Lasten syöpäosason ylilääkärinä 27 vuotta työskennellyt Ulla Pihkala teki urallaan merkittäviä lääketieteellisiä läpimurtoja, mutta tunsi myös avuttomuutta kuoleman edessä.

”Jos tämä lapsi kuolee, niin sinun urasi, Ulla, on tässä talossa loppu. Onko selvä?”

Niin Lastenklinikan esimies ohjeisti Ulla Pihkalaa, kun hän oli erikoistumassa lasten syöpälääkäriksi vuonna 1980 ja valmistautumassa elämänsä ensimmäiseen luuydinsiirtoon. Sitä ennen Suomessa oli tehty vasta neljä luuydinsiirtoa, ja potilaat olivat kuolleet lyhyessä ajassa erilaisiin komplikaatioihin. Lastenklinikan uusi veri- ja syöpätautien osasto 10 oli juuri avattu, ja leukemiapotilaista vain 40 prosenttia jäi henkiin. Luuydinsiirrot olivat uusinta uutta.

Ulla oli 35-vuotias, ja kaikki hänen tietonsa luuydinsiirrosta oli kirjaviisautta. Sitäkin oli tuohon aikaan vain niukasti tarjolla. Kahdeksanvuotias Mira sairasti akuuttia myelooista leukemiaa, ja hänen 10-vuotias veljensä oli lupautunut luovuttajaksi.

”Koska vaihtoehtona oli varma kuolema, piti uskaltaa yrittää”, Ulla kirjoittaa helmikuussa ilmestyneessä kirjassaan Osasto 10. Toivoa ja taistelua, jossa hän kertoo työstään syöpäsairaiden lasten parissa ja taistelustaan parempien hoitotulosten puolesta.

”Jos tämä lapsi kuolee, niin sinun urasi, Ulla, on tässä talossa loppu.”

Luuydinsiirto oli 80-luvun alussa Ullan mukaan suurta seikkailua, niin vaikeasti hallittava prosessi se vielä oli. Mirasta tuli kuitenkin Suomen ensimmäinen luuydinsiirrolla parantunut leukemiapotilas, eikä Ulla saanut potkuja. Sen sijaan hänestä tuli lasten syöpähoidon uranuurtaja Suomessa. Hän työskenteli osasto 10:n vastuullisena ylilääkärinä 27 vuotta, koulutti uransa aikana 25 syöpälääkäriä, ohjasi 10 väitöskirjaa ja oli vahvasti vaikuttamassa siihen, että lasten syöpähoidoista tuli Suomessa Euroopan huippua.

Ullan uran alussa vain 45 prosenttia syöpään sairastuneista lapsista parani, mutta 2000-luvulla lukema on noussut 82 prosenttiin.

Sukupuolisyrjintää

Ulla päätti ryhtyä kunnanlääkäriksi lukioiässä. Hän oli matemaattisesti lahjakas, ja lääketiede ja ihmisten auttaminen kiehtoivat. Pappi-isä ja Sibelius-Akatemian käynyt musiikinopettajaäiti kannustivat tytärtään akateemiselle uralle.

Valmistuttuaan Ulla työskentelikin kunnanlääkärinä Karjaalla kolme vuotta ja meni sitten Lastenklinikalle erikoistumaan lastenlääkäriksi. Ulla teki väitöskirjan imeväisten raudantarpeesta.

”Kakarat ovat aivan ihania potilaita, rehellisiä ja vilpittömiä. Heihin saa yleensä hyvän kontaktin”, Ulla kehuu.

Mutta eteneminen 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa ei ollutkaan naiselle helppoa. Ulla haki lastentautien koulutusvirkaa eli apulaislääkärin virkaa Hyksissä useita kertoja, mutta ei saanut.

”Minun nuoruudessani oli aivan selvää, että naisia sorrettiin. Miehet ratsastivat aina y-kromosomilla ohitse, vaikka heillä oli vähemmän meriittejä. Olenkin sanonut kouluttamilleni naislääkäreille, ettei se riitä, että on parempi kuin pojat. Pitää olla 50 kertaa parempi. Mutta onneksi se ei ole vaikeaa”, hän sanoo ja nauraa. Ulla itse roikkui sijaisuuksissa kolmisen vuotta.

”Ei riitä, että on parempi kuin pojat. Pitää olla 50 kertaa parempi. Mutta onneksi se ei ole vaikeaa.”

Ullan aloitellessa uraansa moderni lasten syöpätautioppi eli lastenonkologia ei ollut vielä rantautunut Suomeen. Diagnostiikka oli puutteellista, resurssit olemattomat eikä lapsia varten koulutettua henkilökuntaa vielä ollut, Ulla kertoo. Vaikka suurin osa potilaista kuoli, perheille ei kerrottu ennusteista suoraan. Tästä asenteesta johtuen eräskin lapsi kävi hoidoissa lapsenhoitajansa kanssa, vaikka hän oli jo elämänsä viime metreillä.

Aluksi Ulla hoiti melkein kaikki Suomen leukemia- ja luuydinsiirtopotilaat, ja päivät olivat hektisiä. Kerran osastolle oli juuri tullut uusi, kipeä potilas, joka odotti tutkimusta, kotiinlähtijän reseptit piti kirjoittaa, osastolla oleville piti määrätä nestettä ja lääkkeitä, kiireellisiä röntgenlähetteitä piti kirjoittaa, ja kaiken lisäksi edellisenä päivänä kuolleen potilaan vanhemmat halusivat tavata Ullan. Hän ihmetteli stressaantuneena kokeneelle osastonhoitajalle, mistä aloittaa.

”Jospa sinä nyt otat ne kuolleen lapsen vanhemmat ensin vastaan. Pysähdyt kaikessa rauhassa heidän kanssaan ja unohdat muun siksi aikaa”, hoitaja sanoi.

Osastonhoitajan sanat osoittautuivat opetukseksi, joka jäi Ullalle loppuelämäksi mieleen: kuoleman edessä pitää pysähtyä.

”Jokainen kuolema on erilainen”

Koko pitkän uransa aikana Ulla ei tottunut kuolemaan.

”Ihmisen poistuminen maailmasta lopullisesti on aina yhtä vavahduttavaa, ja jokainen kuolema erilainen”, hän sanoo.

Lisäksi Ulla on joutunut käsittelemään sitä, ettei ole pystynyt pelastamaan itseensä luottanutta lasta.

”Nuorena pystyin pitämään kulisseja yllä, mutta vanhempana huomasin, ettei se ole tarpeen. Kaikilla ihmisillä on tunteet, eikä niitä tarvitse hävetä ja peitellä. Jos tulee tippa linssiin, eivät vanhemmat ole yleensä pahoillaan, päinvastoin. Tunteita saa olla, mutta ne eivät saa olla ylitsevuotavia. Vanhempien ei pidä alkaa lohduttaa lääkäriä, vaikka olen nähnyt sitäkin.”

Kuolettavasta diagnoosista kertomista Ulla vertaa hypyksi mereen ilman pelastusrengasta.

”Jokainen räpistelee tyylillään. Mutta kun ikää ja uraa alkaa olla takana, vanhemmat osaa kohdata paremmin.”

”Kaikilla ihmisillä on tunteet, eikä niitä tarvitse hävetä ja peitellä.”

Murheiden lisäksi Ulla on kokenut hienoja onnistumisia, kun lähes varman kuolemantuomion saanut lapsi onkin saatu pelastettua, ja vanhemmat ovat itkeneet onnesta. Hän on saanut todistaa lääketieteellisiä läpimurtoja, kun uusia hoitomenetelmiä ja lääkkeitä on otettu käyttöön. Mutta ennen kaikkea hän on oppinut, että kuoleman keskelläkin lapset ovat aina lapsia. He ovat läiskytelleet onnellisina kylpyammeessa iltapesulla ja riemuinneet, jos ovat saaneet luvan valvoa vähän myöhempään ja katsoa jännittävää tv-ohjelmaa.

Uusia tuulia Amerikassa

Koska Ulla ei saanut 1980-luvun alussa Suomesta virkaa, näytti siltä, että lähtö Lastenklinikalta olisi edessä. Kun potilaiden vanhemmat saivat kuulla siitä, he keräsivät pitkän nimilistan Ullan jäämisen puolesta ja veivät sen Lastenklinikan esimiehelle. Se herätti silloisen ylilääkärin, professori Niilo Hallmanin, ja hän ehdotti, että Ulla lähtisi Yhdysvaltoihin opiskelemaan syöpähoidon perusteita ja uusimpia tuulia.

Vuonna 1983 Ulla lähtikin Clevelandin yliopistolliseen sairaalaan opiskelemaan lasten hematologiaa ja onkologiaa.

”Amerikassa oli enemmän resursseja, rahaa ja potilaita. Suunnilleen kaikki mitä tiedän, on sieltä kotoisin, ja silloin luomani suhteet ovat hyödyttäneet koko Suomen syöpähoitoa.”

Ulla pääsi jäseneksi Childrens Cancer Study Groupiin, johon kuului yli 60 yliopistosairaalaa. Yhdistys ajoi yhteisiä hoitoprotokollia, ja Ulla sai kuulla uusimmista menetelmistä.

”Joka kymmenennellä luuydinsiirtopotilaalla ei ollut rahoitusta, ja heidät jätettiin kuolemaan.”

Amerikassa Ulla näki myös sen, mitä eriarvoisuus tarkoittaa.

”Hoitokokouksissa katsottiin aina ensimmäisenä, kuka potilaan hoidon maksaa: vakuutusyhtiö vai ehkäpä jokin uskonnollinen varainkeruujärjestö. Joka kymmenennellä luuydinsiirtopotilaalla ei ollut rahoitusta, ja heidät jätettiin kuolemaan. Olin pöyristynyt enkä voinut ymmärtää, että näin menetellään niin sanotussa sivistyneessä maassa.”

Yhdysvalloissa ollessaan Ulla haki Lastenklinikan syöpäosaston ylilääkärin virkaa, ja tuli 41-vuotiaana valituksi.

Ylilääkärinä Ullan piti päättää, otetaanko potilaalle uusia, kalliita hoitomenetelmiä käyttöön, yritetäänkö hyvin vaikeaa jättihoitoa vai siirrytäänkö saattohoitoon.

”Olen aina ollut hyvin määrätietoinen ja jämpti ja kuullut, että johdossani on varma olla. Minulta on aina saanut ohjeet siitä, miten toimitaan. Voi olla, että olen ollut joskus liiankin tiukka, mutta en koskaan ilkeä.”

”Olen tuntenut suurta paloa työhöni.”

Työssään Ulla oppi myös taistelemaan rahasta. Hän puhui jatkuvasti uusien virkojen puolesta, mutta useimmiten turhaan.

”Lahjoitukset ovat olleet osasto 10:n elinehto, ei se ole yhteiskunnan varoilla pyörinyt. Tukiyhdistykset ovat kustantaneet monia lääkärin ja hoitajan virkoja sekä ulkomaisia opintomatkoja.”

Ulla on tyytyväinen Uuden Lastensairaalan valmistumiseen, vaikka hänen mukaansa se tulee 20 vuotta myöhässä. Hän muistuttaa, että nykyinen lastensairaala rakennettiin sotien aikana, ja työntekijät ovat saaneet tottua homeen hajuun ja veden valumiseen nurkissa.

Tiedettä ja tutkimuksia

Vaikka Ullan työ oli raskasta, hän jaksoi sen ”hurjan motivoituneena”.

”Olen tuntenut suurta paloa työhöni.”

Vastapainoa työhön toi vuosittainen muutaman kuukauden tutkimusvapaa, jolloin hän keskittyi tieteen tekoon ja ohjasi väitöskirjaoppilaita. Ullan pääasiallisia tutkimusaiheita ovat olleet neuroblastooma eli lasten kiinteä syöpä, leukemia, luuydinsiirrot ja lasten aivokasvaimet.

Maailmanlaajuisesti tärkein Ullan tutkimustulos julkaistiin vuonna 1990, kun hän oli sattumalta huomannut, että potilaat eivät immunisoidu leukosyyttivapaille verituotteille. Hänen tutkimuksensa ansiosta niihin syttyi maailmanlaajuinen kiinnostus, ja muutamassa vuodessa ne tulivat standardikäyttöön ympäri maailman.

”Se nosti vähän itsetuntoa, mutta innosti ennen kaikkea tekemään lisää tutkimusta. Tieteentekemiselle tulee ahneeksi”, Ulla sanoo hymyillen.

”Elämä on niin hauras ja arvaamaton. Nykyhetkestä pitäisi osata nauttia.”

Kun Ulla oli siirtymässä neljä vuotta sitten eläkkeelle, hän oli suunnitellut ottavansa koiranpennun ja aloittavansa vapaaehtoistyön. Sitten hänen elämänsä muuttui kertalaakista: hän tapasi Simon, metsänhoitajan, ja avioitui pian tämän kanssa. Nyt pari viettää yhdessä aikaa kesäpaikassaan Saimaalla ja nauttii luonnosta. He kalastavat, ravustavat, sienestävät ja marjastavat sekä valokuvaavat.

Tärkein elämänoppi, jonka Ulla on oivaltanut työssään, on arjen arvostamisen tärkeys.

”Elämä on niin hauras ja arvaamaton. Nykyhetkestä pitäisi osata nauttia. Onni koostuu hyvistä pienistä asioista.” 

Näin johdin

1. Linjani oli luotettava ja johdonmukainen.

2. Kyky tehdä päätöksiä ja toimia niiden mukaan on tärkeä.

3. Alaisten pitää voida luottaa johtajaan. Johtajan on puolustettava alaisiaan.

4. Koko urani ajan lasten syöpäosaston vetäjänä ainoa pysyvä olotila oli muutos. Se edellytti rohkeutta ja innovaatiokykyä sekä kykyä luovaan ongelmanratkaisuun.

5. Oli saatava koko tiimi puhaltamaan yhteen hiileen. Piti olla kykyä ja kykyä delegoida.

 

Kuka?

Ulla Pihkala, 72.

Työskenteli Lastenklinikan osasto 10:n eli syöpäosaston ylilääkärinä 27 vuotta.

Jäi eläkkeelle neljä vuotta sitten.

Harrastaa muun muassa Lapissa vaeltamista ja valokuvaamista.

Perheeseen kuuluu aviomies Simo.

Estelle&Thild -kosmetiikkabrändin perustaja Pernilla Rönnberg arvostaa luonnonmukaisuutta myös omissa elämäntavoissaan. Luksuskoti sijaitsee meren äärellä, ja metsässä liikkuminen antaa energiaa bisnesarkeen.

Luomun edelläkävijä

Pernilla Rönnberg istuu perustamansa Estelle & Thild -kosmetiikkamerkin toimiston aulassa Artillerigatanilla Tukholman Östermalmissa. Aula on sisustettu vaaleilla pastellisävyillä ja seinällä on suuria, hempeitä kukkia niin kuin luomumerkille sopii.

”Kun perustin Estelle & Thildin kymmenen vuotta sitten, luomuruuat olivat kaupoissa eri osastoilla ja luomukosmetiikan valikoima oli todella pieni”, Rönnberg sanoo.

Nyt tilanne on todellakin muuttunut. Luomu, ekologisuus ja vegaanisuus ovat megatrendejä, ja se näkyy Estelle & Thildin vakaana kasvuna. Yrityksen liikevaihto on 47 miljoonaa kruunua eli vajaa viisi miljoonaa euroa ja työntekijöitä on 15. Tänä vuonna Estelle & Thild lanseerasi ihonhoitotuotteiden rinnalle meikkisarjan.

Estelle & Thild on luomukosmetiikan markkinajohtaja kotimaassaan, ja Suomi on heidän suurin vientimarkkinansa.

”Tällä hetkellä on kaksi voimakasta meikkitrendiä, no make up -trendi ja näyttävät glittermeikit. Me teemme pohjoismaiseen tyyliin sopivia, luonnollisia arkimeikkejä.”

Estelle & Thild on luomukosmetiikan markkinajohtaja kotimaassaan, ja Suomi on heidän suurin vientimarkkinansa.

”Suomalaiset ja ruotsalaiset naiset ovat hyvin samanlaisia ja samantyylisiä ja kiinnostuneita luomusta. Tanska on luomun edelläkävijä, ja tuotteemme valmistetaan siellä. Pohjoismaista norjalaiset ovat vähiten kiinnostuneita luomusta.”

Rönnberg viettää viimeisiä päiviään toimistolla ennen kolmannen lapsensa syntymää. Kaksi vanhempaa lasta, Estelle ja Mathilde, joiden mukaan Rönnbergin yritys on nimetty, ovat 12- ja 14-vuotiaita.

Hevosjuttuja delissä

Östermalmilla kaikki hienostuneen kaupunkielämän palvelut ovat aivan nurkan takana. Pernillan suosikkilounaspaikka on Broms lähellä Karlaplania. Se on muutaman vuoden ikäinen huipputrendikäs deli, joka tarjoaa niin aamiaista, brunssia, lounasta, illallista kuin take awaytakin. Seinillä on tummanruskeaa kaakelia, ja lounasasiakkaina on bisnesväkeä ja paikallisia pikkuvauvojen äitejä rattaineen ja Louis Vuittonin ja Chanelin laukkuineen.

”En halua ostaa mitään teollisesti tuotettua ruokaa.”

”Suosikkejani ovat vihermehut ja chiavanukkaat tuoreilla marjoilla. Haen täältä usein myös ruokaa kotiin työpäivän jälkeen.”

Ruokavalinnoissaankin Pernilla suosii luomua.

”En halua ostaa mitään teollisesti tuotettua ruokaa.”

Lounaaksi Pernilla ottaa lohisashimin, jossa on raa'an lohen lisäksi mangoa, avokadoa, seesaminsiemeniä ja ponzu-kastiketta.

Paikalla on Pernillan tuttuja, ja poskisuudelmia vaihdellaan. Lounaspuhe kääntyy ratsastukseen, sillä Pernillalla on omia hevosia.

”Ratsastaminen on suorastaan meditatiivista. Rakastan myös laskettelua ja tennistä, mutta työn ja perheen lisäksi ihan kauheasti ei jää harrastuksille aikaa.”

Eläimet ovat olleet aina Pernillalle erittäin tärkeitä.

”Uskon, että eläimet voivat olla iloisia tai surullisia. Niillä on samanlaiset tunteet kuin meilläkin.”

Kuninkaallisia sisustusesineitä

Kivenheiton päässä lounaspaikasta on Pernillan suosikkikukkakauppa Bruun. Sieltä toimitetaan kukat Estelle & Thildin toimistoon kerran viikossa, ja sieltä Pernilla hakee kukkia myös kotiinsa Lidingöön vähintään yhtä usein.

Pernillan suosima sisustusliike hoitaa myös kuninkaallisten sisustusasioita.

”Suosikkikukkani vaihtelee kauden mukaan, tällä hetkellä se taitaa olla hortensia.”

Ovelle tulee tervehtimään kukkakauppiaan mopsi Macka, joka ei lähde ovesta omin luvin ulos vilkkaalle Karlavägenille.<EP,1>Pernillan maku tunnetaan täällä, ja hänelle rakennetaan muodikas kimppu, jossa on niin vaaleaa hortensiaa kuin vanhan roosan värisiä ruusujakin.

Kun kukat on hankittu, piipahdetaan nurkan takana hakemassa sisustusputiikista muutama tyyny ja sisustusesine. Pernillan kotona on remontti, ja olohuone kaipaa pientä päivitystä. Kaupasta juoksee perään Pierre & Peters -putiikin Pierre  kullanvärisen kynttilänjalan kanssa.

”Hän hoitaa myös kuninkaallisten sisustusasioita.”

Saariston lapset

Lidingö Tukholman kupeessa on juuri se paikka, jota ruotsinristeilyllä ihastellaan aamiaispöydän ikkunoista vähän ennen kuin laiva lipuu satamaan.

”Kaikki Tukholmaan menevä laivaliikenne menee tästä ohi”, Pernilla näyttää olohuoneen valtavista ikkunoista, jotka avautuvat Skurusundin salmeen. Rannassa uiskentelee kaksi joutsenta.

70-luvulla rakennetun talon merenpuoleinen piha on remontoitu muutama vuosi sitten. Tällä hetkellä remontissa on talon alaosa, ja siihen valmistuu yksi uusi kerros.Modernissa uima-altaassa kelluu kesän jäljiltä ylösalaisin vihreä uimalelu ja olohuoneen pitkän betonitason alla lojuu hover board.

Mathilde, 12, on tullut koulusta, tulee tervehtimään ja livahtaa omaan huoneeseensa.

”Luulen, että he ovat edelleen ylpeitä siitä, että yritys on heidän mukaansa nimetty. Muuten he ovat kuin ketkä tahansa teinit ja pitävät minua niin nolona, etten saa mennä autosta ulos, kun vien heidät kouluun.”

Pernilla on syntynyt Lidingössä ja paluumuutti sinne perheensä kanssa reilut kymmenen vuotta sitten.

"Yksinkertaisesti ihastuimme tähän rauhoittavaan näköalaan.”

Taidetta ja pehmolelukasoja

Suurta olohuonetta hallitsee valtavan, kodikkaan löhöilysohvan lisäksi kaksi ranskanbulldoggia, Ashton ja Tiger. Sohvan takana on pienen vuoren kokoinen läjä pehmoleluja, joista toinen bulldogeista valitsee yhden, minkä jälkeen toinen aloittaa nahistelun lelusta. Välillä Mathilde tulee huoneestaan hakemaan nuoremman ja eloisamman Tigerin rauhoittumaan.

”Tunnen rodun hyvin, niiden luonne on meille juuri sopiva. Ja ne olivat niin söpöjä!” Pernilla perustelee kaksi- ja neljävuotiaiden koirien hankintaa. ”Ne eivät tarvitse ihan kauheasti ulkoilua. Mieheni vie ne yleensä ulos iltaisin.”

”En ole niin kauhean kiinnostunut yksityiskohdista, mutta pidän kyllä designista.”

Perheessä pidetään eläinten lisäksi valokuvataiteesta. Seinällä on muun muassa ruotsalaisen muusikon ja valokuvataitelijan Jacob Felländerin teoksia. Marmorikuvioidulla sivupöydällä on iso pino Net-a-Porter-nettikaupan Porter-muotilehtiä. Maljakko on Svensk Tennistä, jota Ruotsin Marimekoksikin kutsutaan.

”En ole niin kauhean kiinnostunut yksityiskohdista, mutta pidän kyllä designista”, Pernilla sanoo ja nauraa, kun sivupöydällä olevan patsaan tekijä ei heti muistu mieleen.

Tyttöenergiaa bisneksessä

Lidingössä ehkä tärkeintä Pernillalle on kuitenkin lyhyt matka luontoon. Se tasapainottaa kaupunki- ja bisnesarkea. ”Rakastan työtäni ja olen aina tehnyt paljon töitä. Uskon, että olen siksi ollut parempi äitikin. Työn vastapainona haluan käydä luonnossa pitkillä kävelyillä ja niin teenkin joka viikonloppu.”

Hän odottaa, että pääsee pian taas juoksemaan, sillä raskauden loppuvaiheessa se ei enää onnistu.

”Kun isommat lapseni olivat pieniä, opiskelin kauppakorkeakoulussa ja perustin yritykseni. Olen silti aina ehtinyt viettää tosi paljon aikaa lasteni kanssa.”

Täyspitkää ruotsalaista äitiyslomaa yrittäjä ja toimitusjohtaja ei aio pitää, mutta ehtii hän silti rauhoittua nauttimaan perhe-elämästä.<EP,1>”Kun isommat lapseni olivat pieniä, opiskelin kauppakorkeakoulussa ja perustin yritykseni. Olen silti aina ehtinyt viettää tosi paljon aikaa lasteni kanssa.”

Bisnes on hyvällä kasvu-uralla, ja Pernilla on löytänyt yritykseensä hyvän tiimin, johon hän luottaa.

”Meillä on tosi energinen girl power -meininki. Aluksi jouduin tekemään ihan kaiken itse, joten nykyään on ihanaa, kun voin delegoida hommia luotettaville alaisille. Pomona pidän siitä, kun ihmiset kasvavat tehtävissään, ja voin antaa heille lisää vastuuta.”

Kuka?

Pernilla Rönnberg, 42, on ruotsalaisen luomukosmetiikkamerkin Estelle & Thildin perustaja ja toimitusjohtaja.

Asuu miehensä sekä vastasyntyneen vauvan ja 14- ja 12-vuotiaiden lastensa kanssa Lidingössä Tukholman kupeessa.

Parasta kodissa: merelle avautuvat suuret ikkunat, joista näkee vuodenaikojen vaihtelun.

Eurooppa yhtenee, mutta muoti pysyy eri maissa erilaisena, vakuutti muotijuttu 1990.

  Vaikka Eurooppa yhdistyy, eri maiden naiset säilyttävät erityispiirteensä, vakuutti humoristinen muotijuttu. Se ilmestyi 1990, viisi vuotta ennen kuin Suomesta tuli EU:n jäsenvaltio. Saksattaria kehuttiin Margaret Thatcherin lisäksi "tosimiehiksi" - eikä Angela Merkelistä edes tiedetty siihen aikaan. Jämäkkyyttä kuvassa olevan saksattaren tyyliin antoi myös Escadan bleiserin muodikas leveä hartialinja.