös aikuisille suunnatut kirjat.

”Olen aikuisille kirjoittamista miettinyt jo jonkin aikaa. Kyllä se vielä sieltä tulee."

Kuka?

Paula Noronen, 43, kirjailija, humoristi ja tv- ja radioesiintyjä.

Valmistunut taiteen kandidaatiksi Taideteollisesta korkeakoulusta.

Tunnetaan erityisesti Hyvät ja huonot uutiset -ohjelman vakiopanelistina, Supermarsu-lastenkirjoistaan sekä sketsihahmoistaan, kuten Tarja Kulhosta, joka esiintyi vuosituhannen alussa Ylen kanavilla.

Norosen Supermarsu-kirjoista valmistuu ensimmäinen elokuva, jonka ensi-ilta on tammikuussa.

Noronen on naimisissa, ja perheessä on kaksi lasta.

Mieheni varmaan luuli, etten keksisi enää uusia syitä vaihtaa huonekalujen järjestystä. Kuinka väärässä hän olikaan.

Kun olin eräänä aamuna siivonnut kolme tuntia – jynssännyt kyykyssä kylpyhuoneen lattiaa, imuroinut lattialla maaten nojatuolin takaa, siirrellyt irtonaisia huonekaluja paikasta toiseen imurin edestä – olin valmis julistamaan: koti pitää sisustaa siivoamista ajatellen ja helpottaen!

Miksei lähipiirissäni ole tarpeeksi käytännöllisiä ihmisiä, jotka olisivat ajoissa opettaneet, ettei kotona saa olla yhtään nurkkaa, johon ei pääse imurin varren kera vääntelemättä itseään ihmeellisille mutkille?

Kävelin ympäri kotia tarkkaillen. Meillä miinoja riitti: Hankalia mattoja, joiden päällä lepää raskaita huonekaluja. Kaappeja, joiden alle imurinvarsi ei mahdu mutta jonne pölymatot asettuvat. (Kaikissa huonekaluissa pitäisi olla pyörät alla!) Tauluja seinää vasten nojaamassa niin, ettei robotti-imurista voi uneksiakaan. Oli matkalaukkuja ”sisustusesineinä”, korotettuja askelmia ja sängyn alla niin painavia säilytyslaatikoita, että niiden nostaminen aiheutti rasitusvamman. Imuroiminen pienessä makuuhuoneessa tuntui pahalta rangaistukselta.

Koti oli sisustettu järkevän siivousihmisen painajaiseksi. Vain provosoidakseen kissa oksensi lauteiden alle.

Niinpä järjestin seremoniallisen viikonlopun. Sen lisäksi, että pesimme saunan ja uunin, nostimme taulut seinälle ja siirsimme matkalaukut kellariin (projektiin kuului sivutuotteena myös vintin siivous). Nostimme seinäkoukkuihin tavarat, jotka olivat lojuneet lattialla. Koti näytti paremmalta. Siivoaminen helpottui.

Kysyimme jälleen kerran itseltämme: Miten ihmeessä juuri sellaiset asiat kotona jäävät tekemättä, joista lopulta suoriutuu parissa tunnissa, ellei jopa minuutissa.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.
Hanna Jensenin kolumni on julkaistu Glorian Kodissa 8/2017.