Sisua työkseen tutkinut Emilia Lahti tuntee hyvin tutkimusaiheensa, koska on itse selvinnyt väkivaltaisesta suhteesta. Nyt hän rohkaisee ihmisiä irti epäonnistumisen pelosta.

New Yorkin joulukuinen aamu on harmaa ja kolea. East Riverin rannalla kulkevalla reitillä on jääpeitteisiä lätäköitä. Ritsrats! Aamulenkkiään juoksevan nuoren naisen nuoren naisen lenkkitossut rikkovat ohutta jääkuorta. Tämän hetken hän tulee muistamaan aina. Williamsburgin sillan kaari erottuu etäällä. Se voisi yhtä hyvin olla häämöttävä sateenkaari, jota kohti hän on taivaltamassa askel kerrallaan. Hän on viimein vapaa pelosta ja häpeästä.

Muutamia viikkoja aikaisemmin nuori nainen, Emilia Lahti, on käynyt lääkärissä ja poliisiasemalla jättämässä ilmoituksen pahoinpitelystä. 27 mustelmaa, kuristusjälkiä kaulassa, tekijänä mies, johon hän oli ihastunut, mutta joka muuttui henkisesti ja fyysisesti väkivaltaiseksi.

Nyt mustelmat ovat parantuneet. Hän aavistaa, että koettu johdattaa häntä jo eteenpäin.

”Olen kuin purkki, jonka pohjalla on kärsimys. Se palaa kuin öljy. Siitä syntyy liekki.”

Emilia miettii, mitä sisu merkitsee. Se alkaa siitä, kun periksiantamattomuus ja sinnikkyys loppuvat, ja yksilö tulee pisteeseen, josta ei näytä olevan ulospääsyä.

”Kurottaudumme sisua kohti, kun saavumme pystyvyytemme ja henkisen kanttimme viimeiselle tarkastuspisteelle”, Emilia sanoo.

Esan näköinen nainen

Tuosta hetkestä on kulunut viisi vuotta, kun loppuvuodesta 2015 kulttuuritehdas Korjaamolla Helsingissä vuodatetaan onnen ja ilon kyyneleitä. Tiivis työporukka Filosofian Akatemiasta on julkaissut yhteisen kirjan, jonka nimenä ja teemana on sisu. Siinä haastateltavat kertovat omat sisutarinansa.

Emilia on toiminut kirjan moottorina. Halailua, silityksiä, suukkoja, punaisia ruusuja. Kannustavia huudahduksia: huikeaa, mahtavaa, ihanaa! Emilia esitellään yleisölle ylenpalttisin sanoin: ”Uskomaton nainen! The first lady of Sisu! Antakaa elämänne suurimmat aplodit mielettömälle Emilia Lahdelle!”

”Olen kuin purkki, jonka pohjalla on kärsimys. Se palaa kuin öljy. Siitä syntyy liekki.”

Parisataapäisen yleisön joukossa vilahtelee niin nuoria kuin meritoituneempia psykologeja ja filosofeja. Joukossa on myös Esa Saarinen, joka oivalsi Emilian karisman heti ensimmäisessä Skype-tapaamisessa.

”Emilia on valon lähettiläs ja inhimillisen lämmön leidimusketööri”, hän hehkuttaa.

Saarinen on Emilian väitöskirjan valvoja. Saarinen ihastui Emilian ajatuksiin, koska heissä on paljon samaa: halu ja kyky vaikuttaa intohimoisesti, taito käyttää kieltä omintakeisesti ja innostavasti. Emiliasta tuntuu välillä kuin he olisivat samaa perhettä.

”Näytänkin ihan Esalta silmälaseineni ja nahkatakkeineni”, hän sanoo.

Emilia tekee väitöskirjaansa Aalto-yliopiston tuotantotalouden laitokselle. Väitöskirjassaan hän pohtii, kuinka ihmiset selviävät äärimmäisen vaikeista tilanteista juuri sisun avulla. Sisu on tarttumista viimeiseen oljenkorteen ”kokosydämisellä otteella ja mahdottomalta tuntuvan muuntamista mahdolliseksi”.

”Kaikki ihmiskunnan kehitys on perustunut yksilöiden kykyyn ideoida, unelmoida ja siten ikään kuin venyttää psyykkistä reserviään.”

Sisun henkeen kuuluu, että tehdään se, mitä täytyy tehdä, vaikka näkyvissä ei olisi palkkiota tai päämäärää. Sisu näyttää toisinaan menevän jopa yli tietoisen tahdonvoiman. Sisu on suomalaisille tuttu käsite, mutta sitä ei ole aiemmin tutkittu psykologisena kapasiteettina.

”Tämä voima voi myös kätkeytyä varsin vaatimattoman, jopa haavoittuvalta näyttävän ulkokuoren alle. Sisuun tarttuminen hädän hetkellä ei välttämättä näy eikä kuulu ulospäin, eikä siten tarkoita miltei raivokasta eteenpäin tarpomista. Se saattaa toisinaan piiloutua lähes väreilemättömän pinnan alle, vaikka on todellisuudessa räjähtävä heittäytyminen, joka kuohuttaa ihmissisimmän syvimpiä pohjavirtoja. Sisua on päätös yrittää vielä sen yhden kerran, vaikka on jo ihan lopussa”, Emilia kirjoittaa.

”Voimme joko nojata tuuleen, vaikka tuntuu, että tukka lähtee tai välttää riskejä ja kääntyä pois. Kaikki ihmiskunnan kehitys on perustunut yksilöiden kykyyn ideoida, unelmoida ja siten ikään kuin venyttää psyykkistä reserviään. Rajojaan voi laajentaa vain kulkemalla eteenpäin. Emme voi tietää, mitä uudella alueella on ennen kuin saavumme sinne.”

Vaarallinen suhde

Kesällä 2000 Emilia paistaa vielä hampurilaisia grillikioskissa Seinäjoella.

”Yksi juustohamppari” häneltä tilataan juuri ennen sulkemisaikaa. Emilia heittää pihvin parilaan, rutistaa silmänsä kiinni ja ajattelee kuten tulee ajattelemaan läpi elämänsä: nyt ei vinguta vaan tehdään.

”Tästä se ura sulle urkeaa”, joku vitsailee.

Emilia ei ehdi muiden nuorten mukana Provinssirockiin tai viihteelle. Hän opiskelee Tampereella sosiaalipsykologiaa ja kulkee matkat yliopistolle junalla. Hän työskentelee grillin rasvantuoksussa koulun jälkeen ja opintojen ohella, joskus iltakuudesta aamuviiteen, nukkuu muutaman tunnin, käy parin tunnin lenkillä ja iskee kiinni koulutöihin.

Grillitöistä kertyy säästöjä, parhaimpina kesäkuukausina tuoreen psykologin palkan verran. Niinpä Emilialle ei kerry senttiäkään opintolainaa.

Sitten Emilia matkustaa mielikuvitustaan kiehtovaan maahan, Intiaan, ensin vapaaehtoistöihin suureen lastenkotiin, sitten reppureissuille ja lopulta töihin suurlähetystöön. Hän haluaa asua lähetystön ulkopuolella ollakseen mahdollisimman paljon yhteydessä tavalliseen intialaiseen elämään.

Kaikkien aistien ryöpytyksestä pinna on välillä kireällä, myös silloin, kun kulkukoira puree häntä lenkillä reiteen ja rabieksen torjumiseksi hänelle annetaankin väärä rokotus.

Intiassa Emilia tapaa miehen, johon ihastuu, mutta jonka käyttäytymisen varoitusmerkit jäävät häneltä huomaamatta.

”Intia vaatii ottamaan kantaa koko ajan”, Emilia sanoo.

”Jos siellä pärjää, selviää missä tahansa.”

Intiassa hän tapaa myös miehen, johon ihastuu, mutta jonka käyttäytymisen varoitusmerkit jäävät häneltä huomaamatta. Mies alkaa nakertaa Emilian itsetuntoa vähättelevillä sanoilla, asettumalla Emilian tielle sekä psyykkisesti että fyysisesti niin, ettei hän pääse kulkemaan.

Emilia on gradua vaille valmis yhteiskuntatieteiden maisteri, kun hän saa työpaikan New Yorkista pääkonsulin assistenttina. Samaan aikaan mies lähtee New Yorkiin opiskelemaan. Pari muuttaa yhteen.

Reilu viikko muuton jälkeen mies lyö Emiliaa ensimmäisen kerran. Mies on niin täynnä vuolaita anteeksipyyntöjä, että Emilia uskoo kerran jäävän ainoaksi.

Mutta eihän se jää. Emilia pukee töihin jakkupuvun alle poolopaidan peittääkseen mustelmiaan ja juoksee välillä korot kopisten pidättelemään itkua työpaikan vessaan.

Kolmasosa naisista kokee elämänsä aikana parisuhde- tai seksuaalista väkivaltaa. Se ei ole huono-osaisten tai alempien yhteiskuntaluokkien ongelma, vaan lähisuhdeväkivaltaa kohtaavat naiset läpi sosiaali- ja ikäluokkien sekä kulttuurien. Silti Emilia ei puhu tilanteestaan kenellekään. Kulissia on pidettävä yllä.

Lokakuussa 2010 pahoinpitely etenee niin pitkälle, että Emilia soittaa kotiin poliisin. Hän tuntee itsensä huonoksi ja arvottomaksi.

Emilia ryhtyy lukemaan lähisuhdeväkivallasta ja täyttää kyselylomakkeen, jossa on 50 kysymystä väkivaltaa kokeneelle. Onko sinua huoriteltu? Kyllä. Onko sinua kuristettu? Kyllä. Emilia saa kaikkiaan 47 kyllä-vastausta.

New Yorkin yleinen syyttäjä nostaa syytteen, ja mies saa sanktiot.

”Vaikeinta on antaa itselleen anteeksi omat virheensä. Mutta kun trauman jälkeen lähtee parantumaan, alkaa kasvu”, Emilia sanoo.

Tärkeä puhe

Emilia alkaa taas juosta: rakas harrastus on jäänyt, koska sekin herätti poikaystävässä mustasukkaisuutta.

Seuraavan vuoden helmikuussa Emilia tapaa Saad Alayyoubin, tulevan aviomiehensä. Saad on arkkitehti ja lahjakas 3D-taiteilija. Saadin tsemppaamana Emilia juoksee ensimmäisen New Yorkin maratoninsa, vaikka on juuri toipumassa yllättävästä verkkokalvon repeämästä ja sen leikkauksesta.

Hän on omistanut juoksunsa parisuhdeväkivallan ehkäisemiselle. Jokainen askel vie hänet kohti henkistä tervehtymistä.

”Emilia ei piittaa materiaalisista asioista, joiden takia useimmat ihmiset havittelevat mainetta. Hän on hyväsydämisin ja anteliain tuntemistani ihmisistä, mutta samalla hänessä on valtavasti sisäistä voimaa ja pyrkimystä päämääriinsä”, Saad kuvailee vaimoaan.

”Vaikeinta on antaa itselleen anteeksi omat virheensä. Mutta kun trauman jälkeen lähtee parantumaan, alkaa kasvu.”

Kesällä 2013 Emilia ja Saad haluavat kokea jotain uutta itärannikon jälkeen. He myyvät kaiken omaisuutensa, laittavat asuntonsa vuokralle ja lähtevät San Diegoon mukanaan vain maantiepyörä ja kaksi reppua. Lopulta he päätyvät San Franciscoon keskelle teknologiabuumia ja sitten Piilaaksoon. Kalifornian on määrä olla välietappi matkalla Uuteen-Seelantiin. Toisin käy.

Emilia ei ole koskaan pitänyt julkista puhetta, kun eräs ystävä tarjoaa hänelle tilaisuutta puhua positiivisen psykologian maailmankongressissa Los Angelesissa.

Aviopuoliso Saad kannustaa Emiliaa: ”Mikä upea mahdollisuus!”

”Niin, ajan upeasti orastavan urani karille kaikkien nähden”, Emilia ajattelee.

Emilia toivoo, että Kalifornian palmuista putoaisi hänen päähänsä kookospähkinä ennen puhetta. Esitelmä sujuu hyvin. Aihe liittyy sisuun ja trauman jälkeiseen kasvuun. Se johtaa samana päivänä keskusteluun Filosofian Akatemian perustajan, filosofi Lauri Järvilehdon kanssa ja ideaan, joka muuttaa Emilian tulevaisuuden liikeradat.

”Jos olisin introverttiudessani jättänyt puhedebyyttini tuonnemmaksi – tai saanut päähäni kookospähkinän – olisi sisututkimus ja siitä saatava tutkimustieto, joka parhaimmillaan voi voimaannuttaa monia, kenties saanut odottaa hamaan tulevaisuuteen tai peräti jäänyt toteutumatta.”

Vähän myöhemmin Emilia kuuntelee Pennsylvanian yliopiston professori Angela Duckworthin luentoa, kun tämä puhuu sinnikkyyden tutkimuksesta. Duckworth on yksi arvostetuimpia psykologian tutkimusprofessoreita maailmassa. Hän on voittanut muun muassa MacArthur -säätiön ”nero”-palkinnon, jota pidetään Nobel-palkinnosta seuraavana.

Luennon jälkeen Emilia kerää voimansa ja nykäisee Duckworthia hihasta.

”Oletko koskaan kuullut suomalaisesta käsitteestä sisu?” Duckworth hymyilee ja vastaa, että Emilia on ensimmäinen suomalainen, jonka hän on koskaan tavannut. Hän rohkaisee Emiliaa kuitenkin jatkamaan sisun tutkimista.

Jälkeenpäin Emiliasta tuntuu, että kaikki omassa elämässä on valmistanut häntä juuri tähän. Kuvat vilistävät silmissä: pyöräilemään oppinut Emilia kurvailemassa omilla teillään, äiti kotona huolesta tolaltaan. Isän kanssa autoajelulla, Emilia kysymässä, mistä pilvet on tehty.

Isä osaa vastata, kuten aina, kaikkeen. Likinäköinen Emilia istumassa etupulpetissa, pullonpohjalasit nenällä, luokkakavereitten kiusaamana lällätysten keskellä. Grillin tuoksu ja aamuyön burgerit. Moottoripyöräretket Intiassa, kuuma tuuli iholla. Sitten poikaystävän läimäys kasvoihin: naiset ovat huoria!

Epäonnistumisen pelko kahlitsee

”Sisu ei ole pelkkä to do -lista, se on jotain rosoisempaa, hetkessä tapahtuvaa muuntautumista, kun tuntuu, ettei enää pääse läpi.”

Traumasta kumpuava kasvu ei ole kuitenkaan itsestään selvää, vaan vaatii kykyä suhtautua tilanteeseen avoimen uteliaalla, hyväksyvällä mielenlaadulla. Se vaatii myös riittävästi sosiaalista tukea. Kasvulle on oma paikkansa ja aikansa. Kipeän tilanteen keskellä on turha lähteä miettimään kukoistusta. Joskus ei voi kuin hengittää ja keskittyä pitämään pää pinnalla. Myös apua saa ja tulee pyytää.

”Ei tarvitse olla oikeassa, riittää, kun olet rehellinen”, Angela Duckworth neuvoo Emiliaa.

Duckworth sanoo, että Emilia on päämääränsä esikuva: hän elää tehdäkseen toisten ihmisten elämän paremmaksi.

”Hän tuli kerran vierailevaksi puhujaksi ja kertoi jälkeenpäin tehneensä sen korkeassa kuumeessa. En usko, että mikään pysäyttäisi häntä. Eiköhän sitä voi jo kutsua sisuksi?”

Esa Saarinen puolestaan sanoo, että Emilian karisma on rohkeudellista vilpittömyyttä ja päättäväisyyttä positiivisen puolesta.

”Se on uskallusta heittäytyä kohti rakkaudellisempaa maailmaa. Hän lähestyy asioita ilman suojavarusteita tai kuoria. Hän ammentaa näkemyksestään, joka luo ympärilleen taikapiirin, jossa ihmisten olemuksen paremmat enkelit uskaltautuvat ulos.”

Käytännöllisesti mustaan pitkään nahkatakkiin ja buutseihin pukeutunut Emilia kiskoo Helsingin lentoasemalla perässään pientä punaista matkalaukkua. Yksi puhujamatka on taas takana.

Hänen väitöskirjansa aihe on herättänyt yliopistojen professoreiden lisäksi monet yritykset ja yhteisöt miettimään sisun käsitettä. Aikakauslehdet Business Insider, Forbes ja Scientific American ovat kirjoittaneet hänestä. Emilia on Yhdysvaltojen ohella haluttu puhuja myös Suomessa. Sisu puhuttelee niin Savitaipaleen kuntaa kuin helsinkiläisiä johtajia.

”Ennen kaikkea valittamisen täytyy loppua Suomessa. Jokaista valituksen aihetta kohti pitäisi olla ainakin kaksi ratkaisuehdotusta.”

Sisun lisäksi tarvitaan kuitenkin aikaa parin sukupolven verran, että Suomesta tulisi uusi, innovatiivinen Piilaakso.

”Meitä vaivaa epäonnistumisen pelko, mutta ei täällä oikein suvaita onnistumistakaan. Emme ole suopeita antamaan toisillemme tilaa. Kontrolloimme toistemme puheita ja ulkonäköä. Jokaisella meistä on henkilökohtainen vastuu siitä, että oma toimintamme mahdollistaa toisen uskalluksen ottaa riskejä”, Emilia sanoo.

Emilian mielestä Suomessa käytetään suunnitteluun enemmän aikaa kuin tekemiseen. Yhtä prototyyppiä saatetaan hinkata kuukausitolkulla. Piilaaksossa ei ole aikaa miettiä, siellä on pakko kokeilla.

”Ennen kaikkea valittamisen täytyy loppua Suomessa. Jokaista valituksen aihetta kohti pitäisi olla ainakin kaksi ratkaisuehdotusta.”

Apua kärsimykseen

Monet ensinäkemältä negatiiviset, elämää mullistavat asiat, kuten avioero tai potkut työpaikasta, voivat antaa tilaisuuden murtautua ulos vanhasta kaavasta.

”Ne ovat tie itsetuntemukseen. Firman kaatuminen ei ole epäonnistuminen vaan oppimiskokemus.”

Sisututkijan katse on suuntautunut sisukkaan kauas. NASA Amesin avaruustutkimuskeskuksen kampuksella, Singularity-yliopistossa, Emilia oli mukana tutkimassa, miten teknologia voi edistää ihmiskunnan hyvinvointia. Googlen sponsoroimaan kesäkouluun haki tuhansia. Emilia oli mukana 80 hyväksytyn joukossa.

”Menen sinne, missä voin olla avuksi. Jos minulla on jokin kutsumus, niin se on halu tuoda ihmiset yhteen.

Nyt hänellä on oma, teknologian kiivasta kehitystä hyödyntävä start up. Tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu tutkia, kuinka virtuaalitodellisuutta voisi hyödyntää psykologisen tutkimuksen parissa.

”En esitä supersisututkijaa. Menen sinne, missä voin olla avuksi. Jos minulla on jokin kutsumus, niin se on halu tuoda ihmiset yhteen. Haluan tuoda helpotusta epäkohtiin ja inhimilliseen kärsimykseen. Siihen, että ihmiset saisivat elää turvassa henkiseltä tai fyysiseltä kivulta sekä pelolta, olipa sitä työpaikalla, koulussa tai parisuhteessa. Haluan, että lainsäädäntö tukee vääryyttä kokeneita. En halua vain puhua epäkohdista, vaan myös tehdä niille jotain.”

”Yhteiskunta painaa helposti häpeän väkivaltaa kokeneen kasvoille. En voi hyväksyä tällaista ihmisen voimavaroja rapauttavaa epidemiaa.”

Tulevaisuudessa Emilia näkee itsensä johtamassa kansainvälistä organisaatiota, joka voimaannuttaisi naisia ja tyttöjä. Hän näkee itsensä juoksemassa yli 2000 kilometrin matkan Uuden-Seelannin halki. Matkansa välietapeissa hän puhuu yksilön sisäisestä voimasta ja haluaa auttaa luomaan sosiaalisen tuen verkostoja.

”Väkivalta koskettaa yhtä naista kolmesta ja yhtä miestä seitsemästä. Yhteiskunta painaa helposti häpeän väkivaltaa kokeneen kasvoille. En voi hyväksyä tällaista ihmisen voimavaroja rapauttavaa epidemiaa. Isot haasteet eivät pelota minua. Sisu on vastavoima. Se on polku ytimeen, jossa ihminen on parhaimmillaan.”

Ammattihumoristi Paula Noronen on naurattanut ihmisiä jo vuosikymmeniä, vaikka tunnustautuu ujoksi. Se on hyvä, sillä juuri vähän sivusta näkee asioiden huvittavat puolet.

 

Mene katsomaan uusi Batman-elokuva ja tee siitä arvio.

Sen työtehtävän vuonna 1996 joensuulaisessa paikallisradio Rexissä Paula Noronen, 43, muistaa hyvin.

Parikymppinen Noronen oli muuttanut Joensuuhun päähänpistosta: miksei kokeilisi asua kaupungissa, jossa ei tunne ketään. Paikallisradioon hän oli päätynyt kävelemällä kadulta sisään ja kysymällä työpaikkaa.

Noronen tajusi, että huumori saattaakin olla asia, jonka hän osaa.

"Tein Batman-arviosta kolumnimuotoisen, ja kun se oli valmis, radion legendaarinen toimittaja Alpo Kettunen kuunteli sen. Hän jätti nauhan päälle post it -lapun, jossa oli hymynaama ja siinä luki, että hyvä, tämä oli hauska. Silloin ajattelin, että ahaa, tässä oli jotakin, joka nauratti!"

Noronen tajusi, että huumori saattaakin olla asia, jonka hän osaa.

Onneksi tajusi, sillä nykyään kirjailija, radiojuontaja, käsikirjoittaja ja tv-panelisti Noronen on yksi Suomen johtavista huumorin tekijöistä. Hän on vakiokasvo Nelosen Hyvissä ja huonoissa uutisissa sekä TV2:n Villissä kortissa. Hänen YleX:ää edeltävälle nuorisokanavalle Radiomafialle luomansa hahmo, Räkkärimarketin kassa, korsolainen Tarja Kulho, on legendaarinen. Ylen nuortenohjelmissa seikkailivat Norosen ideoimat Sartsa ja Timppa, jossa Timppana oli nykyään omasta muotimerkistään tunnettu Samu-Jussi Koski.

Ja hänen nykyinen päätyönsä, alakoulu-ikäisille suunnattu Supermarsu-kirjasarjansa, on myös niin hauska, että Norosen aikuiset tuttavat välillä hämmästelevät sitä ääneen.

”Vaikka olisihan se paljon oudompaa, jos kirjoissani ei olisi huumoria”, Noronen hämmästelee takaisin.

Ensimmäinen, Joona Tenan ohjaama Supermarsu-elokuva tulee ensi-iltaan 26. tammikuuta.

Mutta ennen kuin Paula Norosesta tuli julkisesti hauska, hän kirjaimellisesti hiiviskeli seiniä pitkin.

”Näin Radiomafian tuottaja minulle myöhemmin kertoi, kun menin sinne harjoitteluun. Olin kamalan ujo, ja siellä olivat töissä esimerkiksi Olga Ketonen, Ari Peltonen, Jusu Lounela ja Kristiina Tolkki, joita rakastin, ihailin ja jumaloin.”

Ja hiiviskelisi Noronen mielellään vieläkin, vaikka onkin jo paljon tottuneempi esiintymään.

 

”On otettava jotakin syötävää, että jaksan puhua itsestäni”, Noronen huokaa puoliksi vitsillä, mutta myös puoliksi tosissaan ja koluaa kahvilan tiskistä croissantin ja jaffan.

Paula Noronen kasvoi Järvenpäässä. Kun hän oli neljävuotias, nelihenkinen perhe (Paula, isä, äiti ja isosisko) muutti kerrostaloalueelta omakotitaloalueelle muutaman kilometrin päähän keskustasta.

”Samalla kadulla on muuten asunut myös Päivi Lipponen, mutta hän on sen verran vanhempi, ettei me tunnettu.”

Norosen lapsuus ja nuoruus kuulostavat niin tyypillisen 80-lukulaiselta, että kertomuksen voisi painaa lähihistorian oppikirjaan.

”Ensimmäinen urahaaveeni oli perustaa Suomeen taverna.”

Omakotitaloalueella oli paljon samanikäisiä lapsia, jotka perustivat etsivätoimiston, kuten siihen aikaan kaikki lapset kaikkialla Suomessa. Etsivätoimiston toimialana oli tietysti epäillä naapuruston perheitä erinäisistä rikoksista, mutta sitkeästä vakoilusta huolimatta mitään rikoksia ei koskaan löytynyt. 1980-luvun tekninen kehitys toi taskulamppuihin värikalvoja, jolla lampun valon värin saattoi vaihtaa. Sinistä valoa kasvoihinsa loimottamalla oli palkitsevaa pelotella kavereita metsässä. 15-vuotiaana Noronen sai kesätyön Suomen Sokerin henkilöstöravintolasta ja hankki rahoilla mopon, Suzuki PV 50:n, josta isä rahoitti osan tukeakseen lapsen työintoa. Lomamatkojakin tehtiin.

”Ensimmäinen urahaaveeni oli perustaa Suomeen taverna. Olimme Rodoksella, ja katsoin siellä ihaillen vahvoja tarjoilijoita, jotka jaksoivat kantaa kaksikymmentä annosta kanaa ja ranskalaisia kerralla ja olivat samaan aikaan hauskoja ja kivoja kaikille. En ollut aiemmin nähnyt mitään sellaista.”

Lukiossa Noronen alkoi esiintyä hyvän ystävänsä Heidi Nuutilaisen kanssa. He eivät olleet missään teatterikerhossa vaan tekivät keskenään näytelmiä, joista ei kunnianhimoa puuttunut, kuten uuden version Kalevalasta.

”Pelkäsin esiintymistä aivan hirveästi, mutta jäin nopeasti koukkuun siihen tunteeseen, kun olin voittanut pelkoni.”

Esiintyminen ei edelleenkään ole Noroselle mikään nautinnon lähde. Eikä tyhjänpäiväinen puhuminen.

Vaihto-oppilaana Hollannissa Noronen oli muutaman ensimmäisen viikon huomaamattaan niin vaitonainen, että vaihtoperhe huolestui. Ihan kiva kun olet täällä, mutta voisit joskus puhuakin jotain, he sanoivat.

”Pelkäsin esiintymistä aivan hirveästi, mutta jäin nopeasti koukkuun siihen tunteeseen, kun olin voittanut pelkoni.”

”Kysyin, että mitä oikein puhuisin. Perhe ehdotti, että kerro vaikka mitä olet tänään tehnyt, että menit kouluun. Toistin sitten, että menin tänään kouluun ja ajattelin, että kai näinkin voi kommunikoida. Ajattelen yleensä edelleenkin, etteivät minun ajatukseni ja menemiseni ketään kiinnosta.”

Lukion jälkeen Järvenpäästä lähdettiin Helsinkiin. Noronen oli töissä McDonald'silla Hakaniemessä ja haki Lahteen opiskelemaan näyttämötaidetta.

”Lauloin pääsykokeessa Juha Vainion Vanhoja poikia viiksekkäitä, koska yritin olla sielukas. Eikä se mene kovin korkealta.”

Hän ei päässyt sisään, mutta pääsi sen sijaan Joensuun lähelle Niittylahden opistoon.

”Pelkäsin kuollakseni, että siellä tehdään jokin esitys ja niinhän siellä tehtiin.”

Humoristin työ ei ole ammatti, johon olisi koulutus. Polku täytyy keksiä ja luoda itse eikä se useimmiten ole sen enempää suora kuin sileäkään.

”Jos nyt neuvoisin nuorta itseäni, sanoisin, että luota intuitioosi äläkä anna takaiskujen masentaa. Et ole vääränlainen, olet vain väärässä paikassa väärään aikaan.”

Noronen on tehnyt radio-ohjelmaa, jonka nimi oli Patterin välissä Paula ja Kati. Hänen sketsihahmonsa on mennyt naimisiin Frederikin kanssa. Hän sai Ylellä toteuttaa idean, jossa puhenäyteltiin – aamuyön lähetysaikaan – koko Top Gun -elokuva suomeksi. Ideat olivat luovia ja niin kreisejä, että välillä ne karahtivat esimiesportaassa kiville. Norosen työsopimuksia jatkettiin aina muutaman kuukauden pätkä kerrallaan

”Jos nyt neuvoisin nuorta itseäni, sanoisin, että luota intuitioosi äläkä anna takaiskujen masentaa. Et ole vääränlainen, olet vain väärässä paikassa väärään aikaan.”

”Kun Yleen tulivat vuosituhannen vaihteessa amerikkalaiset konsultit tekemään radiouudistusta, sinne luotiin tiimit. Minut laitettiin aamutiimiin ja kerrottiin, että tiimissä on kaksi tähteä, jotka juontavat, ja vaikka minä en pääse lähetykseen, olen silti tiimin tärkein henkilö, sen sielu, koska tehtävänäni on ottaa vieraat vastaan ja tarjota heille kahvia.”

Ensimmäisessä radiotyöpaikassaan joensuulaisessa paikallisradiossa Noronen kävi töissä ilmaiseksi. 1990-luvun alun lamassa kehitettiin systeemi, jossa nuori meni työharjoitteluun ja siltä ajalta yhteiskunta maksoi nuorelle työmarkkinatukea, joka oli käytännössä sama kuin työttömyyspäiväraha, himpun verran korkeampi. Tukikuukausien jälkeen ani harva palkattiin oikeisiin töihin, eikä Norosellekaan löytynyt Joensuusta työpaikkaa.

Mutta radiosta tuli Norosen media. Se on täydellinen väline ihmiselle, joka haluaa esiintyä vaikka kammoksuu sitä.

”Radiossa voi esiintyä muttei tarvitse näkyä.”

Noronen haki Helsinkiin ammattikorkeakouluun medianomiopintoihin. Pääsykokeissa järjestettiin jonkinlaiset psykologiset soveltuvuustestit. Noronen jäi varasijalle.

”Minulle soitettiin sieltä, etten kuulemma kykene ryhmätyöhön. Ensin vähän ihmettelin sitä, koska mielestäni olin tehnyt ryhmissä aika paljonkin kaikkea, mutta sitten rupesin ajattelemaan, etten varmaankaan sitten kykene.”

 

Noronen on myöhemmin tehnyt töitä lukemattomissa käsikirjoittajatiimeissä ja ryhmissä. Silti 20 vuoden takainen arvio kolkuttelee välillä takaraivossa.

”Hurjaa, että luodaan lyhyen tapaamisen jälkeen niin vahva kuva ihmisestä, joka saattaa vielä ruveta uskomaan arvioon. Voi siinä jotain perää olla, mutta ihan hyvin on silti mennyt!”

Hän pääsi kuitenkin Laajasalon opiston kuuluisalle radiolinjalle, jossa on opiskellut sellaisia mediahahmoja kuten Tuomas Enbuske, Jenni Pääskysaari ja Ile Jokinen. Sieltä aukesi unelmien harjoittelupaikka, Ylen Radiomafia, missä hän tuottaja Hansku Kurkelan mukaan hiipi seinänvierustoja pitkin.

Ensimmäisenä työnään Noronen teki kymmenosaisen sarjan aiheesta värit. Hän sai istua toimituksessa yksin kopissa apunaan arkistotyöntekijä. Se oli ihanaa, juuri sellaista työtä, missä seinänvierushiiviskelijän ei tarvinnut mennä kadulle haastattelemaan ihmisiä.

”Esimerkiksi violettia käsittelin niin, että pyysin Anita Hirvosta painamaan silmäluomiaan niin kauan, että hän näkee pelkkää violettia.”

Norosen tapa tehdä radio-ohjelmaa sai hänen tuottajansa ihastuksiin, mutta esimiehiä ei niinkään.

”Ajattelin kuulemma radion ihan väärin. Itse onneksi kuulin nämä palautteet vasta paljon myöhemmin.”

Nykyään ammattilaishumoristina Noronen testauttaa tv-ohjelmiin käsikirjoittamansa vitsit tv-alalla työskentelevällä puolisollaan.

Norosen huumori on aina perustunut arkisiin havaintoihin, siihen, kun katsotaan jokapäiväisiä asioita vähän vinosta kulmasta. Nykyään ammattilaishumoristina Noronen testauttaa tv-ohjelmiin käsikirjoittamansa vitsit tv-alalla työskentelevällä puolisollaan.

”Yleisin kommentti on, että en ymmärtänyt tuota”, Noronen hekottaa.

”Sitten hän kysyy, kuinka monta näitä [vitsejä] vielä on.”

 

Katsoakseen asioita eri kulmasta on seisottava vähän eri paikassa kuin muut. Noronen kirjoitti vuonna 2015 Image-lehdessä ilmestyneessä esseessä tunteneensa itsensä aina jollakin tavalla ulkopuoliseksi. Hän käsittelee ulkopuolisuutta tekstissään pääasiassa humoristisesti, mutta kirjoittaa myös siitä, kuinka ei lapsena sopinut ahtaisiin sukupuolirooleihin, joiden varjolla hänelle puettiin päiväkodissa väkisin prinsessamekko, kun pojat saivat mennä puuverstaaseen.

Imagen essee on kirjoitettu Norosen kahdelle lapselle, ja sen pontimena on Norosta viime vuosina eniten koskettanut yhteiskunnallinen asia, tasa-arvoinen avioliittolaki. Vuonna 2015 laki oli jo eduskunnassa hyväksytty, mutta sen kaatamiseksi uudelleen oli viritelty monenlaisia kampanjoita, joissa arvosteltiin perheitä. Ne ylittivät Norosen ärsyyntymiskynnyksen.

”En voinut olla ajattelematta niitä lapsia, jotka kuulivat ja ymmärsivät, mistä niissä kampanjoissa puhuttiin.”

”Välillä minua vaivaa se, miksen osallistu enempää yhteiskunnalliseen keskusteluun somessa.”

Laki tuli voimaan tämän vuoden maaliskuussa, ja nyt Noronen itsekin on Suomen lain silmissä virallisesti naimisissa.

”Välillä minua vaivaa se, miksen osallistu enempää yhteiskunnalliseen keskusteluun somessa, ja näyttääkö se siltä, ettei minua kiinnosta. Harvoin keskustelu siellä kuitenkaan johtaa mihinkään. Itse rakastan somea. On mahtavaa katsella ihmisten lomakuvia!”

Mutta onneksi silloin ei ollut somea, kun Noronen pääsi töihin Radiomafiaan.

”Jos silloin olisi ollut sosiaalinen media ja nettikeskustelut, en olisi nyt tässä. Olisin lopettanut heti!” Noronen sanoo.

”Nykypalaute on vain muutaman näppäilyn päässä ja voi olla hyvinkin raadollista. Tarja Kulhon hahmo herätti varmasti myös negatiivisia tunteita, ja tuskin niitä olisi palautteissa säästelty. Sen hetkinen ammatillinen itsetuntoni tuskin olisi sitä kestänyt.”

Siihen aikaan eivät tosiaan shoutboxit tai twitterit laulaneet. Noroselle on esimerkiksi selvinnyt vasta vuosia myöhemmin, miten kuunneltuja Tarja Kulhot olivat. Kuuntelijamäärät ja palautteet käsiteltiin tuottajapalavereissa tekijöiden korvien ulottumattomissa.

Sitten tuli taas radiouudistus, Radiomafia muuttui YleX:ksi ja käsikirjoitettu huumori lopetettiin kanavalta. Noronen siirrettiin hetken aikaa eläneen YleQ-kanavan aamuohjelmaan, josta koko tiimi sai potkut muutaman kuukauden jälkeen.

”Makasin masentuneena Töölön yksiössäni ja ajattelin, ettei minusta ole yhtään mihinkään. Sitten Samu-Jussi soitti ja pyysi kanssaan viikoksi etelään. Lähdin ja jätin kännykän kotiin, koska kuka minua kaipaisi.”

Sillä aikaa oli kuitenkin puhelin soinut kymmeniä kertoja. Henkka Hyppönen ihmetteli vastaajassa, miten Norosta on niin kovin vaikea saada kiinni. Hän pyysi Norosta käsikirjoittamaan Krisse Show'ta.

Nykyään Noronen on taiteen kandidaatti Taideteollisen korkeakoulun tv- ja elokuvakäsikirjoituslinjalta. Käsikirjoitus-, radio- ja muita huumoritöitä on riittänyt.

Vaikka Norosen ammatillinen itsetunto on vuosien varrella vahvistunut, hän ei esimerkiksi vieläkään kutsu itseään kirjailijaksi – vaikka on julkaissut 14 kirjaa.

”En tunne olevani kirjailija. Kirjailijat ovat sellaisia... syvällisiä, tai jotain sellaista, mitä en koe itse olevani, minun on hirveän vaikeaa rinnastaa itseni heihin. Voin olla kirjailija, jos joku muu määrittelee sen.”

”En tunne olevani kirjailija. Kirjailijat ovat sellaisia... syvällisiä, tai jotain sellaista, mitä en koe itse olevani.”

Pieru. Kun keskustellaan ammattihumoristin kanssa, on yksi aihe, jota ei voi olla ottamatta puheeksi. Se on pieru.

”Kyllähän pieru nyt naurattaa!” Noronen toteaa itsestäänselvyyden.

Yleensä ammattilaista on vaikea naurattaa. Erityisesti Norosta alkaa ahdistaa, jos hänelle on valmiiksi pedattu, että joku on aivan takuulla sikahauskaa. Silloin häntä ei ainakaan naurata.

”En esimerkiksi tajua, mitä tarkoittaa, kun joku nauraa kippurassa. Mitä se on? Itse en ainakaan ole koskaan nauranut kippurassa.”

Ellei sitten kyse ole pierusta.

”Jonkin aikaa sitten televisiosta tuli dokumentti, jonka nimi oli Pierut pilaavat elämäni. Siinä oli nainen, joka kertoi, koko ajan piereskellen, miten vaikeaa on esimerkiksi suunnitella häitä, kun pelkää piereskelevänsä koko vihkiseremonian ajan. Nauroin ääneen ohjelman ensimmäiset 15 minuuttia.”

 

Norosella ei ole huumorigenressä esikuvia eikä hän ole koskaan kokenut, että naisena ja naurattajana olisi jotenkin vaikeampaa kuin huumorin kentällä työskentelevillä miehillä.

Noronen ei haaveile Hollywoodista, tietenkään. Se olisi järvenpääläiselle seinänvierustahiipijälle kauhea paikka.

”Eivät sedät ole minua koskaan dissanneet. Oma kokemukseni on, että sedät ovat olleet innoissaan, kun on monenlaisia erilaisia tekijöitä. Ja oman huomioni mukaan naiskoomikoksi kutsuminenkin on parin viimeisen vuoden ajan jos ei nyt ihan loppunut niin ainakin vähentynyt paljon. Tästä voivat kyllä stand up -koomikot olla eri mieltä.”

Noronen ei haaveile Hollywoodista, tietenkään. Se olisi järvenpääläiselle seinänvierustahiipijälle kauhea paikka.

”En kaipaa tunnettavuutta yhtään. Kaipaan vain sitä, että saisin tehdä vielä isommin ja laajemmin näitä samoja hommia, joista nyt nautin.”

Niitä ovat tv:n hassuttelupaneeliohjelmat, radio-ohjelmat, Supermarsu- ja muutkin lastenkirjat ja -leffat – sekä myös aikuisille suunnatut kirjat.

”Olen aikuisille kirjoittamista miettinyt jo jonkin aikaa. Kyllä se vielä sieltä tulee."

Kuka?

Paula Noronen, 43, kirjailija, humoristi ja tv- ja radioesiintyjä.

Valmistunut taiteen kandidaatiksi Taideteollisesta korkeakoulusta.

Tunnetaan erityisesti Hyvät ja huonot uutiset -ohjelman vakiopanelistina, Supermarsu-lastenkirjoistaan sekä sketsihahmoistaan, kuten Tarja Kulhosta, joka esiintyi vuosituhannen alussa Ylen kanavilla.

Norosen Supermarsu-kirjoista valmistuu ensimmäinen elokuva, jonka ensi-ilta on tammikuussa.

Noronen on naimisissa, ja perheessä on kaksi lasta.

Mieheni varmaan luuli, etten keksisi enää uusia syitä vaihtaa huonekalujen järjestystä. Kuinka väärässä hän olikaan.

Kun olin eräänä aamuna siivonnut kolme tuntia – jynssännyt kyykyssä kylpyhuoneen lattiaa, imuroinut lattialla maaten nojatuolin takaa, siirrellyt irtonaisia huonekaluja paikasta toiseen imurin edestä – olin valmis julistamaan: koti pitää sisustaa siivoamista ajatellen ja helpottaen!

Miksei lähipiirissäni ole tarpeeksi käytännöllisiä ihmisiä, jotka olisivat ajoissa opettaneet, ettei kotona saa olla yhtään nurkkaa, johon ei pääse imurin varren kera vääntelemättä itseään ihmeellisille mutkille?

Kävelin ympäri kotia tarkkaillen. Meillä miinoja riitti: Hankalia mattoja, joiden päällä lepää raskaita huonekaluja. Kaappeja, joiden alle imurinvarsi ei mahdu mutta jonne pölymatot asettuvat. (Kaikissa huonekaluissa pitäisi olla pyörät alla!) Tauluja seinää vasten nojaamassa niin, ettei robotti-imurista voi uneksiakaan. Oli matkalaukkuja ”sisustusesineinä”, korotettuja askelmia ja sängyn alla niin painavia säilytyslaatikoita, että niiden nostaminen aiheutti rasitusvamman. Imuroiminen pienessä makuuhuoneessa tuntui pahalta rangaistukselta.

Koti oli sisustettu järkevän siivousihmisen painajaiseksi. Vain provosoidakseen kissa oksensi lauteiden alle.

Niinpä järjestin seremoniallisen viikonlopun. Sen lisäksi, että pesimme saunan ja uunin, nostimme taulut seinälle ja siirsimme matkalaukut kellariin (projektiin kuului sivutuotteena myös vintin siivous). Nostimme seinäkoukkuihin tavarat, jotka olivat lojuneet lattialla. Koti näytti paremmalta. Siivoaminen helpottui.

Kysyimme jälleen kerran itseltämme: Miten ihmeessä juuri sellaiset asiat kotona jäävät tekemättä, joista lopulta suoriutuu parissa tunnissa, ellei jopa minuutissa.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.
Hanna Jensenin kolumni on julkaistu Glorian Kodissa 8/2017.