Maryan Abdulkarim, 32, haaveili yläasteella lääkärin ammatista, mutta opinto-ohjaaja kehotti opiskelemaan lähihoitajaksi. Se oli hänestä sopivampi vaihtoehto somalitytölle. Maryanista ei tullut kumpaakaan vaan rasismin vastustaja ja musliminaisten äänitorvi.

Maryan Abdulkarim, 32, puhuisi mielellään kissavideoista. Niistä netin hauskoista videopätkistä, joissa kissanpentu änkeää piparipurkkiin tai koettaa saada itseään monta kertaa suuremman koiran leikkimään kanssaan. Maryan rakastaa kissoja ja kissavideoita, mutta harva toimittaja haluaa puhua niistä hänen kanssaan. Sen sijaan hänet soitetaan paikalle, kun halutaan muslimin mielipide naisten alistamisesta tai itsemurhapommi-iskuista.

Maryan on yhteiskunnallinen aktivisti, feministi ja muslimi, joka kuuluu AntirasismiX-verkoston perustajiin. Hän on myös Naisasialiitto Unionin varapuheenjohtaja ja entinen Väestöliiton monikulttuurisuusasiantuntija. Maryan tuli turvapaikanhakijana Somalian Mogadishusta Tampereelle seitsemänvuotiaana. Kahden kulttuurin välissä eläneenä häntä voi pitää hyvinkin sopivana ihmisenä kertomaan muslimien tunnoista vaikkapa pariisilaiseen Charlie Hebdo -lehteen tehdystä terrori-iskusta. Miksi siis pitäisi puhua mieluummin kissavideoista?

Hijab ei ole pakko

Maryan istuu Helsingin keskustan trendibaarissa ja hämmentää teetään. Hänellä on yllään viininpunainen, hiukset ja hartiat peittävä hijab-huivi ja pitkä hame. On perjantai-ilta, ja viereisissä pöydissä istuu biletoppeihin pukeutuneita, drinkkejä siemailevia nuoria naisia.

Maryan haluaisi puhua höpsöistä videoista, jotta ihmiset huomaisivat muutakin kuin eroavaisuuksia tavatessaan hänet tai muita ”normista poikkeavia”. Esimerkiksi sen, että muslimitkin voivat pitää pörröisistä pennuista. Silloin ”valtakulttuuriin kuuluvat” saattaisivat kohdata hänet vertaisinaan ja jättäisivät ehkä surkuttelematta, kuinka Maryan joutuu peittämään itsensä ja jättämään drinkit kumoamatta uskontonsa takia.

”Miksi minut yritetään saada tuntemaan oloni vääränlaiseksi? Miksi minun pitää perustella, miten pukeudun?”

Koska ei hän mitään joudu. Maryan sanoo, ettei uskonto rajoita häntä mitenkään. Hän itse päättää, miten sitä harjoittaa. Aivan kuten suomalainen kristitty päättää, meneekö joulukirkkoon vai ei, Maryan on päättänyt, ettei juo alkoholia. Mutta on olemassa yksi asia, joka rajoittaa Maryania jatkuvasti. Se on rasismi.

”Miksi minut yritetään saada tuntemaan oloni vääränlaiseksi? Miksi minun pitää perustella, miten pukeudun? Naiset ovat taistelleet oikeudesta päättää pukeutumisestaan, miksi sitä tilaa yritetään kaventaa? On vallankäyttöä väittää, etteivät musliminaiset pystyisi itse päättämään asioistaan. En tarvitse ketään vapauttamaan itseäni”, hän sanoo ja katsoo tiukasti silmiin.

Tervetuloa tapaamaan Maryan Abdulkarimia, uuden sukupolven muslimifeministiä, jollaista monikulttuuristuva Suomi on kipeästi kaivannut.

Kun Maryan oli yläasteella, hän haaveili lääkärin ammatista. Siihen kannustivat myös vanhemmat, olihan isäkin ollut aikoinaan Mogadishussa korkeakoulun opettaja. Tamperelaisen yläasteen opinto-ohjaaja kuitenkin kehotti Maryania olemaan realistinen. Opon mielestä hänen oli parempi hankkia jokin toinen ammatti, vaikkapa lähihoitaja.

Maryan katseli ympärilleen. Hänen näköisiään ihmisiä ei tosiaan näkynyt lääkäreinä, korkeintaan he olivat mopin varressa siivoamassa. Maryan lannistui.

”Jos kasvaa todellisuudessa, jossa ei ole itsensä kaltaisia esikuvia, alkaa ajatella, ettei pysty mihinkään. That can never be me. Mahdollisuudet supistuvat”, hän sanoo.

Kun Maryan nuorena etsi kesätöitä, vaatekaupan myymäläpäällikkö mieltyi kohteliaaseen tyttöön ja pyysi tätä haastatteluun. Mutta nähtyään Maryanin hän sanoikin, ettei paikka ollut enää auki. Maryanista ei ollut edustamaan suomalaista vaatebrändiä.

”Jos kasvaa todellisuudessa, jossa ei ole itsensä kaltaisia esikuvia, alkaa ajatella, ettei pysty mihinkään.”

Maryan oli kuitenkin sinnikäs, ja teki töitä, joita sai. 14-vuotiaana hän jakoi mainoksia koulunsa ohella saadakseen taskurahaa, yläasteen jälkeen hänet palkattiin lähetiksi Tampereen liikennelaitokselle. Koulutoverit kävivät lukiota, Maryan totutteli kellokorttiin. Kotibileissä hän ei käynyt, koska ei jaksanut joka kerta selittää uusille ihmisille, mitä tekee Suomessa. Maryan sai tuntea jatkuvasti olevansa erilainen, poikkeava ja väärä.

”Ei luokkakavereideni olemassaoloa koskaan kyseenalaistettu.”

Herääminen

Sitten Maryan löysi mustien kansalaisoikeustaisteilija Malcolm X:n elämäkerran. Karismaattinen aktivisti antoi sanat Maryanin ulkopuolisuuden kokemuksille. Maryan ymmärsi, että kysymys oli yksilöä suuremmista asioista: vallasta, rakenteellisesta sorrosta ja toiseuttamisesta.

”Aloin ajatella, että ehkä vika onkin yhteiskunnassa, ei minussa. Oivalsin, että olen ihan ok tyyppi, vaikka minulle huudellaankin bussissa. Aloin vaatia tilaa olla oma itseni ja tulla kohdelluksi ihmisenä.”

Maryan päätti sittenkin mennä lukioon ja kouluttautua. Mutta pahin oli vielä edessä.

”Suomalaista identiteettiä ei voi rajata vain valkoisten kristittyjen etuoikeudeksi”, Maryan painottaa baarin pöydässä. Hän ja monet muut vähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat jo täällä, he ovat meitä, ja yhteiskunnan kannattaisi kuunnella kansalaisiaan, Maryan jatkaa. Kannattaisi, jotta heidän potentiaalinsa saataisiin käyttöön. Kannattaisi, jottei syntyisi syrjäytettyjen sukupolvia. Sitä paitsi Maryan on suomalainen, Mogadishussa hän ei ole edes käynyt sieltä lähdettyään.

Maryanin päälle on syljetty, häntä on uhkailtu väkivallalla ja hänen perheensä perään on huudeltu iljettävyyksiä.

”Ensimmäinen askel olisi kuunnella maahanmuuttajia muulloinkin kuin vain ääri-ilmiöistä puhuttaessa. Jos mikrofoni käännetään meihin vain väkivaltaisten tapahtumien yhteydessä, se vaikuttaa siihen, miten valtaväestö näkee meidät ja miten meihin suhtaudutaan.”

Maryan ja hänen kaksi pientä lastaan tuntevat sen lähes joka viikko arjessaan. Maryanin päälle on syljetty, häntä on uhkailtu väkivallalla ja hänen perheensä perään on huudeltu iljettävyyksiä. Vain, koska he näyttävät erilaisilta ja heidän tapansa tuntuvat joidenkin mielestä vierailta.

”Minun aikanani Suomi on aina ollut rasistinen yhteiskunta, mutta nyt rasismista ja jopa rotuopista on tullut salonkikelpoista. Eduskunnassakin ihmisiä on alettu jakaa hyviin ja huonoihin, laiskoihin ja ahkeriin vain taustansa perusteella.”

Tutkijoidenkin mukaan moni puolue on muuttanut diskurssiaan maahanmuuttovastaisemmaksi perussuomalaisten vanavedessä. Myös maltillisten puolueiden kansanedustajat ovat toistaneet urbaanilegendaa designlastenvaunuista, joita sosiaalihuolto jakaa maahanmuuttajille.

Muukalaisviha ja äärioikeiston esiinmarssi ovat koko Euroopan laajuinen ilmiö. Euroopan laajuisesti verkottuneet uusnatsiryhmät saarnaavat valkoisen rodun ylivaltaa, järjestävät jäsenilleen ”itsepuolustuskoulutusta” ja yllyttävät heitä väkivaltaan.

”Näin tapahtuu myös Suomessa, mutta kuitenkin tuntuu, että vain islamisaatiota pelätään”, Maryan huokaa.

Kun uutislähetyksessä lentokone lensi päin WTC:n kaksoistorneja, 19-vuotias Maryan oli juuri tullut koulusta. Hän katseli televisiota järkyttyneenä. Pian Yhdysvallat julisti terrorisminvastaisen sodan, ja yhtäkkiä kaikki maailman mediat puhuivat verenhimoisista muslimiterroristeista ja väkivaltaisesta islamista.

”Oli islamofobiaa ennenkin, mutta 9/11:n jälkeen se meni aivan eri sfääreihin. Minulle huudeltiin jatkuvasti ’onko sulla pommi’?”

Ei mikään uhri

Nuori Maryan ei kuitenkaan halunnut alistua. Hän sitoi sinnikkäästi huivinsa joka aamu, vaikka tiesi, että se saatettaisiin repiä pois hänen päästään.

Kun muu yhteiskunta käänsi selkänsä, ymmärrystä löytyi moskeijasta. Siellä saattoi keittää kannullisen teetä ja istua rauhassa ystävien kanssa. Jutella vaikka siitä, mistä saisi tummalle iholle sopivia meikkejä. Häntä ei kyseenalaistettu eikä hänen tarvinnut jatkuvasti selittää itseään.

Maryanista tuli muslimiaktivisti. Hän oli mukana moskeijan siskojen toiminnassa ja järjesti erilaisia naisten ja lasten tapahtumia. Siellä hänen itsetuntonsa kohosi, mutta julkisuudessa musliminaisista puhuttiin vain alistettuina uhreina. Maryania ärsytti. Kuunneltuaan vuosia sivusta, kuinka muut puhuvat hänen puolestaan, hän meni lopulta mukaan feministiseen toimintaan ja alkoi kirjoittaa feministiseen Tulva-lehteen.

”Feminismi on ollut minulle aina tosi tärkeä aate. Se antaa minulle vapauden olla sellainen kuin haluan. Uskon naiseuteen, siihen, että siskot yhdessä muuttavat asioita.”

Maryan kertoo oppineensa naisten välistä solidaarisuutta kotoa viideltä siskoltaan. Jo alle kouluikäisenä Maryan muistaa pistäneensä hanttiin pihan pojille Mogadishussa, kun nämä kieltäytyivät leikkimästä pikkutytön kanssa.

Loppuvuodesta 2014 Maryan valittiin Naisasialiitto Unionin varapuheenjohtajaksi. Unionissa hän on pitänyt varsinkin vähemmistöjen asioita esillä ja työskennellyt sen puolesta, ettei siirtolaisnaisen euro jäisi 20 senttiin.

“Yhteiskuntaa pitää rakentaa kaikkien ehdoilla. Sen jälkeen ihmiset pystyvät auttamaan itse itseään ja tekemään oman elämänsä. Jokaisessa ihmisessä on kyky ja voima siihen, jos sortavat rakenteet vain puretaan.”

Suomalaiset puolueet voisivat Maryanin mukaan ottaa oppia ruotsalaisesta puolueesta, Feministisestä aloitteesta, joka on tehnyt paljon työtä löytääkseen erilaisia ja eritaustaisia ihmisiä kirjoittamaan poliittista ohjelmaansa.

“Eivät suomalaiset puolueet voi odottaa, että transihmiset tai rodullistetut vain kävelevät heidän toimistoonsa sisään. Se vaatii systemaattista rekrytointityötä.”

Maryanille huivin käyttäminen tarkoittaa oman kehon haltuun ottamista.

Maryan on aktiivinen myös antirasististiseen feminismiin keskittyvässä AntirasismiX-verkostossa. Antirasistista feminismiä tarvitaan Maryanin mukaan, koska fasismi ja sovinismi kulkevat yllättävän usein käsi kädessä.

Elä ja anna elää

Maryanille huivin käyttäminen tarkoittaa oman kehon haltuun ottamista. Hän haluaa itse päättää, mitä kropasta näkyy ja kenelle. Maryanin mielestä naisen ruumis on seksualisoitu, eikä hän halua kilpailla miesten huomiosta pukeutumalla paljastavasti. Se ei tarkoita, etteivät muut naiset saisi pukeutua juuri niin kuin itse haluavat. Maryan tekee töitä sen eteen, että jokainen hyväksyttäisiin juuri sellaisena kuin on tai haluaa olla.

“Useimmiten kuitenkin vain vähemmistöjen tavat näkyä ja olla kyseenalaistetaan”, Maryan huomauttaa.

”Ihmisiä ei pidä väkisin vapauttaa, vaan heidän pitää päästä itse määrittelemään, mitä he haluavat.”

Myös hyvää tarkoittavat ihmiset sortuvat holhoavaan asenteeseen. He saattavat puhua maahanmuuttajien tai vammaisten puolesta, mutta sivuuttavat näiden omat mielipiteet. Tutkimuksen mukaan esimerkiksi somalityttöjä ohjataan Maryanin tavoin usein hoiva-alalle. Koska he ovat useimmiten suurista perheistä, heillä ajatellaan olevan hoivatyössä tarvittavia taitoja. Se kuitenkin pitää vähemmistöt vain tietyissä ammateissa.

Maryan on hyvin tarkka siitä, ettei itse tunge ketään tiettyyn muottiin vain omien ennakkoluulojensa takia.

“Antirasistisen työn ei pitäisi tuottaa lisää sortoa. Se ei saa olla hyvää tarkoittavaa, alentuvaa suhtautumista. Ihmisiä ei pidä väkisin vapauttaa, vaan heidän pitää päästä itse määrittelemään, mitä he haluavat.”

Maryan itse on halunnut elämässään monenlaista. Hän on työskennellyt palveluneuvojana Kelalla ja tutkimusavustajana Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella. Hän on kouluttautunut leipuri-kondiittoriksi, sillä parikymppisenä käsityöammatti kuulosti romanttiselta vaihtoehdolta. Käytäntö osoittautui toisenlaiseksi. Maryan on mennyt nuorena naimisiin, mutta eronnut sittemmin miehestään.

Nyt Maryan on viittä vaille valmis sosionomi. Hän on tyytyväinen, jos voi kaikessa tekemisessään muokata maailmaa vähän paremmaksi, vähän inhimillisemmäksi. Maryan ei ole koskaan ollut mikään teoreetikko vaan suoran toiminnan kannattaja. Sellainen, joka kysyy Twitterissä Alexander Stubbilta, miksi transihmisiä edelleenkin steriloidaan. Sellainen, joka menee pistämään jauhot suuhun rasistisia kommentteja suoltavalle öykkärille.

Ja sellainen, joka silittää ja hoivaa kissaansa, sileäturkkista, leikkisää otusta.

myyrä

Muslimiaktivisti Maryan Abdulkarim: ”Suomessa rasismista ja jopa rotuopista on tullut salonkikelpoista”

Sama ymmärtämättömyys vain jatkuu näissäkin kommenteissa. Ei kyse ole siitä, että yksi opinto-ohjaajan kommentti esti lääkäriksi kouluttautumisen tai että syitä haetaan vain muista. Jutussahan kerrotaan selvästi, että yleisesti maahanmuuttajataustaisia kehotetaan kouluttautumaan ammatteihin, jotka vaativat vähemmän opintoja, vaikka he itse haluaisivat opiskella enemmän. Tämä ei ole ainoa tapaus. Toistuvuus kertoo siitä, että on vallalla käsitys, jonka mukaan tausta vaikuttaa siihen, mille...
Lue kommentti

Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professori ja näyttelijä Elina Knihtilä, 45, ei enää häpeä puhua tasa-arvoasioista.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa 1990-luvulla, tunsin, että sukupuoleni takia en päässyt samalle viivalle miespuolisten opiskelukavereideni kanssa. Tunsin, että minua kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti. Minusta tuli hyvin vihainen ja mustavalkoinen feministi.

Kun valmistuin, tasa-arvovaateeni alkoivat kuitenkin hävettää. Syynä oli pelko: pelkäsin leimautuvani hankalaksi ja huumorintajuttomaksi ihmiseksi, jolle kukaan ei halua tarjota töitä. Lopetin tasa-arvosta puhumisen moneksi vuodeksi.

2000-luvun alussa luin Anna Kortelaisen kirjan Levoton nainen, joka käsitteli hysterian kulttuurihistoriaa. Kirjassa kerrottiin, kuinka viisaat herrat tohtorit keksivät, että naiset ovat arvaamattoman oikukkaita silloin, kun mystinen kohtu eli latinaksi hystera lähtee liikkeelle heidän kehossaan. Muun muassa Ellen Edelfelt leimattiin tällä keksityllä sairaudella.

”Pelkäsin leimautuvani hankalaksi ja huumorintajuttomaksi ihmiseksi, jolle kukaan ei halua tarjota töitä.”

Nykyihmisen korviin hysterian oireet kuulostavat paniikkihäiriön tai ahdistushäiriön oireilta, enkä yhtään ihmettele, että Ellen Edelfeltiä on ahdistanut. Hän joutui alistumaan miehisen yhteiskunnan vaatimuksille. Tajusin, miten paljon sadassa vuodessa oli tehty työtä, ettei minun sukupolveni naisten tarvinnut kokea mitään vastaavaa.

Kirjan lukeminen palautti minulle ajatuksen, että taistelua ei saa lopettaa ja meidän kaikkien on jaksettava tehdä tasa-arvotyötä. Vanhemmiten olen kuitenkin omalla kohdallani ymmärtänyt, että parhaiten se onnistuu keskustelemalla, ei rintsikoita polttamalla.

Tekemistä on edelleenkin. Esimerkiksi fiktiossa maailmaa katsotaan edelleenkin lähinnä valkoisen heteromiehen näkökulmasta. Naispuoliset teatteriohjaajat ohjaavat isolle näyttämölle paljon harvemmin kuin miehet. Itselleni käänteentekevää oli tajuta, että minun on turha odottaa muiden kirjoittavan itselleni mieleisiä rooleja. Siksi aloimme tehdä  Pirjo Longan  ja Mari Perankosken kanssa omia sketsisarjoja, joissa olimme subjekteja emmekä objekteja.”

30-vuotispäiviensä kunniaksi Gloria kysyi inspiroivilta naisilta, mikä on heidän tärkein oppinsa elämässä. Kaikki haastattelut löydät huhtikuun 2017 numerosta.

Kun kiihkeästi tavoiteltu voitto ei tuntunut miltään, tankotanssin maailmanmestari Oona Kivelä, 33, oivalsi jotain tärkeää.

”Helmikuussa 2007 istuin lentokoneessa matkalla kohti New Yorkia. Olin harrastanut telinevoimistelua lapsesta saakka, ja olin menossa katsomaan Yhdysvaltoihin telinevoimistelukisoja. Silloin näin lentoyhtiön lehdessä jutun tankotanssista. Innostuin, ja perille päästyäni menin kokeilemaan sitä kuntoklubille Sohoon.

Tottumaton ihoni hankaantui tankoa vasten ja sattui helvetisti, mutta tunnin jälkeen päätin, että minusta tulee lajin huippu. Tein järkyttävän määrän töitä menestyäkseni.

Kun sitten seisoin Rio de Janeirossa palkintopallilla tankotanssin maailmanmestarina neljä vuotta myöhemmin, voitto ei tuntunutkaan miltään. Mietin, miksi minusta tuntuu niin kauhean tyhjältä, vaikka olin juuri saanut sen, mitä olin vuosia tavoitellut.

”Urheilusta oli tullut minulle addiktio, ja ystäväpiirini oli vähitellen jäänyt, kun olin mennyt niin syvälle treenaamiseen.”

Sitten tajusin: kukaan ei ollut iloitsemassa kanssani. Urheilusta oli tullut minulle addiktio, ja ystäväpiirini oli vähitellen jäänyt, kun olin mennyt niin syvälle treenaamiseen. En ollut jaksanut tavata ystäviäni, en edes soitella kenellekään.

Päätin, että minun on murtauduttava yksinäisyydestäni, opeteltava taas jakamaan asioitani. Vähensin treenin ja työn määrää. Kohtasin uusia ihmisiä, jotka inspiroivat minua ja tekivät minut iloiseksi. Monta vuotta elin sulkeutuneena itseeni, mutta nyt olen taas auki.”

30-vuotispäiviensä kunniaksi Gloria kysyi inspiroivilta naisilta, mikä on heidän tärkein oppinsa elämässä. Kaikki haastattelut löydät huhtikuun 2017 numerosta.

Esikuvani, Glorian ensimmäinen päätoimittaja Riitta Lindegren kertoo 30-vuotisjuhlanumerossamme, huhtikuun Gloriassa lehden synnystä ja urastaan. Riitta on suomalaisen mediakentän visionääri, joka kulki tienraivaajana miehisellä alalla – paljon aikaansa edellä. Ilman häntä ei tätä lehteä olisi.

Haastattelussa Riitta muun muassa toteaa, että Suomen pitäisi ottaa enemmän pakolaisia, sillä se on tässä ajassa oikeanlaista kansainvälisyyttä. Hienosti sanottu. Voimme toki yrittää sulkea silmämme ja rajamme, mutta se ei vie Suomea tai elämää eteenpäin. Hyvyys, luottamus ja monimuotoisuus sen sijaan vievät.

Gloria on aina ollut kansainvälisyyden ja kehityksen äänenkannattaja.

Gloria on aina ollut kansainvälisyyden ja kehityksen äänenkannattaja. Lehti on ilmestynyt läpi 1980-luvun lopun nousu-kauden, lamavuosien, IT-kuplan ja sosiaalisen median nousun. Kaikkina vuosikymmeninä olemme nostaneet ensimmäisten joukossa esiin ajan kiinnostavimmat ilmiöt ja maailmaa muuttavat ihmiset.

Nyt meille kuuluu erittäin hyvää. Viime vuoden aikana levikkimme kasvoi, ja te lukijat lähetätte jatkuvasti tärkeää palautetta, jonka pohjalta lehteä on hyvä kehittää. Uusia ideoita muhii parhaillaankin. Syyskuun alussa on myös erityisen juhlavan ja näyttävän Gloria Fashion Show’n aika.

Onnea, 30-vuotias Gloria!

Toimitusjohtajan ja dokumentintekijän Elise Pietarilan toimintaa ohjaa pyrkimys heikompien auttamiseen. Paniikkihäiriönsä vuoksi hän tietää, millaista on itse olla haavoittuvainen.

Toissa syksynä tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin toimitusjohtaja Elise Pietarila, 36, söi aamupalaa yhtiökumppaniensa Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin kanssa ja luki uutisia Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista. Heitä oli moninkertainen määrä aiempiin vuosiin verrattuna, ja uusi tilanne herätti heissä pelkoa ja epävarmuutta.

Elisen yllätykseksi mikään virallinen taho ei toiminut turvapaikanhakijoiden yrittäjyyden puolesta, joten he itse päättivät kääriä hihansa ylös.

Aamukahvin äärellä kolmikko alkoi miettiä yhdessä työkavereidensa kanssa, miten turvapaikanhakijoita voisi auttaa parhaiten integroitumaan yhteiskuntaan – ja miten he itse voisivat samalla käsitellä suoraselkäisesti omaa pelkoaan.

”Oletus tuntui olevan, että turvapaikanhakijat sullotaan ihmissäiliöihin eikä heiltä itseltään odoteta mitään panosta. Maailmalla matkatessamme olimme kuitenkin törmänneet mitä mielikuvituksellisimpiin tapoihin ja taitoihin elättää itse itsensä. Arvelimme, että tulijoilla saattaisi olla jotain annettavaa.”

Elisen yllätykseksi mikään virallinen taho ei toiminut turvapaikanhakijoiden yrittäjyyden puolesta, joten he itse päättivät kääriä hihansa ylös.

 

Aluksi Elise, Riku ja Tunna kutsuivat koolle eri alojen yrittäjiä ja järjestöjä. Sitten he kehittivät yhdessä digitaalisen alustan, jonka avulla vapaaehtoisiksi ilmoittautuneet opiskelijat kartoittivat turvapaikanhakijoiden osaamisen monessa vastaanottokeskuksessa. Niin syntyi Startup Refugees, yli 500 yrityksen ja yhteisön verkosto, jonka ansiosta jo tuhat turvapaikanhakijaa on haastateltu, yli 700 on tehnyt töitä tai opiskellut ja yli 20 uutta yritystä on syntynyt tai syntymässä.

Startup Refugees on ollut menestys, mutta niin on ollut moni muukin asia, jossa Elisellä, oman luonnehdintansa mukaan ”oululaismuijalla”, on ollut näppinsä pelissä.

”Vain viime viikolla työllistyi kahdeksan ihmistä ja 19 oli työhaastattelussa. Ja nimenomaan sellaisille aloille, joille ei Suomesta löydy tekijöitä: etnisiin ravintoloihin, turkistarhoille ja vaikkapa maaseudun muuttotappiokuntien pientiloille kausityöläisiksi”, Elise sanoo kitschein neonvalokyltein ja jumalkuvin sisustetussa tuotantoyhtiössä Helsingin Punavuoressa.

Startup Refugees on ollut menestys, mutta niin on ollut moni muukin asia, jossa Elisellä, oman luonnehdintansa mukaan ”oululaismuijalla”, on ollut näppinsä pelissä. Aloitettuaan toimitusjohtajan pestinsä kaksi vuotta sitten Elise on luonut Rikun ja Tunnan kahdestaan pyörittämästä nyrkkipajasta 10 henkeä työllistävän monimediayrityksen, joka tekee tänä vuonna radio-ohjelmia, tietokirjan ja neljä tv-tuotantoa –muun muassa ruoka-aiheisen viihdeohjelman MadCook Show´n.

 

Elise on myös ollut mukana voittamassa viittä Kultaista Venlaa ja Formaatti-Finlandiaa, perustanut Pohjoismaiden suurimman tubettajatapahtuman TubeConin ja tullut rankatuksi Kauppalehti Option vertaistutkimuksessa sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon. Lisäksi Elise, Riku ja Tunna valittiin viime vuonna vuoden rohkeimmiksi yrittäjiksi.

Elise on tullut rankatuksi Kauppalehti Option vertaistutkimuksessa sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon.

Elise haluaa käyttää mahdollisuuksiaan toimintaan, josta muutkin hyötyvät. Periaatteensa hän on perinyt jo edesmenneiltä vanhemmiltaan, jotka pyörittivät ravintolalaitteita maahantuovaa pienyritystä Oulussa.

”Lama-aikana he myönsivät vaikeuksiin joutuneille asiakkaillensa maksuaikaa ja tukivat nuoria yrittäjiä. He antoivat esimerkin, ettei maailmaa tarvitse pelätä, kun jokainen meistä luo hyvää pieninkin resurssein. ”

 

Elise alkoi Rikun ja Tunnan pyynnöstä tuottaa Docventuresia vuonna 2012. Hän huomasi nopeasti, että ohjelman yleisö jakoi hänen kanssaan ajatuksen yhteisen hyvän tekemisen tärkeydestä. Docventuresista tuli yli 400 000 hengen yleisöjä vetänyt menestysformaatti, jonka ympärille intohimoiset katsojat perustivat yli sata leffakerhoa.

Samalla siitä syntyi omintakeinen yhteiskunnallisen aktivismin näyttämö. Elise, Riku ja Tunna osallistivat ihmisiä sosiaalisen median kautta kieli poskessa. He saivat sadat ihmiset esimerkiksi luovuttamaan verta tai ryhtymään ystäväksi yksinäisille – sen jälkeen, kun ohjelmassa oli ensin näytetty aiheisiin liittyviä dokumenttielokuvia.

Docventuresista tuli yli 400 000 hengen yleisöjä vetänyt menestysformaatti, jonka ympärille intohimoiset katsojat perustivat yli sata leffakerhoa.

Kun Docventuresin luontojaksossa haastateltavana ollut ympäristöaktivisti Leo Stranius haastoi Rikun kuukaudeksi kasvisruokavaliolle lihansyönnistä aiheutuvien ilmastopäästöjen takia, katsojat ehdottivat, että siihen ryhdyttäisiin yhdessä. Pienellä brändäämisellä syntyi Lihaton lokakuu -liike, johon osallistui 30 000 ihmistä. Docventures oli viikosta toiseen kaikkien huulilla, vaikka markkinointibudjetti oli pieni.

”Olisi ollut tyhmää olla tarjoamatta dokumenteista saadun tiedon pohjalta toimintaa, kun ihmiset olivat niin mukana”, Elise toteaa nyt.

Hänen mukaansa kuluttajien kuunteleminen ja osallistaminen kannattaa. Ihmiset haluavat käyttää tuotteita ja palveluita, jotka vastaavat heidän arvomaailmaansa. Se oli tärkeä tulos myös tieteellisessä artikkelissa, jonka Elise kirjoitti Helsingin yliopistossa yritysten yhteiskuntavastuusta professori Vesa Kanniaisen kanssa.

 

Alunperin Elisestä pitikin tulla tutkija, ei mediavaikuttajaa. Kansantaloustieteen opiskelijan erikoisalaa oli peliteoria, sovelletun matematiikan osa-alue, jossa tarkastellaan ihanteellisen toimintatavan valintaa silloin, kun vaihtoehtojen hyödyt ja haitat riippuvat muiden valinnoista.

”Se on matematiikkaa, jossa ei ole numeroita vaan pelkkiä symboleita”, Elise selittää.

”Olin supernörtti.”

”Tajusin, että olin aina unelmoinut dokumenttielokuvien tekemisestä. En vain ollut uskaltanut ajatella, että minusta olisi siihen, sillä en ollut minkään taidekoulun kasvatti.”

Sitten sattuma puuttui peliin, ja raskaustesti näytti yllättäen plussaa. 25-vuotiaasta Elisestä ja hänen nuoruuden poikaystävästään, nykyisestä avomiehestään, tuli vanhempia. Äitiyslomalla Elise tajusi, ettei väitöskirjatutkimus houkuttele häntä palaamaan takaisin. Hän alkoi miettiä, mikä olisi tarpeeksi hyvä syy palata työelämään.

”Tajusin, että olin aina unelmoinut dokumenttielokuvien tekemisestä. En vain ollut uskaltanut ajatella, että minusta olisi siihen, sillä en ollut minkään taidekoulun kasvatti.”

Elise ryhtyi opiskelemaan elokuva- ja videotuotantoa helsinkiläisessä Metropolia- ammattikorkeakoulussa.

 

Opinnot olivat vielä kesken vuonna 2011, kun hän sai töitä elokuvatuotantoyhtiöstä Berliinissä ja päätyi kuvaamaan dokumenttielokuvaa Itä-Saksan salaisen poliisin Stasin entisistä virkamiehistä, jotka eivät olleet vielä 80-vuotiainakaan luopuneet palvelemasta DDR:ää.

”He kokoontuivat hylätyissä, berliiniläisissä bunkkereissa, pukeutuivat vanhoihin armeijan univormuihin ja käyttivät naftaliinistä kaivettuja kuuntelulaitteita”, Elise muistelee.

”Kaikki me pystymme pahaan. Siksi onkin niin tärkeää valita joka päivä ne inhimilliset, oikeat teot.”

Harmittomalta vaikuttavat papparaiset olivat entisiä rajavartijoita, jotka olivat ampuneet ihmisiä muurille ja Stasin viestintäosaston jäseniä, jotka olivat salakuunnelleet perheenjäseniään. ”He olivat tehneet pahoja tekoja, mutta luulivat ylläpitäneensä maailmanrauhaa.”

Elise dokumentoi heitä tanskalaisen ohjaajan Signe Astrupin kanssa tuomitsematta, sillä ymmärsi miesten takertuneen vanhaan propagandaan pystyäkseen elämään tekojensa kanssa. Hän tiesi myös, että olisi itsekin voinut päätyä moraalisesti kaidalle polulle samoissa olosuhteissa. ”Kaikki me pystymme pahaan”, Elise sanoo. ”Siksi onkin niin tärkeää valita joka päivä ne inhimilliset, oikeat teot.”

 

”En pysty tähän”, Elise ajatteli. Hän seisoi Euroopan yleisradioyhtiöiden pomojen ja muun kansainvälisen kulttuuriväen edessä, kun hänen itseluottamuksensa katosi savuna ilmaan.

Elise oli kutsuttu Amsterdamiin kertomaan Docventuresin huikeasta menestyksestä, mutta yhtäkkiä koko hyvin valmisteltu puhe alkoi tuntua mitättömän surkealta.

”Olin tullut paikalle varmana siitä, että mulla on ihan hyvät läpät ja hienoja uutisia kerrottavanani, mutta kun sain mikrofonin käteeni, kaikki aiemmin mietitty vain valahti lattialle”, Elise kuvailee.

Esityksen ajalta ei ole muistikuvia.

Eliseä jännittää puhua paniikkihäiriöstään, eikä hän olisi vielä puoli vuotta sitten ollutkaan siihen valmis.

”Kuulin sydämeni äänen salin kajareista ja oksennus nousi kurkkuun. Kalvoni alkoivat näyttää säälittäviltä räpellyksiltä. Sitten aloitin esityksen rallienglannillani. Jolkotin esityksen läpi ja häivyin paikalta”, Elise muistelee.

Häntä jännittää puhua paniikkihäiriöstään, eikä hän olisi vielä puoli vuotta sitten ollutkaan siihen valmis. Nyt hän on päättänyt tehdä sen nujertaakseen pelkonsa – ja auttaakseen muita.

”Olen ollut paniikkihäiriöni kanssa niin kamalissa tilanteissa, että punastun pelkästään ajatellessani niitä”, Elise sanoo ja hymyilee. Hän on kuitenkin huomannut, että häpeä helpottaa, kun siitä puhuu ääneen.

”Olen ollut paniikkihäiriöni kanssa niin kamalissa tilanteissa, että punastun pelkästään ajatellessani niitä.”

Amsterdamin katastrofista on nyt muutama vuosi, ja Elisellä on puhujakeikkoja enemmän kuin koskaan. Mutta jos hänen korvissaan alkaa kohista paniikkikohtauksen merkiksi, apuna on lääkärin määräämä reseptilääke. Pilleri auttaa musertavaan hallinnan menettämisen tunteeseen niin tehokkaasti, ettei sitä aina tarvitse edes ottaa.

 

Elise meni lääkärille vuosi sitten, kun hän huomasi alkaneensa karttaa esiintymisiä paniikkikohtausten takia. Psykiatri kertoi Eliselle, että moni, joka joutuu työssään olemaan huomion kohteena vain hetkittäinkin, kärsii samasta vaivasta. ”Hän sanoi, että normaalin elämän kannalta on parempi vaihtoehto vetää joskus nappi naamaan, kuin saada paniikkikohtaus tai pelätä sitä.”

Lääkärin tapaamisen jälkeen Elise muisti myös 12-vuotiaana kohtauksiin apukeinoksi keksimänsä aseen: huumorin.

”Silloin kun ahdistaa, raivaan itselleni turvallisen tilan sanomalla jotain hölmöä ja saamalla ihmiset nauramaan kanssani.”

Juttu on julkaistu alunperin maaliskuun 2017 Gloriassa. Sen painoonmenon jälkeen Elise lahjoitti kaikki Tubeconin osakkeensa suomalaisten tubettajien perustamalle yhdistykselle.

Elise Pietarila, 36. Tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin toimitusjohtaja.

Voittanut eri työryhmissä viisi Kultaista Venlaa ja Formaatti-Finlandian.

Perustanut TubeConin, Pohjoismaiden suurimman tubettajatapahtuman. Työskennellyt myös assistenttina YK:n kehitysohjelmassa Asuu Helsingissä 10- ja 6-vuotiaiden lastensa ja avomiehensä kanssa.

Harrastaa avantouintia, tanssia, elokuvia, lukemista ja voimailua Kisahallilla.

 

 

Näin johdan

1. Esimerkin kautta. En usko päältähuutelijoihin tai ylätason viisastelijoihin vaan tekijäjohtajiin. Suomi on niin hierarkiaton ja tasa-arvoinen yhteiskunta, ettei johtajilla ole täällä erityistä statusta.

2. Eläytyen. Ajattelen töissä usein muiden ihmisten näkökulmia – esimerkiksi sitä, mitkä asiat tuntuvat muiden mielestä vaikeilta tai tärkeiltä. Nuorten duunareiden kanssa työskennellessäni muistelen, miltä itsestäni tuntui olla ensimmäistä kertaa ns. aikuisten töissä.

3. Avoimesti. Annan palautetta, puutun, puhun ajatuksiani ääneen ja yritän olla patoamatta havaintojani, jotta niistä tulisi osa työn virtaa, jossa yhdessä lillutaan. Arvostan tätä myös muissa.

4. Vanhan koulukunnan vastuullinen yrittäjyys on tyylikästä! Pienyrittäjävanhemmiltani olen oppinut, että itsensä ja muiden työllistäminen on parasta, mitä lähiympäristölle voi tehdä.

5. Luottaen. ”Asiat järjestyvät” on ehkä eniten ääneen ajattelemani lause. Luottamus maailmaan ja ihmisiin, varsinkin niihin läheisimpiin, tekee kaikesta niin paljon selvempää.