”Kapen erikoinen” on kulkenut huippukokki Kari Aihisen matkassa jo yli 20 vuotta.

Keittiöpäällikkö ja ravintoloitsija Kari ”Kape” Aihinen kokkasi currylla maustettua savulohipastaa jo parikymppisenä työskennellessään pizzeria Denniksessä keittiömestarina. Reseptiin liittyy paitsi nuoruuden nostalgiaa, myös vähän romantiikkaa.

”Tätä kokkailin paljon myös silloin, kun rouvan kanssa rakastuttiin. Tapasimme kylpylähotelli Caribian pikkujouluissa, joissa minä olin kokkina ja Henriikka töissä respassa. Tänä vuonna juhlimme jo 16-vuotishääpäivää”, Kape kertoo.

Arkisin huippukokki ei laita ruokaa töiden ulkopuolella, vaan talouden pyörittäminen on vaimo Henriikka Aihisen vastuulla.

”Tuskin Saku Koivukaan menee töiden jälkeen heti lämimään kiekkoa pihalle”.

Pasta ei saa olla raakaa eikä ylikypsää, ja lohi pitää repiä mukaan isoina paloina vasta viime hetkellä, ettei se mene mössöksi.

Lomalla asiat ovat kuitenkin toisin. Silloin Kape ottaa poikansa, 7-vuotiaan Kasperin ja 4-vuotiaan Vernerin, mukaan kauppareissulle ja antaa ”jätkien” auttaa raaka-aineiden valitsemisessa.

Savulohipasta on helppo ja nopea tehdä, mutta vaatii herkkyyttä. Pasta ei saa olla raakaa eikä ylikypsää, ja lohi pitää repiä mukaan isoina paloina vasta viime hetkellä, ettei se mene mössöksi.

”Jätkät aina pyytävät sitä innokkaasti, mutta eivät lopulta sitten tykkääkään kastikkeesta ja syövät pelkät pastat”, hän nauraa.

Kapen bravuuria nautti myös 11-lapsinen perhe Kaappaus keittiössä -tv-ohjelmassa.

”En tiedä, söivätkö he vain tv-kameroiden pakosta, mutta koko 13-henkinen porukka ainakin vaikutti pitävän siitä”.

 

Currylla maustettu savulohipasta

Tuoretta tilliä

200 g kylmäsavulohta

200 g lämminsavulohta

puolikas purjo

Voita paistamiseen

3 tl curryjauhetta

3 dl kuohukermaa

1/2 prk crème fraîchea

1rkl sitruunamehua

suolaa

mustapippuria myllystä

pastaa (esim. spagettia tai pennepastaa)

Silppua tilli ja leikkaa lohet reilun kokoisiksi paloiksi. Tarkista, että kala on ruodotonta.

Pilko purjo ja paista sitä voissa kevyesti niin, että pinta ei ruskistu. Lisää curry ja anna kypsyä vielä hetken, kunnes purjo pehmenee hieman. Lisää kerma ja keitä kastiketta kokoon noin 5 minuuttia.

Kaada lohipalat joukkoon ja sekoita varovasti. Viimeistele ranskankermalla, sitruunamehulla ja tillisilpulla. Mausta pippurilla ja tarvittaessa suolalla.

Tarjoa spagetin tai pennepastan kanssa ja tee lisukkeeksi värikäs salaatti.

Kuka?

Kari Aihinen

* Ravintoloitsija ja keittiöpäällikkö.

* Avasi kesällä ravintola Rosterin Kauppatorin laidalle yhdessä Paul Hickmanin kanssa. Asuu Helsingin Kampissa yhdessä vaimonsa ja kahden poikansa kanssa.

* Ruokapahe: Olen huono syömään aamupalaa. Kiireessä syöminen menee joskus kahvi- ja vissyosastolle.

* Lempiravintola: Takuuvarma ravintola Strindberg. Hyvä henkilökunta ja kodikas tunnelma.

Kirjailija ja ohjaaja Pirkko Saisio provosoituu ja liikuttuu vanhemmiten entistä herkemmin. On ihanaa, kun saa sanoa suoraan, mitä ajattelee.

 

Lokakuun puolessa välissä tapahtuu romahdus. Se tapahtuu joka vuosi lähes päivälleen: alistuminen loputtomaan talveen, joka on väistämättä edessä.

Tavallisesti siinä vaiheessa kirjailija Pirkko Saisio ja hänen elämänkumppaninsa, elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo, ovat jo turvassa Madeiralla, pienessä kylässä, jossa he asuvat talvikaudet. Siellä Saisio kirjoittaa kirjojaan ja näytelmiään, koska Helsingissä ei ehdi.

Madeiralla kuoriutuu myös esiin hänen kakkospersoonansa, käsiä heilutteleva ja elehtivä maailmankansalainen, joka ei ole oppinut portugalia mutta kylläkin vahingossa passiivista espanjaa.

Nyt hän on kuitenkin yhä Helsingissä. On uusin romaani, Mies, ja hänen asiansa ja sitten on tämä lounaskin, jolla on tarkoitus keskustella asioista, jotka ovat Saisiolle tärkeitä.

Ei niin, etteikö Saisio sitä olisi jo tehnytkin.

”Kato vanhana on ihanaa, kun saa olla vanha hävytön nainen.”

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi hänelle syksyllä Aleksis Kivi -palkinnon elämäntyöstä siksi, että hän on kirjallisuuden, teatterin ja kulttuurin kentällä vaikuttanut ratkaisevasti siihen kulttuuriseen ilmapiiriin, jossa suomalaiset elävät.

Aamulehti ennätti jo sanomaan, että Saisio on mahdollisesti Suomen tärkein elossa oleva kirjailija.

Nyt Saisio istuu Helsingin Esplanadin puiston ravintola Kappelissa, jonka ikkunoista näkyy talven ensimmäinen lumipeite. Taustamusiikki ei soi häiritsemässä keskustelua. Kun klassisesti mustavalkoisiin pukeutunut tarjoilija kysyy juomista, tässä nurkkapöydässä tilataan oluet.

Saisio ilahtuu.

”Ihan kuin vanhaan hyvään aikaan!”

 

Ajatus nro 1:

Suomalainen keskustelukulttuuri on sitä, että kaikki ovat vihaisia aamusta iltaan.

”Olen kamalan kyllästynyt suomalaiseen tapaan olla ymmärtämättä toisia. Harvat ja asialliset puheenvuorot jäävät jyminän alle, eikä keskustelusta saa tolkkua”, Saisio aloittaa.

Meillä saadaan riita aikaan jopa siitä, jos toinen lohduttaa toista liian kömpelösti, hän huomauttaa. Tämä tarkkanäköisyys on parasta Saisiota.

Mutta Saisiokin provosoituu helposti.

”Kato vanhana on ihanaa, kun saa olla vanha hävytön nainen”, hän sanoo.

Kun Saisio herää, hän avaa Facebookin. Ennen kuin hän huomaakaan, on saattanut vierähtää kolme tuntia. Puolisolta tulee Facebookissa roikkumisesta noottia, mikä johtuu Saision mukaan siitä, että Honkasalo ei itse ole Facebookissa, koska ottaa kaiken niin vakavasti.

Mutta Facebook on siinä mielessä mainio, että se pitää Saision kirjoittamista yllä.

”Siellä pysyy myös päivälehtiä paremmin perillä tapahtumista.”

Saisio kommentoi Facebookissa yhteiskunnallisia keskusteluja ja toivoo, että myös ”hyvät ihmiset” sallisivat niissä enemmän nyansseja. Saision oma tavoite ei ole voittaa keskusteluja. Hän on sanonut, että joskus hän saattaa kesken väittelyn alkaa mielessään puolustaa vastapuolta.

”Naisparien äitiyden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Eikä minkään muunkaan asian kieltämisestä. Asiat painuvat vain maan alle.”

Vähän aikaa sitten Saisio kommentoi keskustelua naisparien äitiyslaista. Laki takaisi sen, että naisparien äitiys tunnustettaisiin samalla tavalla kuin isyyskin.

Laki turvaisi naisparien lapsen oikeudet niin, ettei parin tarvitsisi tehdä sisäistä adoptiota, jotta toinenkin äiti olisi virallisesti lapsen vanhempi. Saisio ja Honkasalo ovat kasvattaneet yhdessä näyttelijä Elsa Saision.

”Naisparien äitiyden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Eikä minkään muunkaan asian kieltämisestä. Asiat painuvat vain maan alle.”

Jälkipolvi on ohjeistanut Saisiota, että kännissä Facebookiin ei saa kirjoittaa.

”Enkä ole paljon kirjoittanutkaan.”

 

Ajatus nro 2:

Taiteilijan identiteettiin kuuluu, ettei ymmärrä talousasioita.

”Minä ymmärrän. Olen aina ymmärtänyt. Kauppiasisä opetti rahan arvon”, Saisio huomauttaa.

Kun Saision työläisperheiden elämästä kertova esikoiskirja Elämänmeno ilmestyi vuonna 1975, Saisio oli 26-vuotias. Kirjasta tuli menestys. Saisiolle oli selvää, että kirjasta saaduilla ylimääräisillä rahoilla taattiin asuntolaina ja ostettiin asunto.

”Minusta on muuten käsittämätöntä, että ihmiset ottavat annuiteettilainoja eivätkä laske, paljonko he oikeasti korkoa maksavat”, hän ihmettelee.

Vuosia sitten Saisio oli naispuolisten kollegojensa kanssa syömässä, kun puhe kääntyi pankkeihin. Pöydässä esitettiin toive siitä, että Suomeen pitäisi saada työväen säästöpankki, joka ei sijoita varallisuuttaan lainkaan. Saisio pöyristyi.

”Miten te luulette pankin maksavan vuokrat ja työntekijöiden palkat ja sen koko pyörityksen?” hän tivasi.

Kysymys kaikui kuuroille korville. Vain ahneet sijoittavat!

Madeiralla Saisio kirjoittaa näytelmää, jonka tarkoitus ei ole koskettaa kaikkia. Tärkeämpää on, että se koskettaisi joitakin, ja kunnolla.

Saisio pyörittää päätään.

Ihmisillä on emotionaalinen suhtautuminen rahaan. Ei myöskään ymmärretä, kuka yhteiskunnan palvelut maksaa. Yhteiskuntaa pidetään ilkeänä vanhempana, joka haluaa pahaa eikä anna tarpeeksi.

”Eikä varmaan annakaan”, Saisio huomauttaa oman ajatuksensa väliin.

Mutta henkeville ihmisille ei kuulu rahasta tietäminen. Se on Saisiosta vasemmiston ongelma. Paitsi Esko Seppäsen, joka on omistautunut talousasioihin.

Saisio tulee mielestään taiteilijaksi taloudellisesti toimeen hyvin.

”Vanhemmiten oikein hyvinkin”, hän sanoo.

Nyt Saisio on virallisesti eläkkeellä. Hän saa 1 400 euroa kuukaudessa.

”Järjettömän vähän siis.”

 

Ajatus nro 3:

Talousrikosten tuomiot ovat pitkiä suhteessa henkilörikosten tuomioihin.

”Tätä perustellaan sillä, että raiskaus ja tappo ovat impulssirikoksia, talousrikokset harkittuja. Ja että vain talousrikosten tuomion pituudella on esimerkin voima”, Saisio huomauttaa.

Rikokset ovat mietityttäneet Saisiota viime vuosina.

Häntä on jäänyt vaivaamaan erityisesti se, että uhrin omaisten kokema vääryys jää hoitamatta.

”Uhrin omaiset tuntevat, että he kärsivät koko elämänsä, kun taas tekijä on jo vapaalla.”

Näistä mietteistä lähti liikkeelle myös Saision uusin kirja, jota hän kirjoitti poikkeuksellisen pitkään, kymmenen kuukautta. Saisio ei ole ”hinkkaaja”, mutta tämän kirjan lopetusta hän kirjoitti epätavallisen kauan. Kirja ei suostunut loppumaan!

Kirjan päähenkilö on asianajaja (miehen nimeä ei mainita kertaakaan). Asianajaja kantaa salaisuutta vuosia sitten ystävän kanssa tehdystä taposta, ja kun asianajaja näkee ystävänsä kuolinilmoituksen lehdessä, salaisuus aktivoituu.

Asianajaja on salaisuutensa kanssa nyt yksin. Mieli alkaa horjua.

Rikokset ovat mietityttäneet Saisiota viime vuosina.

Saisio äityy pitämään lempiaiheestaan pienen oikeustieteellisen monologin.

Oikeusvaltiossa on toki parempi, että syyllinen on vapaana kuin että syytön olisi tuomittuna. Totuuden julki tuleminen on oikeusjärjestelmässä ensiarvoisen tärkeä asia.

Mutta on kauhistuttavaa, jos meille rantautuu amerikkalainen tapa yrittää voittaa oikeusriita hinnalla millä hyvänsä, jopa niin, että puolustusasianajaja estäisi totuuden tulemasta julki.

”Se rapauttaisi koko yhteiskunnan oikeuskäsityksen.”

Kirjassa seurataan huolestuneen asianajajan ajatuksia ja tunnelmia viikon ajan. Tällaisia Saision kirjat ovat, muodoltaan kiinnostavia.

Saision tuotantoa vuosikausia seuranneet tietävät, ettei hän ole koskaan jäänyt kirjoittamaan ”samaa”.

Hänen tekstinsä ovat lyyristä proosaa, jotka jättävät jäljen lukijaan. Hän osaa hypätä toisten päähän ja ammentaa omasta elämästään, ja siksi hänen pitkäaikainen faninsa onkin sanonut Saision omalla kielellä:

”Kiitos niist kaikist miehist ja naisist niis kirjois.”

Itse Saisio saattaa lukea kirjojaan ja tulla kateelliseksi tai mustasukkaiseksi menneelle itselleen. Tai sitten ihmetellä: miksi tämä on julkaistu?

Madeiralla hän kirjoittaa näytelmää, jonka tarkoitus ei ole koskettaa kaikkia. Tärkeämpää on, että se koskettaisi joitakin, ja kunnolla.

”Minä olen kirjailijanakin sellainen keskilevikkinen plus”, hän sanoo, viitaten lihan kypsyysasteisiin.

Se on ihan hyvä paikka olla.

 

Ajatus nro 4:

Taistolainen menneisyys on jättänyt rakkauden nykyiseen Venäjään.

”Tosin entisistä taistolaisystävistä iso osa ei ole huomannut, että siellä on jotakin muuttunut”, hän mutisee.

Saisio pitää kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja venäläisestä ruoasta. Hän tekee venäläisen ystävänsä kanssa ruokamatkoja Pietariin ja syö vain kaukaasialaisia herkkuja.

Venäjälle Saision mentaliteetti istuu hyvin.

Hänen faninsa arvioivat sitä näin:

Lämmin olematta banaali.

Empaattinen, eriskummallisella tavalla. Ei tunnu itse ”tarvitsevalta”. Ei pateettinen. Ei häiriintynyttä taiteilijaegoa, hän vain ”on”. Olen onnellinen, että meillä on Saisio! Hän on intellektuelli sanan aidoimmassa merkityksessä. Hän on Pariisi!

”Olen myös Pietari”, Saisio huomauttaa.

Sillä Venäjällä, missä ihmisten käyttäytyminen on usein raivostuttavaa, Saisio osaa pelata.

Saisio pitää kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja venäläisestä ruoasta. Hän tekee venäläisen ystävänsä kanssa ruokamatkoja Pietariin ja syö vain kaukaasialaisia herkkuja.

Vuosia sitten hän käveli Pietarissa yksin kadulla ja meni kovalta tuulelta ja pakkaselta suojaan viraston ovisyvennykseen sytyttämään tupakan. Paikalle köpötti vanha nainen, joka osoitteli tumppeja kadulla. Nainen alkoi huutaa.

Mutta Venäjällä voi valita, puolustautuuko vai ei.

Saisio katsoi tumppeja ja liittyi kuoroon. Törkeää! Kuinka ihmiset voivat käyttäytyä näin! Hirvittävää! Sitten halattiin. Toivotettiin hyvät jatkot.

Saisio lähtee tupakalle. Seisoo lumessa musta takki yllään, palaa sitten takaisin ja tilaa espresson tuplana.

Alkaa puhua kirjallisuuspalkinnoista.

 

Ajatus nro 5:

Palkitseminen on ok, mutta kulttuurin kilpailuttaminen hiertää.

”Jokavuotinen Finlandia-ehdokkaiden valitseminen rikkoo kollegiaalisuutta ja loukkaa etenkin niitä ikääntyneitä kirjailijoita, joita ei ole koskaan valittu ehdokkaiksi”, Saisio sanoo.

Se ei osu itsetuntoon, mutta jotakin kulttuurin kilpailuttamisessa hiertää.

Saisio muistaa, kuinka vuonna 2000 hän ja kirjailija Kjell Westö olivat ehdokkaina. He olivat ennakkosuosikkeja. Ennen palkinnon julkistamista he sopivat keskenään, että no hard feelings sitten.

Palkinto meni Johanna Sinisalolle.

Saisiota naurattaa.

”Parhaalla mahdollisella tavalla päättyi sekin!”

Mutta vuonna 2003 Finlandia-kirjallisuuspalkinnon sai Saisio. Hänen trilogiansa kolmas osa, autofiktiivinen eli omasta elämästä ammentava Punainen erokirja toi hänelle 26 000 euroa, minkä hän lahjoitti suoraan Seta-järjestölle, kysymättä, mihin se aikoi lahjoituksen käyttää.

Finlandia-palkintopuheessaan Saisio kiitti Seta-järjestöä siitä, että se on kamppaillut sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka olisi tasa-arvoisempi, yllätyksellisempi, monimuotoisempi, lojaalimpi ja vapaampi.

Sen puolesta Saisiokin on kamppaillut.

Ja sen, miten Punainen erokirja lopulta syntyi.

Sillä kun Saisio oli kirjoittanut kirjasta 75 prosenttia, hän hävitti käsikirjoituksen.

Hänelle on jälkikäteen kerrottu, että hän onnistui jotenkin painamaan kolmea näppäintä yhtä aikaa, jolloin teksti katosi.

Saisio ei ensin uskonut, ettei tekstiä saataisi palautettua. Mutta parin päivän aikana hänelle alkoi valjeta, että teksti oli todella mennyttä, eikä sitä saisi takaisin edes taitavin atk-guru.

Saisiolla oli tallella 30 tulostettua liuskaa. Loput hän kirjoitti uudestaan.

Hän huomasi, että kirjasta tuli parempi.

 

Ajatus nro 6:

Vanhemmiten ei jaksaisi tehdä töitä illalla.

”Eikä punaviinin voimin”, Saisio huomauttaa.

”Ajatuksen terä katoaa.”

Saisio täyttää kohta 70 vuotta. Hän ei siis ole määritelmänsä mukaan enää keski-ikäinen eikä myöhäiskeski-ikäinen eikä edes keski-iän ohituskaistalla. Hän on vanha.

”Vanheneminen on kauheaa.”

Saisio kävelee päivässä 12 000 askelta. Siitä on pakko pitää kiinni. Pitää vahvistaa yläkroppaa ja selkää.

Mutta.

”Olen kohta kuin kenguru, jolla on vahvat jalat ja pienet käsivarrentyngät”, hän sanoo ja heiluttaa käsiään kyynärpäät kiinni vyötärössä.

Saisio on nyt sukunsa pisimpään koskaan elänyt nainen.

”Eikä muuten ole tullut hysteerisellä liikunnalla eikä ruokavalion noudattamisella”, Saisio huomauttaa.

Ei, vaikka nykyään pitäisi olla niin kunnollinen. Aika on yksilökeskeistä, pitää pohdiskella koko ajan, miltä itsestä tuntuu.

”Vanheneminen on kauheaa.”

Itsestään Saisio on huomannut sen, että iän lisääntyessä jokin luonteenpiirre – positiivinen tai negatiivinen – alkaa vahvistua. ”Minusta on tullut dominoiva jyrä.”

Mutta Saisio myös liikuttuu herkemmin kuin ennen.

”Tunteilla ei ole määrää eikä mittaa. Saatan mennä sinne Facebookiin aamulla ja jakaa tunteita ja myötätuntoa koko aamupäivän, ja kahdelta iltapäivällä olen sitten kaikista tunteista niin puhki, että on pakko mennä nukkumaan”, hän sanoo.

Saisio ei näe pitkää ikää itseisarvona. Mieluiten hän lähtisi kesken juhlien.

 

Ajatus nro 7:

Ihmiset luulevat, että eri makuuhuoneisiin siirtyminen lopettaa parisuhteen.

”Käy sääliksi ne pariskunnat, jotka puurtavat kuorsauksen läpi”, Saisio sanoo.

Saisio ja Honkasalo ovat olleet yhdessä 33 vuotta. Siinä ajassa rentoutuu jo.

Milloin nukutaan yhdessä, milloin erikseen. Kumpikin nukkuu levottomasti, ja toisen pyöriminen häiritsee.

Saisio hurmasi Honkasalon aikoinaan niin, että kun tämä meni vessaan, Saisio hääti muun seurueen äkkiä paikalta pois.

1980-luvulla Saisio ja Honkasalo ostivat mahonkiristeilijä Dianan, jolla Saisio kirjoitti lokikirjaa vuosina 1988–1992. Siitä syntyi yksi hänen hulvattomimmista kirjoistaan, Lokikirja, joka ilmestyi vuonna 2010.

Saisiolla ja Honkasalolla ei ollut minkäänlaista kokemusta veneilystä. Silti he palasivat yhdessä kesä toisensa jälkeen vesille, vaikka vuonna 1990 tyhjällä merellä kotiin matkasi Diana, kyljet puhki, puupalikka moottorissa, mittarit sammuneina ja ajovalot pimeinä; kansi, ikkunat ja pressut vuotaen.

Nykyään yhteiselämä on monologipitoista.

”Sen olen huomannut Honkasalossa, että se ei kuuntele kaikkea mitä puhun. Mutta jos sanon joskus jotakin uutta ja kiinnostavaa, se havahtuu heti. Että ai mitä, toi onkin jännä”, Saisio huomauttaa.

Saisio ja Honkasalo huomaavat toistensa tärkeät asiat. Mutta valehtelua olisi kuulemma väittää, että jaksaisivat viihdyttää toisiaan aamusta iltaan.

Ei tarvitse.

”Sen olen huomannut Honkasalossa, että se ei kuuntele kaikkea mitä puhun. Mutta jos sanon joskus jotakin uutta ja kiinnostavaa, se havahtuu heti. ”

Saision seurassa on ollut helppo istua. Lounas on syöty.

Pian hän lähtee Madeiralle. Saa taas kirjoittaa. Madeiralla sosiaalinen elämä on rauhallisempaa ja vähemmän paineista kuin Suomessa, koska siellä kaikilla muillakin on aikaa.

Suomeen on aina ihana palata siksi, että täällä on Saision ainoa kieli, se, jolla hän kykenee ilmaisemaan itseään sävykkäästi ja täsmällisesti.

Paikan vaihtaminen on kuitenkin nykyään vaikeampaa kuin ennen. Hyvästit ovat nykyään teräväpiirteisempiä. Eihän sitä koskaan tiedä, tuleeko takaisin.

Lokikirjassakin Saisio itkee, kun kesä loppuu.        

                                                               Jutun otsikkoa muokattu 23.1. klo 21.54: vaihdettu "5 totuutta" sisältöä vastaavaan muotoon "7 totuutta". 

 

 

 

Kuka?

Kirjailija Pirkko Saisio, 67.

Uusi romaani: Mies, ja hänen asiansa (Siltala).

Asuinpaikka: Helsinki, Madeira ja Uudenkaupungin ulkosaaristo.

Lempilukeminen: Antti Nylénin esseet.

Vihaa: romanttisia komedioita ja scifiä.

Ei koskaan: etsisi kumppania Tinderissä. ”Perustuu harhaluuloon, että ihminen on ominaisuuksiensa summa.” Nukahtaa kirja tai sudoku kädessään.

Rosa Nenonen eli pitkään matkalaukkuelämää, eikä siksi kiinny kotinsa tavaroihin.

Asukkaat: Yrittäjä Rosa Nenonen, 32, ja suunnittelija Mika Nenonen, 39. Rosan Pilots-yritys tarjoaa positiiviseen psykologiaan perustuvia kursseja ja tapahtumia.
Koti: Loft-tyyppinen ullakkokaksio Helsingin Punavuoressa.Kodissa on 74 neliötä.

Kodissani parasta on

rauhallinen tunnelma ja aviopuolisoni Mika. Ihmiset tekevät kodin. Saatamme pyytää ystäviä syömään hyvin pienellä varoitusajalla. Ne illalliset ovat hyvän arjen parhaita hetkiä.

Olen metsästänyt kotiini

kaunista taidetta. Sitä etsin aina, eivätkä ne investoinnit mene koskaan hukkaan. Seinillämme on tällä hetkellä eniten valokuvataidetta, mutta myös perinteisemmistä maalauksista pidän paljon. Suosikkitaiteilijoitani ovat Karoliina Hellberg, Sergei Pavlov ja Kaapo Kamu.

Muuten välttelen ostamasta mitään, sillä etsimme parhaillaan uutta, pitkäaikaista kotia yhdessä. Nykyisen kotimme Mika osti ennen tapaamistamme.

Työpöytä on Mikan suunnittelema ja teettämä. Viherkasvit ovat Hayn betoniruukuissa, jotka ostettiin Formwerkistä. Eames DSR-tuoli on Vitran mallistosta. Valokuvateos on Sergei Pavlovin
Työpöytä on Mikan suunnittelema ja teettämä. Viherkasvit ovat Hayn betoniruukuissa, jotka ostettiin Formwerkistä. Eames DSR-tuoli on Vitran mallistosta. Valokuvateos on Sergei Pavlovin

En voisi kuvitella

asuvani kodissa, joka olisi ahdettu täyteen tavaraa. Pidän valosta ja avaruudesta. Koen, että ajatukseni hengittävät sellaisessa tilassa paremmin. Pidän siitä, että kotiin hankitaan kauniita esineitä ja huonekaluja, mutta niiden pitää olla huolella harkittuja. Näin tavaraa ei keräänny liikaa.

Kotonani ei ole

yhtäkään tavaraa, jota ilman en voisi elää. Kun muutin 18-vuotiaana Rovaniemeltä Helsinkiin, lähdin yhden matkalaukun kanssa. Yli kymmenen mallivuoteni aikana elin matkalaukkuelämää Euroopassa ja Amerikassa. Jouduin moneen kertaan muuttamaan ja luopumaan kaikesta. Enkä siksi edelleenkään ole tavaroihin kiintyjä.

Silti välillä mietin kaiholla kauniita huonekaluja ja tavaroita, kokonaista elämää, jonka jätimme taaksemme vuosi sitten, kun muutimme San Franciscosta Suomeen. Olimme tehneet mielettömiä löytöjä paikallisilta antiikkimarkkinoilta, mutta veimme kaiken kierrätykseen.

Keittiön Rosa ja Mika ovat halunnet pitää eleettömänä ja avoimena. Iso ruokapöytä on parista ehdoton, jotta ystävätkin mahtuvat sen ympärille. Hayn ruokapöydän yläpuolella on Tom Dixonin Beat-valaisimet. Ruokapöydän DKR- ja DSR-tuolit ovat Eamesien Vitralle suunnittelemat.
Keittiön Rosa ja Mika ovat halunnet pitää eleettömänä ja avoimena. Iso ruokapöytä on parista ehdoton, jotta ystävätkin mahtuvat sen ympärille. Hayn ruokapöydän yläpuolella on Tom Dixonin Beat-valaisimet. Ruokapöydän DKR- ja DSR-tuolit ovat Eamesien Vitralle suunnittelemat.

Illallisbravuurini on

ehdottomasti pororuoka. Olen kotoisin Lapista, ja saan äidiltä ja isältä joka vuosi yhden pakastetun poron vasan.

Valmistan siitä monipuolisesti erilaisia ruokia. Liha on hyvää ja tiedän, mistä pihvi lautaselleni on tullut. Jos valmistan ystävilleni jonkin varman ja hyvän aterian, teen poron sisä- tai ulkofilettä. Pororuoka yllättää vieraat aina iloisesti.

Säilytystilaa on

kotonani rajallisesti. Rakastan vaatteita, ja niitä minulta löytyisi varmasti enemmänkin, jos rekkejä olisi mielin määrin. Muotoilijamieheni silmä ei kuitenkaan kestä ylimääräisiä hyllyjä ja kaappeja.

Tärkeintä keittiössäni

ovat blenderi ja Ikean mutteripannu. Niiden avulla aamuni alkavat liki poikkeuksetta maistuvasti. Tänään, kun heräsin, tein itselleni tyrni­smoothien ja keitin pannullisen hyvää mantelimaitokahvia.

Oikeanlaista sohvaa pari etsi pitkään. Päiväunikelpoinen ja sopivan rento yksilö löytyi Boknäsilta.
Oikeanlaista sohvaa pari etsi pitkään. Päiväunikelpoinen ja sopivan rento yksilö löytyi Boknäsilta.

Rakkain esine kotonani on

jokin kirjahyllyni aarteista. Opiskelin Amerikassa asuessani positiivista psykologiaa ja innostuin kovasti sen teeseistä. Olen perustanut hyvän elämän akatemian Pilotsin, jossa teen työtä hyvinvointiin ja merkitykselliseen elämään liittyvien aiheiden kanssa.

Mielivärini sisustuksessa

on valkoinen, ja pidän myös harmaasta. Hempeä roosa ja vaalea sininen voisivat myös toimia kotonani. Pidän harmoniasta ja levollisuudesta, ne mielessäni valitsen sävyjä kotiini. Toisaalta viime aikoina olen haaveillut jopa kirkkaan keltaisesta.

Juttu on julkaistu Glorian Kodissa 11/2016 nimellä Vihdoin kotona.

Toimittaja Anna Perho on oppinut harkitsevaksi kuskiksi, jolle automatkat ovat ajanhallintakeino.

 

”Herään joka arkiaamu ennen kello viittä. Heräämisen hetki aina yhtä hirvittävä, mutta neljän espresson jälkeen olen parhaimmillani. Aamut ovat aivoilleni tehokasta aikaa, jonka käytän radio-ohjelman tekemiseen ja aika usein myös kirjoittamiseen tai ihmisten tapaamiseen.

Automatka Lohjalta Helsinkiin kestää kolme varttia. Kuuntelen ajaessani yleensä ammattiini liittyviä podcasteja tai äänikirjoja, ja mietin samalla edessä olevaa päivää. Olen saanut autossani monta uutta ideaa – muistan edelleen kohdan moottoritiellä, jossa keksin ensimmäisen kirjani idean.

Vaikka minulla onkin ihan hirveästi erilaisia projekteja meneillään koko ajan, tunnen itseni äärimmäisen harvoin kiireiseksi, sillä suunnittelen aikatauluni tarkkaan. Ajanhallinta on minulle sitoutumista itselleni merkityksellisiin asioihin. Saan itseni varmimmin uupumaan, jos mukaudun liikaa muiden toiveisiin ja vaatimuksiin.

”Ajoin kolme kertaa nopeuskameraan ja jouduin olemaan pari viikkoa ilman korttia.”

Nuorempana olin aggressiivisempi liikenneraivoaja. Ajoin kolme kertaa nopeuskameraan ja jouduin olemaan pari viikkoa ilman korttia. Se oli noloa, mutta olen nykyisin huomattavasti harkitsevampi kuski.

Autossa tärkeimpinä pidän käytännöllisyyttä, turvallisuutta ja luotettavuutta. Ajoin niin pitkään huonoilla romuilla, että arvostan jo sitä, että auto lähtee käyntiin. Hintaluokkaansa nähden autoni on hyvin varusteltu; peruutuskamera ja vakionopeuden säädin ovat hyviä toimintoja.

Auto varoittaa, jos ohitustilanteessa takana oleva auto on liian lähellä, turvaväli on liian lyhyt tai ajan liian lähellä tien vartta. Autossa on myös huumoritoiminto: sen voi laittaa lukemaan tekstiviestejä ääneen.

”Autossa tärkeimpinä pidän käytännöllisyyttä, turvallisuutta ja luotettavuutta.”

Aamun radiolähetyksen jälkeen minulla on usein vielä tapaamisia tai valmennuskeikka. Kotimatkalla en välttämättä enää jaksa tuottaa ajatuksia, joten kuuntelen fiktiivistä viihdettä tai meditatiivista musiikkia. Kun pääsen perille, laitan ensimmäiseksi kotivaatteet päälle ja vietän rauhallisen hetken, jolloin en tee mitään hyödyllistä. Illalla jaksan taas puuhastella tai tehdä töitä, mutta sängyssä olen viimeistään kymmeneltä, muuten ei arki suju.”

Juttu on alun perin ilmestynyt tammikuun 2017 Gloriassa

 

Kuka?

Anna Perho, 46, Radio Aallon Dynastia-ohjelman juontaja ja median sekatyöläinen.

Auto: Mazda CX3, vuosimallia 2016 Työmatka: Lohjalta Helsinkiin, n. 60 km.

Aina autossa: Tyhjiä kahvikuppeja ja pähkinöitä, joita on helppo napostella, jos ruokailuvälit uhkaavat venyä.

La La Landissa tunnelma vaihtuu mekon värin mukana.

Jo moneen kertaan elokuvafestivaaleilla palkittu ja Oscar-hitiksi povattu musikaali La La Land saattaa hyvinkin olla se elokuva, joka saa sinut (uudestaan) rakastumaan vanhan koulukunnan Hollywood-elokuviin. Se voitti peräti seitsemän palkintoa Golden Globe -gaalassa.

Katsomossa kysyy itseltään, miksi ihmeessä ei pukeudu useammin klassisen kauniisiin mekkoihin ja hameisiin.

Kertakaikkisen valloittavassa teoksessa on kaikki: tarttuva musiikki, sydämet sulattava rakkaustarina ja vieläpä komea Ryan Gosling. Kuitenkin se on myös elokuva, jonka katsomossa kysyy itseltään, miksi ihmeessä ei pukeudu useammin klassisen kauniisiin mekkoihin ja hameisiin.

Eikä kysymys ole ollenkaan pinnallinen: naispääosassa säkenöivän, tähtiin vimmatusti pyrkivää nuorta Mia-näyttelijää esittävän Emma Stonen puvustus on yksi elokuvan päähenkilöistä. Se elää Mian kehityksen mukana: alun tyttömäisiä, kirkkaanvärisiä mekkosia ja huolettomia farkkuja käyttää uraansa aloitteleva, vastarakastunut nainen, aikuisempi Mia taas nähdään esimerkiksi jäätävän tyylikkäässä, avoselkäisessä mustassa mekossa.

Tyylioppitunnin lisäksi elokuva tarjoaa leffahistorian kenties romanttisimman kädestäpitokohtauksen, joten tämän paremmin ei kahta pimeää talvituntia voi viettää.

La La Land elokuvateattereissa 13.1.