Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaarasen nuoruus kului mallintöissä maailmalla. New Yorkissa hän pyöri Andy Warholin kanssa, joka kehotti rakastamaan vain rahaa. Heli ei neuvoa uskonut, koska hän oli oppinut jo kotoaan rakkauden voiman.
Sen päätöksen teki isä. Jos ei kerran koulu maita, ilmoitetaan tyttö kauneuskilpailuihin. Kesän lopussa olisi Anianneito-kisa Asikkalan markkinoilla, nyt vaan ilmoittautumislipuke postiin.
Edellisenä päivänä koko Kokkalan perhe oli pysähtynyt ruokapöydässä tuijottamaan Heliä. Kun multapöly laskeutui maalaistalon töissä puurtaneen tytön ripsiin ja kulmakarvoihin, pöydässä istuikin kaunotar.
Koulussa Heli ei jaksanut istua, koska ei ymmärtänyt mitään opettajien epäkiinnostavista jutuista. Omassa päässä liikkui niin paljon vikkelämpiä juttuja, ja niistä piti yleensä kertoa kavereille heti.
Markkinoilta Pariisiin
Kosmetologikoulussa opettaja siirsi Helin pulinan vuoksi etupenkkiin. Mutta hetkessä hän oli jo kääntynyt puhumaan takana istuvalleen. Sen verran Heli kuitenkin päätti jaksaa, että saisi kosmetologin valkoisen takin. Se päällä tulisi varmasti rauhallinen ja kaunis olo. Sillä kauniista asioista Heli oli aina tykännyt.
Markkinapäivänä Heli, äiti ja isä suuntasivat aamulypsyn jälkeen Asikkalaan. Kansallispukuinen Heli istui isän vieressä etupenkillä, koska jalat eivät enää mahtuneet takapenkin pieneen tilaan.
Lavalla Heli otti 18-vuotiaan varmuudella käyttöön televisiokuuluttajien niksit, olihan hän ihastellut niitä pienestä tytöstä asti. Taukoamattomalla hymyllä tulikin voitto. Ja mikä ihmeellisintä, Helin luokse käveli mies nimeltä Christian Maillot. Esitteli itsensä kykyjenetsijäksi Pariisista ja tarjosi mallintöitä. Makkarajonossa seisoneet äiti ja isä katsoivat järjestäjien pöydässä hymyilevää tytärtään ja miettivät: mihinkähän tuon tytön tie vielä vie?
Kirjailijaksi
Sitä Heli Vaaranen on itsekin viimeisen vuoden aikana miettinyt: mihin hollolalaistytön tie vei ja mitä oikeastaan tapahtui. Tunne humahti päälle eräänä flunssaisena päivänä.
Työ Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtajana täytti elämän: hallintoa, suositun parisuhdenettisivuston toimittamista, yksilö- ja parisuhdeterapiaa, luentoja, tutkimusten lukemista.
”Aivan mahtava työ, mutta se ei enää riittänyt. Elämälle piti keksiä uutta merkitystä. Aikuiset lapset eivät enää tulleet luokseni lettukesteihin, ja peruskysymys alkoikin olla, miten paljon ihminen voi syödä lettuja yksin.”
Flunssaisena Heli alkoi kirjoittaa kirjekuorille muistoja mallivuosistaan Pariisissa, Tokiossa ja New Yorkissa. Olihan hän niillä tarinoilla huvittanut lapsia monet kerrat.
”Posket hehkuen kerroin asioita, joita en ollut koskaan kertonut kenellekään. Olen kuitenkin aina ollut hyvin yksityinen ihminen.”
”Ne olivat hauskoja äiti siellä, äiti täällä -juttuja. Päätin kirjoittaa niitä tyttärelleni muistoksi. Muisto per kuori.”
Kun elämän pätkiä oli kassillinen, Heli alkoi lajitella niitä ruokapöydälle ja huomasi, että koossa oli tarina. Hän päätti kirjoittaa lisää. Tarinaan ilmaantui yhä enemmän mustia raitoja: yksinäisyyttä, epäonnistuneita rakkauksia.
”Kun aloin päästää niitä ulos itsestäni, olo oli kuin raskaan urheilusuorituksen jälkeen. En olisi millään enää jaksanut mennä omaa elämääni kohti. Itkin vuolaita kyyneleitä eikä niistä tullut loppua.”
Siihen loppui myös käsin kirjoittaminen. Ensin Heli kirjoitti koneella kirjekuoret puhtaiksi, sitten alkoi tutkia päiväkirjojaan ja jatkoi tarinaa. Lopputuloksena on huhtikuussa ilmestyvä kirja Sunnuntaina Manhattanilla.
”Houkuttelin itseäni puhumaan elämästäni itselleni. Posket hehkuen kerroin asioita, joita en ollut koskaan kertonut kenellekään. Olen kuitenkin aina ollut hyvin yksityinen ihminen.”
Missikiertueelle
Kun Heli lähti Ranskaan vuonna 1980, kassissa oli sanakirja ja päällä havaijilaispaita ja Finnflaren farkut. Kartta kädessään hän suunnisti kohti mallitoimistoa, jossa analyysi oli harvinaisen selkeä: kaunis, mutta iso.
Töitä riitti silti. Ei huippumallina, mutta luotettavana katalogien kaunokaisena. Helille työ maittoi, olihan hän tottunut siihen pienestä pitäen. Jos kaksivuotiaana on hakenut munat kanalasta, neljävuotiaana kerännyt polttopuita ja myöhemmin talikoinut päivästä toiseen sontaa, kestää kyllä ranskalaiset mallimarkkinatkin.
”Kotona saimme olla sunnuntaisin muutaman tunnin vapaana. Otimme matot pihalle ja makoilimme auringossa. Sitten jaoimme perheen kesken litran jäätelöpakkauksen kuuteen pekkaan.”
”Kukaan ei täällä lukenut niitä ranskalaisia pikkulehtiä, joissa oli kuviani.”
Ranskassa Helin oli totuttava moneen uuteen asiaan. Poskisuudelmat eivät ole moiskauksia vaan kevyitä hipaisuja millimetrin päässä poskesta. Gazpachokeiton kuuluu olla kylmää, pelottavan näköinen artisokka on syötävää, ja valkoviini on viiniä eikä navetan jauhoista pesuvettä. Kieltä Heli oppi pala palalta. Yhden varman lauseen hän laukaisi aloitukseksi niin taksinkuljettajalle kuin mallitoimiston buukkaajallekin: Est-ce que vous êtes fatigué? Oletteko väsynyt?
Suomeen Heli tuli Miss Suomi -kisoihin. Olisihan se hienoa itkeä kruunu päässä koko kansan nähden, ajaa omaa autoa, päästä mainostamaan patjoja ja Seuran kanteen.
”Kukaan ei täällä lukenut niitä ranskalaisia pikkulehtiä, joissa oli kuviani. Olisi ollut kiva näkyä”
Liian lihava malliksi
Missikiertueella kaikki oli uutta ja ihanaa. Heli ei voinut uskoa, että kisaajat saivat ilmaiseksi putkikassin, uimapuvun ja kengät.
”Viihdytin itseäni seuraamalla ihmisiä. Oli ihmeellistä, että niin moni teki työkseen muuta kuin maanviljelystä.”
Heli hymyili tavaratalon ikkunassa niin ammattitaidolla kuin suinkin, mutta niin vain Merja Varvikko sai kruunun.
Pariisin mallimarkkinoiden tiukka kilpailu, ranskalaiset illalliset ja epätavallisen laihuuden vaatimus alkoivat olla Helille yhä vaikeampi yhtälö. Kaikki kuhisivat, että Tokiossa eurooppalaisilla malleilla oli kysyntää. Siispä sinne.
”Mallin työ ei ollut minulle ura. Se oli kasa onnekkaita tapahtumia”, Heli sanoo nyt.
”Kun karjalanpiirakat tulivat, rapsuttelin niistä homeen pois ja nautiskelin.”
Japanissa riitti töitä niin paljon, että kiireessä painokin pysyi 55 kilon tuntumassa. Jos se välillä nousi, piti vain olla syömättä ja napata laihdutuslääkkeitä. Kollegojen neuvot tulivat tarpeeseen: jatka hommaa peräruiskeilla. Liikuntaa ei kukaan harrastanut, siitähän olisi voinut tulla lihaksia. Näytöksissä Heli loisti, kunhan vain muisti, että näytösmallille tärkeintä ei ollut kauneus vaan laihuus.
”Oma hetki catwalkilla oli unohtumattoman lumoava.”
Ura eteni. Kuvausmallista kuoriutui huippumalli, ja katuja komistavissa jättimainoksissa Heli poseerasi Imperial-hotellin kasvona. Mutta jos mallit ovatkin välineitä vaatteen esittelyssä, 80-luvun Japanissa he olivat esineitä. Kukaan ei katsonut silmiin, pukijoille ei saanut edes puhua. Liian usein Heli oli tytöistä ainoa, jonka kimpussa oltiin mittanauhan kanssa. Elämä oli yhtä vyötärön-, lantion- ja rinnanympärystä. Liian pitkä nenä, liian leveä lantio, laahaa jalkojaan. Vähemmästäkin tuli koti-ikävä.
”Pyysin äitiä lähettämään suomalaista ruokaa. Kun karjalanpiirakat tulivat, rapsuttelin niistä homeen pois ja nautiskelin.”
Tokiosta metsätöihin
Kun Heli palasi kotiin Suomeen, pääsi hän suoraan metsätöihin. Äidille hän toisteli olevansa vegaani, mutta äiti löi lihakastikkeen pöytään ja totesi: ”Nyt syöt tämän, niin jaksat mennä leimikkoon takaisin.”
Helistä oli ihanaa olla kotona ja nähdä pikkusisarukset.
”Otin heidät aina viereeni nukkumaan. Pikkusiskolle ostin hevosenkin, kun en tiennyt, mitä kaikilla tienaamillani rahoilla olisin tehnyt.”
Isot toimistot eivät kiinnostuneet Helistä. Liian lihava, niissä toisteltiin.
Kovin kauan ei tytärtä kotona pidelty. Olisikohan jo aika lähteä töihin, kyseli äiti lempeästi.
”Niinpä otin kehoni ja kuvauksellisuuteni ja lähdin New Yorkiin.”
Isot toimistot eivät kiinnostuneet Helistä. Liian lihava, niissä toisteltiin. Pienten kautta löytyi töitä, mutta mallimaailma alkoi väsyttää.
”Päätin, että minusta tulisi renessanssi-ihminen, joka laulaa, soittaa ja maalaa. Kahta olin harrastanut lapsesta asti, mutta maalaaminen oli uutta.”
Kun hän tutustui kuuluisaan taidemesenaatti-keräilijä Stuart Pivariin, järjestyi stipendi taidekouluun. Koulu alkoi aamulla puoli kymmeneltä, ja Heli oli pakahtua onnesta: vihdoinkin säännöllistä elämää!
Andyn neuvot
Stuart Pivarin paras ystävä oli taiteilija Andy Warhol. Eräänä päivänä kaksikko kutsui Helin lauantain kirpputori- ja huutokauppakierrokselleen. Kolmikko viihtyi niin hyvin yhdessä, että heistä tuli tuttu näky myös kaupungin yöelämässä. Pukujuhlia ja taideavajaisia riitti joka illalle.
”Minä bailasin ja koin kaikkea korkojen kera.”
”Yläluokka pariutui keskenään, ei taideopiskelijoiden kanssa. Oli selvää, että olin ulkopuolinen.”
Stuart Pivar seurusteli miljoonaperijätär Barbara Guggenheimin kanssa, niinpä Heli ei saanut salaiselle rakkaudelleen koskaan vastakaikua.
”Yläluokka pariutui keskenään, ei taideopiskelijoiden kanssa. Oli selvää, että olin ulkopuolinen.”
Andy Warhol neuvoi Heliä. Rakasta vain rahaa: sillä voit ostaa ystäviä ja itsesi ulos vaikeuksista. Heli ei noita neuvoja kuunnellut. Miten olisi voinut — hän oli jo pienestä pitäen nähnyt rakkauden voiman. Kun hän leikki siskon kanssa pihalla, äiti ja isä istuivat usein portailla. Äiti nojasi isään, ja isä hieroi äidin jalkoja.
”Miten ylpeitä he olivat meistä ja kaikesta ympärillään. Tuollaisia rakkauteen uskovia ihmisiä en Stuartin ja Andyn piireissä tavannut.”
Ei Bahamalle vaan lukioon
Kuuluisassa taidegalleriassa työskennellessään Heli alkoi seurustella tunnetun italialaisen taiteilijan Sandro Chian kanssa. Stuart ja Andykin olivat suhteesta tohkeissaan.
”Tutustuin valtavaan määrään palvelusväkeä, mutta Sandro jäi minulle hyvin vieraaksi. Koska monet olivat minulle kateellisia, oli aluksi vaikea myöntää, että suhde oli pitkästyttävä ja mies välinpitämätön.”
Kun Sandro ehdotti yhteistä Bahaman-matkaa, Helillä oli vastaus valmiina.
”Lähde sinä Bahamasaarille, minä lähden kotiin Hollolan Miekkiöön!”
”Koska monet olivat minulle kateellisia, oli aluksi vaikea myöntää, että suhde oli pitkästyttävä ja mies välinpitämätön.”
Helin New Yorkin -muistoista vaikein oli Andy Warholin hautajaiset. Mies kuoli yllättäen, ja Helillä jäi kova ikävä.
”Taisin olla hautajaismessussa ainoa, joka itki.”
Kun Heli palasi Suomeen ja Helsinkiin vuonna 1987, taloudessa meni lujaa ja mallintöitä riitti. Joka päivä hän ajoi autollaan iltalukion ohi ja tuijotti mainosta: ”Otamme uusia opiskelijoita.”
”Kun aloitin opiskelun, olin haltioissani. Miten voi olla maailma täynnä näin kiinnostavaa tietoa!”
Tohtorin seesteinen elämä
Ne olivat vuosia täynnä elämää. Avioliitto, kaksi lasta ja lukio kolmessa vuodessa. Kun suku kokoontui juhlimaan lapsuudenkotiin Helin neljää laudaturia, kävi hän välillä imettämässä vauvaa peräkamarissa.
Avioero teki Helistä yksinhuoltajan, mutta sosiologian opinnot sujuivat vauhdilla ja vuonna 2004 hän väitteli tohtoriksi kaaharipojista.
”Mietin aihetta jo nuorena tyttönä, kun istuin autossa pojan vieressä. Poika rakastaa autoaan, ja tyttö poikaa. Mitä siihen väliin oikein jää?”
”Ihmiset elävät usein parisuhteissaan väärien myyttien varassa.”
Jos kaahareiden elämänkohtaloiden tutkiminen oli henkisesti työlästä, tuli Helille yllätyksenä, että hänen seuraava aiheensa, rakkaustutkimus, tarjosi vielä
raskaampia kohtaloita.
”Murskautuneita toiveita, odotuksia ja pelkoja, surua ja yksisuuntaista rakkautta. Ihmiset elävät usein parisuhteissaan väärien myyttien varassa ja sitten yllättyvät, että onkin sisäisesti tyhjä olo. Mutta toisaalta monet suomalaiset parisuhteet ovat onnellisia, siitä vain ei pidetä ääntä.”
Yhdestä asiasta Heli on elämänkokemuksellaan täysin varma. Jokaisen meistä kannattaisi pysähtyä silloin tällöin oman olonsa äärelle ja kysyä, millaisessa kohdassa elämää olemme.
”Itselläni on viimeinkin seesteinen vaihe. Arkisin on vipinää, mutta viikonloppuisin on aikaa huvilalla oloon, ikkunasta katseluun ja tuleen tuijotteluun.”
Juttu on alun perin julkaistu huhtikuun 2014 Gloriassa.
