Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaarasen nuoruus kului mallintöissä maailmalla. New Yorkissa hän pyöri Andy Warholin kanssa, joka kehotti rakastamaan vain rahaa. Heli ei neuvoa uskonut, koska hän oli oppinut jo kotoaan rakkauden voiman.

Sen päätöksen teki isä. Jos ei kerran koulu maita, ilmoitetaan tyttö kauneuskilpailuihin. Kesän lopussa olisi Anianneito-kisa Asikkalan markkinoilla, nyt vaan ilmoittautumislipuke postiin.

Edellisenä päivänä koko Kokkalan perhe oli pysähtynyt ruokapöydässä tuijottamaan Heliä. Kun multapöly laskeutui maalaistalon töissä puurtaneen tytön ripsiin ja kulmakarvoihin, pöydässä istuikin kaunotar.

Koulussa Heli ei jaksanut istua, koska ei ymmärtänyt mitään opettajien epäkiinnostavista jutuista. Omassa päässä liikkui niin paljon vikkelämpiä juttuja, ja niistä piti yleensä kertoa kavereille heti.

Markkinoilta Pariisiin

Kosmetologikoulussa opettaja siirsi Helin pulinan vuoksi etupenkkiin. Mutta hetkessä hän oli jo kääntynyt puhumaan takana istuvalleen. Sen verran Heli kuitenkin päätti jaksaa, että saisi kosmetologin valkoisen takin. Se päällä tulisi varmasti rauhallinen ja kaunis olo. Sillä kauniista asioista Heli oli aina tykännyt.

Markkinapäivänä Heli, äiti ja isä suuntasivat aamulypsyn jälkeen Asikkalaan. Kansallispukuinen Heli istui isän vieressä etupenkillä, koska jalat eivät enää mahtuneet takapenkin pieneen tilaan.

Lavalla Heli otti 18-vuotiaan varmuudella käyttöön televisiokuuluttajien niksit, olihan hän ihastellut niitä pienestä tytöstä asti. Taukoamattomalla hymyllä tulikin voitto. Ja mikä ihmeellisintä, Helin luokse käveli mies nimeltä Christian Maillot. Esitteli itsensä kykyjenetsijäksi Pariisista ja tarjosi mallintöitä. Makkarajonossa seisoneet äiti ja isä katsoivat järjestäjien pöydässä hymyilevää tytärtään ja miettivät: mihinkähän tuon tytön tie vielä vie?

Kirjailijaksi

Sitä Heli Vaaranen on itsekin viimeisen vuoden aikana miettinyt: mihin hollolalaistytön tie vei ja mitä oikeastaan tapahtui. Tunne humahti päälle eräänä flunssaisena päivänä.

Työ Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtajana täytti elämän: hallintoa, suositun parisuhdenettisivuston toimittamista, yksilö- ja parisuhdeterapiaa, luentoja, tutkimusten lukemista.
”Aivan mahtava työ, mutta se ei enää riittänyt. Elämälle piti keksiä uutta merkitystä. Aikuiset lapset eivät enää tulleet luokseni lettukesteihin, ja peruskysymys alkoikin olla, miten paljon ihminen voi syödä lettuja yksin.”

Flunssaisena Heli alkoi kirjoittaa kirjekuorille muistoja mallivuosistaan Pariisissa, Tokiossa ja New Yorkissa. Olihan hän niillä tarinoilla huvittanut lapsia monet kerrat.

”Posket hehkuen kerroin asioita, joita en ollut koskaan kertonut kenellekään. Olen kuitenkin aina ollut hyvin yksityinen ihminen.”

”Ne olivat hauskoja äiti siellä, äiti täällä -juttuja. Päätin kirjoittaa niitä tyttärelleni muistoksi. Muisto per kuori.”

Kun elämän pätkiä oli kassillinen, Heli alkoi lajitella niitä ruokapöydälle ja huomasi, että koossa oli tarina. Hän päätti kirjoittaa lisää. Tarinaan ilmaantui yhä enemmän mustia raitoja: yksinäisyyttä, epäonnistuneita rakkauksia.
”Kun aloin päästää niitä ulos itsestäni, olo oli kuin raskaan urheilusuorituksen jälkeen. En olisi millään enää jaksanut mennä omaa elämääni kohti. Itkin vuolaita kyyneleitä eikä niistä tullut loppua.”

Siihen loppui myös käsin kirjoittaminen. Ensin Heli kirjoitti koneella kirjekuoret puhtaiksi, sitten alkoi tutkia päiväkirjojaan ja jatkoi tarinaa. Lopputuloksena on huhtikuussa ilmestyvä kirja Sunnuntaina Manhattanilla.
”Houkuttelin itseäni puhumaan elämästäni itselleni. Posket hehkuen kerroin asioita, joita en ollut koskaan kertonut kenellekään. Olen kuitenkin aina ollut hyvin yksityinen ihminen.”

Missikiertueelle

Kun Heli lähti Ranskaan vuonna 1980, kassissa oli sanakirja ja päällä havaijilaispaita ja Finnflaren farkut. Kartta kädessään hän suunnisti kohti mallitoimistoa, jossa analyysi oli harvinaisen selkeä: kaunis, mutta iso.

Töitä riitti silti. Ei huippumallina, mutta luotettavana katalogien kaunokaisena. Helille työ maittoi, olihan hän tottunut siihen pienestä pitäen. Jos kaksivuotiaana on hakenut munat kanalasta, neljävuotiaana kerännyt polttopuita ja myöhemmin talikoinut päivästä toiseen sontaa, kestää kyllä ranskalaiset mallimarkkinatkin.
”Kotona saimme olla sunnuntaisin muutaman tunnin vapaana. Otimme matot pihalle ja makoilimme auringossa. Sitten jaoimme perheen kesken litran jäätelöpakkauksen kuuteen pekkaan.”

”Kukaan ei täällä lukenut niitä ranskalaisia pikkulehtiä, joissa oli kuviani.”

Ranskassa Helin oli totuttava moneen uuteen asiaan. Poskisuudelmat eivät ole moiskauksia vaan kevyitä hipaisuja millimetrin päässä poskesta. Gazpachokeiton kuuluu olla kylmää, pelottavan näköinen artisokka on syötävää, ja valkoviini on viiniä eikä navetan jauhoista pesuvettä. Kieltä Heli oppi pala palalta. Yhden varman lauseen hän laukaisi aloitukseksi niin taksinkuljettajalle kuin mallitoimiston buukkaajallekin: Est-ce que vous êtes fatigué? Oletteko väsynyt?

Suomeen Heli tuli Miss Suomi -kisoihin. Olisihan se hienoa itkeä kruunu päässä koko kansan nähden, ajaa omaa autoa, päästä mainostamaan patjoja ja Seuran kanteen.
”Kukaan ei täällä lukenut niitä ranskalaisia pikkulehtiä, joissa oli kuviani. Olisi ollut kiva näkyä”

Liian lihava malliksi

Missikiertueella kaikki oli uutta ja ihanaa. Heli ei voinut uskoa, että kisaajat saivat ilmaiseksi putkikassin, uimapuvun ja kengät.
”Viihdytin itseäni seuraamalla ihmisiä. Oli ihmeellistä, että niin moni teki työkseen muuta kuin maanviljelystä.”

Heli hymyili tavaratalon ikkunassa niin ammattitaidolla kuin suinkin, mutta niin vain Merja Varvikko sai kruunun.

Pariisin mallimarkkinoiden tiukka kilpailu, ranskalaiset illalliset ja epätavallisen laihuuden vaatimus alkoivat olla Helille yhä vaikeampi yhtälö. Kaikki kuhisivat, että Tokiossa eurooppalaisilla malleilla oli kysyntää. Siispä sinne.
”Mallin työ ei ollut minulle ura. Se oli kasa onnekkaita tapahtumia”, Heli sanoo nyt.

”Kun karjalanpiirakat tulivat, rapsuttelin niistä homeen pois ja nautiskelin.”

Japanissa riitti töitä niin paljon, että kiireessä painokin pysyi 55 kilon tuntumassa. Jos se välillä nousi, piti vain olla syömättä ja napata laihdutuslääkkeitä. Kollegojen neuvot tulivat tarpeeseen: jatka hommaa peräruiskeilla. Liikuntaa ei kukaan harrastanut, siitähän olisi voinut tulla lihaksia. Näytöksissä Heli loisti, kunhan vain muisti, että näytösmallille tärkeintä ei ollut kauneus vaan laihuus.
”Oma hetki catwalkilla oli unohtumattoman lumoava.”

Ura eteni. Kuvausmallista kuoriutui huippumalli, ja katuja komistavissa jättimainoksissa Heli poseerasi Imperial-hotellin kasvona. Mutta jos mallit ovatkin välineitä vaatteen esittelyssä, 80-luvun Japanissa he olivat esineitä. Kukaan ei katsonut silmiin, pukijoille ei saanut edes puhua. Liian usein Heli oli tytöistä ainoa, jonka kimpussa oltiin mittanauhan kanssa. Elämä oli yhtä vyötärön-, lantion- ja rinnanympärystä. Liian pitkä nenä, liian leveä lantio, laahaa jalkojaan. Vähemmästäkin tuli koti-ikävä.
”Pyysin äitiä lähettämään suomalaista ruokaa. Kun karjalanpiirakat tulivat, rapsuttelin niistä homeen pois ja nautiskelin.”

Tokiosta metsätöihin

Kun Heli palasi kotiin Suomeen, pääsi hän suoraan metsätöihin. Äidille hän toisteli olevansa vegaani, mutta äiti löi lihakastikkeen pöytään ja totesi: ”Nyt syöt tämän, niin jaksat mennä leimikkoon takaisin.”

Helistä oli ihanaa olla kotona ja nähdä pikkusisarukset.
”Otin heidät aina viereeni nukkumaan. Pikkusiskolle ostin hevosenkin, kun en tiennyt, mitä kaikilla tienaamillani rahoilla olisin tehnyt.”

Isot toimistot eivät kiinnostuneet Helistä. Liian lihava, niissä toisteltiin.

Kovin kauan ei tytärtä kotona pidelty. Olisikohan jo aika lähteä töihin, kyseli äiti lempeästi.
”Niinpä otin kehoni ja kuvauksellisuuteni ja lähdin New Yorkiin.”

Isot toimistot eivät kiinnostuneet Helistä. Liian lihava, niissä toisteltiin. Pienten kautta löytyi töitä, mutta mallimaailma alkoi väsyttää.
”Päätin, että minusta tulisi renessanssi-ihminen, joka laulaa, soittaa ja maalaa. Kahta olin harrastanut lapsesta asti, mutta maalaaminen oli uutta.”

Kun hän tutustui kuuluisaan taidemesenaatti-keräilijä Stuart Pivariin, järjestyi stipendi taidekouluun. Koulu alkoi aamulla puoli kymmeneltä, ja Heli oli pakahtua onnesta: vihdoinkin säännöllistä elämää!

Andyn neuvot

Stuart Pivarin paras ystävä oli taiteilija Andy Warhol. Eräänä päivänä kaksikko kutsui Helin lauantain kirpputori- ja huutokauppakierrokselleen. Kolmikko viihtyi niin hyvin yhdessä, että heistä tuli tuttu näky myös kaupungin yöelämässä. Pukujuhlia ja taideavajaisia riitti joka illalle.
”Minä bailasin ja koin kaikkea korkojen kera.”

”Yläluokka pariutui keskenään, ei taideopiskelijoiden kanssa. Oli selvää, että olin ulkopuolinen.”

Stuart Pivar seurusteli miljoonaperijätär Barbara Guggenheimin kanssa, niinpä Heli ei saanut salaiselle rakkaudelleen koskaan vastakaikua.
”Yläluokka pariutui keskenään, ei taideopiskelijoiden kanssa. Oli selvää, että olin ulkopuolinen.”

Andy Warhol neuvoi Heliä. Rakasta vain rahaa: sillä voit ostaa ystäviä ja itsesi ulos vaikeuksista. Heli ei noita neuvoja kuunnellut. Miten olisi voinut — hän oli jo pienestä pitäen nähnyt rakkauden voiman. Kun hän leikki siskon kanssa pihalla, äiti ja isä istuivat usein portailla. Äiti nojasi isään, ja isä hieroi äidin jalkoja.
”Miten ylpeitä he olivat meistä ja kaikesta ympärillään. Tuollaisia rakkauteen uskovia ihmisiä en Stuartin ja Andyn piireissä tavannut.”

Ei Bahamalle vaan lukioon

Kuuluisassa taidegalleriassa työskennellessään Heli alkoi seurustella tunnetun italialaisen taiteilijan Sandro Chian kanssa. Stuart ja Andykin olivat suhteesta tohkeissaan.
”Tutustuin valtavaan määrään palvelusväkeä, mutta Sandro jäi minulle hyvin vieraaksi. Koska monet olivat minulle kateellisia, oli aluksi vaikea myöntää, että suhde oli pitkästyttävä ja mies välinpitämätön.”

Kun Sandro ehdotti yhteistä Bahaman-matkaa, Helillä oli vastaus valmiina.
”Lähde sinä Bahamasaarille, minä lähden kotiin Hollolan Miekkiöön!”

”Koska monet olivat minulle kateellisia, oli aluksi vaikea myöntää, että suhde oli pitkästyttävä ja mies välinpitämätön.”

Helin New Yorkin -muistoista vaikein oli Andy Warholin hautajaiset. Mies kuoli yllättäen, ja Helillä jäi kova ikävä.
”Taisin olla hautajaismessussa ainoa, joka itki.”

Kun Heli palasi Suomeen ja Helsinkiin vuonna 1987, taloudessa meni lujaa ja mallintöitä riitti. Joka päivä hän ajoi autollaan iltalukion ohi ja tuijotti mainosta: ”Otamme uusia opiskelijoita.”
”Kun aloitin opiskelun, olin haltioissani. Miten voi olla maailma täynnä näin kiinnostavaa tietoa!”

Tohtorin seesteinen elämä

Ne olivat vuosia täynnä elämää. Avioliitto, kaksi lasta ja lukio kolmessa vuodessa. Kun suku kokoontui juhlimaan lapsuudenkotiin Helin neljää laudaturia, kävi hän välillä imettämässä vauvaa peräkamarissa.

Avioero teki Helistä yksinhuoltajan, mutta sosiologian opinnot sujuivat vauhdilla ja vuonna 2004 hän väitteli tohtoriksi kaaharipojista.
”Mietin aihetta jo nuorena tyttönä, kun istuin autossa pojan vieressä. Poika rakastaa autoaan, ja tyttö poikaa. Mitä siihen väliin oikein jää?”

”Ihmiset elävät usein parisuhteissaan väärien myyttien varassa.”

Jos kaahareiden elämänkohtaloiden tutkiminen oli henkisesti työlästä, tuli Helille yllätyksenä, että hänen seuraava aiheensa, rakkaustutkimus, tarjosi vielä
raskaampia kohtaloita.
”Murskautuneita toiveita, odotuksia ja pelkoja, surua ja yksisuuntaista rakkautta. Ihmiset elävät usein parisuhteissaan väärien myyttien varassa ja sitten yllättyvät, että onkin sisäisesti tyhjä olo. Mutta toisaalta monet suomalaiset parisuhteet ovat onnellisia, siitä vain ei pidetä ääntä.”

Yhdestä asiasta Heli on elämänkokemuksellaan täysin varma. Jokaisen meistä kannattaisi pysähtyä silloin tällöin oman olonsa äärelle ja kysyä, millaisessa kohdassa elämää olemme.
”Itselläni on viimeinkin seesteinen vaihe. Arkisin on vipinää, mutta viikonloppuisin on aikaa huvilalla oloon, ikkunasta katseluun ja tuleen tuijotteluun.”

Juttu on alun perin julkaistu huhtikuun 2014 Gloriassa.

Lomien jälkeinen arkeen palaaminen on oikein hyvä asia myös parisuhteen kannalta. Kun rakasta kumppania on tuijoteltu monen viikon ajan lähes tauotta, erossaolo tekee hyvää.

Oman parisuhteeni alkuaikoina englanninkielinen siippani Lincoln puhui usein hiljaa ja vahvalla brittikorostuksella. Usein kävi niin, että en kuullut juuri mitään. Kun avauduin asiasta tuttavalleni, tämä huudahti: ”Mikä siunaus! Kaikkea ei parisuhteessa aina tarvitse kuulla.” Silloin nauratti, mutta myöhemmin osoittautui, että tuttava oli ihan oikeassa. Osa asioista voi aivan hyvin lipua korvien ohi, koska silloin moni turha kiivastuminen jää väliin.

Samantyyppistä filosofiaa toteutti myös rovasti-isäni Osmo liitossaan, sillä äitini Meeri oli laillani kova puhumaan. Isä ei kuunnellutläheskään kaikkea, mutta oli kehittänyt uskomattoman kyvyn aistia, milloin äidin tarkistuskysymys oli tulossa. Kun äiti sitten tivasi: ”Mitä juuri sanoin”, isä osasi aina vastata oikein.

”Vaikka kuinka joskus pännii, pohjalla on aina arvostus toista kohtaan.”

Onnellisen parisuhteen yksi kulmakivi on riitelytekniikka. Alussa me tappelimme aina vailla päätä ja häntää, pohjattomasti kiihtyen. Olemme nähneet vaivaa korjataksemme tyyliämme ja osaamme nämäkin touhut paljon paremmin. Emme enää kiihdy ylenpalttisesti. Kumpikin meistä joustaa tasapuolisesti, joten sopiminen tapahtuu paljon nopeammin kuin ennen. Suomme jääneen jäädä – menneiden riitojen kaivelusta kun ei koskaan seuraa mitään hyvää.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin kunnioitus. Se on suhteemme tärkein ominaisuus. Vaikka kuinka joskus pännii, pohjalla on aina arvostus toista kohtaan. Asiat pysyvät mittasuhteissa, eivätkä kielteiset tunteet valtaa liikaa tilaa.

Joustavaa elokuuta!

Netin deittisivustoilta voi löytää niin pikadeitin kuin sielunkumppaninkin, kunhan tietää mitä tekee.

Jos tyypistä on vain kasvokuva, se on jalkapuoli. Jos se taas ei hymyile kuvassa, sillä on kauheat hampaat.”

Siinä neuvot, jotka Anna, 45, sai kokeneemmilta ystäviltään, kun hän päätti kokeilla nettideittailua.

Ohjeet olivat tietenkin puoliksi vitsillä kerrottuja, mutta ystävien kokemukset olivat niin hauskalla tavalla hurjia, että Anna kiinnostui. Oli vuosi 2015, ja hän oli hiljattain eronnut.

”En ollut pakonomaisesti lähdössä etsimään kumppania. Ajattelin, että haluan ihan uteliaisuuttani mennä katsomaan, keitä siellä netissä on” Anna sanoo.

Olihan siellä vaikka keitä.

”Ei minulla ole aikaa eikä halua ravata oikeissa baareissa päivystämässä.”

”Päällimmäisenä erona reaalimaailman ja netin välillä on, että netissä on aivan valtava pulina. Jos tuntuu, ettei tapaa ketään, kukaan ei ole itsestä kiinnostunut eikä mitään tapahdu, niin netissä tämä kaikki on ihan toisin. Siellä on huimasti enemmän vauhtia ja paljon aktiivisia, ihania tyyppejä.”

Anna kirjautui Eliittikumppaneihin. Se naurattaa häntä, ja sivuston nimestä on irronnut vitsejä myös treffeillä.

”Että tässä minä, sinun eliittikumppanisi, nyt sitten olen.”

Anna kuvailee deittisivustoja virtuaaliseksi baaritiskiksi ja suosittelee siksi asennoitumaan nettideittailuun samoin kuin baaritiskillä jutusteltuun: rennosti, uteliaasti ja avoimesti.

”Olen aikuinen, työssä käyvä ihminen, ei minulla ole aikaa eikä halua ravata oikeissa baareissa päivystämässä. Sitä paitsi se on vähän vanhanaikaistakin.”

Nopeus houkuttaa

Nettideittailu on kasvanut räjähdysmäisesti koko 2000-luvun. Amerikkalaisen internetiin ja teknologiaan erikoistuneen Pew Research Centerin mukaan 15 prosenttia amerikkalaisista aikuisista on käyttänyt netin deittisivustoa tai puhelimen treffisovellusta.

45–64-vuotiaiden nettideittailu on tuplaantunut vuodesta 2013. Arviot vähän vaihtelevat, mutta ainakin joka viides parisuhde alkaa nykyään netissä.

Yksi syy nettitapailun suosioon on aika: nettiprofiilien selaamiseenkin sitä kuluu, muttei läheskään niin paljon kuin sosiaalisten, kiinnostavien kontaktien jahtaamiseen netin ulkopuolella.

Ainakin joka viides parisuhde alkaa nykyään netissä.

Ajankäytön merkitys korostuu, mitä aikuisempia ollaan: monilla on vähemmän uusia ja jännittäviä tilanteita, jos ei niitä itse erityisesti järjestä. Se ei silti tarkoita, etteikö elämään voisi löytyä vielä jotakin kutkuttavaa. Sen hankkimisen eteen on vain tehtävä jotakin, ja nettitreffisaitit ovat siihen helposti lähestyttävä keino.

Netissä on monen helpompi lähestyä tuntematonta ihmistä kuin summamutikassa jossain muualla. Ihmisestä on ulkonäön lisäksi saatavilla vähän muutakin perustietoa.

Häpeää ja hankalia kysymyksiä

Verkosta on tullut niin oleellinen osa elämää, että ”todellisen” elämän ja nettielämän erottelu kahdeksi erilliseksi asiaksi tuntuu aikansa eläneeltä.

Silti nettideittailulla on vielä jonkinlaista stigmaa, minkä vuoksi Annakaan ei halua olla tässä jutussa koko nimellään.

”Kyllä itseänikin aluksi nolotti ja hävetti, että kehtaanko nyt laittaa kuvaani jonnekin treffipalstalle.”

On ollut tapana, että juodaan kumppanikokelaan kanssa kerran kahvit ja seuraavat kahvit sitten omissa häissä.

Nolostelu voi johtua siitä, ettei Suomessa oikeastaan ole ollut treffeillä käymisen kulttuuria ennen aivan viime vuosia. Meillä on kärjistetysti ollut tapana, että juodaan kumppanikokelaan kanssa kerran kahvit ja seuraavat kahvit sitten omissa häissä. Lisäksi kaikenlaisella itsensä esille tuomisella on suomalaisessa kulttuurissa ollut nihkeä kaiku. Siellä se nyt itseään tyrkyttää ja markkinoi.

Anna pääsi yli kuvakainoudestaan, mutta yhtä erikoisilta voivat tuntua algoritmeihin perustuvien deittipalveluiden pitkät ja vaativat kysymyslistat joilla selvitetään ihmisten sopimista toisilleen.

”Se on oikeasti aika mielenkiintoinen matka itseen. Jouduin itse ainakin aika syvällisesti pohtimaan, että kuka oikeastaan olen ja mitä haluan.”

Onnellisempia suhteita

Vuonna 2013 Chicagon yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa kävi ilmi, että internetissä alkaneet suhteet olivat onnellisempia ja kestivät pidempään kuin kasvokkaisesta tapaamisesta alkaneet suhteet.

Tutkimustulos ylitsevuotavasta onnellisuudesta vahvistuu Merikapteenin vaimo -blogissa, jota kirjoittavat Nina, 40, ja Veli-Matti, 38, Rahja. Veli-Matti on ammatiltaan merikapteeni, Nina on blogin vaimo ja he postaavat lähes päivittäin tihkuvasta lemmestään.

”Todellisen” elämän ja nettielämän erottelu kahdeksi erilliseksi asiaksi tuntuu aikansa eläneeltä.

Viime vuonna loppukesästä Veli-Matti huomasi, kun Nina kommentoi yhteisen Facebook-tuttunsa purjevenekuvaa. Hän muisti Ninan 20 vuoden takaa, sillä molemmat ovat kotoisin Kalajoelta ja tiesivät etäisesti toisensa. He eivät olleet kuitenkaan puhuneet toisilleen koskaan aiemmin.

”Olin aina ollut kiinnostunut Ninasta, mutta ajattelin, että Nina on ihan eri sarjassa kuin minä. Livenä baarissa en olisi koskaan uskaltanut mennä juttelemaan hänelle.”

Sosiaalisen median turvaväli madalsi kynnystä, vaikka Veli-Mattia jännittikin. Hän pyysi Ninaa Facebook-kaverikseen. Nina hyväksyi kaveripyynnön heti ja alkoi kommentoida Veli-Matin valokuvia.

”Kommenteissa alkoi sitten olla sydänhymiöitä.”

”Livenä baarissa en olisi koskaan uskaltanut mennä juttelemaan hänelle.”

Molemmat ovat olleet aiemmin naimisissa, Ninan avioliitto oli päättynyt kolmisen vuotta aiemmin ja Veli-Matin vuosi aiemmin. He olivat olleet myös Facebook-kavereita vuosia aiemmin, mutta olleet välissä pitkään pois Facebookista.

”Itse ajattelen niin, että Facebookissa ovat sellaiset, joilla ei ole elämää. Sitten kun on elämää, siellä ei tarvitse olla”, Veli-Matti sanoo.

Kun Veli-Matti rohkaistui lähettämään Ninalle ensimmäisen yksityisviestin Facebookissa, siitä alkoi viestittely, joka johti ensimmäiseen tapaamiseen viikon kuluttua kaveripyynnön lähettämisestä – ja kuulutusten hakemiseen viisi päivää ensitapaamisesta.

He ovat olleet nyt yhdeksän kuukautta naimisissa. Molempien Facebook-tilit ovat jäissä.

Huijarivaroitus

Jokainen on kuullut myös nettitreffeihin liittyviä kauhutarinoita. Sellainen on kerrottavanaan Kaisa Niemelällä. Tosin Kaisan kauhutarinalla on onnellinen loppu.

Kaisa, 37, alkoi pyöriä Suomi24.fi:n deittipalstalla vuonna 2004. Hän oli 24-vuotias, parisuhteestaan juuri eronnut, ja siellä pyörivät kaveritkin. Nettideittailu oli uutta ja jännittävää.

”Hyvin nopeasti törmäsin siellä mielenkiintoiseen kaveriin. Juteltiin ensin chatissa, ja sitten aloimme kirjoittaa toisillemme sähköposteja.”

Nykypäivään verrattuna nettitreffailu oli lapsenkengissä. Ei ollut älypuhelimia pikaviestitoimintoineen, ei tarkkaan laadittuja profiileja, ei Facebookia eikä muuta sosiaalista mediaa, jossa toisen elämää olisi voinut vähän vilkuilla. Deittipalstat olivat ilmaisia ja kaikille avoimia.

”Hän oli juuri semmoinen kuin olin miehen toivonut olevan. Urheilullinen ja komea.”

Kaisa Niemelä kirjoitteli miehen kanssa useamman kuukauden ajan pitkiä sähköposteja ennen kuin he tapasivat.

”Hyppäsin koko ajan sähköpostissa katsomassa, oliko tullut viestiä.”

Kun mies lopulta tuli länsirannikolta tapaamaan Kaisaa Hämeenlinnaan, se oli siinä.

”Hän oli juuri semmoinen kuin olin miehen toivonut olevan. Urheilullinen ja komea.”

Mies ajeli Kaisan luokse lähes joka viikonloppu ja kävi usein viikollakin. Jotakin outoa hänessä kyllä oli.

”Hänellä esimerkiksi oli prepaid-liittymä eikä hän koskaan käyttänyt pankki- tai luottokorttia vaan pelkkää käteistä.” Kaisa ei mennyt myöskään koskaan miehen kotipaikkakunnalle, ja kun he kävivät yhdessä jääkiekko-otteluissa, joissa mies törmäsi tuttuihinsa, tilanteissa oli jotakin hämmentävää.

Hänellä oli prepaid-liittymä eikä hän koskaan käyttänyt pankki- tai luottokorttia vaan pelkkää käteistä.

Kun Kaisa ja urheilullinen unelmien mies olivat tapailleet pari vuotta, he lainasivat Kaisan isän autoa, jonka avaimet unohtuivat miehen taskuun, kun hän lähti takaisin kotipaikkakunnalleen. Alkoi vimmainen metsästys, mistä miehen saa kiinni.

”Lopulta jotenkin miehen auton rekisterinumeron kautta saimme yhteyden hänen vanhempiinsa, jotka luulivat, että puhelumme on jokin pila.”

Kävi ilmi, että mies oli kaksi vuotta esiintynyt Kaisalle väärällä nimellä ja oli naimisissa.

”Jos menisin uudelleen nettiin etsimään seuraa, niin tuskin uskoisin kenenkään juttuja siellä.”

Siitä on nyt reilut kymmenen vuotta – ja Kaisa on miehen kanssa edelleen yhdessä. He ovat muuttaneet yhdessä länsirannikolle ja miehestä on tullut hyvä isähahmo Kaisan kahdelle pojalle.

”Onhan tämä ihan uskomatonta. Jotkut kaverini ovat tästä vieläkin ihan järkyttyneitä”, Kaisa nauraa puhelimessa.

Mies tuli parin viikon kuluttua kiinnijäämisestään selvittämään asian ja pyytämään Kaisalta anteeksi, ja tuli uudelleen ja uudelleen, kunnes Kaisa antoi anteeksi. Hän erosi avioliitostaan ja aloitti elämän Kaisan kanssa.

”Luottamuksen rakentamiseen meni kauan. Nyt jos menisin uudelleen nettiin etsimään seuraa, niin tuskin uskoisin kenenkään juttuja siellä yhtään.”

Treffeille jo samana päivänä

Myös Anna on kuullut nettikoijareista, mutta muistuttaa, että jokaisen nettideittisivuston ohjeet ja vinkit kannattaa lukea ja noudattaa perusohjeita siitä, miten tuntemattoman kanssa toimitaan.

Hänen omat kokemuksensa ovat lähes pelkästään hyviä. Anna on käynyt nettideitti-urallaan yhteensä noin viisillätoista treffeillä. Muutama niistä löytyi maksullisen treffisivuston kautta ja loput Tinderistä.

”Tinderin hyvä puoli on, että treffirotaatio on paljon nopeampi. Siellä on myös paljon enemmän paikallista tarjontaa, ja treffeille pääsee pian.”

”Netti on vähän sellainen ihmisten sekatavarakauppa.”

Anna suosittelee käyttämään Tinderiä myös, jos kaipaa samaksi päiväksi seuraa vaikka leffaan tai museoon, ja lomamatkoilla siitä voi olla paljon ekstrailoa.

”Tapasin esimerkiksi Ranskassa todella hauskan tyypin, joka vei minut museoon ja syömään.”

Viime aikoina Anna on pitänyt taukoa nettideittailusta, ettei ”mieli saastu”.

”Haluan suhtautua jokaiseen treffikumppaniin arvostavasti ja ajatella, että jokainen kohtaaminen on tärkeä, vaikka netti onkin vähän sellainen ihmisten sekatavarakauppa.”

Kesäksi hän suunnittelee palaavansa nettideittailemaan. Ehkä treffisivustolle, sillä tällä hetkellä kirjoittelemalla tutustuminen tuntuu hyvältä.

”Sen olen todella oppinut, että kysyntää ja tarjontaa riittää.” G

Näyttelijä Eero Ritala tekee työnsä tosissaan, muttei koskaan tosikkona. Eläinkunnan tuotteista hän luopui siksi, että haluaa muuttaa valinnoillaan maailmaa.

A Armollisuus. Viime vuosina olen oppinut armollisuutta itseäni ja muita kohtaan, nuorena olin kriittisempi. Hektisessä ja kilpailuhenkisessä maailmassa lempeys tuo rauhaa ja rentouttaa. Armollisuus on myötätuntoa ja hyväksyvyyttä.

B Berliini. Ymmärrän, että Berliini on ikäpolveni ja taiteilijoiden klisee. Se on rento, boheemi ja käytännöllinen. Raitiovaunut tulevat saksalaisen tarkasti, ja kioskit ovat auki kellon ympäri. Mielenkiintoisinta teatteria tehdään Berliinissä. Viime kesänä näin neljän tunnin saksankielisen esityksen. Rakastin joka hetkeä, vaikka en puhu saksaa.

C Coenin veljekset. Fanitan harvoin ketään, mutta Coenien elokuvat ovat hyviä. Suurin osa on rikostarinoita, joiden pääosassa on toope rosvo. On mahtavaa seurata, kuinka tekijät yrittävät selvitä tekosistaan. Mukana on myös aina fantasian taso, satu. Elokuvat ovat todellisuuspakoa parhaimmillaan.

D DJ Vauvaukki. Urani tiskijukkana alkoi kuusi vuotta sitten Omatunto-klubilla Kansallisteatterissa. Näyttelijänä olen muiden armoilla, mutta Vauvaukkina saan leikkiä hetken jumalaa ja soittaa illan soundtrackin. Tällä hetkellä neuvottelen, saanko syksyksi ohjelman Radio Helsinkiin.

E Ehdottomuus. Pitäisi olla aina valmis muuttamaan mielipiteitään. Ehdottomuus saa käpertymään, mikä on vaarallista kommunikaatiolle ja luovuudelle. Jos mietin, miksi joku ihminen ei vaikuta mukavalta, hän yleensä paljastuu ehdottomaksi. Jukka Viikilä kirjoitti Akvarelleja Engelin kaupungissa -romaanissaan, että parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään. Se on osuvasti sanottu.

F Feud: Bette and Joan. Yksi viime aikojen hienoimmista tv-sarjoista. Jessica Lange ja Susan Sarandon tekevät henkeäsalpaavat roolisuoritukset. Naiset esittävät Bette Davisia ja Joan Crawfordia, jotka eivät totisesti olleet hissukoita.

”Valtioiden pitäisi kustantaa kansalaisilleen yksi matka, joka ei saisi suuntautua Kanariansaarille.”

G Gin tonic. Juon yleensä viiniä tai olutta, koska en ole drinkkien ystävä. Jos otan jotain muuta, se on aina gt. Täydellinen kesäjuoma, joka kohosi Napue-ginin ansiosta vielä uudelle tasolle.

H Häät. Ystäväni menee tammikuussa naimisiin meksikolaisella paratiisisaarella. Sain veronpalautuksia, joten pääsen unelmamatkalle paikan päälle.

I Ilo. Leimaa tekemistäni. Taiteellinen prosessi menee harjoituksissa ja esityksissä parhaiten eteenpäin ilon kautta. Kielteisessä tai pelokkaassa ilmapiirissä ei ole ikinä yhtä luovaa. Vaikka sisältö olisi vakava, ilmapiiri voi olla iloinen. Se kannustaa rohkeuteen.

J Joulumaa. Kun ohjaaja Inari Niemi pyysi minua mukaan loppuvuodesta ilmestyvään elokuvaansa, olin innoissani. Esitin luomutilallista vegaania. Toivon, että voimme tehdä jatkossakin yhteistyötä. On palkitsevaa löytää työpari, jolla on samanlainen tyyli työskennellä. Minulle jäi tunne, että pystyin tuottamaan juuri sellaista jälkeä kuin Inna halusi.

K Karl Ove Knausgård. Kun luin Knausgårdia, kävin läpi lapsuuttani ja suhdetta perheeseeni. Kirjojen avulla tein matkan itseeni. Knausgård ei päästä lukijaansa helpolla, vaan pakottaa tämän miettimään. Hän kirjoittaa järisyttävästi.

L Leevi and the Leavings. Bändi on kulkenut mukanani aina. Lapsena kappaleet tuntuivat pikkutuhmilta ja naurattivat. Iän myötä tajusin, kuinka merkittäviä biisejä ne ovat. Parhaimmat vedot ovat Rin Tin Rin ja Muotitietoinen.

M Matkustaminen. Valtioiden pitäisi kustantaa kansalaisilleen yksi matka, joka ei saisi suuntautua Kanariansaarille. Jokaisen olisi hyvä tuntea itsensä ulkopuoliseksi sekä oppia, kuinka toiseen voi luoda kontaktin. Matkustelu avartaa.

N Nizza. Kävin Nizzassa ensimmäistä kertaa huhtikuussa. Kuuden päivän loma tuntui kolmelta viikolta. Ranskan Riviera tarjosi vuoria, merta, aurinkoa ja lyhyen matkan Cannesiin sekä Monacoon. Voisin asua Nizzassa. Ranskalaiset ovat tyylikkäitä.

”Jos uteliaisuus loppuu, elämä loppuu.”

O Onnela. Yksi urani kovimmista haasteista, Solsidan-sarjan suomalainen versio. Kaikki vertaavat sarjaa alkuperäiseen. Lisäksi tein ensimmäisen pääroolini televisiosarjassa. Paineisiin auttoi armollisuus ja se, että vaimoani näytteli Elena Leeve. Avioparin esittäminen onnistuu meiltä, koska olemme tehneet sitä vuosia Q-teatterissa.

P Pyöräily. Parasta, mitä tiedän. Ostin juuri uuden pappapyörän, jolla huristelen joka paikkaan. Loistava tapa tutustua uusiin nurkkiin.

Q Q-teatteri. Toinen teatterikorkeakouluni, jossa pääsin muun muassa Elina Knihtilän oppiin. Olen saanut tehdä näköistäni teatteria, joka tuntuu katsojamäärien perusteella kiinnostavan myös muita.

R Rytmi. Näyttelijän työssä rytmi tulee esiin dialogissa, lempimusiikkini LCD Soundsystem on rytmikästä. Joskus istun Rytmi-ravintolassa Hakaniemessä.

S Sulkapallo. Pelaan muutaman kerran viikossa Merihaassa. Ystävilläni ja minulla on Facebook-ryhmä, jossa on parikymmentä jäsentä. Huutelemme siellä peliseuraa. Olen tietenkin paras.

T Tosissaan, vaan ei tosikkona. Kiteyttää oleellisen. Jos tilanne lukkiutuu, se laukeaa usein siihen, että joku alkaa nauraa. Se, että on hauskaa, ei tarkoita, että toiminta olisi tehotonta. Vältän ryppyotsaisuutta.

U Uteliaisuus. Jos uteliaisuus loppuu, elämä loppuu. On maailman kiinnostavinta olla kiinnostunut kaikesta ympärillään olevasta. Se pitää hengissä.

”Tanssikulttuuria ylläpitävät vanhukset ovat loistavia.”

V Vegaani. Vegaaniksi ryhtyminen on yksi aikuisikäni merkittävimmistä kehollisista ja mielellisistä muutoksista. Se sai alkunsa Cowspiracy-dokumentista. En ole katunut päivääkään. Saan näin paremmin yhteyden ympäristööni ja itseeni. Laihduin myös yli kymmenen kiloa, mutta se ei ole pääasia. Haluan uskoa, että maailmaa voi muuttaa valinnoillaan.

W Will Ferrell. Niin röntti näyttelijä kuin olla ja voi. Ferrell on pähkähullu. Luulen, että hän ei mieti yhtään mitään, tekee vain.

X Xavier Dolan. Elokuvaohjaaja, 28-vuotias ihmelapsi, joka on tehnyt jo viisi pitkää elokuvaa. Äidin ja pojan suhteesta kertova Mommy on hieno.

Y Yhteisö. En tykkää työskennellä yksin paitsi kirjoittaessani. Ryhmä on kaiken a ja o. Mitä useammat aivot, sitä parempi.

Z Zoolander 2. Turvaleffani, jonka katson aina, jos minulla on paha mieli tai krapula. Elokuva on täysin aivoton, nauran vedet silmissä koko ajan. Kun tuttavani kutsui Zoolanderia Facebookissa paskimmaksi leffaksi ikinä, oli ihanaa vastata, että rakastan tätä.

Å Åke Blomqvist. YouTube-hittikaveri, jolta olen oppinut diskoa. Tanssikulttuuria ylläpitävät vanhukset ovat loistavia, kuten Aira Samulin. Haluaisin tanssia enemmän.

Ä Ässä- ja ärrävika. Onnittelen itseäni siitä, että olen puhetyöläinen. Se ei lapsena vaikuttanut itsestään selvältä. Kun olin aikani pärisytellyt ja leikkinyt ampiaista, opin ässän ja ärrän. Harjoitusten jälkeen paitani oli aina kuolassa.

Ö Östermalmin kauppahalli. Kaunis, klassinen kauppahalli on vakiokohteeni Tukholmassa. Kauppahalleissa ylipäätään on aina mahtava tunnelma. G

Juttu on alun perin ilmestynyt kesä-heinäkuun 2017 Gloriassa.

Näyttelijä Eero Ritala, 34, asuu avopuolisonsa kanssa Helsingissä.

Valmistunut teatterikorkeakoulusta, näytellyt Q-teatterissa vuodesta 2008. Voitti parhaan miespääosan Jussin viisi vuotta sitten elokuvasta Kulman pojat.

Esittää yhtä pääosista Rakkautta vain -sarjassa, joka alkaa kesäkuussa Yle TV1 -kanavalla.

Nähdään syksyllä Onnela- ja Donna-televisiosarjoissa.

Muotisuunnittelija Jukka Rintala ja visualisti Matti Vaskelainen ovat kirjaimellisesti vauhdikas pariskunta, sillä työ pitää heidät tien päällä. Yhteinen bisnes on menestynyt vuosikymmeniä, vaikka välillä pidetäänkin napakoita kehityskeskusteluita.

Suomalaista muotia esittelevä gaalanäytös oli pidetty Washington DC:n esikaupunkialueella. Muotisuunnittelija Jukka Rintala ja hänen kumppaninsa, visualisti Matti Vaskelainen olivat jääneet pakkaamaan tavaroitaan pitkän illan päätteeksi. Kun kaikki oli valmista ja iltapuvut siististi valmiita kuljetukseen, oli jo yö, ja kaikki muut olivat poistuneet. Jukka ja Matti olivat ”keskellä ei mitään” eivätkä saaneet taksia.

Kaksikon ei auttanut kuin mennä tien varteen liftaamaan – smokit päällään.

Pian avolava-auto pysähtyi heidän kohdalleen, ja ikkunasta kurkkasi irokeesipäinen punkkari kavereineen. He lupasivat viedä Jukan ja Matin hotellille Washington DC:n keskustaan ja pyysivät heitä hyppäämään kyytiin.

”Istuimme lavalla pitkät tukat hulmuten ja olimme varmoja, ettemme selviä. Lopulta auto kurvasi hotellimme eteen renkaat ulvoen”, Jukka muistelee.

Anekdootti 1980-luvun lopulta kertoo olennaisen Jukan ja Matin 35 vuotta kestäneestä suhteesta ja työtoveruudesta: kyyti on ollut usein hurjaa, mutta yhdessä siitä on aina selvitty.

”Ajan enemmän kuin taksi, 50 000 kilometriä vuodessa.”

Viime kuukaudet he ovat työstäneet kesäkuun alussa Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä avattavaa, Jukan 40-vuotista taiteilijauraa esittelevää retrospektiivista näyttelyä. Siellä nähdään Jukan pukuja, luonnoksia, maalauksia, tekstiilejä, valokuvia ja koruja sekä Jukkaa inspiroineita maalauksia ja veistoksia museon taidekokoelmasta.

Työpäivät ovat venyneet pitkiksi, kun lisäksi kaksikko on kiertänyt erilaisilla messuilla ja myyntitapahtumissa ympäri Suomea.

”Ajan enemmän kuin taksi, 50 000 kilometriä vuodessa”, Matti sanoo.

”Mutta tämä työ onkin elämäntapa”, Jukka lisää.

Kahden esteetikon liitto

Kumppanukset tapasivat Helsingissä 1980-luvun alussa. Jukka työskenteli nahka- ja turkispukineita valmistavalla Friitalalla, Matti vastasi nuorisomuotia myyvän MicMacin myymälöiden esillepanosta. Molemmat olivat intohimoisia esteetikkoja ja rakastuivat. Vuonna 1984 he päättivät perustaa yhteisen bisneksen, Studio Jukka Rintalan. Jukka suunnitteli vaatteita, Matti huolehti brändin visuaalisesta ilmeestä ja markkinoinnista.

Nyt, 33 vuotta myöhemmin, työnjako on edelleen sama. Vuosien varrella he ovat suunnitelleet yhdessä satoja muotinäytöksiä ja tehneet puvustuksia näytelmiin ja musikaaleihin.

Miehet vakuuttavat työskentelyn sujuvan kivuttomasti.

”Aika vähän tulee konflikteja. Mutta onhan meillä välillä kehityskeskusteluita”, Jukka sanoo.

”Pitää ollakin. Jukkaa täytyy usein muistutella asioista”, Matti huomauttaa.

”Minulla on Matti kyllä hyvä muisti, liiankin hyvä”, Jukka lataa takaisin.

”Olemme olleet aikoinaan suuria bilettäjiä, mutta nyt tilalle on tullut rauhallisempia asioita.”

Monesti kaksikon aamut alkavat aamiaisella Bulevardilla sijaitsevassa Ekbergin kahvila-konditoriassa, joka on vain kivenheiton päässä heidän kodistaan ja Fredrikinkadulla sijaitsevasta studiostaan. Vapaa-ajallaan he viihtyvät Uudellamaalla sijaitsevalla mökillään, jonka pohjapiirros on Jukan isoisän puusepänverstaan mukaan tehty.

”Olemme olleet aikoinaan suuria bilettäjiä, mutta nyt tilalle on tullut rauhallisempia asioita”, Matti sanoo.

Kaksikon lähipiiriin kuuluu laajan ystäväjoukon lisäksi Jukan 38-vuotias poika ja tämän kaksi lasta.

Paroni Rintala

Kun Jukka oli 12-vuotias, hän tiesi haluavansa muotisuunnittelijaksi. Oli vuosi 1964, ja teollisuus- ja telakkakaupunki Porissa haave urasta muodin parissa oli vähintäänkin epätavallinen. Linja-autoaseman R-kioskilta oli kuitenkin löytynyt Vogue ja Harper´s Bazaar, jotka Jukka tutki aina tarkkaan.

”Kauneus kiinnosti”, hän selittää nyt.

Onneksi Ahlströmin tuotantosuunnittelijana työskentelevä Jukan isä ymmärsi taiteen päälle, ja myös palkanlaskijaäiti tuki poikansa luovia haaveita. Kun Jukka oli 18-vuotias, hänen äitinsä huomasi Anna-lehdessä ilmoituksen kansainvälisestä Euromuoti-kisasta. Jukka piirsi luonnokset, ja hänet valittiin kilpailuun. Voittoa ei tullut, mutta päätös alalle ryhtymisestä vahvistui.

Valmistuttuaan Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1976 Jukka työskenteli Friitalan lisäksi vuosia freelancerina muun muassa Marimekolle, Nansolle ja Joutsen Finlandille. Samalla hän loi Matin kanssa omaa nimeään kantavia mallistoja niin miehille kuin naisillekin ja on saanut työstään tunnustuksena muun muassa Pro Finlandia-mitalin ja Kultaisen Vaatepuun.

Jukan uniikit iltapuvut ovat Suomessa käsite, mutta samanlainen käsite on myös hänen oma, näyttävä tyylinsä.

”Jukan Viljo-pappa sanoi häntä aina paroniksi”, Matti sanoo ja hymyilee.

”Omasta mielestäni tyylini on kyllä ihan tavallinen”, mustavalkoruudulliseen Vivienne Westwoodin pikkutakkiin ja krokotiilikuvioisiin buutseihin pukeutunut Jukka vastaa.

Larin Parasken luonne

Matin isä työskenteli pankissa ja äiti oli kotirouvana. Perhe asui Pieksämäellä, mutta molemmat vanhemmat olivat karjalaisia. Äitinsä puolelta Matti kertoo olevansa legendaarisen runonlaulajan Larin Parasken sukua.

”Olen perinyt hänen kaikki vaikeat luonteenpiirteensä”, Matti sanoo, muttei suostu kertomaan, mitä ne ovat.

”Aina kun Pariisissa on jokin mielenkiintoinen näyttely, ostamme lentoliput.”

”Matti on ainakin seurallinen ja utelias. Yleensä hän viihtyy, kun on paljon tuttavia. Tampereen messuillakaan sinua ei näkynyt missään moneen tuntiin”, Jukka kiusoittelee.

”Tein pr:ää”, Matti selventää, ja kuvaa sitten puolestaan Jukkaa nopeasti räjähteleväksi ja leppyväksi persoonaksi.

Matti on opiskellut aikoinaan Markkinointi-Instituutissa ja tehnyt uransa aikana visuaalista suunnittelua myös ulkopuolisille. Hän on muun muassa somistanut kauppakeskuksia, vaateliikkeitä ja erilaisia messuosastoja ja tehnyt stailauksia muotinäytöksiin. Matti tekee myös hiuskoristeita ja hatukkeita Jukan suunnittelemiin iltapukuihin. Vapaa-ajallaan hän on harjoittanut taiteellista silmäänsä akvarellimaalauskursseilla.

Magnolioita Pariisissa

Inspiraatiota työhönsä Jukka ja Matti hakevat ulkomaanmatkoilta ja eri kaupunkien taidetarjonnasta. Henkireikiä kaksikolle ovat olleet muutaman kuukauden residenssipaikat esimerkiksi New Yorkin Manhattanilla ja Firenzessä, mutta kaikkein rakkain kaupunki on Pariisi.

”Aina kun Pariisissa on jokin mielenkiintoinen näyttely, ostamme lentoliput. Viimeksi olimme Karl Lagerfeldtin valokuvanäyttelyssa ja Jean-Paul Gaultierin uraa esittelevässä näyttelyssä Grand Palais’sa”, he kertovat. Myös ranskalaisen ekspressionistin Bernard Buffet’n näyttely on jäänyt mieleen, varsinkin Buffet´n tekemä muotokuva Christian Diorista.

”Matti haluaa nykyään piiloutua, enkä ymmärrä miksi.”

Yksi Jukan ja Matin lempipaikoista on Châteu de Vincennesin linnan puutarha, jossa luonnonvaraiset ja istutetut kasvit sulautuvat kauniisti yhteen. ”Se on todella upea varsinkin keväisin, kun magnoliat kukkivat”, Matti sanoo.

Pariisissa kaksikko tekee yleensä myös vaatehankintansa, usein Marais’n kaupunginosassa. Sieltä löytyy muun muassa Jukan lempikenkämerkin Jean-Babtiste Rautureaun liike, josta hän on ostanut esimerkiksi pitkävartiset kiiltonahkasaappaat.

Matti kuvailee pukeutuneensa nuorempana ”kuin huutomerkki”, mutta alkaneensa suosia viime vuosina eleettömämpää tyyliä ja räikeiden värien sijaan mustaa.

”Matti haluaa nykyään piiloutua, enkä ymmärrä miksi”, Jukka ihmettelee. G

Juttu on alun perin ilmestynyt kesä-heinäkuun 2017 Gloriassa.

Jukka Rintala, 65, muotisuunnittelija ja Matti Vaskelainen, visualisti.

Asuvat yhdessä Helsingin Punavuoressa.

Pyörittävät Studio Jukka Rintalaa.

Parasta kodissa? Jukka: Italialaisen Piero Fornasettin aurinkolamppu. Matti: Jukan mustavalkoinen akvarelli.

Sisustusfilosofia: ”Olemme yhdistäneet kotonamme hyvin eri tyylejä ja tehneet seinälle kollaaseja erilaisista taideteoksista. Aina ei tarvitse olla tavanomainen.”