Tony Robbins vakuuttaa, ettei ratkaisevaa ole, mitä elämässä tapahtuu vaan miten tapahtumiin suhtautuu.
Tony Robbins vakuuttaa, ettei ratkaisevaa ole, mitä elämässä tapahtuu vaan miten tapahtumiin suhtautuu.

Maailman menestynein henkinen valmentaja Tony Robbins vetää hurmoshenkisiä seminaareja, joilla hän on muuttanut miljoonien ihmisten elämän. Anna Perho lähti testaamaan, löytyykö huudon ja tanssiharjoitusten lomasta apua uramuutokseen.

Mikä estää sinua saamasta

sen minkä haluaisit?

Miten saisit kaiken mistä olet koskaan haaveillut?

Mikä on suurin pelkosi?

Nämä ovat suuria kysymyksiä. Ja erityisen suurilta ne tuntuvat, kun olen aikaerosta turruksissa, ja verensokerini matelee jossain New Jersey Devilsin kotihallin alakatsomoiden tasolla.

Siellä sijaitsevat Golden Vip -istumapaikat. Itse istun seuraavat neljä päivää piippuhyllyllä, jonne pääsin lunastettuani reilun 600 dollarin hintaisen lipun. Minun ja 15 000 muun osallistujan on tarkoitus vapauttaa sisäiset voimavarani maailman menestyneimmän henkisen valmentajan Tony Robbinsin johdolla.

Superjulkkisten valmentaja

57-vuotias Robbins on Hollywoodissa kasvanut valmentaja, liikemies ja hyväntekijä. Hänen valmennuksiinsa on osallistunut yli neljä miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa. Monet palaavat Robbinsin seminaareihin yhä uudestaan.

Robbins on valmentanut muun muassa Oprahia, Andre Agassia ja Bill Clintonia, mutta ei valikoi valmennettaviaan julkisuusarvon mukaan. Seminaareja markkinoidaan kaikille kiinnostuneille.

Niiden tavaramerkkeihin kuuluvat interventiot, joissa Robbins käsittelee yleisön joukosta poimittujen tavisten dilemmoja, usein ällistyttävän nopeasti – ja käsiteltävien reaktioista päätellen hyvin osuvasti – heidän ongelmiensa ytimeen päästen.

 

Se, mihin keskityt, kasvaa.

Voit toimia ajatuksistasi

huolimatta.

Miten pelkosi

hyödyttävät sinua?

Elämäntilanteeni on otollinen Robbinsin valmennukselle. Olen siirtämässä urani painopistettä sisällöntuottajasta valmentajaksi. Vaihdos ja uuden oppiminen aiheuttavat riittämättömyyden tunteita, epävarmuutta ja ajoittaisia kauhufantasioita tuntemattomasta tulevaisuudesta: mitenhän tässä oikein käy?

Taidan siis olla tyypillinen osallistuja. Monet etsivät elämäänsä uutta suuntaa ja vastauksia avoimiin kysymyksiin. Niihin Robbins antaa täsmälääkitystä. Hän ei välttämättä sano mitään kovin uutta, mutta osaa ylivertaisen taitavasti tiivistää ja tarjoilla ajatusmalleja, jotka pakottavat tarkastelemaan omaa elämää uudesta kulmasta.

Avoimuus on vaikeaa

Muutamat tuttavani ovat osallistuneet Robbinsin seminaareihin, mutta heiltä irtoaa vain vähän tietoa seminaarin sisällöstä. Se pitää kuulemma itse kokea. Avoimin mielin kannattaa kuulemma olla. Kyyninen asenne ei auta saavuttamaan läpimurtoa, tilaa, jossa vanhat uskomukset heitetään uuniin ja aloitetaan uusi elämä niiden jälkeen.

Robbins itse viljelee breakthrough-termiä paljon. Sillä hän viittaa hetkeen tai kokemukseen, jossa ihminen oivaltaa itsestään tai ongelmistaan jotain oleellista ja pystyy suhtautumaan niihin uudella tavalla.

Yleisöä kuljetetaan taitavasti tunnetilasta toiseen.

Avoimuus on kyllä aluksi koetuksella. Inhoan kaikenlaisia piirileikkejä, ja Robbins samoin kuin koko hänen show’nsa on hyvin amerikkalainen. Hän tulee lavalle rock-tähden elkein, yleisöä lämmitelleiden esitanssijoiden jälkeen. Hallin käytävät kuhisevat avustajia, jotka hymyilevät ja viuhtovat yli-innokkaita ylävitosia jokaiselle ohikulkijalle. Yleisöä myös kuljetetaan taitavasti tunnetilasta toiseen. Robbinsin puhetta rytmittävät huolellisesti valitut rock- ja pop-klassikot, jotka alleviivaavat, milloin itketään ja milloin revitellään.

Kaikki on suurta, äänekästä ja tihkuu superlatiiveja, Robbins itsekin. Hän on ikäisekseen uskomattoman hyvässä fyysisessä kunnossa. Robbins treenaa kovaa ja noudattaa alkemistisen tarkkaa ruokavaliota. Hän ei käytä alkoholia ja korostaa hyvien elämäntapojen merkitystä. Itse hän on elävä esimerkki niiden tehosta, sillä vetää 14-tuntisia päiviä valtavan energisesti.

Miksi pitää tanssia?

Päivän mittaan monta kertaa toistuvat tanssijaksot ovat minulle kiusallisinta antia. Niissä Robbins ja hänen avustajansa panevat yleisön tanssimaan. Tanssia perustellaan meininkisyillä mutta myös kevyen tieteellisesti: kädet lanteilla seisominen buustaa itseluottamusta ja twerkkaus vapauttaa mielihyvähormoneja. Useimmat osallistujat näyttävät hullaantuvan tanssiosuuksista. Niiden aikana saa näyttää hölmöltä. Se on harvinaista herkkua keski-ikäisille valkokaulustyypeille, joista yleisön enemmistö silmämääräisesti koostuu. Kurssin edetessä ymmärrän entistä selvemmin, että liike on vapautumisen apuväline. Pää ei pysty vastaanottamaan loputtomasti asioita, jos vain istuu paikallaan ja kuuntelee.

Siksi hallissa myös huudetaan paljon. Robbinsin tavaramerkki ovat vastaansanomattomat väitteet, jotka hän päättää sanoihin ”…everybody who thinks this is true, say ’I’”.

Ja kaikki sanovat niin. Kaiken koristelun alla Robbinsilla on sanottavaa, josta on vaikea olla eri mieltä.

 

Rankka lapsuus teki gurun

Olet vastuussa omista

tunteistasi.

Voit aina tehdä itsestäsi

jonkun uhrin.

Jos elät vain omissa

ajatuksissasi,

olet kuollut.

Pienellä Tony Robbinsilla ei ollut helppoa. Lapsuutta varjostivat äidin silmitön väkivaltaisuus ja päihdeongelmat sekä tiuhaan vaihtuneet isäpuolet.

Kun Robbins oli 17-vuotias, äiti ajoi hänet jouluaattona kadulle veitsellä uhaten. Sen jälkeen Robbins ei enää palannut kotiin. Hän alkoi elättää itseään tekemällä talonmiehen töitä ja vietti vapaa-aikansa hukuttamalla ahdistuksensa ongelmasyömiseen.

Kaksi kirjaa muuttivat kuitenkin Robbinsin tulevaisuuden: Viktor Franklin klassikko Ihmisyyden rajalla sekä James Allenin Ajatuksen voima.

”Ne saivat minut uskomaan, että minkä tahansa elämässä voi muuttaa paremmaksi”, Robbins muisteli vuonna 2016 Success-lehdelle, yhä liikuttuneena.

Tämä on edelleen kantava ajatus Robbinsin valmennuksissa: emme voi vaikuttaa siihen mitä meille tapahtuu, mutta voimme päättää miten asioihin suhtaudumme. Hänen mukaansa se, miten tarkastelemme maailmaa vaikuttaa enemmän elämänlaatuumme kuin se, miten asiat tosiasiassa ovat.

Tätä ajatusta mukailemalla vaikeatkin elämäntapahtumat voi tulkita hyödyllisiksi kokemuksiksi. Robbins tekee näin sanoessaan, että surkea lapsuus antoi hänelle ”pakkomielteen ymmärtää ihmisiä ja sitä, miten heidän elämäänsä voi muuttaa”.

Kenen on vastuu?

Robbinsin vaikeuksista voittoon -liturgiaa voi kritisoida, koska vastoinkäymiset eivät automaattisesti johda siihen, että ihmisestä tulee miljardööri. Hankaluudet voivat tehdä ihmisestä myös hauraan, eivätkä kaikkien voimat riitä selviytymiseen.

Kriitikot pelkäävät, että kun vastuuta omasta hyvinvoinnista sysätään yksilön harteille, hyvinvointivaltio voidaan lakkauttaa. Robbins taas sanoo, että niin kauan kun ihminen kieltäytyy ottamasta vastuuta omista ongelmistaan, hän on pääsemättömissä niistä. Itse hän ei puhu mitään hyvinvointivaltiosta, toteaa vain, että kyynikoita on mahdotonta vakuuttaa.

Olen otollista maaperää Robbinsin opeille. En usko, että ihminen saisi hyödyntää vain sellaista apua tai ohjausta, jonka valtio hänelle tarjoaa. Jos minulla on päänsärky ja Robbinsilla buranaa, miksei sitä saisi ottaa? Mitä enemmän ymmärrän oman mieleni ja ajatteluni toiminnoista, sitä vahvemmaksi tunnen itseni. Oman ajattelun treenaaminen ei tee elämästä välttämättä helpompaa, mutta se vahvistaa vastoinkäymisten sietoa ja vahvistaa kontrollin tunnetta, ihmisen mielenterveyden peruskiveä.

Olen otollista maaperää Robbinsin opeille.

Eikä Robbinsia kuunnellakseen tarvitse edes maksaa kuudensadan taalan lippua. Häntä kuulee ihan ilmaiseksi YouTubessa.

Kannattiko mennä?

Toisen päivän aamuna ulko-ovilla on kireä tunnelma, koska välipalojen tuominen halliin on yhtäkkiä kielletty. Vartijat joutuvat rauhoittelemaan urheilutrikoisiin pukeutunutta jooganaista, jonka luomuviinirypäleet on juuri heitetty roskakoriin. Mielenrauha on tosiaan ailahteleva tila.

Pohdin itsekseni valmennuksen tehoa. Elämyksen kannalta seminaari on ehdottomasti hintansa väärti, mutta entä vaikutuksiltaan? Olen jo aivan valmis vapauttamaan sisäiset voimavarani, mutta varasto vaikuttaa huolestuttavan tyhjältä. Sisäinen dialogini käsittelee lähinnä sitä voisinko käydä kaupungilla pitsalla.

Oppimisen tunnehinta on turhautuminen, sanoo Suomen Robbins, valmentaja Jari Sarasvuo. Tunnen oloni turhautuneeksi, kun mitään kovin ihmeellistä ei tunnu tapahtuvan Robbinsin sitkeästä ravistelusta huolimatta.

Seminaarin jokaisella päivällä on oma teemansa. Päivien aikana puhutaan inhimillisistä tarpeista, joita on Robbinsin mukaan kuusi: muutos, elämäntavat ja uskomukset. Ja raha! Nyt ei teeskennellä, että se ei toisi onnea.

Uusia asioita ja uusia kiteytyksiä vanhoista asioista vyöryy lavalta ajoittain sellaista tahtia, että uuvun: ei enää, kiitos! Sitten pitääkin taas tanssia.

Muistelen tutkimuksia, joiden mukaan ihmisen aivot ovat vastaanottavaisimmillaan noin neljän tunnin ajan vuorokaudessa. Nyt on yhdeksäs tunti menossa, eikä loppua näy. Uuvuttaminen taitaa olla osa ohjelmaa. Kun kello alkaa olla yli puolen yön, väsynyt mieli ei jaksa enää vastustella. Jos Robbins käskisi vaikka kävelemään tulisilla hiilillä, niin aivan sama.

Ja niinhän hän käskeekin. Yksi seminaarin kohokohdista on hiilien päällä kävely. Kaikki halukkaat saavat kokeilla, ja seuraavana aamuna kaikki puhuttelevat toisiaan firewalkereiksi. Nyökkäilen sujuvasti, vaikka tosiasiassa kävelin jo Höyhensaarilla hiilien hehkuessa hallilla.

Mitä todella haluat?

Robbins on parhaimmillaan auttaessaan ihmisiä kirkastamaan toiveitaan. Harjoituksissa palataan monta kertaa samojen kysymyksen ääreen: mikä tarinassasi estää sinua saavuttamasta tavoitteitasi? Millaisia uskomuksia sinulla on itsestäsi? Mitä haluat? Mitä haluat?

Useimmat meistä osaavat kertoa vaikka unissaan, mikä elämässä on pielessä. Mutta kun pitäisi kertoa mitä täsmälleen ottaen haluaisi tilalle, puhe alkaa takellella. Pidämme omista haluista ja tarpeista kertomista nolona. Robbinsin ja monen muun elämäntapagurun mukaan ajattelemme, että emme ansaitse sitä, mitä haluaisimme tai sekoitamme muiden toiveet omiimme ja suoritamme niitä hampaat irvessä.

Osa tehtävistä on kirjallisia, osa tehdään pienryhmissä keskustellen. Keskusteluista kehkeytyy tärkeä osa seminaarin antia: kun ensin on tanssittu typerän näköisinä, small talkit voi ohittaa ja käydä suoraan kiinni siihen, mikä on vaikeinta.

Ja monilla tosiaan on vaikeaa. Lentokapteeni on ajanut reittikonetta humalassa. Naisen sisko on menehtynyt ja hän on väsynyt suremaan. Pariskunta taistelee suhteensa puolesta.

Itse kerron riittämättömyyden tunteistani, peloistani ja typeristä uskomuksistani. Puhun elämäni vaikeimmista hetkistä, mistä niitä kiitän ja mitä niissä kavahdan.

Sillä what the heck, en enää koskaan tapaa näitä tyyppejä. Kaikki tanssiminen, valvominen ja tunteileminen ajaa suojaukset alas ja puskee osallistujat menemään asioiden ytimeen: siihen, minkä vuoksi täällä ollaan.

Tehtävien tukena käytetään erilaisia kevytsuggestioita. Kun on ensin pakerrettu paperilla ja pään sisällä, tunnelmaa muutetaan tanssimalla ja huudattamalla.

Niinpä toistan muiden mukana ohjattuja mantroja kuten I will believe / not doubt ja toivon, että se johtaa johonkin hyvään.

Seminaarin viimeisen päivän tunnelma muistuttaa riparin viimeistä iltaa.

Paluu todellisuuteen

Kun halli suljetaan, osallistujat joutuvat taas pärjäämään yksin, todellisessa maailmassa ilman Robbinsia, tanssimista ja inspiroivaa spiritiä. Tajuan, miksi monet hakeutuvat tapahtumiin yhä uudestaan. Jos arki on yhtä harmautta, neljä päivää revittelyä hyvässä seurassa tuntuu huimaavalta ajatukselta.

Illalla yritän eritellä kokemuksiani, vaikka se tuntuu neljän päivän höykytyksen jälkeen uuvuttavalta. Mitä jäi käteen?

Robbins vaikuttaa olevan vilpittömän kiinnostunut parantamaan ihmisten elämiä.

Hillityn eurooppalaisen silmin Robbins saattaa vaikuttaa överiltä. Hänen edukseen lasken kuitenkin sen, että Robbins vaikuttaa olevan vilpittömän kiinnostunut parantamaan ihmisten elämiä. Koko hallin helposti täyttävä karisma tuntui versoavan aidosta auttamisen halusta ja poikkeuksellisesta lahjasta saada yhteys ihmisiin.

Muutamaa viikkoa myöhemmin astun puhujakorokkeelle tärkeässä tilaisuudessa. Jännittää, melkein liikaakin.

Asetan käden tietoisesti lantiolle. Hengitän, oikaisen selän girl boss -asentoon. Ja lauseet kumpuavat jostain päähän: I will lead, not follow.

Oikaisen ryhtiä ja avaan mikrofonin.

Jo ensimmäisten sanojen kohdalla tiedän onnistuvani.

I will believe, not doubt.

Vierailija

Millaisia oppeja saa maailman suosituimmalta henkiseltä valmentajalta? Testasimme kalliin ja elämyksellisen seminaarin

Maaailman suosituin henkinen valmentaja palvoo rahaa, ja näin maapallon kestokyky heikkenee koko ajan tämän valmentajan elämänfilosofian myötä. Mitä tarkoittaa kursiivilla painettu opetusten aakkoset, että ihminen on olemassa vain omissa ajatuksissaan ja siten kuollut? Kuka on olemassa vain omissa ajatuksissaan? En ymmärrä tätä. Onko tämä mies olemassa jotenkin eri tavalla kuin muut kun hänet tietää moni, hänellä on hyvin rahaa, ja hän saa ihmiset mukaansa? Ja vastakohta joku joka elää...
Lue kommentti
Vierailija

Millaisia oppeja saa maailman suosituimmalta henkiseltä valmentajalta? Testasimme kalliin ja elämyksellisen seminaarin

Tämän tyyppiset ihmiset kykenevät halutessaan tuhoamaan jonkun ihmisen elämän, koska heillä on halu vaikuttaa ja tutustua ja kerätä mahdollisimman paljon verkostoa, jota voi käyttää hyväksi myös pahuuteen. Esim 10 vuotta kestävät melukampanjat, yksityisyyden rikkominen myös kohteen läheisiltä ja heidän varhaislapsuuden ja leikki-iän ryhmien saastuttaminen valheilla kätyreidensä kautta, ym. 10 vuotta melukampanjaa ym totaalista haitantekoa tarkoituksena tappaa: https://www.bibliotecapleyades.net...
Lue kommentti
Katin kantapaikkoihin kuuluu Scarlett-viinibaari Pullman-hotellin 37. kerroksessa.
Katin kantapaikkoihin kuuluu Scarlett-viinibaari Pullman-hotellin 37. kerroksessa.
Työn vastapainoksi Kati kuntoilee joka päivä.
Työn vastapainoksi Kati kuntoilee joka päivä.

Thaimaalaisella autiorannalla Kati Häkkinen sai idean sinne sopivasta rantahotellista. Kovalla työllä syntyi huippusuosittu Aava Resort & Spa, ja mikkeliläinen Kati jäi maailmalle. ”Pidän itseäni menestyjänä, koska uskalsin lähteä toteuttamaan unelmaani.”

Hotelliyrittäjä Kati Häkkinen nauttii miljoonakaupunki Bangkokin vilinästä.

”Tykkään myös ajaa täällä autolla. Kaupungin sykkeessä ideatkin lentävät. Minulla on paljon uusia liikeideoita, joille etsin sijoittajia ja kumppaneita”, Kati, 37, sanoo.

Katilla on vahvaa näyttöä siitä, että hän pystyy toteuttamaan ideansa. Yhdeksän vuotta sitten hän oli reppureissulla Thaimaassa silloisen puolisonsa Atte Savisalon kanssa. Tuolloin pariskunta työskenteli Aten vanhempien omistamassa Savcorissa, teknologiayrityksessä, joka on Ballet Mikkelin takana. Kati oli Ballet Mikkelin johtaja, Atte financial controller.

Autiolla Khanomin rannalla pariskunta sai idean rantahotellista. Nyt samaisella rannalla seisoo heidän yhdessä omistamansa Aava Resort and Spa, joka on saanut monia kansainvälisiä palkintoja. Tuorein on marraskuussa 2016 myönnetty Aasian parhaan hotellin ja kylpylän HAPA (Hospitality Asia Platinum Awards) -palkinto.

Kati työskenteli vuosia ilman lomia ja palkkaa Aavan menestyksen eteen.

”Todellinen menestyksen mittari on se, että henkilökunnalla on hyvä olla ja se nauttii työstään”, Kati sanoo.

Kati työskenteli vuosia ilman lomia ja palkkaa Aavan menestyksen eteen. Yrityksen rakentaminen opetti hänelle paljon.

”Muutto Aasiaan ei sinänsä ollut vaikeaa, koska olen aina ollut valmis vastaanottamaan kaiken, mitä uusi kulttuuri tuo mukanaan. Äitiyslomia en ehtinyt pitää, ja esikoispoikani on nukkunut kantokopassa kokouksissa heti syntymästään lähtien.”

Nyt hotellissa on palkattu johtaja, ja Katin vastuulla on markkinointi ja PR-toiminta.

”Palkinnot tuntuvat toki hyviltä – etenkin, koska aluksi niin moni nauroi ideallemme.”

Menestyksen hinta

Ensimmäisen palkintonsa Aava sai kuusi vuotta avajaisten jälkeen.

”Ensimmäiset vuodet yrittäjänä eivät olleet helppoja. En silti kadu yhtään hetkeä enkä yhtään kyyneltä. Jaksoin aina uskoa ideaamme”, Kati sanoo.

Katille menestys merkitsee ennen kaikkea vapautta valita.

”Raha luo turvallisuutta. Moni ei tule ajatelleeksi, että ulkomailla asuva suomalainen joutuu maksamaan kalliin hinnan terveysvakuutuksista ja lasten koulumaksuista. Olen aika tarkka siitä, mihin käytän rahaa, mutta säästäjätyyppiä en ole koskaan ollut.”

”Pidän itseäni menestyjänä.”

Palkittu hotelli ei kuitenkaan edelleenkään ole omistajilleen rahasampo. Rahaa tarvitaan myös uusiin investointeihin, sillä Aava-hotelliperhe on laajenemassa.

”Tuplaamme Aavan kapasiteetin rakentamalla erillisen hotellin ja uusia korkean palvelutason villoja. Suunnitelmat ovat jo pitkällä”, Kati kertoo. Aava etsii parhaillaan siihen uskovia sijoittajia muun muassa suomalaisen joukkorahoituskumppanin kautta.

”Pidän itseäni menestyjänä. En kuitenkaan Aavan takia vaan siksi, että uskalsin lähteä toteuttamaan unelmaani. ”


Äitiys antaa voimaa

Vielä kymmenen vuotta sitten Kati ei ajatellut olevansa äitityyppiä. Lokakuinen ilta tv:n ääressä muutti mielen.

”Näin televisiossa vaippamainoksen ja purskahdin itkuun, kun näin vauvan.”

”Elämä on hyvää näin. Mies tulee vastaan, jos tulee.”

Vuonna 2009 syntyi Nino-poika ja kaksi vuotta sen jälkeen Aida-tytär. Lapset ovat eläneet koko ikänsä Thaimaassa, joten he puhuvat ja lukevat sujuvasti thain kieltä, jota he oppivat Khanomin kyläkoulussa. Muutto pääkaupunkiin oli tarpeen myös siksi, että lapset pääsisivät kansainväliseen kouluun.

Kati ja Atte erosivat neljä vuotta sitten.

”Eroon ei liity vihaa tai pettymystä. Olemme edelleen työkavereita ja ystäviä. Olimme yhdessä 17 vuotta, ja rakkaus vain kuoli”, Kati sanoo.

Kati ei etsi uutta kumppania.

”Elämä on hyvää näin. Mies tulee vastaan, jos tulee. Rimani on korkealla, ja miehen tulee ennen kaikkea saada minut nauramaan.”

Thaimaassa asuva Atte on läsnä lasten elämässä, ja perheessä on myös kolmas luottoaikuinen, heitä pienestä asti hoitanut kotiapulainen Mui.

”Mui on perheenjäsen, mutta minä olen äiti ja kasvatan lapseni. Minua ärsyttää se, että joku pitää minua huonona äitinä siksi, että minulla on palkattua kotiapua. Apulaisten ansiosta olen parempi äiti ja voin olla vapaa-ajalla täysipainoisesti lasten kanssa. ”

 

Ulkonäöllä on väliä

Thaimaassa naiset käyttävät paljon aikaa ja rahaa ulkonäöstään huolehtimiseen.

”Ulkonäköön panostaminen on kunnioitusta toisia kohtaan. Se on käyntikortti, johon muut kiinnittävät huomiota”, Kati toteaa.

Kuutisen vuotta sitten Kati löysi monipuolisen liikunnan, ja nykyään hän kuntoilee joka päivä. Thainyrkkeilyn lisäksi tärkeitä lajeja ovat jooga, pilates ja vaeltaminen vuorilla.

”Suomalaiset tunnistaa valitettavasti usein ulkoisesta olemuksesta. Mistä ihmeestä tulee ajatus, ettei tarvitse yhtään välittää siitä, miltä näyttää?”

”Suomalaiset tunnistaa valitettavasti usein ulkoisesta olemuksesta. Mistä ihmeestä tulee ajatus, ettei tarvitse yhtään välittää siitä, miltä näyttää? Ihan jokainen on varmasti paremmalla mielellä, jos peilistä katsoo tyyppi, johon on tyytyväinen. ”

Katin oma tyyli on klassinen.

”Teetän paljon jakkuja ja housupukuja räätälillä, käytän usein mekkoja tai farkkuja ja rakastan korkeita korkoja.”

Kati suosittelee tutustumaan thaimaalaisten suunnittelijoiden luomuksiin, joita myyvät Bangkokissa muun muassa ostoskeskukset Central Embassy ja Siam Discovery. Thaimaan korkean luksusveron vuoksi hän hankkii käsilaukkunsa Hong Kongista.

Koti on maailmalla

Vapaa-aikaa Katilla ei edelleenkään liiemmin ole, mutta Bangkok tarjoaa vapaa-ajan viettoon paremmat mahdollisuudet kuin entinen kotikylä Khanom.

”Bangkok on Aasian kulinarismin mekka. Suosikkiravintoloihini kuuluu tällä hetkellä esimerkiksi intialaista molekyylikeittiötä tarjoava Gaggan ja Nahm, jossa on vanhoja thairuokia brittikokokin uudistamina.”

Bangkokissa Katille on avautunut yhteys muihin suomalaisiin naisiin.

”Khanomissa en puhunut suomea muiden kuin lasteni kanssa. Perustin Bangkokiin FINWA-naisjärjestön, joka toimii naisten verkostona ja tekee hyväntekeväisyyttä. ”

Tulevaisuuden haaveena on löytää aikaa matkustamiselle.

Katin kunnianhimoisena tavoitteena on kerätä naisjärjestön kautta lahjoituksia sataan äitiyspakkaukseen, jotka lahjoitetaan yksinhuoltaja- ja hiv-positiivisille äideille yhteistyössä muun muassa Suomen Lähetysseuran avustushankkeiden mukana.

Tulevaisuuden haaveena on löytää aikaa matkustamiselle.

”Lähialueilla kuten Vietnamissa, Laosissa ja Hong Kongissa olen käynyt usein, mutta haluaisin lisäksi Eurooppaan ajamaan avoautolla Italiassa, musikaaleihin Lontoossa ja Pariisiin Champs Élysées’n tunnelmaan.”

Suomeen Kati ei kaipaa.

”Maailma on imaissut minut mukaansa.”

 

Kuka?

Kati Häkkinen, 37, hotelliyrittäjä Thaimaassa Khanomissa. Asuu Bangkokissa.

Toinen omistaja Aava Resort and Spa -hotellissa, perustajajäsen ja puheenjohtaja FINWA-naisjärjestössä.

Perhe: poika Nino, 8, ja tytär Aida, 6.

Parasta Bangkokissa: Miljoonakaupungin syke, vireys, vauhti, värit ja luksus sekoittuneina mukaansa imaisevaan kaaokseen.

Mauranen tekee  mielellään töitä miesten kanssa. "Naiset ovat varautuneempia", hän sanoo.
Mauranen tekee mielellään töitä miesten kanssa. "Naiset ovat varautuneempia", hän sanoo.

Näyttelijä Rea Mauranen ei ole koskaan halunnut päästä helpolla. Suurista iloista ja suruista on syntynyt taidetta ja unohtumattomia kokemuksia. ”Elämää ei pidä pihtailla”, hän sanoo.

Järvenselällä käy viima, mutta pyöreän pöydän ääressä on kotoisaa ja lämmintä. Rea Mauranen, 68, kattaa pöytään voileipiä, ranskalaisittain valmistettua kahvia, leikkeleitä ja lohta. Aviomies Pekka Nuru tulee puutarhahommista ja kertoo, että korvia kuumottaa.

”Puhutaanko täällä minusta?” Puhutaan. Ja paljon muustakin.

Ensin töistä, Maurasen pitkä-ikäisimmästä rakkaudesta.

 

Näyttelijän yli 40-vuotiseen uraan mahtuvat Jussi-patsaat elokuvista Tulipää ja Neitoperho. 70-luvun taistolaisvuosina hän työskenteli Kom-teatterissa ja myöhemmin Kalle Holmbergin johtamassa Helsingin Kaupunginteatterin ryhmässä. 90-luvulta lähtien Mauranen on ollut freelancer. Viimeksi hänet nähtiin tv-sarjoissa Presidentti ja Rakkautta vain.

Kalenteri on täynnä uuden teatterituotannon harjoituspäiviä, vaikka näyttelijän piti jäädä eläkkeelle jo vuosia sitten.

”Masennuin hirveästi, kun tajusin millaista elämä on eläkkeellä. Ei helvetti.”

”Masennuin hirveästi, kun tajusin millaista elämä on eläkkeellä. Ei helvetti. Tylsää. Kokeilin vähän aikaa oleskella vain, mutta sitten rupesi tulemaan duunia. Otin kaiken vastaan. Vanha heppa hirnahti ja lähti taas liikkeelle.”

Töihin Maurasta vetää luovan porukan seura. Yksin oleminen ahdistaa, mutta työyhteisö pitää hyvässä vireessä. Uuteen porukkaan solahtaminen on aina innostavaa.

”Ensin pitää kuulostella, keitä muut ovat. Miten näiden kanssa toimitaan? Porukkaan syntyy oma sisäinen huumori. Joutuu vähän tarkkailemaan toisia. Mitä se ajattelee? Kaikki ihmisethän peittelevät totuuksia. Minkähänlaisia petoja meistä paljastuisikaan, jos emme sitä tekisi?”

 

Uralle on osunut vain pari hankalaa tyyppiä. Sellaiset ovat jääneet huoletta taakse.

”Kaikenlaista tulee, mutta olen antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Se on paras tapa. Joku päästää mielestään hyvän vitsin, ja toinen on ihan kauhuissaan.”

Mauranen nauraa olevansa ”todellinen paskahuumorin ystävä”.

”Naisilla on niin paljon enemmän paineita ulkonäöstä ja hyväksymisestä.”

”Siksi tykkään tehdä töitä miesten kanssa. Naiset ovat varautuneempia, heidän välillään on enemmän kyräilyä. Naisilla on niin paljon enemmän paineita ulkonäöstä ja hyväksymisestä.”

Miesten kanssa työskentely on hänelle usein helpompaa kuin naisten.

”Miehet pääsevät kiertelemättä asiaan. Jos työskentelen miesten kanssa, otan tavallaan miehen paikan siinä joukossa. Naisten vahvuus on paljon parempi taito käsitellä tunteita. Siinä eivät ainakaan minun ikäpolveni kaikki miehet ole olleet yhtä taitavia.”

Pitkän linjan näyttelijä on seurannut elokuva- ja teatterialan ahdisteluskandaaleja mietteliäänä.

”Ketään ei saa käyttää seksuaalisesti hyväksi, ei naisia eikä miehiä. Jos minulle on joskus yritetty jotain sellaista, olen antanut kyllä aina takaisin. Annan tulla kamalaa tekstiä enkä antaudu uhriksi vaan nostan hirveän huudon. Mutta jotkut pelkäävät niin paljon, että jähmettyvät, pelkäävät menettävänsä työnsä. Tästä keskustelusta voi tulla vielä aika soppa.”

 

Kun Mauraselta kysyy hänen vahvan itsetuntonsa salaisuutta, vastaukseksi helähtää nauru.

”Kukaan ei rupea näyttelijäksi, jos ei ole mitään säröä sisällä. Silloin ei ole mitä antaa.”

Mauranen sai särön lapsuudessaan. Perheeseen kuului kolme tytärtä, isä oli menestyvä diplomi-insinööri ja äiti kotirouva. Ulkoisesti kaikki oli mallillaan, mutta vanhempien riidat pelottivat pientä Reaa. Pelosta jäi jäljelle outo ahdistus, joka on seurannut mukana koko elämän.

”Tietynlainen iltapäivän valo aiheuttaa ahdistuksen, enkä voi tehdä muuta kuin odottaa, että se menee ohi. Se liittyy siihen, että olen pienenä lapsena odottanut isää kotiin iltapäivällä eikä isä tullutkaan. Tiesin, että tästä seuraa riita. Äiti oli hyvin mustasukkainen. Oli kamalaa, kun en voinut kuin pelätä ja itkeä.”

”Kukaan ei rupea näyttelijäksi, jos ei ole mitään säröä sisällä. Silloin ei ole mitä antaa.”

Maurasen mielestä monet vanhemmat luulevat lapsiaan vahvemmiksi kuin nämä ovatkaan.

”Jos huudan Pekalle tai Pekka huutaa minulle, koiramme Sonja tulee paikalle ja on huolissaan. Ja se on eläin. Millaista se on lapselle, joka rakastaa molempia vanhempiaan?”

 

Nuorena Mauranen haaveili lääkärin tai modistin urasta. Hän oli hyvä piirtämään ja haki opiskelemaan Ateneumiin, mutta ei päässyt. Teatterikoulun ovet avautuivat saman tien. Tanssia harrastava nainen pärjäsi hyvin liikunnallisessa näyttelijäkoulutuksessa. Kotoa ei herunut kannustusta.

”Äiti ja isä ajattelivat, että ylioppilaaksi, sitten akateeminen ura. Isä vastusti ja kirjoitti muistokirjaani, että ’Pitkä ja paatinen on tie, mi´ taiteen kukkuloille vie.’ Se taitaa olla Eino Leinon runosta.”

”Isä ajatteli, että minusta tulee nälkätaiteilija”

Mauranen alkaa pohtia mitä paatinen oikeastaan tarkoittaa. Korvapuustia syövä Nuru lupaa selvittää. Mauranen hakee lasilliset valkoviiniä. Nuru googlaa kännykällään ja ilmoittaa löydöstään.

”Paatinen: Itsepintainen, itsepäinen, itämurteissa käytetty jopa kirosanana. Se tarkoittaa lähtemätöntä taakkaa, joka on ja pysyy.”

”Sellaista isä ajatteli näyttelijän elämän olevan. Hän oli varma, että minusta tulee nälkätaiteilija”, Mauranen sanoo.

Mutta onko elämä sitten ollut paatista?

”Välillä on ollut tosi paatista. Ja traagista.”

Lapsuudenkodista seurannut kipu on auttanut taiteen tekemisessä.

”Sillä tavalla näyttelijät, kuvataitelijat ja kirjailijat toimivat. Otetaan mennyt tuska muistin lokerosta ja käytetään sitä tietoisesti. Olen monta kertaa lavalla tappanut kaikki sukulaiseni.”

 

Osan elämän tragedioista ovat aiheuttaneet myrskyisät miessuhteet. Nuorena rakkauselämä oli tunteikasta ja raastavaa. Mauranen rakastui aina vaikeisiin miehiin.

”Onpa sitten jotain mitä mummona muistella. Ei pidä pihtailla elämää. En usko sielunvaellukseen, enkä edes halua tulla takaisin tänne Tellukselle. On hyvä elää ja tehdä kaikkea, ja kolhuistakin oppii. Helpot tiet eivät ole minua koskaan kiinnostaneet. Sellainen on tylsää, varsinkin nuorena.”

Ensirakkaus syttyi kouluaikana.

”Se oli rumpali. Niillä oli bändi, ja harjoiteltiin kellarissa. En ihastunut häneen niinkään rumpujen soiton tähden vaan koska hän oli komea ja kiva, ja hänen faijallaan oli purjevene.”

Mauranen rakastui aina vaikeisiin miehiin.

Teatterilaisen työtä oli vaikea yhdistää vakavaan seurusteluun. Mauranen kiersi Kom-teatterin kanssa maata, eikä yhteistä kotia ja pysyvää parisuhdetta pystynyt rakentamaan. Suhteet olivat repiviä.

”Kun rakastuu, ei tajua toisen vaarallisia piirteitä. Itsekeskeisyys ja jopa narsismi jäävät huomaamatta. Henkistä väkivaltaa ei näe kukaan ulkopuolinen. Se on salakavalaa ja murskaavaa. Aloin miettiä, miksi hakeuduin aina samaan tilanteeseen. Tajusin, että ratkaisu oli minulla itselläni. Jos aina on kamalaa, pitää miettiä mitä itse tekee väärin.”

Työ oli raskasta ja huvit sen mukaisia.

”Elämä oli rikkonaista. Istuimme aina ravintolassa”, hän muistelee.

Maanantai oli näyttelijöiden vapaapäivä, ja ravintola Kosmoksessa olivat kaikki: kuvataiteilijat, muusikot, kirjailijat ja näyttelijät. ”Ja sitten mentiin jatkoille. En tajua, miten jaksoimme. Lähdin usein kuudeksi aamulla telkkariin maskiin. Sitten yhdeksitoista teatteriin harjoituksiin, sitten radioon tai telkkariin. Illalla esitys tai harjoitus teatterilla. Ja taas baariin.”

Mauranen rakasti ravintolaelämää, höpöttelyä ja syvällisten puhumista ystävien kanssa ja vanhempiin taiteilijalegendoihin tutustumista. Humaltuneet kirjailijat kertoivat tupakansavun keskellä uskomattomia juttuja, ja romanssit ja ystävyydet syttyivät kaupungin yössä. Lopulta juhlat oli kuitenkin pakko lopettaa.

”Halusin pois siitä ympyrästä. Se oli sellainen Bermudan kolmio. Mullan alla on nyt osa niistä, jotka sinne jäivät. Olisin varmaan ollut yksi niistä, jos olisin jäänyt sinne pyörimään. Kyllä se oli tietoinen ajatus, että pelastautukoon ken voi.”

”Ei töistä pois jääty siksi, että on kankkunen. Ei, ei.”

Mauranen muutti silloisen miehensä kanssa Veikkolaan ja hankki kaksi kissaa, joiden luokse oli pakko palata iltaisin.

”Nykyisinhän nuoret eivät juuri juo, ne vain punnertavat. On ihan tervettä, että nykyajan nuoret näyttelijät jumppailevat, mutta paljosta ne jäävät paitsi. Oli ihanaa käydä asioita läpi ravintolassa, nauraa ja kuunnella juttuja. Eikä töistä pois jääty siksi, että on kankkunen. Ei, ei.”

 

70-luvulla nuori Mauranen oli monien muiden taiteilijoiden tavoin taistolainen. Arkistokuvissa hän seisoo Komin lavalla kuin uljas työn sankaritar, leuka pystyssä ja selkä suorana. Kaunisääninen näyttelijä lauloi myös Kom-teatterin levyillä. Levyt aiheuttivat totta kai perhekriisejä joka joulu.

”Isä oli upseeri, ja hän oli palvellut rintamalla. Vein aina Kom-teatterin levyn joululahjaksi kotiin. Isä yritti puhua minun kanssani niistä asioista, mutta äiti tuli heti hysteeriseksi. Aina sieltä lähdettiin ovet paukkuen.”

”Taistolaisuudessa oli kestävää ajatus solidaarisuudesta maailman ihmisiä kohtaan, kärsiviä kohtaan.”

Taistolaisuus katosi historian hämäriin, mutta Maurasen mielestä ajan hengessä oli paljon arvokastakin.

”Taistolaisuudessa oli kestävää ajatus solidaarisuudesta maailman ihmisiä kohtaan, kärsiviä kohtaan. Ja rauha, sitä olen aina puolustamassa. Sota on kauheinta mitä on, ja se on miesten tekosia. Joku poika lähettää pommeja, ja toinen poika lähettää omansa. Yksi hullu on Amerikassa, toinen hullu Pohjois-Koreassa ja kolmas Venäjällä.”

 

Vilkkaan nuoruuden jälkeen kotielämä maistuu hyvältä. Omakotitalo järven rannalla on kaunis, valoisa ja elegantti, täynnä taideteoksia, lasia, pehmoisia lukunurkkauksia, vehreitä huonekasveja ja kauniita yksityiskohtia. Keittiöstä näkee suoraan pyöreän ruokapöydän luo, niin että kokkaillessa voi pitää ystäville seuraa. Seinänkokoiset ikkunat antavat järvenselälle.

Mauranen ja Nuru nauttivat joka päivä hyvästä ruuasta, ja perhe ja ystävät ovat tervetulleita.

”Pekasta tuli turvasatama. Edellisessä liitossa ei oikein puhuttu, mutta Pekan kanssa puhutaan.”

Pariskunta tapasi Tukholmassa 25 vuotta sitten yhteisen ystävän luona. Maurasen sydän oli särkynyt edellisestä erosta eikä uusi suhde tuntunut ajankohtaiselta, mutta vähitellen Nurusta tuli yhä tärkeämpi.

”Pekasta tuli turvasatama. Edellisessä liitossa ei oikein puhuttu, mutta Pekan kanssa puhutaan. Välillä huudetaan kuin rajapirut, mutta se menee ohi. Emme kanna koskaan kaunaa.”

 

Mauraselle rakkaus on tärkeää, mutta kaikkein tärkeintä naiselle on itsenäisyys. Jokaisen tytön kannattaisi haaveilla urasta eikä unelmien prinssistä.

”Takavuosien naiset olivat täysin miesten armoilla, varsinkin sodan jälkeen. Miehet tulivat sekapäisinä sodasta, mutta erota ei voinut. Nykyisin onneksi voi. On hyvä että naisia ei enää kannusteta pelkästään kotiäideiksi. Tyttöjen koulutuksen tärkeydestä puhutaan aina kehitysmaiden yhteydessä, mutta yhtä tärkeää se on täällä meilläkin.”

Toive omasta lapsesta jäi toteutumatta. Kun elämäntilanne antoi myöten, aika oli käymässä vähiin.

”Olisin ollut ylihuolehtiva äiti, jos olisin saanut vanhana lapsen.”

”Pohdin sitä hirveästi kun aloitimme yhteisen elämän Pekan kanssa. Olin 42-vuotias ja ajattelin, että kun lapsi syntyisi, olisin jo 43. Olisin ollut ylihuolehtiva äiti, jos olisin saanut vanhana lapsen. Enkä olisi silloin jaksanut enää samalla tavalla lastenhoitoa, valvomista ja muuta. Ajattelin että olisin jo 60, kun lapsi olisi teini. Ajatus ei tuntunut minulle hyvältä.”

Päätöstään hän suri pitkään.

”Lapsen hankkiminen olisi voinut olla katastrofi, eikä minulla ollut rohkeutta ottaa sitä riskiä. Se oli se päätös. Olin siinä mamero. Oli iso juttu luopua siitä, ja se sattui, mutta ei se enää satu.”

 

Nurun kolmesta lapsesta jutellessa Maurasen hymy on herkässä.

”Pekan lapsista on tullut minulle tosi tärkeitä.”

Kolme nyt jo aikuista lasta käyvät usein vierailulla. Mukana on jo lapsenlapsia, pikku taaperoita, joiden vuoksi koriste-esineet nostetaan ylös turvaan.

”Joskus erehdyn komentamaan lapsia jyrkästi. Sehän on kai nykypäivänä kielletty.”

Elämän varrelle sattuneet bonuslapset ovat rakkaita, vaikka uusperhe-elämässä on haasteensa.

”Olen ollut niin monissa paikoissa äitipuolena. Siinä on vaikea rooli.”

Maurasen silmiin syttyy ilkikurinen hohde.

”Jonain päivänä kirjoitan pahan äitipuolen päiväkirjan. Latelen siihen ja kuolen pois ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään.”

Kuka?

Rea Mauranen, 68, teatteri- ja elokuvanäyttelijä.

Työskennellyt mm. Kansallisteatterissa. Palkittu Jussi-patsaillaelokuvista Tulipää ja Neitoperho.

Työskennellyt 70-luvulla taistolaisessa Kom-teatterissa

Julkaissut useita äänilevyjä.

Asuu Veikkolassa puolisonsa Pekka Nurun kanssa.