Huippu-uran kustannusalalla tehnyt johtaja Leena Majander vie suomalaisuutta kirjallisuutta maailmalle. ”Onnistumiset ovat aina motivoineet minua”, hän sanoo.

Olipa viikko!

Onneksi se on ohi, ja on perjantai-iltapäivä. Leena Majander voi vihdoin huoahtaa ja istahtaa mukavaan tuoliin Suomen kirjallisuuden tiedotuskeskus FILIn kauniissa toimistossa Helsingin Ritarihuoneella. Hän on juuri palannut Shanghaista suurilta kansainvälisiltä lastenkirjamessuilta.

Aikaero painaa, mutta Majander, 59, näyttää pirteältä ja hyväntuuliselta. Hän matkusti messuille edistämään suomalaisen lastenkirjallisuuden kääntämistä kiinaksi.

”Kiinassa on 300 miljoonaa alle 16-vuotiasta – mikä valtava määrä mahdollisia lukijoita!” hän innostuu.

Viikko Kiinassa oli Leena Majanderille elämys ja samalla uusi näkökulma kirjallisuuteen. Hän on tehnyt pitkän uran kustantajana, ensin Otavassa, sitten WSOY:ssa ja Bonnierilla. Kesällä hän siirtyi Bonnierin kansainvälisen liiketoiminnan neuvonantajan tehtävästä FILIn johtajaksi.

”Aikaisemmin tein messuilla kauppoja, nyt menin sinne luomaan kirja-alan ihmisille kontakteja ja uusia edellytyksiä.

FILIn tehtävä avautui, kun Vientikeskusta pitkään johtanut Iris Schwanck jäi eläkkeelle. Leena Majander ei ollut ajatellut hakea paikkaa.

”Mutta sitten puolisoni Antti kysyi, että enkös minä olisi juuri oikea ihminen tehtävään. Ajattelin, että totta tosiaan ja innostuin. Olen aina rakastanut kirjallisuutta ja halunnut tehdä töitä siinä maailmassa.”

Leena oli valmis uuteen, sillä häntä ahdisti seurata kustannusalan alamäkeä. Kirjojen markkinat olivat pudonneet jo viisi vuotta, eikä loppua ole näkyvissä.

”Onnistuminen on aina motivoinut minua. Missioni on kautta vuosien ollut sivistyksen ja bisneksen yhdistäminen. Tuntui, että nyt saisin taas siihen mahdollisuuden.”

Nyt se missio toteutuu viemällä kotimaista kirjallisuutta maailmalle.

”Kirjallisuuden kenttä on monipuolistunut, ja suomalainen kirjallisuus on nyt itsestäänselvästi osa maailmankirjallisuutta. Kirja-alan onnistumisia pitää hakea maailmalta.

Unohtumattomat työvuodet

Kustannusmaailma on muuttunut perin pohjin vuodesta 1980, jolloin Leena Majander valmistui kauppatieteiden maisteriksi Helsingin Kauppakorkeakoulusta ja pääsi unelmiensa työpaikkaan, Otavalle markkinointiassistentiksi. Hän oli päättänyt pyrkiä alalle jo koulutyttönä. Majanderien laajasalolaisperheessä luettiin paljon. Äiti oli opettaja ja isä pankinjohtaja. Leena työskenteli kaikki kesät kirjakaupassa ja luki niin paljon kuin ehti, kaikkea tyttökirjoista klassikoihin. Hänen lempiromaaninsa oli Tuulen viemää, jonka lopuksi Scarlett O’Hara lausuu dramaattisesti: ”Huomenna on uusi päivä.”

Majanderien neljästä sisaruksesta kolme valitsi kirjallisuuden ammatikseen tavalla tai toisella. Kustannusbisnes vei Leenan, Antti-veljestä tuli Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko, ja Mikko-veli ryhtyi historiantutkijaksi ja tietokirjailijaksi.

”Unohtumattomia vuosia ne olivat”, Leena Majander muistelee alkuaikojaan Otavalla.

Kustantamoissa vaikuttivat suuret kulttuuripersoonat kuten Majanderin palkannut Pentti Huovinen, WSOY:n legendaariset Hannu Tarmio ja Vilho Viksten sekä ArtHousen perustanut runoilija-kustantaja Paavo Haavikko.

”Kirjallisuus oli koko alan yhteinen intohimo, ja sen eteen tehtiin töitä kunnianhimoisesti ja tinkimättä. Jälkeenpäin ajattelin, että vastavalmistuneelle ei voi olla parempaa oppia kuin saada työskennellä alan kokeneimpien huippujen alaisuudessa.”

Niitä oli Otavan Uudenmaankadun komeassa kivilinnassa, jossa Leena Majander tiesi heti taloon tultuaan olevansa kotona. Ura lähti kustantamossa nopeaan nousuun. Hän eteni ensin myyntipäälliköksi, sitten kustannusjohtajaksi ja lopulta kustantajaksi.

Kuka vielä lukee?

Majanderin neljännesvuosisadan kestänyt kustantajakausi oli Otavan kukoistuksen aikaa. Kirjatalo onnistui ohittamaan tärkeimmän kilpailijansa WSOY:n ja nousemaan kotimaisen laatukirjallisuuden ykköskustantajaksi. Tuntui, että likipitäen jokainen kirjailija pyrki Otavan talliin.

”Kustantajalla pitää olla silmää paitsi tekstille ja ideoille, myös ihmisille. Hyvässä talossa kirjailijankin on hyvä olla”, Leena Majander sanoo.

Juuri sellaista hän uskoo Otavalla olleen. Hän kuitenkin muistuttaa, että kustannusalan myllerryksessä myös kirjailijoiden on ollut sopeuduttava uuteen aikaan. Vanhat leppoisat vuodet eivät enää palaa.

”Ennen riitti, että kirjailija toi käsikirjoituksen ja kustannustoimittaja editoi sen. Sen jälkeen markkinointi hoiti myynnin. Nykyisin kirjailijalta vaaditaan esiintymistaitoa ja kykyä ottaa tilanne kuin tilanne haltuunsa. Se vaatii monipuolista ammattitaitoa ja valmiutta panna oma persoona likoon”, hän korostaa.

Mutta entistä esiintymistaitoisemmat kirjailijatkaan eivät muuta muuksi sitä ongelmaa, että kirjamyynti on vaikeuksissa. Lukemisen sijaan ihmiset viettävät vapaa-aikaansa Facebookissa ja muualla netissä keskittymättä erityisesti mihinkään.

Yhä lyhytjännitteisemmäksi muuttuva elämänmeno huolestuttaa Leena Majanderia.

”Lukeminen on hidasta, ja siihen pitää keskittyä. Hekin, jotka vielä jaksavat lukea, ilmoittavat varanneensa mielenkiintoiset uutuudet kirjastosta. Ei näin. Paras jokamiehen kulttuuriteko on ostaa se kiinnostava kirja. Eihän tulovirtaa muuten synny.”

Leena Majanderin puhe kiihtyy. Siniset silmät säkenöivät ja posket alkavat punoittaa.

On pakko kysyä, onko hän sydämeltään yhä kustantaja. Miltä tuntui jättää Otava vuonna 2010, näyttävän ja arvostetun uran jälkeen?

”Olin onnellinen Otavalla ja valtavan sitoutunut taloon. Sieltä lähtö oli kieltämättä hirveän raskas”, hän sanoo.

Lähdön syiden arveltiin liittyvän omistajasuku Reenpäiden sisäisiin erimielisyyksiin. Yhtiön hallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja ja suvun mahtimies Olli Reenpää antoi Leena Majanderille yllättäen potkut vuonna 2010. Samalla Leenan puoliso, Ollin poika ja Otavan kirjaryhmän johtaja Antti Reenpää jätti kaikki tehtävänsä perheyhtiössä.

Leena Majander ei ole kommentoinut lähtöään millään lailla, eikä tee sitä nytkään. Hän kuitenkin myöntää, että viime vaiheet Otavassa jättivät häneen jäljen.

”Se kokemus muutti käsitystäni ihmisistä.”

Mutta vedettyään lähtönsä jälkeen vuoden verran henkeä Leena huomasi, että elämässä kävi niin kuin aina – juuri niin kuin pitääkin. Uusi työ löytyi ruotsalaiskustantaja Bonnierilta.

”Miksi ihmeessä olin kuvitellut, että voisin työskennellä vain Otavalla? Bonnierilla opin uuden, monessa mielessä hyvän ruotsalaisen yrityskulttuurin ja elin mukana, kun yritys osti WSOY:n. FILIssä saan työskennellä kaikkien suomalaisten kustantajien kumppanina. Kannatti näköjään kokea kaikki nämä vaiheet huomatakseen, että maailma on avara ja kivoja ihmisiä on kaikkialla”, Leena Majander sanoo.

Leena Majander avaa uudistuneen Glorian Huipputyyppi-palstan.

Näin johdan

1. Avoin ja selkeä puhe synnyttää luottamusta. Hämärä bisnesjargon kertoo hämärästä ajattelusta ja sen on tarkoituskin hämätä. Älä suostu kuuntelemaan sellaista, vaan kysy!

2. Henkilövalinnat ovat kaikkein tärkeimpiä päätöksiä.

3. Johtajan tehtävä on auttaa tiimiä pahojen paikkojen ylitse.

4. Mieti ratkaisujen seurauksia myös viiden tai kymmenen vuoden tähtäimellä.

5. Itselleni sanon joka aamu: kun kuuntelet tarkemmin, ymmärrät enemmän.

Saara Kankaanrinta on kokoustanut Vladimir Putinin kanssa ja perustanut kaksi yritystä, jotka ovat herättäneet maailmanluokan vaikuttajienkin kiinnostuksen. Hänelle on tärkeää käyttää varallisuuttaan ja vaikutusvaltaansa oikeiden asioiden, erityisesti luonnonsuojelun, puolesta.

Sileät kallioluodot ja merenpinnasta heijastuva taivas. Suolan tuoksu, merilintujen huudot ja rantaan hyökyvät aallot. Ne ovat asioita, jotka saavat Saara Kankaanrinnan, 40, sydämen lyömään nopeammin. Itämeri odottaa häntä ikkunan takana, kun Saara herää aamuisin vanhassa hirsitalossaan Hangossa. Se velloo veneen alla, kun hän käy kokemassa verkkoja tai lähtee purjehtimaan kolmen lapsensa ja miehensä kanssa.

”Meri liikuttaa minua syvästi sieluun saakka”, Joensuusta kotoisin oleva Saara sanoo.

”Se edustaa vapautta ja luonnon voimaa. Kotirannassamme on hienot myrskyt. Tukka lähtee, kun tuulee 20 metriä sekunnissa ja seisoo tuolla kallioilla. Silloin ymmärtää hyvin ihmisen pienuuden.”

Itämeren aaltojen äärellä Saara tunsi tulleensa kotiin. Se tapahtui ylioppilaskirjoitusten jälkeen, jolloin hän muutti sisämaasta töihin Helsinkiin. Rakkaus mereen yhdisti myös Saaran ja hänen miehensä, Cargotecin suuromistajan Ilkka Herlinin. Yhdessä kollegansa kanssa Saara ja Ilkka ovat perustaneet Baltic Sea Action Groupin, joka pelastaa Itämerta rehevöitymiseltä yritysten, päättäjien, maanviljelijöiden ja tutkijoiden kanssa. Lisäksi pariskunnalla on bioenergiayritys Qvidja Kraft, joka tuottaa ratkaisuja uusiutuvan energian varastointiin sekä ekologinen yritys Soilfood, joka auttaa maanviljelijöitä vähentämään ravinne- ja hiilihävikkiä.

”Kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu.”

”Ajattelen, että maailman radikaali muuttaminen on mahdollista. Mottoni on, että kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu”, Saara sanoo kotitalonsa verannalla.

Siinä, meren kuohuja katsellen, Baltic Sea Action Group -säätiön hallituksen puheenjohtaja tekee läppärillään usein etätöitä: lukee tuoreinta ilmastotutkimusta, pitää Skype-palavereja, valmistelee esityksiä ja järjestää tapaamisia poliitikkojen, eri alojen vaikuttajien sekä tutkijoiden kanssa. Perheen koirat, chesapeakelahdennoutaja Reina ja karjalankarhukoira Kapu pötköttelevät Saaran jaloissa.

”Kapu on Ilkan metsästyskoira, ja ihmiset luulevat aina, että se on uros. Ihan kuin kapteeni ei voisi olla myös nainen”, hän nauraa.

 

Merenrantatontti löytyi netistä viitisen vuotta sitten. Vaikka Saaran työmatkat Helsinkiin ja Paraisille pitenivät reilusti, perhe muutti Helsingistä luonnon rauhaan. Kotitalo on 20-luvulla rakennettu pappila, joka siirrettiin Nivalasta ja perinnekorjattiin kauttaaltaan.

”On suurta ylellisyyttä asua hirsitalossa luonnon keskellä. Ilmaston kannalta edestakaisin suhaaminen olisi tosin sietämätöntä, ellei autoni kulkisi biokaasulla”, Saara sanoo. Sitä hän saa Paraisilla sijaitsevan perheen maatilan biokaasulaitoksesta.

Saara yrittää elää mahdollisimman ekologisesti. Hän kokkaa kasvisruokaa tai Ilkan metsästämää riistaa ja jättää tehotuotetun lihan kauppaan. Perhe viettää kesät suurimmaksi osaksi Suomen saaristossa. Tavaran sijaan he haalivat elämyksiä luonnosta.

”Kotonamme on mahdollisimman vähän tavaraa. Jos murtovaras tulee, muuta varastettavaa ei löydy kuin talomme kalliit hirret”, Saara sanoo ja nauraa.

”En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena.”

Ilmastonmuutoksen torjumisesta on tullut viime vuosina Saaralle tärkeä tavoite Itämeren suojelemisen rinnalle. Viime lokakuussa Saara käynnisti Baltic Sea Action Groupissa Ilmatieteen laitoksen ja Sitran kanssa Carbon Action -pilottiprojektin. Siinä tutkitaan, miten hiilen varastoitumista ilmakehästä peltomaahan voidaan nopeuttaa suomalaisilla maatiloilla. Hanke on herättänyt kiinnostusta ympäri maailmaa. Mukana sen verkostossa on huippututkijoita nobelisti Rattan Lalista lähtien sekä kymmeniä suomalaisia maatiloja.

”Meidän on pakko yrittää tehdä kaikkemme. En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena”, Saara sanoo ja huomauttaa, että vuoden 1970 jälkeen maailman selkärankaisista yli puolet on kadonnut ihmisen toiminnan seurauksena, ja hyönteisistä jo 80 prosenttia.

 

Pelottavat uutiset saavat Saaran toimimaan entistä tarmokkaammin – ja unelmoimaan paremmasta maailmasta

"Se on tapani selvitä tuhoavan meiningin keskellä. Usein unelmat muuttuvat projekteiksi, ja tekemällä maailma muuttuu.”

Saara on halunnut vaikuttaa nuoresta saakka: aluksi luokkansa puheenjohtajana, sitten ainejärjestöaktiivina Turun yliopistossa, jossa hän opiskeli poliittista historiaa ja valtio-oppia.

”En oikein osaa olla sivussa vaikka yrittäisinkin”, Saara sanoo ja virnistää.

Toimeliaisuus on peritty kotoa joensuulaisesta yrittäjäperheestä. Vanhemmat pyörittivät satavuotiasta sukuyritystä, johon kuuluivat tavaratalo ja myöhemmin karkkikauppa sekä lahjatavarakauppa. Yritys teki konkurssin 1990-luvun lamassa, ja perheen talousvaikeuksien takia Saara teki jo lukioikäisenä kahta työtä, R-kioskilla ja baarissa.

”Meillä selvittiin onneksi ilman itsemurhia, mutta kaikille ei käynyt yhtä hyvin”, Saara muistelee. Vaikka lamavuodet olivat raskaita, ne antoivat kuitenkin Saaralle myös tärkeän oppitunnin elämästä.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Koulussa Saara oli kympin oppilas. Hän rakasti uusien asioiden opettelua ja addiktoitui tietoon. Ympäristökysymyksiin hän heräsi toden teolla parikymppisenä luettuaan biologi Rachel Carsonin vuonna 1962 kirjoittaman klassikkoteoksen Äänetön kevät, joka esitteli kemiallisten hyönteismyrkkyjen aiheuttamia tuhoja.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Valmistuttuaan Saara meni töihin John Nurmisen säätiöön, jossa hänen vastuullaan olivat Pietarin jätevesien puhdistushankkeen media- ja yhteiskuntasuhteet. 19 vuotta Saaraa vanhempi Ilkka oli mukana samassa projektissa.

”Hänen kapasiteettinsa käsitellä tietoa ja nähdä olennainen tekivät minuun vaikutuksen. Ile on poikkeusyksilö.”

 

Kun Saara ja Ilkka olivat työskennelleet yhdessä kolme vuotta, he päättivät perustaa kollegansa Anna Kotsalo-Mustosen kanssa Baltic Sea Action Groupin. Tiivis yhteistyö ja hengenheimolaisuus johtivat rakastumiseen, ja toukokuussa 2009 pariskunta meni naimisiin Gullkronan saaressa Nauvossa. ”Kolme ystäväämme soitti selloilla Myrskyluodon Maijaa katoksen alla tihkusateessa. Se oli elämämme onnellisin päivä. Kun löytää ihmisen, joka on kohinattomasti samalla taajuudella, maailma järkkyy.”

Jo vuosia pariskunta on tehnyt töitä yhdessä ekologisesti kestävämmän maailman puolesta, ja se on Saaran mukaan ”ihan parasta”.

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi, koska työ on niin iso osa persoonaa ja elämää. Me voimme onneksi jakaa intohimomme. Molemmilla on myös historiantutkijan pohjakoulutus, ja näemme maailman samalla tavalla.”

Saara tietää, että osa ihmisistä näkee hänet vain Suomen rikkaimpiin kuuluvan miljardöörimiehen puolisona. Se ei häntä hätkäytä.

”Ajattelen, että työni jälki puhuu puolestaan. Murehdin mieluummin oikeita asioita, vaikka minulla onkin herkkä vaisto siinä, kenelle rahalla ja asemalla on merkitystä.”

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi.”

Saara myöntää, että pariskunnan hyvä taloudellinen tilanne tekee mahdolliseksi edetä vauhdikkaasti luonnonsuojeluasioissa. He omistavat esimerkiksi kaksi maatilaa, jossa harjoitetaan hiiltä sitovaa, Itämeri-ystävällistä ja ravinteita kierrättävää ruoantuotantoa: luomutilan Tenholassa ja Suomen vanhimman kartanon Qvidjan Paraisilla. Qvidjassa on viljelty maata jo tuhat vuotta, siellä on 800 hehtaaria maata ja 30 suojeltua rakennusta – muun muassa keskiaikainen harmaakivilinna, joita pariskunta kunnostuttaa hiljalleen. Lampaat, highlander-karja ja hevoset elävät vapaina pihatossa ja rotaatiolaidunnuksessa.

”Siellä on käynnissä Suomen suurin orgaanisten aineiden ruutukoe, jossa pyrimme ymmärtämään typen, fosforin ja hiilen dynamiikkaa sekä sienijuurten, maaperämikrobien ja kasvien yhteistyötä”, Saara kertoo.

 

Ensimmäiset kirjalliset maininnat Qvidjan tilasta ovat 1400-luvun alkupuolelta. Silloin saksalaissyntyinen kauppias Peter van der Linden myi sen Turun piispalle Maunu Olavinpoika Tavastille. Kauppahinta oli 400 markkaa ja puoli pakkaa arvokangasta. Myöhemminkin tilaa ovat isännöineet Suomen silmäätekevät.

Kun Qvidjassa eli 1800-luvulla kapteenin leski Hedvig Maria Prytz, vieraina kävi jatkuvasti Suomen johtavia taiteilijoita. Ilmeisesti itseään huvittaakseen Prytz punnitsi jokaisen vieraansa viljavaa’alla, ja merkkasi painon vaakakirjaan. Saara on lukenut kirjasta, että esimerkiksi Johan Ludvig Runeberg painoi vuonna 1827 kahdeksan lispuntaa ja viisi naulaa eli runsaat 70 kiloa.

Myös Saara nauttii työnsä vastapainoksi juhlien järjestämisestä. ”Kun alkaa kiristää, järjestän illanvieton ystävien kanssa. Ei arjen rallista selviä muuten täyspäisenä. Lasten juhlille kutsumme aina kaikki päiväkodin ja koulun lapset perheineen.”

Pariskunnalla on myös tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata. Idea lähti leikistä ”kenen kanssa haluaisit illalliselle, jos saisit kutsua kenet tahansa”.

”Viimeksi kutsuin valokuvaaja Meeri Koutaniemen.”

Pääasiassa vapaa-aika kuluu kuitenkin lasten ja koirien kanssa. Pariskunta haluaa pitää lasten päiväkotipäivät lyhyinä ja kuskaa heitä liikuntaharrastuksiin – ja sinne kalaverkoille. ”Heillä on rajattomasti verkkoaikaa”, Saara vitsailee.

Pariskunnalla on tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata.

Pariskunnan lapsetkin tietävät, että vanhemmat tekevät töitä luonnonsuojelun parissa. Se selvisi, kun Saara kysyi asiasta yhdeltä lapsistaan.

”Teillä on niitä kakkapalavereja”, Saara matkii vastausta ja nauraa.

Lapset leikkivät milloin hallituksen kokouksia, milloin tutkijoita. ”Vähän aikaa sitten he hakivat aurinkolasit päässään takasta tuhkaa pulloon, silppusivat mukaan paperia kuiduksi ja lisäsivät vielä potasta pissaa, ja leikkivät sitten vievänsä sörsselin tuotekehitykseen lannoitelaboratorioon.”

 

Työmäärä ei hirvitä. ”Saan voimaa siitä, että pystyn tekemään merkityksellistä työtä mahdollisimman isosti”, Saara sanoo.

Tittelit tai korkean tason tapaamiset eivät häntä hetkauta.

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa. Olen karjalainen enkä ole koskaan pelännyt auktoriteetteja.”

Sillä asenteella hän pääsi ainoana pohjoismaisena kansainvälisen hiilensidontaverkoston jäseneksi sen jälkeen, kun oli kirjoittanut alan huipuille Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Ja kun Baltic Sea Action Group järjesti vuonna 2010 valtion kanssa Itämeren alueen päämiesten huippukokouksen, Saara kohtasi tilaisuuteen saapuneen Venäjän presidentin Vladimir Putinin.

”Oli koomista ajatella, että tuossa se maailman seuratuin mies menee. Mutta Venäjällä harva hanke edistyy, jos Putin ei ole mukana.”

Ainoastaan kerran Saara on hieman häkeltynyt uudesta tuttavuudesta. Vuosi sitten hän oli Massachusettsissa hiilensidontaseminaarissa, kun eräs amerikkalainen ekologi ystävineen halusi esitellä vetämäänsä globaalia maa-alueiden kunnostushanketta. Tapaamisessa selvisi, että miehen ystävä olikin Amerikan merkittävimpään pankki- ja teollisuussukuun kuuluvan David Rockefellerin tytär Newa Goodwin.

”Silloin ajattelin, että tinkimätön työ kantaa hedelmää, kun nämä kaksi vaikuttajaa ajavat tunteja luokseni tavatakseen. Newa oli vaatimaton ja ihana 70-vuotias nainen, joka tekee tärkeää ympäristötyötä. Ja nyt Qvidja on samassa hankkeessa kuin Rockefellerien suvun maatilakin.”

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa.”

”Mahdollisuus vaikuttaa maailmaan on suuri etuoikeus”, Saara sanoo. ”Se pitää käyttää järkevästi ja vastuullisesti.”

Virheitä hän ei pelkää. ”Niistä oppii vaikka välillä nolottaakin.”

Kamalinta Saaran mielestä olisi, jos hän kuulisi olevansa hankala tyyppi. ”Tiukassakaan paikassa ei saa päästää suustaan ihan mitä tahansa, vaikka miten kirvelisi. Tosin ystävät ja perhe tietävät, että maltti ei ole suurin vahvuuteni. Hidastelu hermostuttaa.”

Malttia kuitenkin löytyy silloin, kun sitä todella tarvitaan – kuten silloin, kun vene uhkaa upota. Vuosia sitten Saara ja Ilkka olivat soutamassa verkkoja pilkkopimeällä, kun Saara huomasi, että jalat kastuivat. Käsikopelolla hän tunsi, että tappi on hukassa ja etsi sen paikoilleen.

”En kuulemma keskeyttänyt edes juttua, jota olin kertomassa. Se taitaa kuitenkin kertoa eniten siitä, miten paljon hölötän. Minusta ei saa hillittyä ja seesteistä tekemälläkään.” G

Kuka?

Saara Kankaanrinta, 40, Baltic Sea Action Groupin hallituksen puheenjohtaja ja perustaja. Soilfood Oy:n ja Qvidja Kraft Ab:n perustaja ja hallituksen jäsen.

Asuu miehensä Ilkka Herlinin ja heidän 4-,6- ja 7-vuotiaiden lastensa kanssa Hangossa.

Harrastaa runojen, sarjakuvien, dekkarien ja proosan lukemista, saaristoa ja jazztanssia alkeisryhmässä. Viihtyy taidemuseoissa.

Tiedän yksityiskohtia myöten, miltä unelmieni loma näyttää: Vietän sen vanhassa talossa, joka sijaitsee korkealla rinteellä. Edessäni siintää meri, kädessäni on erinomainen kirja ja pöydällä käden ulottuvilla lasi virkeää roseeta. Talossa on kaakelilattiat, sen huonekalut ovat tummaa puuta ja makuuhuoneeseen käy ikkunasta vilvoittava tuulenvire. Yöpöydällä odottaa kymmenen uutta, houkuttelevaa kirjaa. Pienen keittiön jääkaapissa on kaikki, mitä tarvitsen, ja suloinen kyläkauppa on kävelymatkan päässä. Olen yksin, mutta en yksinäinen.

Todellisuus on enimmäkseen toisenlainen. Jonotamme hikisinä buffalounaalla lapsille ranskalaisia. Uima-altaalla on meneillään yltiöpäisen äänekäs vesijumppa, ja all inclusiven punaviini on juomakelvotonta.

”Olenkin oppinut ujuttamaan jokaiseen lomaan palasia unelmalomastani.”

Siksi olenkin oppinut ujuttamaan jokaiseen lomaan palasia unelmalomastani. Sisiliassa raahasin resortin laitimmaisen puun alle joka aamu yhden lepolassen, jossa sitten pötköttelin merta tuijotellen ja lukien, ja allasjumppa kantautui korviini vain vienosti. Mallorcalla lorautin punaviiniini vähän kokista – juoma on aivan salonkikelpoinen, onhan sekoituksella ihan virallinen nimikin, Kalimotxo.

Sitä paitsi on hienoa, että se unelmieni täydellinen loma on vasta edessä. Vielä elämässä tulee aika, jolloin pääsen sen toteuttamaan.