Sisua työkseen tutkinut Emilia Lahti tuntee hyvin tutkimusaiheensa, koska on itse selvinnyt väkivaltaisesta suhteesta. Nyt hän rohkaisee ihmisiä irti epäonnistumisen pelosta.

New Yorkin joulukuinen aamu on harmaa ja kolea. East Riverin rannalla kulkevalla reitillä on jääpeitteisiä lätäköitä. Ritsrats! Aamulenkkiään juoksevan nuoren naisen nuoren naisen lenkkitossut rikkovat ohutta jääkuorta. Tämän hetken hän tulee muistamaan aina. Williamsburgin sillan kaari erottuu etäällä. Se voisi yhtä hyvin olla häämöttävä sateenkaari, jota kohti hän on taivaltamassa askel kerrallaan. Hän on viimein vapaa pelosta ja häpeästä.

Muutamia viikkoja aikaisemmin nuori nainen, Emilia Lahti, on käynyt lääkärissä ja poliisiasemalla jättämässä ilmoituksen pahoinpitelystä. 27 mustelmaa, kuristusjälkiä kaulassa, tekijänä mies, johon hän oli ihastunut, mutta joka muuttui henkisesti ja fyysisesti väkivaltaiseksi.

Nyt mustelmat ovat parantuneet. Hän aavistaa, että koettu johdattaa häntä jo eteenpäin.

”Olen kuin purkki, jonka pohjalla on kärsimys. Se palaa kuin öljy. Siitä syntyy liekki.”

Emilia miettii, mitä sisu merkitsee. Se alkaa siitä, kun periksiantamattomuus ja sinnikkyys loppuvat, ja yksilö tulee pisteeseen, josta ei näytä olevan ulospääsyä.

”Kurottaudumme sisua kohti, kun saavumme pystyvyytemme ja henkisen kanttimme viimeiselle tarkastuspisteelle”, Emilia sanoo.

Esan näköinen nainen

Tuosta hetkestä on kulunut viisi vuotta, kun loppuvuodesta 2015 kulttuuritehdas Korjaamolla Helsingissä vuodatetaan onnen ja ilon kyyneleitä. Tiivis työporukka Filosofian Akatemiasta on julkaissut yhteisen kirjan, jonka nimenä ja teemana on sisu. Siinä haastateltavat kertovat omat sisutarinansa.

Emilia on toiminut kirjan moottorina. Halailua, silityksiä, suukkoja, punaisia ruusuja. Kannustavia huudahduksia: huikeaa, mahtavaa, ihanaa! Emilia esitellään yleisölle ylenpalttisin sanoin: ”Uskomaton nainen! The first lady of Sisu! Antakaa elämänne suurimmat aplodit mielettömälle Emilia Lahdelle!”

”Olen kuin purkki, jonka pohjalla on kärsimys. Se palaa kuin öljy. Siitä syntyy liekki.”

Parisataapäisen yleisön joukossa vilahtelee niin nuoria kuin meritoituneempia psykologeja ja filosofeja. Joukossa on myös Esa Saarinen, joka oivalsi Emilian karisman heti ensimmäisessä Skype-tapaamisessa.

”Emilia on valon lähettiläs ja inhimillisen lämmön leidimusketööri”, hän hehkuttaa.

Saarinen on Emilian väitöskirjan valvoja. Saarinen ihastui Emilian ajatuksiin, koska heissä on paljon samaa: halu ja kyky vaikuttaa intohimoisesti, taito käyttää kieltä omintakeisesti ja innostavasti. Emiliasta tuntuu välillä kuin he olisivat samaa perhettä.

”Näytänkin ihan Esalta silmälaseineni ja nahkatakkeineni”, hän sanoo.

Emilia tekee väitöskirjaansa Aalto-yliopiston tuotantotalouden laitokselle. Väitöskirjassaan hän pohtii, kuinka ihmiset selviävät äärimmäisen vaikeista tilanteista juuri sisun avulla. Sisu on tarttumista viimeiseen oljenkorteen ”kokosydämisellä otteella ja mahdottomalta tuntuvan muuntamista mahdolliseksi”.

”Kaikki ihmiskunnan kehitys on perustunut yksilöiden kykyyn ideoida, unelmoida ja siten ikään kuin venyttää psyykkistä reserviään.”

Sisun henkeen kuuluu, että tehdään se, mitä täytyy tehdä, vaikka näkyvissä ei olisi palkkiota tai päämäärää. Sisu näyttää toisinaan menevän jopa yli tietoisen tahdonvoiman. Sisu on suomalaisille tuttu käsite, mutta sitä ei ole aiemmin tutkittu psykologisena kapasiteettina.

”Tämä voima voi myös kätkeytyä varsin vaatimattoman, jopa haavoittuvalta näyttävän ulkokuoren alle. Sisuun tarttuminen hädän hetkellä ei välttämättä näy eikä kuulu ulospäin, eikä siten tarkoita miltei raivokasta eteenpäin tarpomista. Se saattaa toisinaan piiloutua lähes väreilemättömän pinnan alle, vaikka on todellisuudessa räjähtävä heittäytyminen, joka kuohuttaa ihmissisimmän syvimpiä pohjavirtoja. Sisua on päätös yrittää vielä sen yhden kerran, vaikka on jo ihan lopussa”, Emilia kirjoittaa.

”Voimme joko nojata tuuleen, vaikka tuntuu, että tukka lähtee tai välttää riskejä ja kääntyä pois. Kaikki ihmiskunnan kehitys on perustunut yksilöiden kykyyn ideoida, unelmoida ja siten ikään kuin venyttää psyykkistä reserviään. Rajojaan voi laajentaa vain kulkemalla eteenpäin. Emme voi tietää, mitä uudella alueella on ennen kuin saavumme sinne.”

Vaarallinen suhde

Kesällä 2000 Emilia paistaa vielä hampurilaisia grillikioskissa Seinäjoella.

”Yksi juustohamppari” häneltä tilataan juuri ennen sulkemisaikaa. Emilia heittää pihvin parilaan, rutistaa silmänsä kiinni ja ajattelee kuten tulee ajattelemaan läpi elämänsä: nyt ei vinguta vaan tehdään.

”Tästä se ura sulle urkeaa”, joku vitsailee.

Emilia ei ehdi muiden nuorten mukana Provinssirockiin tai viihteelle. Hän opiskelee Tampereella sosiaalipsykologiaa ja kulkee matkat yliopistolle junalla. Hän työskentelee grillin rasvantuoksussa koulun jälkeen ja opintojen ohella, joskus iltakuudesta aamuviiteen, nukkuu muutaman tunnin, käy parin tunnin lenkillä ja iskee kiinni koulutöihin.

Grillitöistä kertyy säästöjä, parhaimpina kesäkuukausina tuoreen psykologin palkan verran. Niinpä Emilialle ei kerry senttiäkään opintolainaa.

Sitten Emilia matkustaa mielikuvitustaan kiehtovaan maahan, Intiaan, ensin vapaaehtoistöihin suureen lastenkotiin, sitten reppureissuille ja lopulta töihin suurlähetystöön. Hän haluaa asua lähetystön ulkopuolella ollakseen mahdollisimman paljon yhteydessä tavalliseen intialaiseen elämään.

Kaikkien aistien ryöpytyksestä pinna on välillä kireällä, myös silloin, kun kulkukoira puree häntä lenkillä reiteen ja rabieksen torjumiseksi hänelle annetaankin väärä rokotus.

Intiassa Emilia tapaa miehen, johon ihastuu, mutta jonka käyttäytymisen varoitusmerkit jäävät häneltä huomaamatta.

”Intia vaatii ottamaan kantaa koko ajan”, Emilia sanoo.

”Jos siellä pärjää, selviää missä tahansa.”

Intiassa hän tapaa myös miehen, johon ihastuu, mutta jonka käyttäytymisen varoitusmerkit jäävät häneltä huomaamatta. Mies alkaa nakertaa Emilian itsetuntoa vähättelevillä sanoilla, asettumalla Emilian tielle sekä psyykkisesti että fyysisesti niin, ettei hän pääse kulkemaan.

Emilia on gradua vaille valmis yhteiskuntatieteiden maisteri, kun hän saa työpaikan New Yorkista pääkonsulin assistenttina. Samaan aikaan mies lähtee New Yorkiin opiskelemaan. Pari muuttaa yhteen.

Reilu viikko muuton jälkeen mies lyö Emiliaa ensimmäisen kerran. Mies on niin täynnä vuolaita anteeksipyyntöjä, että Emilia uskoo kerran jäävän ainoaksi.

Mutta eihän se jää. Emilia pukee töihin jakkupuvun alle poolopaidan peittääkseen mustelmiaan ja juoksee välillä korot kopisten pidättelemään itkua työpaikan vessaan.

Kolmasosa naisista kokee elämänsä aikana parisuhde- tai seksuaalista väkivaltaa. Se ei ole huono-osaisten tai alempien yhteiskuntaluokkien ongelma, vaan lähisuhdeväkivaltaa kohtaavat naiset läpi sosiaali- ja ikäluokkien sekä kulttuurien. Silti Emilia ei puhu tilanteestaan kenellekään. Kulissia on pidettävä yllä.

Lokakuussa 2010 pahoinpitely etenee niin pitkälle, että Emilia soittaa kotiin poliisin. Hän tuntee itsensä huonoksi ja arvottomaksi.

Emilia ryhtyy lukemaan lähisuhdeväkivallasta ja täyttää kyselylomakkeen, jossa on 50 kysymystä väkivaltaa kokeneelle. Onko sinua huoriteltu? Kyllä. Onko sinua kuristettu? Kyllä. Emilia saa kaikkiaan 47 kyllä-vastausta.

New Yorkin yleinen syyttäjä nostaa syytteen, ja mies saa sanktiot.

”Vaikeinta on antaa itselleen anteeksi omat virheensä. Mutta kun trauman jälkeen lähtee parantumaan, alkaa kasvu”, Emilia sanoo.

Tärkeä puhe

Emilia alkaa taas juosta: rakas harrastus on jäänyt, koska sekin herätti poikaystävässä mustasukkaisuutta.

Seuraavan vuoden helmikuussa Emilia tapaa Saad Alayyoubin, tulevan aviomiehensä. Saad on arkkitehti ja lahjakas 3D-taiteilija. Saadin tsemppaamana Emilia juoksee ensimmäisen New Yorkin maratoninsa, vaikka on juuri toipumassa yllättävästä verkkokalvon repeämästä ja sen leikkauksesta.

Hän on omistanut juoksunsa parisuhdeväkivallan ehkäisemiselle. Jokainen askel vie hänet kohti henkistä tervehtymistä.

”Emilia ei piittaa materiaalisista asioista, joiden takia useimmat ihmiset havittelevat mainetta. Hän on hyväsydämisin ja anteliain tuntemistani ihmisistä, mutta samalla hänessä on valtavasti sisäistä voimaa ja pyrkimystä päämääriinsä”, Saad kuvailee vaimoaan.

”Vaikeinta on antaa itselleen anteeksi omat virheensä. Mutta kun trauman jälkeen lähtee parantumaan, alkaa kasvu.”

Kesällä 2013 Emilia ja Saad haluavat kokea jotain uutta itärannikon jälkeen. He myyvät kaiken omaisuutensa, laittavat asuntonsa vuokralle ja lähtevät San Diegoon mukanaan vain maantiepyörä ja kaksi reppua. Lopulta he päätyvät San Franciscoon keskelle teknologiabuumia ja sitten Piilaaksoon. Kalifornian on määrä olla välietappi matkalla Uuteen-Seelantiin. Toisin käy.

Emilia ei ole koskaan pitänyt julkista puhetta, kun eräs ystävä tarjoaa hänelle tilaisuutta puhua positiivisen psykologian maailmankongressissa Los Angelesissa.

Aviopuoliso Saad kannustaa Emiliaa: ”Mikä upea mahdollisuus!”

”Niin, ajan upeasti orastavan urani karille kaikkien nähden”, Emilia ajattelee.

Emilia toivoo, että Kalifornian palmuista putoaisi hänen päähänsä kookospähkinä ennen puhetta. Esitelmä sujuu hyvin. Aihe liittyy sisuun ja trauman jälkeiseen kasvuun. Se johtaa samana päivänä keskusteluun Filosofian Akatemian perustajan, filosofi Lauri Järvilehdon kanssa ja ideaan, joka muuttaa Emilian tulevaisuuden liikeradat.

”Jos olisin introverttiudessani jättänyt puhedebyyttini tuonnemmaksi – tai saanut päähäni kookospähkinän – olisi sisututkimus ja siitä saatava tutkimustieto, joka parhaimmillaan voi voimaannuttaa monia, kenties saanut odottaa hamaan tulevaisuuteen tai peräti jäänyt toteutumatta.”

Vähän myöhemmin Emilia kuuntelee Pennsylvanian yliopiston professori Angela Duckworthin luentoa, kun tämä puhuu sinnikkyyden tutkimuksesta. Duckworth on yksi arvostetuimpia psykologian tutkimusprofessoreita maailmassa. Hän on voittanut muun muassa MacArthur -säätiön ”nero”-palkinnon, jota pidetään Nobel-palkinnosta seuraavana.

Luennon jälkeen Emilia kerää voimansa ja nykäisee Duckworthia hihasta.

”Oletko koskaan kuullut suomalaisesta käsitteestä sisu?” Duckworth hymyilee ja vastaa, että Emilia on ensimmäinen suomalainen, jonka hän on koskaan tavannut. Hän rohkaisee Emiliaa kuitenkin jatkamaan sisun tutkimista.

Jälkeenpäin Emiliasta tuntuu, että kaikki omassa elämässä on valmistanut häntä juuri tähän. Kuvat vilistävät silmissä: pyöräilemään oppinut Emilia kurvailemassa omilla teillään, äiti kotona huolesta tolaltaan. Isän kanssa autoajelulla, Emilia kysymässä, mistä pilvet on tehty.

Isä osaa vastata, kuten aina, kaikkeen. Likinäköinen Emilia istumassa etupulpetissa, pullonpohjalasit nenällä, luokkakavereitten kiusaamana lällätysten keskellä. Grillin tuoksu ja aamuyön burgerit. Moottoripyöräretket Intiassa, kuuma tuuli iholla. Sitten poikaystävän läimäys kasvoihin: naiset ovat huoria!

Epäonnistumisen pelko kahlitsee

”Sisu ei ole pelkkä to do -lista, se on jotain rosoisempaa, hetkessä tapahtuvaa muuntautumista, kun tuntuu, ettei enää pääse läpi.”

Traumasta kumpuava kasvu ei ole kuitenkaan itsestään selvää, vaan vaatii kykyä suhtautua tilanteeseen avoimen uteliaalla, hyväksyvällä mielenlaadulla. Se vaatii myös riittävästi sosiaalista tukea. Kasvulle on oma paikkansa ja aikansa. Kipeän tilanteen keskellä on turha lähteä miettimään kukoistusta. Joskus ei voi kuin hengittää ja keskittyä pitämään pää pinnalla. Myös apua saa ja tulee pyytää.

”Ei tarvitse olla oikeassa, riittää, kun olet rehellinen”, Angela Duckworth neuvoo Emiliaa.

Duckworth sanoo, että Emilia on päämääränsä esikuva: hän elää tehdäkseen toisten ihmisten elämän paremmaksi.

”Hän tuli kerran vierailevaksi puhujaksi ja kertoi jälkeenpäin tehneensä sen korkeassa kuumeessa. En usko, että mikään pysäyttäisi häntä. Eiköhän sitä voi jo kutsua sisuksi?”

Esa Saarinen puolestaan sanoo, että Emilian karisma on rohkeudellista vilpittömyyttä ja päättäväisyyttä positiivisen puolesta.

”Se on uskallusta heittäytyä kohti rakkaudellisempaa maailmaa. Hän lähestyy asioita ilman suojavarusteita tai kuoria. Hän ammentaa näkemyksestään, joka luo ympärilleen taikapiirin, jossa ihmisten olemuksen paremmat enkelit uskaltautuvat ulos.”

Käytännöllisesti mustaan pitkään nahkatakkiin ja buutseihin pukeutunut Emilia kiskoo Helsingin lentoasemalla perässään pientä punaista matkalaukkua. Yksi puhujamatka on taas takana.

Hänen väitöskirjansa aihe on herättänyt yliopistojen professoreiden lisäksi monet yritykset ja yhteisöt miettimään sisun käsitettä. Aikakauslehdet Business Insider, Forbes ja Scientific American ovat kirjoittaneet hänestä. Emilia on Yhdysvaltojen ohella haluttu puhuja myös Suomessa. Sisu puhuttelee niin Savitaipaleen kuntaa kuin helsinkiläisiä johtajia.

”Ennen kaikkea valittamisen täytyy loppua Suomessa. Jokaista valituksen aihetta kohti pitäisi olla ainakin kaksi ratkaisuehdotusta.”

Sisun lisäksi tarvitaan kuitenkin aikaa parin sukupolven verran, että Suomesta tulisi uusi, innovatiivinen Piilaakso.

”Meitä vaivaa epäonnistumisen pelko, mutta ei täällä oikein suvaita onnistumistakaan. Emme ole suopeita antamaan toisillemme tilaa. Kontrolloimme toistemme puheita ja ulkonäköä. Jokaisella meistä on henkilökohtainen vastuu siitä, että oma toimintamme mahdollistaa toisen uskalluksen ottaa riskejä”, Emilia sanoo.

Emilian mielestä Suomessa käytetään suunnitteluun enemmän aikaa kuin tekemiseen. Yhtä prototyyppiä saatetaan hinkata kuukausitolkulla. Piilaaksossa ei ole aikaa miettiä, siellä on pakko kokeilla.

”Ennen kaikkea valittamisen täytyy loppua Suomessa. Jokaista valituksen aihetta kohti pitäisi olla ainakin kaksi ratkaisuehdotusta.”

Apua kärsimykseen

Monet ensinäkemältä negatiiviset, elämää mullistavat asiat, kuten avioero tai potkut työpaikasta, voivat antaa tilaisuuden murtautua ulos vanhasta kaavasta.

”Ne ovat tie itsetuntemukseen. Firman kaatuminen ei ole epäonnistuminen vaan oppimiskokemus.”

Sisututkijan katse on suuntautunut sisukkaan kauas. NASA Amesin avaruustutkimuskeskuksen kampuksella, Singularity-yliopistossa, Emilia oli mukana tutkimassa, miten teknologia voi edistää ihmiskunnan hyvinvointia. Googlen sponsoroimaan kesäkouluun haki tuhansia. Emilia oli mukana 80 hyväksytyn joukossa.

”Menen sinne, missä voin olla avuksi. Jos minulla on jokin kutsumus, niin se on halu tuoda ihmiset yhteen.

Nyt hänellä on oma, teknologian kiivasta kehitystä hyödyntävä start up. Tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu tutkia, kuinka virtuaalitodellisuutta voisi hyödyntää psykologisen tutkimuksen parissa.

”En esitä supersisututkijaa. Menen sinne, missä voin olla avuksi. Jos minulla on jokin kutsumus, niin se on halu tuoda ihmiset yhteen. Haluan tuoda helpotusta epäkohtiin ja inhimilliseen kärsimykseen. Siihen, että ihmiset saisivat elää turvassa henkiseltä tai fyysiseltä kivulta sekä pelolta, olipa sitä työpaikalla, koulussa tai parisuhteessa. Haluan, että lainsäädäntö tukee vääryyttä kokeneita. En halua vain puhua epäkohdista, vaan myös tehdä niille jotain.”

”Yhteiskunta painaa helposti häpeän väkivaltaa kokeneen kasvoille. En voi hyväksyä tällaista ihmisen voimavaroja rapauttavaa epidemiaa.”

Tulevaisuudessa Emilia näkee itsensä johtamassa kansainvälistä organisaatiota, joka voimaannuttaisi naisia ja tyttöjä. Hän näkee itsensä juoksemassa yli 2000 kilometrin matkan Uuden-Seelannin halki. Matkansa välietapeissa hän puhuu yksilön sisäisestä voimasta ja haluaa auttaa luomaan sosiaalisen tuen verkostoja.

”Väkivalta koskettaa yhtä naista kolmesta ja yhtä miestä seitsemästä. Yhteiskunta painaa helposti häpeän väkivaltaa kokeneen kasvoille. En voi hyväksyä tällaista ihmisen voimavaroja rapauttavaa epidemiaa. Isot haasteet eivät pelota minua. Sisu on vastavoima. Se on polku ytimeen, jossa ihminen on parhaimmillaan.”

Tunturin tuisku

Sisututkija Emilia Lahti: ”Valittamisen täytyy loppua Suomessa”

Suomessa vallitsee kiusaamisen kulttuuri. Täällä on taipumus etsiä toisista ihmisistä vikoja ja puutteita, moitittavaa ja pilkattavaa. Vilpitön arvostus ja kunnioitus ovat harvinaista Suomessa. Olen itse nähnyt sen, että Suomessa moni pääsee eteenpäin sukulais- tai tuttavuussuhteilla, ne ovat kun palopunaisen 70-luvun jäsenkirjakäytäntö. Tässä maassa aletaan vasta nyt ehkä heräämään siihen että henkilön osaaminen ja ammattitaito ratkaisevat, muut ominaisuudet tulevat sitten. Suomessa...
Lue kommentti
Vaikka Miia ei ole jakkupukutyyppi, Zaran jakkupuvun printti ja värikkyys viehättivät. Miia käyttää asua usein töissä.
Vaikka Miia ei ole jakkupukutyyppi, Zaran jakkupuvun printti ja värikkyys viehättivät. Miia käyttää asua usein töissä.

Miia Khan pukeutuu vaatteisiin, jotka korostavat persoonaa ja joilla on historiaa. Liian huoliteltu tyyli on hänelle kauhistus.

Kun Miia ja Uzair Khan päättivät mennä naimisiin, Miia tiesi heti, että hän ei pukeutuisi perinteiseen valkoiseen morsiusliikkeen pukuun.

Miia ei kuitenkaan ollut varautunut siihen, että puku tulisi vastaan kotikadulla sijaitsevan Ateljé Idylle -kivijalkaliikkeen ikkunassa. Puvun korkea kaulus, helmikirjailu, vartalonmyötäinen linja ja pohjepituus hurmasivat. Ystävän houkuttelemana Miia lupasi käydä myös morsiusliikkeessä. Kerta riitti. Olo oli ”kuin chihuahualla, jolla on päällään sirkusasu”.

”Prinsessajutut eivät tuntuneet omilta”, Miia kertoo.

Miia halusi hääasuunsa dramatiikkaa, joten hän suostutteli stylistiystävänsä Jasmin Mishiman hääasunsa hattutaiteilijaksi. Yhteistyönä syntyi valkoinen lintupäähine, jossa oli kasvoille laskeutuva harso.

”Halusin näyttää itseltäni, en morsiamelta. Oli ihanaa, että päässäni oli kiinnostava katseenvangitsija.”

”Olen ääripäiden tyyppi. Rakastan omituisuuksia, säröjä ja kummallista historiaa.”

Hääpuvun valinta kuvaa Miian asuvalintoja yleisestikin. Viestintätoimisto Milttonin johtajana työskentelevä nainen ihailee Ranskan Voguen entisen päätoimittajan Carine Roitfeldin tyyliä, joka on naisellinen, mutta sopivasti huoleton. Tukka hapsottaa hallitusti ja meikki on rento.

”Pidän lookista, jossa on ripaus sottapyttymeininkiä.”

Miia ei pidä itseään erityisen rohkeana pukeutujana. Hän vain haluaa, että kertoo hänestä itsestään.

”Kun mietin, ketkä jäävät mieleeni, pukeutumisella on merkitystä. Olen ääripäiden tyyppi. Rakastan omituisuuksia, säröjä ja kummallista historiaa.”

Miia tiesi jo lapsena, mitä haluaa pukea päälleen. Hän vietti tuntikausia äitinsä kampaamossa, selaili ulkomaalaisia muotilehtiä ja fanitti Dingoa.

Kun Miia oli seitsemänvuotias, äiti osti tyttärelleen kesäjuhliin kukkamekon hollolalaisesta putiikista. Tyyli ei ollut mieluinen.

”Otin sakset, menin huoneeseeni ja tein mekosta hameen. Haaveilin pitkään, että alan tehdä vaatteita työkseni. Harmi, että minulla ei ole lainkaan käsityötaitoja.”

Kuvaile tyyliäsi.

Klassisen rönsyilevä. Ostan vain vaatteita, joista tiedän, että käytän niitä ainakin kymmenen vuotta. Rakastan päähineitä, kenkiä, sormuksia ja laukkuja. Pidän teatraalisuudesta, Saksikäsi Edwardista, Liisa Ihmemaassa -elokuvan Hatuntekijästä ja Jali ja Suklaatehdas -leffan tunnelmasta.

Miksi asusteet ovat sinulle tärkeitä?

Maustan niillä tyyliäni. Käytän usein samaa kokonaisuutta, jonka päivitän vaihtuvilla hepenillä. Lempiasusteeni on Anna Dello Russon lintupäähine. Ostin sen ystävältäni ja olen tanssinut se päässäni Flow-festivaaleilla sekä juhlinut syntymäpäivääni. Myös 1920-luvun strassihäälaukkuni on rakas. Ostin sen yli kymmenen vuotta sitten Play it again, Sam -vintageliikkeestä. Päätin, että jos joskus menen naimisiin, se on laukkuni.

Mistä teet ihanimmat löytösi?

Olen aina viihtynyt vinteillä. Niiden pysähtynyt tunnelma kiehtoo. Siksi teen parhaimmat löytöni vintagekaupoista, kirpputoreilta ja basaareista. Rakastan käytettyjä vaatteita ja hetkeä, kun löydän roskan keskeltä aarteen. Haluan, että vaatteillani on historiaa.

Minkä ilmiön toivoisit palaavan muotiin?

Hulluttelevuuden ja 1920–1930-lukujen rönsyilyn. Skandinaavinen tyyli on tällä hetkellä kliinistä, löysää ja minimalistista. Olisi mahtavaa, jos panostaisimme enemmän laatuun. Siis siihen, että vaatteet jäisivät käyttöön eivätkä vain kävisi kaapissa. Sama ajatus kiehtoo arkkitehtuurissa. Kahdessa päivässä nousevat betonihirvitykset eivät puhuttele.

Paras tyylivinkkisi?

Patsulituoksut viimeistelevät lookin. Toivoisin myös, että miettisimme enemmän persoonaamme ja toisimme sitä esiin. Muiden jäljitteleminen on tylsää. Mustat t-paidat ja farkut on nähty.

Kenen tyyliä ihailet?

Jorma Uotisen. Hän iskee kasvoilleen hulvattomat lasit ja pitää hauskaa. Jorma näyttää, että pukeutuminen ei ole vakavaa. Bisnestyylinkään ei tarvitse olla tylsää. Uskon, että asiakkaat nauttivat, kun he näkevät, millaisen persoonan kanssa ovat tekemisissä.

Mitä ostosta kadut?

Hätäisiä hankintoja, jotka eivät tunnu oikeilta. Onneksi teen harvoin huteja. Vaatteessa pitää olla sielua. Määrä ei myöskään korvaa laatua. Mottoni on, että mieluummin kahdet hyvät alus- ja sukkahousut kuin kymmenet sinne päin.

Minne matkustat mieluiten?

Pariisiin. Haluaisin tietää, mikä on pariisilaisten salaisuus, kun he saavat asunsa näyttämään aina seksikkäiltä ja persoonallisilta. He kantavat itsensä upeasti. Voisin kävellä tuntikausia kaupungin kaduilla ja ihailla vastaantulijoita.

Lempimatkamuistosi?

Häämatkamme Marokkoon viime keväänä. Kävimme Casablancassa, Marrakechissa, Fèsissä, Atlas-vuorilla ja Tangerissa, joka oli samaan aikaan ränsistynyt ja kaunis. Miesten tyyli inspiroi. Heillä oli isot olkihatut ja babouche-tossut. Mieheni nauroi, kun ostin samanlaisen hatun kotiin.

Mistä design-klassikosta haaveilet?

En mistään. Tykkään hulluista ja tuntemattomista hörhökkeistä, jotka tulevat eteeni odottamatta. En ole koskaan sisustanut kotiani sisustusliikkeiden valikoimilla.

Mitä sisustaminen merkitsee?

Kokemuksia ja persoonaa, samaa kuin vaatteet. Kodissa pitää olla ripaus vintin ja antiikkiliikkeen tuntua. Haaveilin käsin tehdystä villamatosta, mutta päätin odottaa. Se ei ole paras valinta lapsiperhearkeemme. Onneksi hiljaa hyvä tulee. Koti elää ja muuttuu mukanamme.

Kuka?

Miia Khan, 36, viestintätoimisto Milttonin johtaja ja osakas. Työskentelee kehitystehtävissä ja markkinointiviestinnässä.

Perhe: Puoliso Uzair Khan ja poika Ché, 7.

Lempikirja: Elämäkerrat. ”Rakastan tarinoita, jotka kertovat oikeista ihmisistä ja tapahtumista. Viimeksi luin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Knausgård kirjoitti rohkeasti, puhtaasti ja leikkaamattomasti.”

Lempiravintola: ”Antto Melasniemen paikat, kuten Kuurna. Melasniemen ravintoloissa on jujua ja laadukkaita, kotimaisia raaka-aineita.”

 

Sitran strategia- ja ennakointijohtaja Paula Laineelta häneltä kannattaa kysyä, miten käy suomalaisen työn ja demokratian.

Paula Laine pyrkii yhdessä tiiminsä kanssa luomaan toimivampaa yhteiskuntaa, ja juuri nyt hän on erityisen huolestunut demokratian tilasta.

”Autoritääriset suuntaukset ovat saaneet jalansijaa jopa Euroopassa. Demokratian säilymistä ei takaa se, että me tykkäämme siitä”, hän aloittaa.

”Monet ongelmat ovat tällä hetkellä viheliäisiä, eikä demokratia ole pystynyt niitä ratkaisemaan. Kiinan tyyppiset toimijat nauravat mahat kippurassa demokratian kompuroinnille eri puolilla. Kansanvalta vaatii suurta uudistamista. Suurin osa sen toimintamalleista ja rakenteista on pysynyt ennallaan yli sata vuotta.”

Laine arvioi, että demokratialla on aikaa 15 tai 20 vuotta näyttää kyntensä. Se tarvitsisi piristyäkseen uutta puhtia, tavallisten kansalaisten osallistumista, kouluttautumista ja valppautta.

Laine arvioi, että demokratialla on aikaa 15 tai 20 vuotta näyttää kyntensä.

”Puolustan demokratiaa intohimoisesti. Sen keskellä on usko ihmiseen. Voi olla, että tulevaisuudessa juuri demokratia onkin se kestävin malli. Kun tulee tekoäly, ihmisiltä tarvitaan entistä enemmän empaattisuutta ja luovuutta, eli niitä asioita, jotka toteutuvat parhaiten, kun ihmisillä on mahdollisimman suuri vapaus.”

 

Suomen itsenäisyyden juhlarahasto eli Sitra on eduskunnan alainen rahasto, joka työllistää noin 150 ihmistä. Sitran tavoite on edistää Suomen kehitystä, talouden kasvua ja kansainvälistä kilpailukykyä tutkimuksen ja kokeilujen avulla. Laineen luotsaamassa ennakointitiimissä syntyvät muun muassa visio Pohjoismaisen mallin tulevaisuudesta ja Sitran Megatrendit. Strategiatiimissä tehdään Sitran omaa strategiaa ja arvioidaan toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

41-vuotias Laine tunnetaan suurten kokonaisuuksien ymmärtäjänä ja johtajana, joka osaa kuunnella.

”Tärkein tehtäväni johtajana on sparrata ja auttaa. En halua välttämättä johtaa puhetta. Tiimi kertoo, mitä tarvitsee.”

Tänä keväänä tekeillä on muun muassa projekti, jonka avulla järjestetään asiantuntijoita ja tietoa päättäjien avuksi. Informaa-tioähky uhkaa poliitikkoja siinä missä tavallisia ihmisiäkin. Projektissa on kokeiltu lupaavin tuloksin työpajoja, joissa uudet kunnanvaltuutetut, opiskelijat ja asiantuntijat ratkovat yhdessä yhteiskunnallisia ongelmia. Niistä valtuutettu saa omalle työlleen oleellista tietoa.

 

Moni muistaa pääministeri Juha Sipilän heiton ”kaiken maailman dosenteista”, joita hän ei välittäisi kuunnella päätöksiä tehdessään. Laine näkee työssään sekä tutkijoiden että poliitikkojen maailman ja ymmärtää molempia osapuolia.

”Mitä enemmän olen oppinut tuntemaan päättäjien työtä, sitä enemmän olen ruvennut sitä arvostamaan. Se on hyvin vaikea duuni. Poliitikot näkevät aika hyvin maailman muutoksen ja ymmärtävät, mitkä haasteet ovat. Ne ovat vaikeita kysymyksiä eikä niihin ole helppoja ratkaisuja. Vanhat rakenteet ja tavat eivät enää toimi.”

Suomen ja koko maailman vakavimpana ongelmana Laine pitää ilmastonmuutosta. Sen ratkaiseminen vaatisi poliitikoilta hyviä ja nopeita päätöksiä.

”Koko ihmiskunnan historian ajan nousseet hiilidioksidipäästöt pitäisi saada noin kymmenen vuoden aikana laskuun. Se on muutos, jota ei ole kertaakaan tehty. Maapallolla ei ole yhtään maata, jolle tämä ei olisi nyt akuutti asia.”

 

Suomen suurimpiin haasteisiin Laine lukee myös työelämän murroksen. Teknologian kehitys ja eliniän kasvu on muuttanut työn luonteen.

”Ennen muutos tarkoitti sitä, että poika ei seurannut isäänsä pellolle vaan suuntasi tehtaaseen. Nyt muutos tapahtuu yksilön näkökulmasta yhden elämän aikana. Ensin työskennellään pellolla ja sitten tehtaassa. Sitten pitäisi vielä opetella koodaamaan. Elinikäisestä oppimisesta puhutaan paljon, mutta miten se tehdään?"

”Jotkut ovat töissä kahdeksasta kahdeksaan aina, mutta minä en jatkuvasti.”

Laineen oma työelämä on hektistä ja useimmiten tiukasti aikataulutettua. Töiden vastapainona hän harrastaa ratsastusta, hoitaa kolmea kääpiösnautseria ja nauttii miehensä kanssa kotielämästä Sipoossa.

”Jotkut ovat töissä kahdeksasta kahdeksaan aina, mutta minä en jatkuvasti. Lounaan syön joka päivä, siitä en tingi. Ruoka on tärkeää hyvinvoinnin ja jaksamisen kannalta. Yritän myös tehdä yhden etäpäivän viikossa. Silloinkin voi olla kokouksia, mutta hoidan ne Skypellä. Olen oikeastaan aina tavoitettavissa, mutta en uhriudu tai harmittele. Se on minulle luonteva olemisen tapa. Olen on line koko ajan paitsi silloin kun olen ratsastamassa tai rakentamassa.”

Laine rakentaa miehensä kanssa Sipooseen pientä hevostilaa. Tarkoitus on käydä pian Tanskassa etsimässä sopivaa hevosta talliin.

”Suunnittelemme tallia kolmelle hevoselle, ja parasta olisi jos saisimme hoitajan, joka voisi pitää myös omia hevosiaan siellä.”

Puoliso on armeijatavaran erikoisliikkeen Varustelekan toimitusjohtaja Jari Laine. Pariskunnan työt ja työmatka tarkoittavat usein pitkiä päiviä. Koiria hoitamaan on palkattu kodinhoitaja-koiravahti.

”En halua, että koirat ovat yksin, ja päädyimme palkkaamaan hoitajan. Monet suhtautuvat kriittisesti kotiavun palkkaamiseen, ja mekin harkitsimme sitä pitkään. Se on osoittautunut hyväksi järjestelyksi.”

Laineen esikuvia ovat hänen omat vanhempansa. Isä työskenteli armeijassa upseerina, ja perhe muutti isän työn perässä ympäri Suomea. Äiti onnistui järjestämään uuden työpaikan itselleen jokaisesta uudesta kaupungista.

”En halua, että koirat ovat yksin, ja päädyimme palkkaamaan hoitajan.”

” En todellakaan ajattele, että kaikkien olisi helppoa muuttaa työn perässä. Meidän perheessämme se onnistui. Muutimme lapsuudessani monta kertaa, mutta siitä on hyvät muistot. Armeijan alueella elettiin omassa pienessä yhteisössä. Hiekkalaatikolle otettiin aina uudet tulijat lämpimästi vastaan. Perheet tulivat ja menivät.”

Laine kertoo viihtyvänsä työssään Sitrassa, mutta arvelee, että jossain vaiheessa siirtyy taas uusiin tehtäviin.

”Haluan tehdä aina jotakin hyvää. Olen Diakonissalaitoksen säätiön hallituksessa. En kuulu kirkkoon, mutta ne arvot, heikoista huolta pitäminen, ovat kaikkein tärkeimpiä.”

Kuka?

Paula Laine, 41, Sitran strategia- ja ennakointijohtaja.

Työskennellyt aiemmin Nokian johtotehtävissä.

Syntynyt Miehikkälässä. Asuu Sipoossa miehensä ja kolmen koiran kanssa.

Näin johdan

1) Tiimi ratkaisee. Rakenna ja kehitä toimiva tiimi.

2) Kuuntele – älä oleta.

3) Luo tiimille onnistumisen edellytykset, resurssit ja yhdessä sovitut tavoitteet.

4) Auta ihmisiä saavuttamaan heille merkityksellisiä asioita. Herätä sisäinen motivaatio.

5) Kanna vastuu – ole tukena vaikeissa paikoissa.