"Tunteiden näyttäminen ei ole huonoa johtamista", uskoo Suomen suurinta hotellibisnestä johtava Erika Ehrnrooth

Muisto ruotsalaiselta näkkileipätehtaalta kuvaa hyvin Erika Ehrnroothia johtajana. Hän oli juuri valmistunut ekonomiksi ja aloittanut Wasabrödillä ensimmäisessä oman alansa työssä markkinointi- ja myyntiosastolla. Perehdytys pidettiin Ruotsissa sijaitsevan tehtaan neuvotteluhuoneessa, mutta Erika pyysi esimieheltään lupaa päästä näkemään, miten valmistus toimi. Esimies kummasteli pyyntöä, mutta suostui. Niinpä Erika vietti päivän muun muassa liukuhihnalla napsien pois rikkoutuneita näkkäreitä.

– Tiesin jo silloin, etten voisi toimia työssäni ilman, että ymmärrän kokonaisuuden.

Samaa periaatetta hän on noudattanut koko uransa, myös nykyisessä pestissään pohjoismaisen hotellioperaattori Strawberryn Suomen maajohtajana. Hänen vastuullaan ovat yhtiön 19 Suomessa sijaitsevaa hotellia sekä niiden ravintolat ja kylpylät.

Strawberrylle tullessaan Erikalla ei ollut kokemusta hotelli- ja ravintola-alalta. Täytyi aloittaa nollasta. Niinpä hän kulki läppärinsä kanssa Strawberryn hotelleissa ja pystytti työpisteensä niiden auloihin, ravintoloihin ja baareihin. Töiden teon lomassa hän tarkkaili, miten palvelu toteutuu, miten asiakkaat viihtyvät ja miten henkilökunta voi.

– Tehtäväni on huolehtia siitä, että tiimiläiseni onnistuvat. Raivaan kiviä pois heidän poluiltaan ja autan löytämään kiertoteitä. Se ei onnistu omassa toimistossa istumalla.

Avoimuus ja suoraviivaisuus ovat Erikalle luontainen tapa johtaa. Hän on opetellut diplomaattisempaa sokerikuorrutustyyliä, mutta toistaiseksi tulokset ovat jääneet laihoiksi. Hän sanoo asioista mieluummin suoraan, olipa palaute sitten positiivista tai rakentavaa.

– Myös naamastani näkee nopeasti, mitä mieltä olen.

Erika ajattelee, että luottamus on avain onnistuneeseen yrityskulttuuriin. Se puolestaan syntyy johdonmukaisuudesta ja rehellisyydestä. Hän tapaa tiimiläisiään viikoittain joko tiimipalaverissa tai jokaisen kanssa erikseen tunnin kestävässä keskustelussa.

– Tiimini tietää, että sanon aina suoraan, mitä mieltä olen. Se on johtanut vuoropuheluun. Hekin uskaltavat puhua minulle työasioista ja välillä myös yksityiselämästään.

Erika ajatteli pitkään, ettei johtajan sovi näyttää tunteitaan. Mieli muuttui vuonna 2020, kun hän joutui toimitusjohtajana vetämään läpi kipeät yt-neuvottelut. Koronapandemian takia irtisanomisista piti kertoa henkilöstölle etäyhteydellä. Erika istui pienessä neuvotteluhuoneessa koneensa edessä, kertoi uutiset ja herkistyi. Kun kokous oli ohi, hän ajatteli mokanneensa pahasti.

– Kun astuin ulos huoneesta, tiimini tuli vastaan, ja hekin itkivät. Ymmärsin, että tunteiden näyttäminen ei ole huonoa johtamista. Kenellekään ei varmasti jäänyt epäselväksi, että päätöksiä ei ollut tehty kevein perustein.

Erikalla on kilpaurheilutausta purjehtijana. Kilpaurheilu opetti taitoja, joista on ollut uralla valtavasti hyötyä. Se toi omaan tekemiseen pitkäjänteisyyttä, suunnitelmallisuutta ja priorisointia. Päätavoite kannatti pilkkoa pienempiin välietappeihin, joiden saavuttaminen tuntui helpommalta.

Erika päätyi opiskelemaan Hankeniin.

– Ensimmäisenä vuonna Hankenissa tuntui siltä, ettei mikään sytyttänyt. Toisena vuonna kävin yritysjohtamisen peruskurssin ja tiesin heti löytäneeni oman juttuni.

Valmistuttuaan Erika toimi useissa myynnin ja markkinoinnin asiantuntija- ja tiiminjohtotehtävissä. Vuonna 2008 hänet palkattiin kuvatuotteiden valmistaja Ifolorin myynti- ja markkinointijohtajaksi ja myöhemmin henkilöstöpalvelualan yritys Eilakaislan toimitusjohtajaksi.

– Mietin jossain vaiheessa, siirrynkö liian nopeasti työstä toiseen.

Erika kertoo kyllästyvänsä nopeasti, jos työt sujuvat rutiinilla ja tulosta tulee – silloin syttyy kaipuu uusien haasteiden ja kimmokkeiden pariin. Uudet haasteet ovat aina tulleet hänen eteensä silloin, kun hän on ollut niihin valmis. Jos mahdollisuus on tuntunut oikealta, hän on lähtenyt rohkeasti kohti uutta.

– Joka kerta on jännittänyt hypätä tuntemattomaan, mutta olen pyrkinyt ajattelemaan asiaa kuin synnytystä: Moni on pystynyt tähän ennen minua, miksen minäkin pystyisi?

Nykyinen työ on vaatinut Erikalta erityisen paljon siksi, että ala oli hänelle tuntematon. Hän sanoo olevansa luontaisesti nopea oppimaan ja hahmottamaan isojakin kokonaisuuksia. Silti ensimmäiset vuodet menivät melkoisessa pyörityksessä. Unet jäivät ensimmäisten kuukausien aikana vähiin.

Erika kertoi organisaatiolle heti aluksi, että muutoksia tulisi varmasti. Mutta mitä ja milloin, sitä hän ei pystyisi kertomaan ennen kuin oppisi ymmärtämään kokonaisuutta.

– Suhtauduin oppimisprosessiin kuin sipulin kuorimiseen. Ensin sain vain pintaraapaisun jokaisesta hotellista, sitten aloin perehtyä jokaiseen syvällisemmin.

Tahti on ollut kovaa. Erikan aloittaessa yhtiöllä oli Suomessa 13 hotellia. Nyt niitä on 19. Välillä töitä on pakko tehdä iltaisin, mutta viikonloput hän pyrkii pitämään vapaana.

Erika pitää huolta jaksamisestaan käymällä aamu-uinnilla meressä kesät talvet. Kolmena aamuna hän tekee uinnin jälkeen lyhyen, maksimissaan vartin pilatesharjoituksen. Se pitää hänen selkänsä kunnossa. Maanantaisin hän tekee valmentajan johdolla bootcamp-treenin. Muuta arkeen ei juuri mahdu.

– Kaiken muun ajan pyhitän ydinperheelle. Ystäviä olisi ihana nähdä enemmän, mutta juuri nyt se ei ole mahdollista. Jonain päivänä tulee senkin aika. 

Kasvunpaikkani

Isoisäni oli tulossa äitini kanssa meille sunnuntailounaalle. Istuin kotona hakkaamassa tietokonetta. Ehdin jo miettiä, että voi itku, kun menin lupaamaan perhelounaan – monta työhommaa pitäisi vielä hoitaa. Äitini soitti ja kertoi heidän myöhästyvän hieman, sillä isoisä piti käyttää sairaalassa. Pian häneltä tuli toinen soitto. Sunnuntailounas vaihtui hyvästeihin rakkaalle isoisälle. Paahtaminen loppui siihen päivään.

Mietin, kuinka monta viikonloppua olin viettänyt tietokoneen äärellä sen sijaan, että olisin ollut isoisäni ja muutama viikko ennen häntä menehtyneen isoäitini seurassa. Opin asettamaan rajat, mutta hinta oli kova.”

Juttu on julkaistu Gloriassa 2/2025.