Maryan Abdulkarim, 32, haaveili yläasteella lääkärin ammatista, mutta opinto-ohjaaja kehotti opiskelemaan lähihoitajaksi. Se oli hänestä sopivampi vaihtoehto somalitytölle. Maryanista ei tullut kumpaakaan vaan rasismin vastustaja ja musliminaisten äänitorvi.

Maryan Abdulkarim, 32, puhuisi mielellään kissavideoista. Niistä netin hauskoista videopätkistä, joissa kissanpentu änkeää piparipurkkiin tai koettaa saada itseään monta kertaa suuremman koiran leikkimään kanssaan. Maryan rakastaa kissoja ja kissavideoita, mutta harva toimittaja haluaa puhua niistä hänen kanssaan. Sen sijaan hänet soitetaan paikalle, kun halutaan muslimin mielipide naisten alistamisesta tai itsemurhapommi-iskuista.

Maryan on yhteiskunnallinen aktivisti, feministi ja muslimi, joka kuuluu AntirasismiX-verkoston perustajiin. Hän on myös Naisasialiitto Unionin varapuheenjohtaja ja entinen Väestöliiton monikulttuurisuusasiantuntija. Maryan tuli turvapaikanhakijana Somalian Mogadishusta Tampereelle seitsemänvuotiaana. Kahden kulttuurin välissä eläneenä häntä voi pitää hyvinkin sopivana ihmisenä kertomaan muslimien tunnoista vaikkapa pariisilaiseen Charlie Hebdo -lehteen tehdystä terrori-iskusta. Miksi siis pitäisi puhua mieluummin kissavideoista?

Hijab ei ole pakko

Maryan istuu Helsingin keskustan trendibaarissa ja hämmentää teetään. Hänellä on yllään viininpunainen, hiukset ja hartiat peittävä hijab-huivi ja pitkä hame. On perjantai-ilta, ja viereisissä pöydissä istuu biletoppeihin pukeutuneita, drinkkejä siemailevia nuoria naisia.

Maryan haluaisi puhua höpsöistä videoista, jotta ihmiset huomaisivat muutakin kuin eroavaisuuksia tavatessaan hänet tai muita ”normista poikkeavia”. Esimerkiksi sen, että muslimitkin voivat pitää pörröisistä pennuista. Silloin ”valtakulttuuriin kuuluvat” saattaisivat kohdata hänet vertaisinaan ja jättäisivät ehkä surkuttelematta, kuinka Maryan joutuu peittämään itsensä ja jättämään drinkit kumoamatta uskontonsa takia.

”Miksi minut yritetään saada tuntemaan oloni vääränlaiseksi? Miksi minun pitää perustella, miten pukeudun?”

Koska ei hän mitään joudu. Maryan sanoo, ettei uskonto rajoita häntä mitenkään. Hän itse päättää, miten sitä harjoittaa. Aivan kuten suomalainen kristitty päättää, meneekö joulukirkkoon vai ei, Maryan on päättänyt, ettei juo alkoholia. Mutta on olemassa yksi asia, joka rajoittaa Maryania jatkuvasti. Se on rasismi.

”Miksi minut yritetään saada tuntemaan oloni vääränlaiseksi? Miksi minun pitää perustella, miten pukeudun? Naiset ovat taistelleet oikeudesta päättää pukeutumisestaan, miksi sitä tilaa yritetään kaventaa? On vallankäyttöä väittää, etteivät musliminaiset pystyisi itse päättämään asioistaan. En tarvitse ketään vapauttamaan itseäni”, hän sanoo ja katsoo tiukasti silmiin.

Tervetuloa tapaamaan Maryan Abdulkarimia, uuden sukupolven muslimifeministiä, jollaista monikulttuuristuva Suomi on kipeästi kaivannut.

Kun Maryan oli yläasteella, hän haaveili lääkärin ammatista. Siihen kannustivat myös vanhemmat, olihan isäkin ollut aikoinaan Mogadishussa korkeakoulun opettaja. Tamperelaisen yläasteen opinto-ohjaaja kuitenkin kehotti Maryania olemaan realistinen. Opon mielestä hänen oli parempi hankkia jokin toinen ammatti, vaikkapa lähihoitaja.

Maryan katseli ympärilleen. Hänen näköisiään ihmisiä ei tosiaan näkynyt lääkäreinä, korkeintaan he olivat mopin varressa siivoamassa. Maryan lannistui.

”Jos kasvaa todellisuudessa, jossa ei ole itsensä kaltaisia esikuvia, alkaa ajatella, ettei pysty mihinkään. That can never be me. Mahdollisuudet supistuvat”, hän sanoo.

Kun Maryan nuorena etsi kesätöitä, vaatekaupan myymäläpäällikkö mieltyi kohteliaaseen tyttöön ja pyysi tätä haastatteluun. Mutta nähtyään Maryanin hän sanoikin, ettei paikka ollut enää auki. Maryanista ei ollut edustamaan suomalaista vaatebrändiä.

”Jos kasvaa todellisuudessa, jossa ei ole itsensä kaltaisia esikuvia, alkaa ajatella, ettei pysty mihinkään.”

Maryan oli kuitenkin sinnikäs, ja teki töitä, joita sai. 14-vuotiaana hän jakoi mainoksia koulunsa ohella saadakseen taskurahaa, yläasteen jälkeen hänet palkattiin lähetiksi Tampereen liikennelaitokselle. Koulutoverit kävivät lukiota, Maryan totutteli kellokorttiin. Kotibileissä hän ei käynyt, koska ei jaksanut joka kerta selittää uusille ihmisille, mitä tekee Suomessa. Maryan sai tuntea jatkuvasti olevansa erilainen, poikkeava ja väärä.

”Ei luokkakavereideni olemassaoloa koskaan kyseenalaistettu.”

Herääminen

Sitten Maryan löysi mustien kansalaisoikeustaisteilija Malcolm X:n elämäkerran. Karismaattinen aktivisti antoi sanat Maryanin ulkopuolisuuden kokemuksille. Maryan ymmärsi, että kysymys oli yksilöä suuremmista asioista: vallasta, rakenteellisesta sorrosta ja toiseuttamisesta.

”Aloin ajatella, että ehkä vika onkin yhteiskunnassa, ei minussa. Oivalsin, että olen ihan ok tyyppi, vaikka minulle huudellaankin bussissa. Aloin vaatia tilaa olla oma itseni ja tulla kohdelluksi ihmisenä.”

Maryan päätti sittenkin mennä lukioon ja kouluttautua. Mutta pahin oli vielä edessä.

”Suomalaista identiteettiä ei voi rajata vain valkoisten kristittyjen etuoikeudeksi”, Maryan painottaa baarin pöydässä. Hän ja monet muut vähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat jo täällä, he ovat meitä, ja yhteiskunnan kannattaisi kuunnella kansalaisiaan, Maryan jatkaa. Kannattaisi, jotta heidän potentiaalinsa saataisiin käyttöön. Kannattaisi, jottei syntyisi syrjäytettyjen sukupolvia. Sitä paitsi Maryan on suomalainen, Mogadishussa hän ei ole edes käynyt sieltä lähdettyään.

Maryanin päälle on syljetty, häntä on uhkailtu väkivallalla ja hänen perheensä perään on huudeltu iljettävyyksiä.

”Ensimmäinen askel olisi kuunnella maahanmuuttajia muulloinkin kuin vain ääri-ilmiöistä puhuttaessa. Jos mikrofoni käännetään meihin vain väkivaltaisten tapahtumien yhteydessä, se vaikuttaa siihen, miten valtaväestö näkee meidät ja miten meihin suhtaudutaan.”

Maryan ja hänen kaksi pientä lastaan tuntevat sen lähes joka viikko arjessaan. Maryanin päälle on syljetty, häntä on uhkailtu väkivallalla ja hänen perheensä perään on huudeltu iljettävyyksiä. Vain, koska he näyttävät erilaisilta ja heidän tapansa tuntuvat joidenkin mielestä vierailta.

”Minun aikanani Suomi on aina ollut rasistinen yhteiskunta, mutta nyt rasismista ja jopa rotuopista on tullut salonkikelpoista. Eduskunnassakin ihmisiä on alettu jakaa hyviin ja huonoihin, laiskoihin ja ahkeriin vain taustansa perusteella.”

Tutkijoidenkin mukaan moni puolue on muuttanut diskurssiaan maahanmuuttovastaisemmaksi perussuomalaisten vanavedessä. Myös maltillisten puolueiden kansanedustajat ovat toistaneet urbaanilegendaa designlastenvaunuista, joita sosiaalihuolto jakaa maahanmuuttajille.

Muukalaisviha ja äärioikeiston esiinmarssi ovat koko Euroopan laajuinen ilmiö. Euroopan laajuisesti verkottuneet uusnatsiryhmät saarnaavat valkoisen rodun ylivaltaa, järjestävät jäsenilleen ”itsepuolustuskoulutusta” ja yllyttävät heitä väkivaltaan.

”Näin tapahtuu myös Suomessa, mutta kuitenkin tuntuu, että vain islamisaatiota pelätään”, Maryan huokaa.

Kun uutislähetyksessä lentokone lensi päin WTC:n kaksoistorneja, 19-vuotias Maryan oli juuri tullut koulusta. Hän katseli televisiota järkyttyneenä. Pian Yhdysvallat julisti terrorisminvastaisen sodan, ja yhtäkkiä kaikki maailman mediat puhuivat verenhimoisista muslimiterroristeista ja väkivaltaisesta islamista.

”Oli islamofobiaa ennenkin, mutta 9/11:n jälkeen se meni aivan eri sfääreihin. Minulle huudeltiin jatkuvasti ’onko sulla pommi’?”

Ei mikään uhri

Nuori Maryan ei kuitenkaan halunnut alistua. Hän sitoi sinnikkäästi huivinsa joka aamu, vaikka tiesi, että se saatettaisiin repiä pois hänen päästään.

Kun muu yhteiskunta käänsi selkänsä, ymmärrystä löytyi moskeijasta. Siellä saattoi keittää kannullisen teetä ja istua rauhassa ystävien kanssa. Jutella vaikka siitä, mistä saisi tummalle iholle sopivia meikkejä. Häntä ei kyseenalaistettu eikä hänen tarvinnut jatkuvasti selittää itseään.

Maryanista tuli muslimiaktivisti. Hän oli mukana moskeijan siskojen toiminnassa ja järjesti erilaisia naisten ja lasten tapahtumia. Siellä hänen itsetuntonsa kohosi, mutta julkisuudessa musliminaisista puhuttiin vain alistettuina uhreina. Maryania ärsytti. Kuunneltuaan vuosia sivusta, kuinka muut puhuvat hänen puolestaan, hän meni lopulta mukaan feministiseen toimintaan ja alkoi kirjoittaa feministiseen Tulva-lehteen.

”Feminismi on ollut minulle aina tosi tärkeä aate. Se antaa minulle vapauden olla sellainen kuin haluan. Uskon naiseuteen, siihen, että siskot yhdessä muuttavat asioita.”

Maryan kertoo oppineensa naisten välistä solidaarisuutta kotoa viideltä siskoltaan. Jo alle kouluikäisenä Maryan muistaa pistäneensä hanttiin pihan pojille Mogadishussa, kun nämä kieltäytyivät leikkimästä pikkutytön kanssa.

Loppuvuodesta 2014 Maryan valittiin Naisasialiitto Unionin varapuheenjohtajaksi. Unionissa hän on pitänyt varsinkin vähemmistöjen asioita esillä ja työskennellyt sen puolesta, ettei siirtolaisnaisen euro jäisi 20 senttiin.

“Yhteiskuntaa pitää rakentaa kaikkien ehdoilla. Sen jälkeen ihmiset pystyvät auttamaan itse itseään ja tekemään oman elämänsä. Jokaisessa ihmisessä on kyky ja voima siihen, jos sortavat rakenteet vain puretaan.”

Suomalaiset puolueet voisivat Maryanin mukaan ottaa oppia ruotsalaisesta puolueesta, Feministisestä aloitteesta, joka on tehnyt paljon työtä löytääkseen erilaisia ja eritaustaisia ihmisiä kirjoittamaan poliittista ohjelmaansa.

“Eivät suomalaiset puolueet voi odottaa, että transihmiset tai rodullistetut vain kävelevät heidän toimistoonsa sisään. Se vaatii systemaattista rekrytointityötä.”

Maryanille huivin käyttäminen tarkoittaa oman kehon haltuun ottamista.

Maryan on aktiivinen myös antirasististiseen feminismiin keskittyvässä AntirasismiX-verkostossa. Antirasistista feminismiä tarvitaan Maryanin mukaan, koska fasismi ja sovinismi kulkevat yllättävän usein käsi kädessä.

Elä ja anna elää

Maryanille huivin käyttäminen tarkoittaa oman kehon haltuun ottamista. Hän haluaa itse päättää, mitä kropasta näkyy ja kenelle. Maryanin mielestä naisen ruumis on seksualisoitu, eikä hän halua kilpailla miesten huomiosta pukeutumalla paljastavasti. Se ei tarkoita, etteivät muut naiset saisi pukeutua juuri niin kuin itse haluavat. Maryan tekee töitä sen eteen, että jokainen hyväksyttäisiin juuri sellaisena kuin on tai haluaa olla.

“Useimmiten kuitenkin vain vähemmistöjen tavat näkyä ja olla kyseenalaistetaan”, Maryan huomauttaa.

”Ihmisiä ei pidä väkisin vapauttaa, vaan heidän pitää päästä itse määrittelemään, mitä he haluavat.”

Myös hyvää tarkoittavat ihmiset sortuvat holhoavaan asenteeseen. He saattavat puhua maahanmuuttajien tai vammaisten puolesta, mutta sivuuttavat näiden omat mielipiteet. Tutkimuksen mukaan esimerkiksi somalityttöjä ohjataan Maryanin tavoin usein hoiva-alalle. Koska he ovat useimmiten suurista perheistä, heillä ajatellaan olevan hoivatyössä tarvittavia taitoja. Se kuitenkin pitää vähemmistöt vain tietyissä ammateissa.

Maryan on hyvin tarkka siitä, ettei itse tunge ketään tiettyyn muottiin vain omien ennakkoluulojensa takia.

“Antirasistisen työn ei pitäisi tuottaa lisää sortoa. Se ei saa olla hyvää tarkoittavaa, alentuvaa suhtautumista. Ihmisiä ei pidä väkisin vapauttaa, vaan heidän pitää päästä itse määrittelemään, mitä he haluavat.”

Maryan itse on halunnut elämässään monenlaista. Hän on työskennellyt palveluneuvojana Kelalla ja tutkimusavustajana Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella. Hän on kouluttautunut leipuri-kondiittoriksi, sillä parikymppisenä käsityöammatti kuulosti romanttiselta vaihtoehdolta. Käytäntö osoittautui toisenlaiseksi. Maryan on mennyt nuorena naimisiin, mutta eronnut sittemmin miehestään.

Nyt Maryan on viittä vaille valmis sosionomi. Hän on tyytyväinen, jos voi kaikessa tekemisessään muokata maailmaa vähän paremmaksi, vähän inhimillisemmäksi. Maryan ei ole koskaan ollut mikään teoreetikko vaan suoran toiminnan kannattaja. Sellainen, joka kysyy Twitterissä Alexander Stubbilta, miksi transihmisiä edelleenkin steriloidaan. Sellainen, joka menee pistämään jauhot suuhun rasistisia kommentteja suoltavalle öykkärille.

Ja sellainen, joka silittää ja hoivaa kissaansa, sileäturkkista, leikkisää otusta.

myyrä

Muslimiaktivisti Maryan Abdulkarim: ”Suomessa rasismista ja jopa rotuopista on tullut salonkikelpoista”

Sama ymmärtämättömyys vain jatkuu näissäkin kommenteissa. Ei kyse ole siitä, että yksi opinto-ohjaajan kommentti esti lääkäriksi kouluttautumisen tai että syitä haetaan vain muista. Jutussahan kerrotaan selvästi, että yleisesti maahanmuuttajataustaisia kehotetaan kouluttautumaan ammatteihin, jotka vaativat vähemmän opintoja, vaikka he itse haluaisivat opiskella enemmän. Tämä ei ole ainoa tapaus. Toistuvuus kertoo siitä, että on vallalla käsitys, jonka mukaan tausta vaikuttaa siihen, mille...
Lue kommentti
Nønne Prisle on menestynyt tutkija, dosentti ja tiimin johtaja. Mutta hän on myös työskennellyt muun muassa muotiketjun vaatemyyjänä ja tiskijukkana, opiskellut niin luonnontieteitä kuin taideaineitakin. Fysiikkaa hän sanoo opiskelleensa siksi, että piti sitä riittävän vaikeana.
Nønne Prisle on menestynyt tutkija, dosentti ja tiimin johtaja. Mutta hän on myös työskennellyt muun muassa muotiketjun vaatemyyjänä ja tiskijukkana, opiskellut niin luonnontieteitä kuin taideaineitakin. Fysiikkaa hän sanoo opiskelleensa siksi, että piti sitä riittävän vaikeana.

Ilmakehäfyysikko Nønne Prisle aikoo työllään pysäyttää ilmastonmuutoksen. Aina häneen ei ole uskottu. ”Jos minulle sanotaan ei, muutun entistäkin sinnikkäämmäksi.”

Kirjan nimi oli The Earth – Maailma. Se oli painava. Paljon painavampi kuin kolmevuotias Nønne Prisle, mutta niin kiinnostava, että hän muistaa sen sisällön tarkasti edelleen. Pari sivua tulivuoria, toisessa luvussa pilvien muodostumisen teoria, keskiaukeamalla planeetat nätisti järjestyksessä. Alkuräjähdys ja evoluutioteoria.

”Sain kirjan vanhemmiltani enkä malttanut jättää sitä silmistäni. Kaikkein vaikuttavimmat osiot kertoivat tähdistä ja avaruudesta, sillä oivalsin aika pian, että tuskin koskaan pääsemme tutkimaan tulivuoria niin syvältä maan ytimestä kuin haluaisin”, tanskalaislähtöinen ilmakehäkemisti ja -fyysikko Nønne Prisle kertoo.

”Piirtelin kirjan täyteen kaikenmaailman koukeroita, mitä teininä harmittelin. Tärvelin merkkiteoksen!”

 

Kirjasta vaikuttuminen saattoi ennakoida tulevaa urakehitystä, sillä Oulun yliopistossa työskentelevä Nønne Prisle, 41, on tällä hetkellä erittäin merkittävä ihminen tiedemaailmassa. Hän johtaa kuusihenkisen tutkijaryhmänsä kanssa tutkimushanketta, jolla pyritään selvittämään ilmastonmuutoksen prosesseja mikrotasolla eli pilvien tasolla ja makrotasolla eli valtioiden ja laitosten tasolla.

Viisivuotisen tutkimushankkeen tulokset antavat ensimmäistä kertaa tietoa siitä, kannattaako esimerkiksi yksityisautoilua rajoittaa, polttoaineveroa korottaa tai työmatkapyöräilyä suosia ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi.

”Ennen kuin esimerkiksi kaikille suomalaisille jaetaan ilmaiset polkupyörät, pitää varmistua siitä, onko ratkaisusta hyötyä.”

”Tavoite on saada tietoa päätösten perusteluiksi. Jokainen tietää, että ilmastomuutos on käynnissä, mutta tarkkaa dataa prosesseista ei vielä ole. Ennen kuin esimerkiksi kaikille suomalaisille jaetaan ilmaiset polkupyörät, pitää varmistua siitä, onko ratkaisusta hyötyä.”

Nønnen erikoisalaa ovat nanoaerosolien kemiallinen koostumus ja niiden vaikutukset ilmakehään. Aerosoleilla on osoitettu olevan merkitys pilvien muodostumisessa, mutta niiden toiminta ja vaikutukset ilmakehässä sekä niiden suorat terveysvaikutukset ovat vielä selvittämättä.

”Tiedätkö, mikä on uskomatonta? Ämpärillinen vettä ei suinkaan koostu samanlaisista pisaroista. Jokainen tippa on erilainen”, hän kertoo innostuneena.

 

Vuosi sitten Euroopan tiedeneuvosto myönsi Nønne Prislelle erittäin merkittävän 1,5 miljoonan euron tutkimusrahoituksen. Rahan määrä saa tutkijan laskemaan katseensa – tällaista summaa yksittäiselle hankkeelle myönnetään todella harvoin.

”Olen luvannut tiedeyhteisölle löytäväni vastauksia, joista on oikeasti hyötyä, enkä aio luovuttaa ennen kuin minulla on nuo vastaukset”, hän sanoo.

”Tällä hetkellä saatan siis olla todella ärsyttävä kumppani kotona ja johtaja tiimissäni, sillä en salli juuri minkäänlaista kyseenalaistamista. Kun minulla on fokus ja suunta, pyrin todella sitkeästi päämäärääni kohti.”

”Olen luvannut tiedeyhteisölle löytäväni vastauksia, enkä aio luovuttaa ennen kuin minulla on vastaukset.”

Tehtävässä on iso valta ja iso vastuu, sillä ilmastonmuutoksen mekanismien selvittäminen vaikuttaa maapallon tulevaisuuteen.

”En kuitenkaan pidä itseäni vallankäyttäjänä. Enemmänkin tunnen velvollisuutta tehdä työni hyvin. Ajattelen myös niin, että nyt voin tarjota paikan jollekin nuorelle tutkijalle päästä mukaan läpimurtoprojektiin. Minä voin olla se mentori, jota itse olisin nuorenpana toivonut.”

 

Läpimurrolla Nønne ei tarkoita vain yksittäisen hankkeen saamaa isoa rahoitusta tai odotettavissa olevia tuloksia, vaan myös syvempiä arvoja: esimerkiksi sitä, kuinka yhä varsin konservatiivinen ja miesvaltainen tiedeyhteisö tuellaan osoittaa, että uskoo häneen. Ennen läpimurtoaan Nønne nimittäin kiersi vuosia eri yliopistojen professoreiden ovelta ovelle kuulemassa ”ei onnistu”, ”ei kannata” ja ”ei ryhdytä” -vastauksia.

Hän kirjoitti hakemuksia, anomuksia ja artikkeleita parikymppisestä lähtien etsien akateemisesta maailmasta inspiroivaa mentoria, sponsoria ja esikuvaa. Samalla mieskollegoiden luo tultiin joukolla kertomaan, että ”hieno aihe”, ”kyllä lähdemme tukemaan” ja ”rahoitus järjestyy”, vaikkei aiheista oltu juuri julkisesti keskusteltu.

”Naiset saavuttavat tasa-arvon akateemisessa maailmassa ehkä sadan vuoden päästä”, Nønne sanoo ja kertoo kutsusta Euroopan
geotieteilijöiden yhdistyksen vuotuiseen konferenssiin Wieniin. Huhtikuussa järjestettävässä merkittävässä tiedetapahtumassa Nønne puhuu aiheesta ”Naisten tasa-arvoiset mahdollisuudet tieteessä” . Yleisössä on parikymmentä tuhatta akateemista vaikuttajaa, joista naisia on vain murto-osa.

 

”Tilanne on samanlainen politiikassa, yritysten hallituksissa ja ylipäänsä johtavissa asemissa. En osaa sanoa, miksi niin on. Ehkä yhä ajatellaan, että naisille tärkeintä on perhe ja sen perustaminen. En väheksy sellaista, mutta muitakin arvoja meillä on.”

Nønne toteaa, että tiedemaailmassa naiset joutuvat tekemään yhä kahta kovemmin töitä.

”Minua epätasa-arvo on pelkästään motivoinut. Jos minulle sanotaan ei, muutun entistäkin sinnikkäämmäksi.”

”Toivon, että näen ajan, jolloin sukupuoli yliopistoissa, paneeleissa ja konferensseissa menettää merkityksensä.”

Nønne Prisle on pannut merkille myös #metoo-kampanjan. Hän ei halua puhua aiheesta vielä enempää, mutta toteaa:

”Taiteen tekijöiltä on vaatinut suurta rohkeutta tulla esiin vallan väärinkäytön kanssa. Akateemiset piirit eivät ole vielä valmiita samaan avoimuuteen.”

”Toivon, että näen ajan, jolloin sukupuoli yliopistoissa, paneeleissa ja konferensseissa menettää merkityksensä. Vielä niin ei ole. Töitämme arvioidaan erilaisin silmin kuin miesten töitä – usein ajattelematta ja automaattisesti.”

 

Omasta rohkeudestaan Nønne kiittää vanhempiaan ja kasvuympäristöä, joka tarjosi lapselle vapautta ajatella ja puhua.

”Vanhempani ja heidän ystävänsä olivat aikamoisia hippejä lampaineen ja pitkine partoineen. Sain kasvaa vapaasti mutta turvallisesti. Pienessä kylässä suurin tapahtuma oli mopopoikien kokoontuminen kaupan pihalle”, hän nauraa.

”En ole täällä miellyttämässä.”

”Meillä keskusteltiin paljon. Söimme aina illallista yhdessä, ja veljelläni ja minulla oli lapsina tasavertainen mahdollisuus osallistua aikuisten keskusteluun ja kertoa mielipiteitämme.”

Nønne korostaa, että tekee samaa yhä: puhuu paljon, ottaa kantaa ja sanoo mielipiteensä.

”Aina se ei miellytä, mutta en olekaan täällä miellyttämässä.”

Kuka?

Nønne Prisle, 41, ilmakehäkemisti ja -fyysikko.

Työskentelee dosenttina Oulun yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan nano- ja molekyylisysteemien tutkimusyksikössä. Tehnyt aerosolitutkimusta yhdentoista vuoden ajan.

Työskennellyt tutkijana mm. Ilmatieteen laitoksella sekä akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa.

Artikkeleita julkaistu muun muassa YK:n ilmastopaneelia varten kerätyissä raporteissa 2013.

Motto: Jätä liha syömättä, niin voit pelastaa maailman.

Asuu Oulussa samalla tieteenalalla työskentelevän, amerikkalaisen puolisonsa kanssa.

 

 

Näin johdan

1. Luo turvallinen ilmapiiri, jossa tiimisi jäsenet uskaltavat ajatella ja puhua vapaasti. Kerro, että olet tuki ja turva ja anna tiimin temmeltää.

2. Selitä tavoitteenne, mitä olette tekemässä ja miksi. Kerro myös, miksi tämä työ on tärkeää.

3. Synnytä luottamus itseesi.Osoita, että sinun joukoissasi kannattaa seisoa.

4. Jos mikään muu ei auta, sano, että tämä on teidän työtänne ja edellytä, että jokainen hoitaa hommansa.

Väisänen on asunut Ranskassa vuodesta 1989 asti. ¨”En tiedä, kuinka pitkä tulevaisuus minulla on, mutta en usko enää palaavani Suomeen.”
Väisänen on asunut Ranskassa vuodesta 1989 asti. ¨”En tiedä, kuinka pitkä tulevaisuus minulla on, mutta en usko enää palaavani Suomeen.”

Hannu Väisänen päätti tulla taiteilijaksi ennen kuin tiesi, mitä sellainen tekee. Onneksi, sillä taide sai hänet rikkomaan rajojaan.

 

Kutsumus tuli kahdeksanvuotiaana. Sen päivän Hannu Väisänen muistaa yhä hyvin, sillä hän palaa siihen usein silloin, kun olo on epävarma.

Väisänen on kertonut tarinan monta kertaa. Hän oli kävelemässä kouluun, ja matkalla oli pitkä koivukuja. Poika pysähtyi ihastelemaan puiden runkoja, valkoisen ja mustaviiruisen tuohen muodostamia laikkuja.

Kokemuksella oli niin suuri vaikutus, että perillä koulussa poika käveli luokan eteen ennen tunnin alkua ja kertoi, että hänellä on ilmoitusasiaa.

Minä olen taiteilija, hän sanoi.

Opettaja Aune Kääntä, josta sittemmin tuli Väisäsen ensimmäinen taiteellinen tukija, kysyi häneltä, tietääkö hän, mikä taiteilija on.

Väisänen ei tiennyt tarkasti mutta ilmoitti kertovansa sen parin viikon päästä.

”Sillä kahden viikon matkalla olen edelleen”, Väisänen sanoo nyt, 58 vuotta myöhemmin.

 

Taiteilija Väisäsestä tulikin. Ensin tunnettu kuvataiteilija, sitten myös palkittu kirjailija. Väisänen on etsinyt vastausta opettajansa kysymykseen kokeilemalla kaikenlaista radio-ohjelman tekemisestä lavastajan töihin ja tekstiilisuunnitteluun.

”Kun ihmistä on tarpeeksi jymäytetty mielikuvilla siitä, mitä taiteilija on tai ettei taiteilija saa olla, siitä tulee vahvistavaa voimaa. Jos on kerran jotain polttavaa, johon ei saisi koskea, niin minähän kokeilen, että palaako siinä sormi”, hän sanoo.

Ranskassa asuva Väisänen on käymässä Suomessa työasioissa. Tänä keväänä Wäinö Aaltosen museossa Turussa on esillä hänen suuri yksityisnäyttelynsä, joka käsittelee kuuluisaa venäläistä runoilijaa Anna Ahmatovaa.

Parhaillaan Väisänen myös kirjoittaa seuraavaa romaaniaan. Siitä on tulossa viimeinen osa osin omaelämäkerralliseen Antero-sarjaan, joka alkoi vuonna 2004 ilmestyneestä Vanikan palat -romaanista. Uusi teos tuo lukijan lähelle nykyhetkeä, ja siinä käsitellään muun muassa Pariisin terrori-iskuja.

 

Väisäsellä riittää intoa tehdä taidetta mutta myös intohimoa puolustaa kulttuuria ja sivistystä. Ranskassa hän on seurannut kammoksuen Marine Le Penin Kansallinen rintama -puolueen vihaa taidetta ja ihmisiä kohtaan. Suomessa Väisänen on huolestunut esimerkiksi yliopistojen ahdingosta.

Hän on varma siitä, että populismi ei kuitenkaan ole vähentänyt taiteen yhteiskunnallista kysyntää.

”Uusia museoita perustetaan, ja näyttelyt ja konsertit vetävät paljon väkeä. Vaikuttaa siltä, että ihmiset valitsevat sivistyksen.”

Väisäseltä, lukeneelta taidetyöläiseltä, on siis hyvä kysyä taiteen pelastavasta vaikutuksesta. Jos se on totta, miten se on näkynyt Väisäsen elämässä?

 

Poika varttui armeijan harmaissa. Väisäsen isä työskenteli sotilasmestarina Oulun kasarmilla. Nuori taiteilijanalku etsi kasarmin visuaalisesti köyhästä ilmapiiristä asioita, jotka tekevät vaikutuksen.

”Lähestulkoon kaikki kasarmilla oli harmaata, manttelit, saappaat ja jalkarätit, mutta sieltä erottuivat ne tuhannet harmaan sävyt. Kun ympäristö oli karua, silmä tarkensi sävyihin.”

Väisäsen äiti oli ollut taiteisiin kallellaan. Hän oli harrastanut lausuntaa ja toiminut iltanäyttelijänä teatterissa, kunnes lapsia alkoi tulla. Sitten äiti alkoi sairastella.

Äiti kuoli, kun Väisänen oli vain viisivuotias.

Väisänen muistaa, kuinka äidillä oli tapana koruommella kaikkea, kankaita, housuja, poikien puseroita.

”Minusta tuntuu aivan kuin hän olisi yrittänyt hankkia lisää elinaikaa sillä loputtomalla brodeerauksella”, Väisänen sanoo.

Vasta myöhemmin poika löysi taiteen maailman. Hän lauloi tuomiokirkon poikakuorossa ja käytti ahkerasti koulun kirjastoa.

Kirjastonhoitaja tarjosi teinipojalle luettavaksi myös klassikoita. Franz Kafka teki poikaan suuren vaikutuksen, samoin Nikolai Gogolin Kuolleet sielut. Siitä Väisäsellä on yhä tallessa laitos, jota hän ei koskaan palauttanut kirjastoon.

”Rakastuin siihen teokseen tavattomasti. Aluksi se vain nauratti minua koomisuudellaan. Vasta hieman myöhemmin ymmärsin teoksen yhteiskuntakritiikin. Oikeastaan koko venäläinen kirjallisuus on avautunut minulle Gogolin kautta.”

 

Kun Väisänen kertoi isälleen aikovansa taiteilijaksi, tämä vastusti ajatusta. Vastustuksesta tuli äänekkäämpää, kun Väisänen tuli teini-ikään ja alkoi pukeutua persoonallisesti tekemällä vaatteet itse ja koristamalla tukkansa helminauhalla. Poika pärjäsi muita sisaruksia paremmin koulussa, joten isä toivoi, että hän menisi yliopistoon.

Väisänen joutui miettimään tarkkaan, miten hän saisi tahtonsa läpi. Isä muistutti jatkuvasti, että taiteilijaksi tulemiseen tarvitaan lahjakkuutta.

Väisästä puheet lahjakkuudesta ovat ärsyttäneet siitä asti.

”Jos kutsumus on vahva, niin sitä kohti pitää mennä. Lahjakkuus tulee kyllä mukana. Lahjakkuus on kuitenkin vain sellainen makua antava tilkka grogilasissa, jossa valtaosa on kaikkea muuta, harjoittelua, työtä ja kokemusta.”

 

Taistolaisuus oli voimissaan, kun Väisänen opiskeli 1970-luvun alussa Suomen Taideakatemian koulussa Helsingissä, toisin sanoen nykyisessä Kuvataideakatemiassa. Väisästä marxilais-leninismi ei kiinnostanut.

Onneksi hän tapasi eräässä näyttelyssä taiteilija Outi Heiskasen, jolla oli tapana järjestää kotonaan taiteellisia tapahtumia. Heiskanen kutsui Väisäsen illanviettoon.

Väisänen muistaa hermoilleensa sinne mennessään. Illan aikana hän päätyi esittämään Caesarin moninkertaisen kuoleman performanssina, ja hän oli niin innostunut seurasta, että humaltui ja sammui Heiskasen lattialle.

Seuraavana päivänä Heiskanen herätteli hänet ja sanoi, että voit nyt lähteä mutta tule uudestaankin.

Tapaamisen seurauksena Väisänen päätyi mukaan Record Singers -taiteilijaryhmään, joka teki performansseja ja järjesti poikkitaiteellisia tapahtumia. Väisänen pitää sitä tärkeimpänä taidekoulunaan.

”Ryhmässä ei ollut taidelajien välisiä rajoja. Sen myötä näkemykseni maailmasta kehittyi, ja varmasti myös näkemys siitä, mikä olen taiteilijana.”

Ryhmässä kannustettiin siihen, että ihmiset kokeilevat asioita omien taitojensa ulkopuolelta. Väisänen on siitä asti vaalinut positiivista uteliaisuutta.

”Taidekouluissa nakutettiin päähän, että pitää keskittyä vain yhteen lajiin. Kaikkeen tekemääni liittyy kuitenkin suuri rakkaus ja intohimo, joten jos joutuisin keskittymään vain yhteen asiaan, se tuntuisi siltä kuin amputoisin itseäni.”

Taiteelliset esikuvat ovat myöhäiskeskiajalta. Silloin Italian kaupunkivaltioissa oli bottegoja, taiteilijoiden puoteja, joissa työskenteli opiskelijoita ja taiteilijoita. He tekivät kaikenlaista kirkkojen koristelusta mysteerinäytelmiin.

”Sellainen on minun ihanteeni. Vaikka työskentelen yksin omassa ateljeessani, tunnen eläväni bottegassa, jossa otan vastaan monenlaisia tilauksia.”

Väisänen uskoo, että kaikissa ihmisissä on valtavan paljon käyttämätöntä potentiaalia, joka voisi tehdä heidät onnellisiksi.

”Meihin on taottu ajatus siitä, että ei saa havitella liikaa tai suutari pysyköön lestissään. Mutta elämä on sitä varten, että kokeilemme kaikenlaista. Olen aina hirveän onnellinen, kun tapaan jonkun tuttavan, joka kertoo esimerkiksi aloittaneensa jonkin uuden puuhan tai harrastuksen. Se on aina uusi valonpilkistys.”

Väisänen maalaa Souillacissa Lounais-Ranskassa. Siellä sijaitsee Väisäsen koti, joka on vanha kaunis pappila pienen kaupungin ulkopuolella. Väisänen on remontoinut paikkaa puolisonsa Christophe Rischardin kanssa, ja siellä pariskunta viettää yhdessä kesät.

Samalla alueella on paljon muinaisia luolamaalauksia, joista vanhimmilla on ikää yli 25 000 vuotta. Kun Väisäselle tulee vieraita, hän yleensä vie heidät katsomaan niitä.

Tutkijat väittelevät yhä siitä, mikä maalausten alkuperäinen tarkoitus on ollut. Väisänen näkee luolamaalauksissa suurta taiteellista kunnianhimoa.

”On päivänselvää, että asialla on ollut taiteilija. Jo siihen aikaan on varmasti ollut ihmisiä, jotka osaavat piirtää biisonin paremmin kuin muut.”

Kallion harjalla sijaitsevan pappilan piti alun perin olla vain kesämökki. Pian Väisänen huomasi, että talossa on hyvä keskittyä töihin, ja siksi hän viettää siellä paljon aikaa.

Rakennus on kuitenkin huonossa kunnossa, ja välillä Väisäseltä menevät hermot talon kanssa. Maaseudulla olo voi käydä myös yksinäiseksi. Hänen kissansa Zoé piti hänelle seuraa kahdeksan vuoden ajan, mutta se kuoli joulun alla.

”Jos mökkihöperyys tulee pahaksi, puhun itsekseni ja jos kaipaan seuraa, ajan Pariisiin. Olen kuitenkin ensisijaisesti kaupunkilainen, ja Pariisi on minun kaupunkini”, Väisänen sanoo.

 

Pariisissa on myös taiteilijan toinen koti, kerrostalokaksio. Puoliso työskentelee matematiikan opettajana pariisilaisessa lukiossa. Yhdessä he käyvät konserteissa, teatterissa ja oopperassa. Näyttelyihin puolisoa on kuulemma hankalampi saada.

Pariskunta on ollut yhdessä 25 vuotta. Sinä aikana he ovat oppineet antamaan toisilleen tilaa silloin kun toinen sitä tarvitsee. Väisästä hermostuttaa etenkin silloin, kun jokin työprojekti on loppusuoralla.

”Suhteemme olisi särkynyt vuosien varrella monta kertaa, jos emme olisi huomanneet jo varhaisessa vaiheessa sitä, että taiteilijan kanssa eläminen vaatii pitkämielisyyttä ja joskus myös hajurakoa.”

Väisänen kirjoittaa Pariisissa, mutta myös junissa ja lentokoneissa. Vasta, kun kirja alkaa olla viimeistelyä vaille valmis, hän vetäytyy maaseudun rauhaan keskittymään.

Iän tuoma kokemus ei ole helpottanut sitä levottomuutta, jonka näyttelyn tai kirjan valmistuminen saa aikaan. Väisänen jännittää aina teosten vastaanottoa.

”Jos jokin hanke menee hyvin ja menestyy, hermostuminen vain pahenee siitä. Minulla on pari-kolme suurta hanketta vuodessa. Tietenkään kaikki eivät voi menestyä yhtä hyvin kuin toiset, vaikka parhaani yritän aina.”

 

Kahdeksanvuotiaana saatu kutsumus oli oikea.

Sen ehti todeta Väisäsen isäkin, joka alun perin vastusti poikansa taideopintoja. Isä ehti nähdä Väisäsen ensimmäisen näyttelyn ennen kuolemaansa.

”Isäni tuli Helsinkiin kehystämään työt, laittoi lasin alle ja tarjosi meidän pikkuporukallemme illallisen. Hän oli hyvin innostunut näyttelystä”, Väisänen sanoo.

Väisäselle ei ole jäänyt mitään hampaankoloon. Hän uskoo, että isän vastustus on antanut myös positiivista voimaa.

”Se antoi potkua sillä tavalla, että minähän ukko vielä näytän sinulle ja teen ihmeitä. Silti tietysti uskon, että kannustaminen toimii paremmin.”

 

Väisäsen luomisvoima ei vaikuta vähentyneen iän myötä. Oikeastaan on käynyt päinvastoin, sillä tämänvuotisen yksityisnäyttelyn ja kirjan lisäksi hankkeita on suunnitteilla parin vuoden päähän.

Väisänen arvelee, ettei koskaan pääse eläkkeelle. Hän on tyytyväinen ajatukseen.

”Olen terve ja yhä hyvin innostunut. Jotkut kollegat joskus sanovat, että etkö sinä Hannu jo lopeta, mutta olen päättänyt kuolla saappaat jalassa.”

Väisänen uskoo, että elämässä tärkeintä on empatia, kyky ymmärtää toista ihmistä. Taide kasvattaa empatian määrää, samoin jatkuva uteliaisuus.

”Jos empatia vähenee, sietää yhä vähemmän ympärillä tapahtuvia muutoksia ja toisenlaisia ihmisiä. Silloin alkaa katkeroitua omasta iästä tai toisten menestyksestä. Mutta kun on utelias moneen suuntaan, empatia kasvaa myös.”

Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta on esillä Wäinö Aaltosen museossa Turussa 20. toukokuuta 2018asti. Juttu on alun perin ilmestynyt maaliskuun 2018 Gloriassa.

Kuka?

Hannu Väisänen, 66, kuvataiteilija, kirjailija.

Syntynyt Oulussa lokakuussa 1951, asuu ja työskentelee Souillacissa Lounais-Ranskassa ja Pariisissa.

Naimisissa ranskalaisen opettajan Christophe Rischardin kanssa.

Valmistui Taideakatemian koulusta vuonna 1974. Opiskeli myös laulua Sibelius-Akatemiassa. Tuli laajasti tunnetuksi uudesta Kalevalan kuvitustyöstä vuonna 1999.

Sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanistaan Toiset kengät vuonna 2007.

Matkustelee säännöllisesti Japanissa ja pitää siellä etenkin Kumano-nimisestä alueesta, joka sijaitsee Osakasta etelään. ”Olen onnellisimmillani,

kun istun siellä asuvien ystävieni pöydässä, syön japanilaista ruokaa ja juon sakea.”