Lasten syöpäosason ylilääkärinä 27 vuotta työskennellyt Ulla Pihkala teki urallaan merkittäviä lääketieteellisiä läpimurtoja, mutta tunsi myös avuttomuutta kuoleman edessä.

”Jos tämä lapsi kuolee, niin sinun urasi, Ulla, on tässä talossa loppu. Onko selvä?”

Niin Lastenklinikan esimies ohjeisti Ulla Pihkalaa, kun hän oli erikoistumassa lasten syöpälääkäriksi vuonna 1980 ja valmistautumassa elämänsä ensimmäiseen luuydinsiirtoon. Sitä ennen Suomessa oli tehty vasta neljä luuydinsiirtoa, ja potilaat olivat kuolleet lyhyessä ajassa erilaisiin komplikaatioihin. Lastenklinikan uusi veri- ja syöpätautien osasto 10 oli juuri avattu, ja leukemiapotilaista vain 40 prosenttia jäi henkiin. Luuydinsiirrot olivat uusinta uutta.

Ulla oli 35-vuotias, ja kaikki hänen tietonsa luuydinsiirrosta oli kirjaviisautta. Sitäkin oli tuohon aikaan vain niukasti tarjolla. Kahdeksanvuotias Mira sairasti akuuttia myelooista leukemiaa, ja hänen 10-vuotias veljensä oli lupautunut luovuttajaksi.

”Koska vaihtoehtona oli varma kuolema, piti uskaltaa yrittää”, Ulla kirjoittaa helmikuussa ilmestyneessä kirjassaan Osasto 10. Toivoa ja taistelua, jossa hän kertoo työstään syöpäsairaiden lasten parissa ja taistelustaan parempien hoitotulosten puolesta.

”Jos tämä lapsi kuolee, niin sinun urasi, Ulla, on tässä talossa loppu.”

Luuydinsiirto oli 80-luvun alussa Ullan mukaan suurta seikkailua, niin vaikeasti hallittava prosessi se vielä oli. Mirasta tuli kuitenkin Suomen ensimmäinen luuydinsiirrolla parantunut leukemiapotilas, eikä Ulla saanut potkuja. Sen sijaan hänestä tuli lasten syöpähoidon uranuurtaja Suomessa. Hän työskenteli osasto 10:n vastuullisena ylilääkärinä 27 vuotta, koulutti uransa aikana 25 syöpälääkäriä, ohjasi 10 väitöskirjaa ja oli vahvasti vaikuttamassa siihen, että lasten syöpähoidoista tuli Suomessa Euroopan huippua.

Ullan uran alussa vain 45 prosenttia syöpään sairastuneista lapsista parani, mutta 2000-luvulla lukema on noussut 82 prosenttiin.

Sukupuolisyrjintää

Ulla päätti ryhtyä kunnanlääkäriksi lukioiässä. Hän oli matemaattisesti lahjakas, ja lääketiede ja ihmisten auttaminen kiehtoivat. Pappi-isä ja Sibelius-Akatemian käynyt musiikinopettajaäiti kannustivat tytärtään akateemiselle uralle.

Valmistuttuaan Ulla työskentelikin kunnanlääkärinä Karjaalla kolme vuotta ja meni sitten Lastenklinikalle erikoistumaan lastenlääkäriksi. Ulla teki väitöskirjan imeväisten raudantarpeesta.

”Kakarat ovat aivan ihania potilaita, rehellisiä ja vilpittömiä. Heihin saa yleensä hyvän kontaktin”, Ulla kehuu.

Mutta eteneminen 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa ei ollutkaan naiselle helppoa. Ulla haki lastentautien koulutusvirkaa eli apulaislääkärin virkaa Hyksissä useita kertoja, mutta ei saanut.

”Minun nuoruudessani oli aivan selvää, että naisia sorrettiin. Miehet ratsastivat aina y-kromosomilla ohitse, vaikka heillä oli vähemmän meriittejä. Olenkin sanonut kouluttamilleni naislääkäreille, ettei se riitä, että on parempi kuin pojat. Pitää olla 50 kertaa parempi. Mutta onneksi se ei ole vaikeaa”, hän sanoo ja nauraa. Ulla itse roikkui sijaisuuksissa kolmisen vuotta.

”Ei riitä, että on parempi kuin pojat. Pitää olla 50 kertaa parempi. Mutta onneksi se ei ole vaikeaa.”

Ullan aloitellessa uraansa moderni lasten syöpätautioppi eli lastenonkologia ei ollut vielä rantautunut Suomeen. Diagnostiikka oli puutteellista, resurssit olemattomat eikä lapsia varten koulutettua henkilökuntaa vielä ollut, Ulla kertoo. Vaikka suurin osa potilaista kuoli, perheille ei kerrottu ennusteista suoraan. Tästä asenteesta johtuen eräskin lapsi kävi hoidoissa lapsenhoitajansa kanssa, vaikka hän oli jo elämänsä viime metreillä.

Aluksi Ulla hoiti melkein kaikki Suomen leukemia- ja luuydinsiirtopotilaat, ja päivät olivat hektisiä. Kerran osastolle oli juuri tullut uusi, kipeä potilas, joka odotti tutkimusta, kotiinlähtijän reseptit piti kirjoittaa, osastolla oleville piti määrätä nestettä ja lääkkeitä, kiireellisiä röntgenlähetteitä piti kirjoittaa, ja kaiken lisäksi edellisenä päivänä kuolleen potilaan vanhemmat halusivat tavata Ullan. Hän ihmetteli stressaantuneena kokeneelle osastonhoitajalle, mistä aloittaa.

”Jospa sinä nyt otat ne kuolleen lapsen vanhemmat ensin vastaan. Pysähdyt kaikessa rauhassa heidän kanssaan ja unohdat muun siksi aikaa”, hoitaja sanoi.

Osastonhoitajan sanat osoittautuivat opetukseksi, joka jäi Ullalle loppuelämäksi mieleen: kuoleman edessä pitää pysähtyä.

”Jokainen kuolema on erilainen”

Koko pitkän uransa aikana Ulla ei tottunut kuolemaan.

”Ihmisen poistuminen maailmasta lopullisesti on aina yhtä vavahduttavaa, ja jokainen kuolema erilainen”, hän sanoo.

Lisäksi Ulla on joutunut käsittelemään sitä, ettei ole pystynyt pelastamaan itseensä luottanutta lasta.

”Nuorena pystyin pitämään kulisseja yllä, mutta vanhempana huomasin, ettei se ole tarpeen. Kaikilla ihmisillä on tunteet, eikä niitä tarvitse hävetä ja peitellä. Jos tulee tippa linssiin, eivät vanhemmat ole yleensä pahoillaan, päinvastoin. Tunteita saa olla, mutta ne eivät saa olla ylitsevuotavia. Vanhempien ei pidä alkaa lohduttaa lääkäriä, vaikka olen nähnyt sitäkin.”

Kuolettavasta diagnoosista kertomista Ulla vertaa hypyksi mereen ilman pelastusrengasta.

”Jokainen räpistelee tyylillään. Mutta kun ikää ja uraa alkaa olla takana, vanhemmat osaa kohdata paremmin.”

”Kaikilla ihmisillä on tunteet, eikä niitä tarvitse hävetä ja peitellä.”

Murheiden lisäksi Ulla on kokenut hienoja onnistumisia, kun lähes varman kuolemantuomion saanut lapsi onkin saatu pelastettua, ja vanhemmat ovat itkeneet onnesta. Hän on saanut todistaa lääketieteellisiä läpimurtoja, kun uusia hoitomenetelmiä ja lääkkeitä on otettu käyttöön. Mutta ennen kaikkea hän on oppinut, että kuoleman keskelläkin lapset ovat aina lapsia. He ovat läiskytelleet onnellisina kylpyammeessa iltapesulla ja riemuinneet, jos ovat saaneet luvan valvoa vähän myöhempään ja katsoa jännittävää tv-ohjelmaa.

Uusia tuulia Amerikassa

Koska Ulla ei saanut 1980-luvun alussa Suomesta virkaa, näytti siltä, että lähtö Lastenklinikalta olisi edessä. Kun potilaiden vanhemmat saivat kuulla siitä, he keräsivät pitkän nimilistan Ullan jäämisen puolesta ja veivät sen Lastenklinikan esimiehelle. Se herätti silloisen ylilääkärin, professori Niilo Hallmanin, ja hän ehdotti, että Ulla lähtisi Yhdysvaltoihin opiskelemaan syöpähoidon perusteita ja uusimpia tuulia.

Vuonna 1983 Ulla lähtikin Clevelandin yliopistolliseen sairaalaan opiskelemaan lasten hematologiaa ja onkologiaa.

”Amerikassa oli enemmän resursseja, rahaa ja potilaita. Suunnilleen kaikki mitä tiedän, on sieltä kotoisin, ja silloin luomani suhteet ovat hyödyttäneet koko Suomen syöpähoitoa.”

Ulla pääsi jäseneksi Childrens Cancer Study Groupiin, johon kuului yli 60 yliopistosairaalaa. Yhdistys ajoi yhteisiä hoitoprotokollia, ja Ulla sai kuulla uusimmista menetelmistä.

”Joka kymmenennellä luuydinsiirtopotilaalla ei ollut rahoitusta, ja heidät jätettiin kuolemaan.”

Amerikassa Ulla näki myös sen, mitä eriarvoisuus tarkoittaa.

”Hoitokokouksissa katsottiin aina ensimmäisenä, kuka potilaan hoidon maksaa: vakuutusyhtiö vai ehkäpä jokin uskonnollinen varainkeruujärjestö. Joka kymmenennellä luuydinsiirtopotilaalla ei ollut rahoitusta, ja heidät jätettiin kuolemaan. Olin pöyristynyt enkä voinut ymmärtää, että näin menetellään niin sanotussa sivistyneessä maassa.”

Yhdysvalloissa ollessaan Ulla haki Lastenklinikan syöpäosaston ylilääkärin virkaa, ja tuli 41-vuotiaana valituksi.

Ylilääkärinä Ullan piti päättää, otetaanko potilaalle uusia, kalliita hoitomenetelmiä käyttöön, yritetäänkö hyvin vaikeaa jättihoitoa vai siirrytäänkö saattohoitoon.

”Olen aina ollut hyvin määrätietoinen ja jämpti ja kuullut, että johdossani on varma olla. Minulta on aina saanut ohjeet siitä, miten toimitaan. Voi olla, että olen ollut joskus liiankin tiukka, mutta en koskaan ilkeä.”

”Olen tuntenut suurta paloa työhöni.”

Työssään Ulla oppi myös taistelemaan rahasta. Hän puhui jatkuvasti uusien virkojen puolesta, mutta useimmiten turhaan.

”Lahjoitukset ovat olleet osasto 10:n elinehto, ei se ole yhteiskunnan varoilla pyörinyt. Tukiyhdistykset ovat kustantaneet monia lääkärin ja hoitajan virkoja sekä ulkomaisia opintomatkoja.”

Ulla on tyytyväinen Uuden Lastensairaalan valmistumiseen, vaikka hänen mukaansa se tulee 20 vuotta myöhässä. Hän muistuttaa, että nykyinen lastensairaala rakennettiin sotien aikana, ja työntekijät ovat saaneet tottua homeen hajuun ja veden valumiseen nurkissa.

Tiedettä ja tutkimuksia

Vaikka Ullan työ oli raskasta, hän jaksoi sen ”hurjan motivoituneena”.

”Olen tuntenut suurta paloa työhöni.”

Vastapainoa työhön toi vuosittainen muutaman kuukauden tutkimusvapaa, jolloin hän keskittyi tieteen tekoon ja ohjasi väitöskirjaoppilaita. Ullan pääasiallisia tutkimusaiheita ovat olleet neuroblastooma eli lasten kiinteä syöpä, leukemia, luuydinsiirrot ja lasten aivokasvaimet.

Maailmanlaajuisesti tärkein Ullan tutkimustulos julkaistiin vuonna 1990, kun hän oli sattumalta huomannut, että potilaat eivät immunisoidu leukosyyttivapaille verituotteille. Hänen tutkimuksensa ansiosta niihin syttyi maailmanlaajuinen kiinnostus, ja muutamassa vuodessa ne tulivat standardikäyttöön ympäri maailman.

”Se nosti vähän itsetuntoa, mutta innosti ennen kaikkea tekemään lisää tutkimusta. Tieteentekemiselle tulee ahneeksi”, Ulla sanoo hymyillen.

”Elämä on niin hauras ja arvaamaton. Nykyhetkestä pitäisi osata nauttia.”

Kun Ulla oli siirtymässä neljä vuotta sitten eläkkeelle, hän oli suunnitellut ottavansa koiranpennun ja aloittavansa vapaaehtoistyön. Sitten hänen elämänsä muuttui kertalaakista: hän tapasi Simon, metsänhoitajan, ja avioitui pian tämän kanssa. Nyt pari viettää yhdessä aikaa kesäpaikassaan Saimaalla ja nauttii luonnosta. He kalastavat, ravustavat, sienestävät ja marjastavat sekä valokuvaavat.

Tärkein elämänoppi, jonka Ulla on oivaltanut työssään, on arjen arvostamisen tärkeys.

”Elämä on niin hauras ja arvaamaton. Nykyhetkestä pitäisi osata nauttia. Onni koostuu hyvistä pienistä asioista.” 

Näin johdin

1. Linjani oli luotettava ja johdonmukainen.

2. Kyky tehdä päätöksiä ja toimia niiden mukaan on tärkeä.

3. Alaisten pitää voida luottaa johtajaan. Johtajan on puolustettava alaisiaan.

4. Koko urani ajan lasten syöpäosaston vetäjänä ainoa pysyvä olotila oli muutos. Se edellytti rohkeutta ja innovaatiokykyä sekä kykyä luovaan ongelmanratkaisuun.

5. Oli saatava koko tiimi puhaltamaan yhteen hiileen. Piti olla kykyä ja kykyä delegoida.

 

Kuka?

Ulla Pihkala, 72.

Työskenteli Lastenklinikan osasto 10:n eli syöpäosaston ylilääkärinä 27 vuotta.

Jäi eläkkeelle neljä vuotta sitten.

Harrastaa muun muassa Lapissa vaeltamista ja valokuvaamista.

Perheeseen kuuluu aviomies Simo.

”Suhtaudun vaateketjuihin samoin kuin supermarketteihin. Jos on mahdollisuus valita, suosin mieluummin pieniä brändejä.” Housut Lemaire. Paita H&M. Sandaalit Samuji.
”Suhtaudun vaateketjuihin samoin kuin supermarketteihin. Jos on mahdollisuus valita, suosin mieluummin pieniä brändejä.” Housut Lemaire. Paita H&M. Sandaalit Samuji.

Yrittäjä Sara Karlsson viettää kesät ilmavissa vaatteissa Italian maaseudulla. Tyylissään hän satsaa silittämiseen ja sydämelliseen käytökseen.

Sara Karlsson on työskennellyt koko työelämänsä ajan muodin, designin, estetiikan ja luovuuden parissa. Siksi hän tietää, että vaate, joka tuntuu päällä helpolta ja ylelliseltä, on aina pitkän suunnittelu- ja tuotantoprosessin tulos.

”Loppuun asti mietityt ideat ovat yksinkertaisia niin designissa kuin elämässäkin. Jos jokin idea on monimutkainen tai tilanne tuntuu sekavalta, se on vielä kesken ja sen täytyy saada vielä kehittyä. Elämää ei voi hoputtaa.”

Sara innostuu luovasta ajattelusta, hyvästä suunnittelusta, hyvistä raaka-aineista ja taidokkaasta käsityöstä. Muodissa Saraa kiehtovat erityisesti pienet ja omaääniset brändi, kuten Deitas, The Row, Lemaire, Samuji, Ryan Roche ja Juslin Maunula. Hän ompelee vaatteita myös itse.

”Siinä oivaltaa, miten monta vaihetta laadukkaan vaatteen valmistamisessa on.”

Sara on aina pukeutunut vähäeleisesti, meikannut vähän ja tuntenut olonsa kotoisaksi epämuodollisissa tilanteissa, vaatteissa ja ympäristöissä.

”Lapsuudenkodissani kaikki oli konstailematonta mutta samaan aikaan rakkaudella laitettua ja jotenkin raikasta. Vietimme kesät saaristossa, söimme itse kalastettua kalaa joka päivä, poimimme metsämansikoita ja uimme meressä, joka ei oikeastaan koskaan ollut kovin lämmin.”

”Japanissa lääkäri voi määrätä potilaalleen lääkkeeksi metsässä oleskelua. Minusta se on innostava ajatus.”

Nykyään Sara viettää kesät maalla Italiassa.

”Teen töitä ulkona, syön ulkona, luen ulkona, torkun ulkona. Ulkoilmassa kaikki on parempaa. Uskon että ihmiselle tekee hyvää etsiä ympäriltään kauneutta: katsella kukkia, taidetta, kauniita maisemia, pilvenhattaroita. Olla lähempänä kaikkea sitä, mistä elämä syntyy. Viljellä jotain syötävää itse, vaikka vain salaattia ja yrttejä parvekelaatikoissa. Japanissa lääkäri voi määrätä potilaalleen lääkkeeksi metsässä oleskelua. Minusta se on innostava ajatus.”

Saran kesätyyli on mutkaton: asut ovat usein bikineitä ja uimapukuja, joiden ylle on heitetty jotain väljää ja viileää. Illalliselle hän pukeutuu kuitenkin aina rauhassa ja ajatuksella.

”Se antaa päiville ryhtiä ja juhlistaa yhdessä syömistä. Vaatteiden merkitystä maailmassa on helppo vähätellä, mutta minun mielestäni pukeutuminen on yksi niistä arkisista rutiineista, jotka ankkuroivat päivän.”

Saran mielestä tyyliä on vaikea erottaa ympäristöstä ja käytöstavoista.

”Tyyli on sanoissa, jotka päästämme suustamme, lahjoissa, joita annamme muille, tavassamme asetella hedelmät kulhoon ja kattaa – tai olla kattamatta – pöytä ateriaa varten. Sillä, viitsimmekö pitää huolta itsestämme ulkoisesti, on valtavan suuri vaikutus siihen, miten kannamme itsemme ja kohtaamme toiset ihmiset.”

Kuvaile tyyliäsi.

Vähäeleinen, konstailematon, inspiroitunut. Sensuellit kaapuvaatteet ovat erikoisalaani. Ylläni voi nähdä usein valkoisen eri sävyjä, vajaamittaisia housuja, laadukkaita neuleita ja villakangastakkeja, väljiä silkistä valmistettuja housuja, kimonoita ja mekkoja. Rakastan hyvin tehtyjä kenkiä ja vaatteita, jotka saavat käyttäjänsä rentoutumaan ja loistamaan. Ostan harvoin uutta, ja käytän samaa asua usein.

Millainen on luottoasusi?

Miellyn helposti erilaisiin univormuihin, joita saatan käyttää vuoden tai pari, ihan jatkuvasti. Musta ohut pooloneule yhdistettynä Stella McCartneyn valkoisiin vajaamittaisiin farkkuihin ja Célinen tennareihin on esimerkki tällaisesta. Kesällä käytän Samujin mekkoja ja silkkihousuja ja Stella McCartneyn silkkihaalareita.

Ketkä ovat vaikuttaneet tyyliisi?

Luonto, taide, kirjat, elokuvat, musiikki. Perheeni, ystäväni ja kaikki ihanat ihmiset, joiden kanssa saan työskennellä ja viettää aikaa. Ajan ilmiöt ja oman minän kirkastuminen vaikuttavat nekin olemiseen ja pukeutumiseen. Uskon, että mitä paremmin oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, sitä kauniimmalta sekä oma naama että muut ihmiset ja maailma alkavat näyttää. Silloin ei tarvitse tyylin tai meikin avulla yrittää olla jotain enemmän kuin on.

Tärkein tyylioivalluksesi?

15-vuotiaana tärkein asia maailmassa saattoi hetkellisesti olla jonkun tietyn kenkäparin hankkiminen, mutta tätä nykyä pidän isoimpana tyylisaavutuksena mielenrauhaa. Mietin palaveriin mennessäni ja sähköpostia lähettäessäni, mitä annan muille ihmisille. Aina kun mahdollista, tahtoisin sen olevan mieluummin näkemystä ja kirkkaita ideoita kuin sameaa vatvomista tai oman egon pönkitystä.

Mikä on rakkain vaatteesi?

Jokainen on sitä jollain hetkellä. Rakastan parasta mahdollista laatua kaikessa. Laatu tarkoittaa minulle taiturimaista suunnittelua, käsityötä ja hyviä raaka-aineita, mutta myös luovuutta, vapautta, aikaa ja hauskuutta. Siksi pidän erityisesti sympaattisista ja mukavista vaatteista, joita on tuotettu hyvässä ilmapiirissä maltilliseen tahtiin maltillinen määrä. Uskon, että vaatteiden kauneus ja viehätys on seurausta tästä.

Paras tyylivinkkisi?

Hyvä tyyli ei vaadi jatkuvia hankintoja. Hyvien yöunien, kynsiharjan, silitysraudan, teippirullan ja sydämellisen käytöksen avulla pääsee pitkälle. Silitän jopa valkoisen t-paidan. Pieni vaiva, suuri merkitys.

Mistä asusteesta et luovu?

Rimowan alumiinisista matkalaukuista. Ne ovat ikitavaraa. Jos niihin tulee lommo, niitä voi oikoa vasaralla.

Minne matkustat mieluiten?

Tutuista paikoista Italiaan, Kaliforniaan ja Japaniin. Seuraava uusi kohde voisi olla Uusi-Seelanti, Kuuba tai jokin Afrikan maa.

Mitkä ovat rakkaimmat muistosi matkoiltasi?

Kesät Italiassa. Aurinko! Sää on hyvä, samoin ruoka. Luontoon ja mutkattomaan tunnelmaan ei kyllästy ikinä: sirkkojen siritykseen ja tulikärpäsiin illalla, tai siihen miltä jasmiini tuoksuu, turkoosiin mereen, italialaiseen kiireettömään elämänrytmiin, siihen että ateriat voi syödä ulkona, että pääruoan ja jälkiruoan välissä syödään vihreää salaattia, että koiran voi ottaa mukaan kaikkialle ja tuntemattomat ihmiset puhuvat sille kauniisti.

Mistä design-klassikosta haaveilet?

En mistään. Tarkoituksenmukainen suunnittelu on minusta kiehtovinta. Haaveilen kauniista ja käytännöllisistä hyttysverkoista ikkunoihin ja suihkulähteestä puutarhaan.

Mitä sisustaminen merkitsee sinulle?

Tila vaikuttaa hurjan paljon siihen, miten me ihmiset käyttäydymme, viihdymme ja voimme. Kirjoitan kirjaa kodin ja kodikkuuden vaikutuksesta hyvään elämään. Se ilmestyy tammikuussa. Olen kiinnostunut paikoista, joissa ihmiset rentoutuvat ja uskaltavat olla itsensä kokoisia. G

Kuka?

Sara Karlsson, 34, on yrittäjä, joka kirjoittaa kirjaa, päivittää Minutes-sivustoaan ja tekee tekstejä ja kuvia suomalaisille brändeille. Asuu miehen, tytärpuolen ja koiran kanssa Ullanlinnassa Helsingissä.

Lempimatkakohde: ”Italia, Kalifornia ja Japani. Meillä on Keski-Italiassa talo, jossa vietämme kesät.”

Lempiruoka ja juoma: ”Simppeli kotiruoka. Hyvä vihreä salaatti on bravuurini, vesi ja viini ovat lempi-juomiani. Juomme viiniä päivittäin mutta vähän kerrallaan. Rakastan arkiviinejä. ”

Saara Kankaanrinta on kokoustanut Vladimir Putinin kanssa ja perustanut kaksi yritystä, jotka ovat herättäneet maailmanluokan vaikuttajienkin kiinnostuksen. Hänelle on tärkeää käyttää varallisuuttaan ja vaikutusvaltaansa oikeiden asioiden, erityisesti luonnonsuojelun, puolesta.

Sileät kallioluodot ja merenpinnasta heijastuva taivas. Suolan tuoksu, merilintujen huudot ja rantaan hyökyvät aallot. Ne ovat asioita, jotka saavat Saara Kankaanrinnan, 40, sydämen lyömään nopeammin. Itämeri odottaa häntä ikkunan takana, kun Saara herää aamuisin vanhassa hirsitalossaan Hangossa. Se velloo veneen alla, kun hän käy kokemassa verkkoja tai lähtee purjehtimaan kolmen lapsensa ja miehensä kanssa.

”Meri liikuttaa minua syvästi sieluun saakka”, Joensuusta kotoisin oleva Saara sanoo.

”Se edustaa vapautta ja luonnon voimaa. Kotirannassamme on hienot myrskyt. Tukka lähtee, kun tuulee 20 metriä sekunnissa ja seisoo tuolla kallioilla. Silloin ymmärtää hyvin ihmisen pienuuden.”

Itämeren aaltojen äärellä Saara tunsi tulleensa kotiin. Se tapahtui ylioppilaskirjoitusten jälkeen, jolloin hän muutti sisämaasta töihin Helsinkiin. Rakkaus mereen yhdisti myös Saaran ja hänen miehensä, Cargotecin suuromistajan Ilkka Herlinin. Yhdessä kollegansa kanssa Saara ja Ilkka ovat perustaneet Baltic Sea Action Groupin, joka pelastaa Itämerta rehevöitymiseltä yritysten, päättäjien, maanviljelijöiden ja tutkijoiden kanssa. Lisäksi pariskunnalla on bioenergiayritys Qvidja Kraft, joka tuottaa ratkaisuja uusiutuvan energian varastointiin sekä ekologinen yritys Soilfood, joka auttaa maanviljelijöitä vähentämään ravinne- ja hiilihävikkiä.

”Kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu.”

”Ajattelen, että maailman radikaali muuttaminen on mahdollista. Mottoni on, että kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu”, Saara sanoo kotitalonsa verannalla.

Siinä, meren kuohuja katsellen, Baltic Sea Action Group -säätiön hallituksen puheenjohtaja tekee läppärillään usein etätöitä: lukee tuoreinta ilmastotutkimusta, pitää Skype-palavereja, valmistelee esityksiä ja järjestää tapaamisia poliitikkojen, eri alojen vaikuttajien sekä tutkijoiden kanssa. Perheen koirat, chesapeakelahdennoutaja Reina ja karjalankarhukoira Kapu pötköttelevät Saaran jaloissa.

”Kapu on Ilkan metsästyskoira, ja ihmiset luulevat aina, että se on uros. Ihan kuin kapteeni ei voisi olla myös nainen”, hän nauraa.

 

Merenrantatontti löytyi netistä viitisen vuotta sitten. Vaikka Saaran työmatkat Helsinkiin ja Paraisille pitenivät reilusti, perhe muutti Helsingistä luonnon rauhaan. Kotitalo on 20-luvulla rakennettu pappila, joka siirrettiin Nivalasta ja perinnekorjattiin kauttaaltaan.

”On suurta ylellisyyttä asua hirsitalossa luonnon keskellä. Ilmaston kannalta edestakaisin suhaaminen olisi tosin sietämätöntä, ellei autoni kulkisi biokaasulla”, Saara sanoo. Sitä hän saa Paraisilla sijaitsevan perheen maatilan biokaasulaitoksesta.

Saara yrittää elää mahdollisimman ekologisesti. Hän kokkaa kasvisruokaa tai Ilkan metsästämää riistaa ja jättää tehotuotetun lihan kauppaan. Perhe viettää kesät suurimmaksi osaksi Suomen saaristossa. Tavaran sijaan he haalivat elämyksiä luonnosta.

”Kotonamme on mahdollisimman vähän tavaraa. Jos murtovaras tulee, muuta varastettavaa ei löydy kuin talomme kalliit hirret”, Saara sanoo ja nauraa.

”En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena.”

Ilmastonmuutoksen torjumisesta on tullut viime vuosina Saaralle tärkeä tavoite Itämeren suojelemisen rinnalle. Viime lokakuussa Saara käynnisti Baltic Sea Action Groupissa Ilmatieteen laitoksen ja Sitran kanssa Carbon Action -pilottiprojektin. Siinä tutkitaan, miten hiilen varastoitumista ilmakehästä peltomaahan voidaan nopeuttaa suomalaisilla maatiloilla. Hanke on herättänyt kiinnostusta ympäri maailmaa. Mukana sen verkostossa on huippututkijoita nobelisti Rattan Lalista lähtien sekä kymmeniä suomalaisia maatiloja.

”Meidän on pakko yrittää tehdä kaikkemme. En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena”, Saara sanoo ja huomauttaa, että vuoden 1970 jälkeen maailman selkärankaisista yli puolet on kadonnut ihmisen toiminnan seurauksena, ja hyönteisistä jo 80 prosenttia.

 

Pelottavat uutiset saavat Saaran toimimaan entistä tarmokkaammin – ja unelmoimaan paremmasta maailmasta

"Se on tapani selvitä tuhoavan meiningin keskellä. Usein unelmat muuttuvat projekteiksi, ja tekemällä maailma muuttuu.”

Saara on halunnut vaikuttaa nuoresta saakka: aluksi luokkansa puheenjohtajana, sitten ainejärjestöaktiivina Turun yliopistossa, jossa hän opiskeli poliittista historiaa ja valtio-oppia.

”En oikein osaa olla sivussa vaikka yrittäisinkin”, Saara sanoo ja virnistää.

Toimeliaisuus on peritty kotoa joensuulaisesta yrittäjäperheestä. Vanhemmat pyörittivät satavuotiasta sukuyritystä, johon kuuluivat tavaratalo ja myöhemmin karkkikauppa sekä lahjatavarakauppa. Yritys teki konkurssin 1990-luvun lamassa, ja perheen talousvaikeuksien takia Saara teki jo lukioikäisenä kahta työtä, R-kioskilla ja baarissa.

”Meillä selvittiin onneksi ilman itsemurhia, mutta kaikille ei käynyt yhtä hyvin”, Saara muistelee. Vaikka lamavuodet olivat raskaita, ne antoivat kuitenkin Saaralle myös tärkeän oppitunnin elämästä.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Koulussa Saara oli kympin oppilas. Hän rakasti uusien asioiden opettelua ja addiktoitui tietoon. Ympäristökysymyksiin hän heräsi toden teolla parikymppisenä luettuaan biologi Rachel Carsonin vuonna 1962 kirjoittaman klassikkoteoksen Äänetön kevät, joka esitteli kemiallisten hyönteismyrkkyjen aiheuttamia tuhoja.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Valmistuttuaan Saara meni töihin John Nurmisen säätiöön, jossa hänen vastuullaan olivat Pietarin jätevesien puhdistushankkeen media- ja yhteiskuntasuhteet. 19 vuotta Saaraa vanhempi Ilkka oli mukana samassa projektissa.

”Hänen kapasiteettinsa käsitellä tietoa ja nähdä olennainen tekivät minuun vaikutuksen. Ile on poikkeusyksilö.”

 

Kun Saara ja Ilkka olivat työskennelleet yhdessä kolme vuotta, he päättivät perustaa kollegansa Anna Kotsalo-Mustosen kanssa Baltic Sea Action Groupin. Tiivis yhteistyö ja hengenheimolaisuus johtivat rakastumiseen, ja toukokuussa 2009 pariskunta meni naimisiin Gullkronan saaressa Nauvossa. ”Kolme ystäväämme soitti selloilla Myrskyluodon Maijaa katoksen alla tihkusateessa. Se oli elämämme onnellisin päivä. Kun löytää ihmisen, joka on kohinattomasti samalla taajuudella, maailma järkkyy.”

Jo vuosia pariskunta on tehnyt töitä yhdessä ekologisesti kestävämmän maailman puolesta, ja se on Saaran mukaan ”ihan parasta”.

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi, koska työ on niin iso osa persoonaa ja elämää. Me voimme onneksi jakaa intohimomme. Molemmilla on myös historiantutkijan pohjakoulutus, ja näemme maailman samalla tavalla.”

Saara tietää, että osa ihmisistä näkee hänet vain Suomen rikkaimpiin kuuluvan miljardöörimiehen puolisona. Se ei häntä hätkäytä.

”Ajattelen, että työni jälki puhuu puolestaan. Murehdin mieluummin oikeita asioita, vaikka minulla onkin herkkä vaisto siinä, kenelle rahalla ja asemalla on merkitystä.”

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi.”

Saara myöntää, että pariskunnan hyvä taloudellinen tilanne tekee mahdolliseksi edetä vauhdikkaasti luonnonsuojeluasioissa. He omistavat esimerkiksi kaksi maatilaa, jossa harjoitetaan hiiltä sitovaa, Itämeri-ystävällistä ja ravinteita kierrättävää ruoantuotantoa: luomutilan Tenholassa ja Suomen vanhimman kartanon Qvidjan Paraisilla. Qvidjassa on viljelty maata jo tuhat vuotta, siellä on 800 hehtaaria maata ja 30 suojeltua rakennusta – muun muassa keskiaikainen harmaakivilinna, joita pariskunta kunnostuttaa hiljalleen. Lampaat, highlander-karja ja hevoset elävät vapaina pihatossa ja rotaatiolaidunnuksessa.

”Siellä on käynnissä Suomen suurin orgaanisten aineiden ruutukoe, jossa pyrimme ymmärtämään typen, fosforin ja hiilen dynamiikkaa sekä sienijuurten, maaperämikrobien ja kasvien yhteistyötä”, Saara kertoo.

 

Ensimmäiset kirjalliset maininnat Qvidjan tilasta ovat 1400-luvun alkupuolelta. Silloin saksalaissyntyinen kauppias Peter van der Linden myi sen Turun piispalle Maunu Olavinpoika Tavastille. Kauppahinta oli 400 markkaa ja puoli pakkaa arvokangasta. Myöhemminkin tilaa ovat isännöineet Suomen silmäätekevät.

Kun Qvidjassa eli 1800-luvulla kapteenin leski Hedvig Maria Prytz, vieraina kävi jatkuvasti Suomen johtavia taiteilijoita. Ilmeisesti itseään huvittaakseen Prytz punnitsi jokaisen vieraansa viljavaa’alla, ja merkkasi painon vaakakirjaan. Saara on lukenut kirjasta, että esimerkiksi Johan Ludvig Runeberg painoi vuonna 1827 kahdeksan lispuntaa ja viisi naulaa eli runsaat 70 kiloa.

Myös Saara nauttii työnsä vastapainoksi juhlien järjestämisestä. ”Kun alkaa kiristää, järjestän illanvieton ystävien kanssa. Ei arjen rallista selviä muuten täyspäisenä. Lasten juhlille kutsumme aina kaikki päiväkodin ja koulun lapset perheineen.”

Pariskunnalla on myös tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata. Idea lähti leikistä ”kenen kanssa haluaisit illalliselle, jos saisit kutsua kenet tahansa”.

”Viimeksi kutsuin valokuvaaja Meeri Koutaniemen.”

Pääasiassa vapaa-aika kuluu kuitenkin lasten ja koirien kanssa. Pariskunta haluaa pitää lasten päiväkotipäivät lyhyinä ja kuskaa heitä liikuntaharrastuksiin – ja sinne kalaverkoille. ”Heillä on rajattomasti verkkoaikaa”, Saara vitsailee.

Pariskunnalla on tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata.

Pariskunnan lapsetkin tietävät, että vanhemmat tekevät töitä luonnonsuojelun parissa. Se selvisi, kun Saara kysyi asiasta yhdeltä lapsistaan.

”Teillä on niitä kakkapalavereja”, Saara matkii vastausta ja nauraa.

Lapset leikkivät milloin hallituksen kokouksia, milloin tutkijoita. ”Vähän aikaa sitten he hakivat aurinkolasit päässään takasta tuhkaa pulloon, silppusivat mukaan paperia kuiduksi ja lisäsivät vielä potasta pissaa, ja leikkivät sitten vievänsä sörsselin tuotekehitykseen lannoitelaboratorioon.”

 

Työmäärä ei hirvitä. ”Saan voimaa siitä, että pystyn tekemään merkityksellistä työtä mahdollisimman isosti”, Saara sanoo.

Tittelit tai korkean tason tapaamiset eivät häntä hetkauta.

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa. Olen karjalainen enkä ole koskaan pelännyt auktoriteetteja.”

Sillä asenteella hän pääsi ainoana pohjoismaisena kansainvälisen hiilensidontaverkoston jäseneksi sen jälkeen, kun oli kirjoittanut alan huipuille Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Ja kun Baltic Sea Action Group järjesti vuonna 2010 valtion kanssa Itämeren alueen päämiesten huippukokouksen, Saara kohtasi tilaisuuteen saapuneen Venäjän presidentin Vladimir Putinin.

”Oli koomista ajatella, että tuossa se maailman seuratuin mies menee. Mutta Venäjällä harva hanke edistyy, jos Putin ei ole mukana.”

Ainoastaan kerran Saara on hieman häkeltynyt uudesta tuttavuudesta. Vuosi sitten hän oli Massachusettsissa hiilensidontaseminaarissa, kun eräs amerikkalainen ekologi ystävineen halusi esitellä vetämäänsä globaalia maa-alueiden kunnostushanketta. Tapaamisessa selvisi, että miehen ystävä olikin Amerikan merkittävimpään pankki- ja teollisuussukuun kuuluvan David Rockefellerin tytär Newa Goodwin.

”Silloin ajattelin, että tinkimätön työ kantaa hedelmää, kun nämä kaksi vaikuttajaa ajavat tunteja luokseni tavatakseen. Newa oli vaatimaton ja ihana 70-vuotias nainen, joka tekee tärkeää ympäristötyötä. Ja nyt Qvidja on samassa hankkeessa kuin Rockefellerien suvun maatilakin.”

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa.”

”Mahdollisuus vaikuttaa maailmaan on suuri etuoikeus”, Saara sanoo. ”Se pitää käyttää järkevästi ja vastuullisesti.”

Virheitä hän ei pelkää. ”Niistä oppii vaikka välillä nolottaakin.”

Kamalinta Saaran mielestä olisi, jos hän kuulisi olevansa hankala tyyppi. ”Tiukassakaan paikassa ei saa päästää suustaan ihan mitä tahansa, vaikka miten kirvelisi. Tosin ystävät ja perhe tietävät, että maltti ei ole suurin vahvuuteni. Hidastelu hermostuttaa.”

Malttia kuitenkin löytyy silloin, kun sitä todella tarvitaan – kuten silloin, kun vene uhkaa upota. Vuosia sitten Saara ja Ilkka olivat soutamassa verkkoja pilkkopimeällä, kun Saara huomasi, että jalat kastuivat. Käsikopelolla hän tunsi, että tappi on hukassa ja etsi sen paikoilleen.

”En kuulemma keskeyttänyt edes juttua, jota olin kertomassa. Se taitaa kuitenkin kertoa eniten siitä, miten paljon hölötän. Minusta ei saa hillittyä ja seesteistä tekemälläkään.” G

Kuka?

Saara Kankaanrinta, 40, Baltic Sea Action Groupin hallituksen puheenjohtaja ja perustaja. Soilfood Oy:n ja Qvidja Kraft Ab:n perustaja ja hallituksen jäsen.

Asuu miehensä Ilkka Herlinin ja heidän 4-,6- ja 7-vuotiaiden lastensa kanssa Hangossa.

Harrastaa runojen, sarjakuvien, dekkarien ja proosan lukemista, saaristoa ja jazztanssia alkeisryhmässä. Viihtyy taidemuseoissa.