”Parisuhteessa liiallinen rehellisyys voi rikkoa toista", sanoo Glorian muotikuvissa loistava Paula Vesala

Paula Vesalalla oli unelma: että pääsisi kotiin ja voisi keittää kahvit omalla keittimellä.

Hän oli juuri täyttänyt kahdeksantoista ja päätynyt masennuksen ja itsemurhayrityksen takia Siilinjärven psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle.

–Se oli minulle pelastava kokemus. Ensimmäistä kertaa joku piti minusta huolta ja sanoi, etten saa tappaa itseäni. Osastoaika on varmasti iso syy, miksi olen yhä hengissä, Vesala sanoo.

Nuori Vesala oli muuttanut omilleen jo 15-vuotiaana.

–Lapsuus oli raju. Isäni kuoli jo ennen syntymääni, ja isäpuoleni oli alkoholisti, joka kuoli oman käden kautta.

Välit äitiin olivat välillä huonot. Lapsuudenkodissa väkivalta oli läsnä, mutta apua ei saanut hakea: ei poliisilta eikä mielenterveyden ammattilaisilta.

Vesala halusi huolehtia pikkuveljistään. Hän muistaa elävästi ne kerrat, kun he suojelivat isoveljiensä kanssa toisiaan, piilottelivat aselippaita ja laskivat viinaa alas lavuaarista.

–Sisaruusvoimalla mentiin. Masennusta käsitellessäni olen tajunnut, että vaikka yritin kuolla, halusin aina pohjimmiltani elää. Kaipasin hulluna rakkautta lapsena ja nuorena. Hankalinta oli opetella rakastamaan itseään. Sitä opettelen vieläkin.

Tärkeä valinta: olla häpeämättä

Vesala kertaa lapsuuttaan rauhallisesti. Vakavana mutta vapautta äänessään. Hän haukkaa väliin palan patongistaan. Pureskelee ja jatkaa sitten päättäväisesti matkaa kohti menneitä kipupisteitä.

–Minusta tuli lapsuudessa väkisinkin sellainen pikku sissi. PMMP:n aikana en puhunut mitään lapsuudesta tai nuoruudesta. Häpesin sitä, enkä halunnut saada vaikean menneisyyden takia erityiskohtelua tai oikeuttaa käytöstäni.

Mieli muuttui Vain elämää -sarjassa, vähän yli kuusi vuotta sitten.

–Kun menin Vain elämää -kuvauksiin, päätin, että vastaan rehellisesti, jos kysytään. Valitsin olla häpeämättä. Sehän on vain minun elämääni. Usein ihmiset menevät shokkiin, kun kerron masennuksestani. He ovat hirveän pahoillaan ja haluavat halata. Mutta mennyt ei tee minuun enää haavoja.

Rehellisyydellä rikottu

Palataan Siilinjärvelle ja Vesalan nuoruuteen.

Kuukauden sairaalajakson jälkeen Vesala pääsi kotiin keittämään ne kahvit. Hän kirjoitti muistilappuja jääkaapin oveen ja kotinsa seinille. Niissä luki yksinkertaisia toteamuksia, joita piti toistella itselleen ääneen: Olet tärkeä. Kukaan ei vihaa sinua. Olet kaunis. Olet älykäs. Sinun pitää olla elossa.

–Melkein hävettää sanoa näitä ääneen. Mutta opin käyttämään itsesuggestiota. Masentunut mieli yrittää huutaa, että kuole pois. Siksi itse pitää puhua sen päälle ja tilalle elämää. Että elä! Ansaitset rakkautta.

Vesala tuijottaa hetken patonkiaan ja hörppää mustaa kahvia.

–Kaikkien pitäisi kuulla näitä lauseita perheeltä ja rakkailta. Mutta kyllä sen voi kertoa myös itse itselleen: että en ole perseestä. Valitettavasti monella on taipumus ottaa kumppaneita, jotka toistavat sitä samaa lannistavaa nauhaa. Että olet perseestä.

Vesalalla ei ole tapana haukkua entisiä kumppaneitaan tai kehua julkisesti nykyisiään. Linnan juhliin hän lipui arvokkaasti itsekseen. Puoliso oli töissä ja sai pitää yksityisyytensä.

–Nyt asiat ovat parisuhteessani aivan ihanasti.

Mutta Vesala tunnistaa myös itsestään taipumuksen valita toisenlaisia – niitä lannistavia – kumppaneita.

–Olen ollut vaikkapa suhteessa, jossa toinen luetteloi koko ajan ääneen vikojani.

Jatkuvan kommenttiraidan kuuntelu muutti Vesalan käsitystä avoimuudesta.

–Ymmärsin, että parisuhteessa liiallinen rehellisyys voi rikkoa toista. Tietyistä asioista ei ole järkeä puhua. Toisen persoonallisuuden negatiivinen arviointi tai omista entisistä suhteista jauhaminen tekevät vain pahaa. Ihan kaikki kannattaa sanoa ääneen vain terapiassa.

Vaikeiden vaiheiden yli

Kun Vesala puhuu masennuksestaan, hän ei viittaa ainoastaan nuoruuden kokemuksiin. Vaikea masennus kaarsi kohdalle uudelleen kahdessa elämän isossa risteyksessä: raskauden aikana ja avioeron jälkeen.

–Masennus on uusinut elämän saumakohdissa. Joka kerta olen hakenut apua. Päässyt vaikeiden vaiheiden yli lääkkeiden tai terapian avulla. Nuorempana olin yksin enkä puhunut kenellekään. Nyt toimin toisin.

Vesalasta on tärkeää, että masentuneelta kysellään kuulumisia, ihan joka päivä ja myös silloin, kun tämä ei vastaa mitään.

–Minulla on ystävä, joka on itsekin ollut masentunut. Hänelle oli masennuskausina helppo myöntää, missä mieli oikeasti kulkee. Toinen masennuksen tunteva ei säikähdä, vaikka kertoisin, että tänään teki kauppareissulla mieli hypätä parvekkeelta.

Itsetuhoinen ajatus kun voi ilmestyä masentuneen mieleen aivan yllättäen.

–Sitä kävelee kaupassa ja miettii, ostaisiko appelsiineja – ja kappas, sieltä se ajatus tulee: tapa itsesi, Vesala kuvailee, jopa hitusen huvittuneena.

Hän jatkaa, että kun pimeys valtaa mieleen, on hyvä muistaa, että äänessä on masennus, eli sairaus, eikä ihminen itse.

–Jo siellä Siilinjärven osastolla tajusin, että masennus ei tapa minua. Tärkeintä on, etten tee itselleni mitään, vaan siedän sen pahan olon. Jos sen kestän, terapia, lääkkeet ja liikunta lopulta auttavat ja olo helpottuu.

Vesala kertoo treenaavansa yhä lähinnä mielenterveyssyistä. Hän tanssii, juoksee, joogaa tai käy salilla ohjatusti.

–Urheilen, koske se tekee hyvää pääkopalle. Käymme ystävien kanssa pari kertaa viikossa treenaamassa salilla ja sen jälkeen aamiaisella. Se on mukava ja motivoiva tapa.

Sairas mutta ei huono äiti

Nykyään kun Vesala kurkkaa peiliin, hän näkee siellä monta hyvää juttua.

–Siellä näkyy pieni ihminen ja taiteilija. Se on kutsumukseni. Siellä näkyy myös äiti. Muistan, kun katsoin synnytyslaitoksella peiliin. Keho oli ihan riekaleina, mutta olin siitä ensimmäistä kertaa ylpeä. Kaikkeen se pystyy: tuottamaan elämää ja muuntumaan moneksi.

Vesalalta on kyselty, tunsiko hän äitinä huonoa omaatuntoa masennuksestaan.

–Olen tosi hyvä äiti. Minusta ei tee huonompaa äitiä se, että olen sairastanut jotakin sairautta, hän toteaa jämäkästi ja jatkaa:

–Masennus vaikuttaa maailmankuvaan eikä ainoastaan huonolla tavalla. Kun ei ole sairaana, on helppo olla kiitollinen siitä, mitä on. Osaan arvostaa läheisiäni ja osoittaa heille välittämistä.

Vesala ei varsinaisesti haluaisi olla masennuksen vaan elämänhalun keulakuva.

–Olen uskaltanut puhua masennuksesta vähentääkseni stigmaa. Mutta ennen kaikkea rakastan elää. Ja olen uskaltanut – perhana vie – elääkin niin, että tuntuu! Hyvässä ja pahassa.

Ei mikään Joo-joo-nainen

Viime vuonna Vesala kiersi Suomea Mestarit-kokoonpanolla, yhdessä Kaija Koon, Jenni Vartiaisen ja Ellinooran kanssa. Yle esitti keikkataltioinnin ja dokumentin areenakiertueen valmisteluista.

Dokumentin kutkuttavimmassa kohtauksessa levy-yhtiö Warnerin pomo Asko Kallonen istahtaa palaveripöytään ja alkaa heitellä Mestareille kehitysideoitaan. Vesala ei nyökyttele edes näön vuoksi, vaan keskeyttää hänet napakasti.

–Musaprojektit ovat aina olleet minulle paikka, jossa päätän itse, millainen saan olla. Niin on ollut PMMP:stä asti. En tarvitse enkä ota siihen tilaan ketään minua validoimaan. En ketään setää. Enkä tätiäkään, Vesala sanoo nyt.

Hän seisoo linjansa takana, mutta on silti pahoitellut Kalloselle, että ei ollut huomaavaisempi.

–Tämä ei henkilöidy Askoon. Mutta yleisesti olen sitä mieltä, että naiset validoivat liian usein itseään miesten kautta: yrittävät perustella ja tehdä kaikkensa, että saavat hyväksyntää ja positiivisen reaktion. Se on hirveän ahdistavaa, Vesala toteaa.

–Oliko Cheek siellä areenan keulassa, että kiitos kaikki Sirpat ja Pirkot, että saan olla tässä? Vai totesiko hän, että meikä on tehnyt hirveästi duunia päästäkseni tähän ja tässä ollaan ja kiitos yleisö. Kysynpähän vaan.

Vesalan mielestä teema on paitsi sukupuoli- myös sukupolvikysymys.

–Olemme uutta sukupolvea, ja se näkyy johtamisessa. Omissa tuotannoissani valta ei kuulu vain yhdelle vaan se jaetaan. Jokainen tekee omaa vastuualuettaan oman näkemyksensä mukaisesti.

Vesala toki johtaa omia sooloprojektejaan, mutta pitää myös arvossa sitä, että työryhmä koostuu ihmisistä, joihin hän luottaa.

–Silloin minun ei tarvitse vahtia tai kyseenalaistaa, vaan kuulla ja oppia, luottamuksen ja arvostuksen ilmapiirissä. Olen onnekas, että saan tehdä töitä niin lahjakkaiden ihmisten kanssa.

Aina matkalla

Vesala on jäämässä soolouraltaan vuosia kestävälle tauolle. Ennen sitä hän julkaisee kolmannen albuminsa, Näkemiin, melankolia. Sanavalinta on osuva: näkemiin, ei hyvästi.

–En halua kirjoittaa onnellista loppua: että nyt hän purjehtii onnelliseen satamaan. Päätin aikanaan jäädä henkiin, katsomaan, mitä elämässä tapahtuu. Ja täällä tapahtuu kaikenlaista. Välillä rankkaa mutta myös kaikkea ihmeellistä. Aina on uusia käänteitä.

Seuraavan kulman takana odottaa ainakin useampi kirjoitusprosessi, joka vaatii aikaa valmistuakseen: elokuvakäsikirjoitus, kuunnelman dramatisointi ja tutkimushanke kulttuuripolitiikasta korona-ajan Suomessa.

Ne ovat yksi syy pitkälle tauolle. Perhe-elämä ja parisuhde ovat toinen.

–Puolisoni ja teini-ikäinen poikani eivät ole koskaan valittaneet, että olen keikkojen vuoksi paljon pois kotoa. Mutta kyllä minä haluaisin olla läsnä sunnuntaibrunsseilla ja silloin, kun joku sairastuu.

Julkisuutta hänen ei tule ikävä. Vesala myöntää välillä vihanneensa julkista persoonaansa: ensin sitä PMMP:n kiroilevaa pissistä ja sitten sitä Vain elämää -sarjassa muovailtua monitaituria, joka muka osaa kaiken.

Nyt julkisuuskuvassa on menossa poliittisempi vaihe, kun Vesala on ottanut kantaa kulttuurialan puolesta.

–Heti, kun alkaa vähänkin laminoitua kuva minusta tietynlaisena artistina tai tyyppinä, alan paeta sitä. Se on vain tarina ja voi muuttua milloin vain. En halua jähmettyä instituutioksi.

Ei kiitos suorittamiselle

Vesala ei ole viisivuotissuunnitelmien ihminen. Pakollista reittiä tai määränpäätä ei ole. Siksi matka ei ole koskaan pilalla. Sen Vesala lausuu koskettavasti myös uuden albuminsa viimeisellä raidalla.

–Olen aina ajatellut niin. En viihdy sellaisten henkilöiden matkassa, jotka suunnittelevat kaiken todella tarkkaan. Se menee helposti suorittamiseksi eikä se sovi minulle. Kun kiirehtii listalla aina seuraavaan kohtaan, jää näkemättä ja kokematta se, mikä tulee vastaan.

Vesalan suurin pyrkimys on luoda seuraavaksi jotain häntä itseään aidosti kiinnostavaa ja pysyä erossa siitä, miten onnistumiset mitataan ulkoapäin.

–Ihmisillä on valtava riittämättömyyden tunne ja menestyksen kaipuu. Koko ajan pitäisi olla ekstra-vau ja isompi spektaakkeli. Uskon, että se pätee muihinkin aloihin kuin musiikkiin.

Vesala ei koe sopivansa tähtikulttiin, johon kuuluu usko omaan erinomaisuuteen. Vuosien aikana muodostunut terve itsetunto ei kaipaa muiden ylistystä.

–Identiteettini ei ole siitä kiinni, miten menestyn. Kuitenkin suuri osa identiteetistäni muodostuu siitä, mitä haluan tehdä, tutkia ja luoda. Sen ei tarvitse aina onnistua, mutta olisi mukavaa, jos se voi jatkua. On helppo olla vaatimatta elämältä jotain tiettyä, kun aluksi toivoi vain, että pääsisi kotiin keittämään kahvit.

Tyyli: Vesa Silver. Hiukset ja meikki: Miika Kemppainen / Max Factor ja Authentic Beauty Concept.

Juttu on julkaistu Gloriassa 02/2023.