YK:ssa pitkän uran tehnyt suomalainen Laura Londén on asunut maailman kriisipesäkkeissä ja nähnyt valtavasti kärsimystä. Toivoaan hän ei ole menettänyt. ”Minulla tai kenelläkään ei ole oikeutta jättää ihmisiä oman onnensa nojaan”, hän sanoo.

 

Laura Londén istui mersun takapenkillä YK:n pääsihteerin Ban Ki-moonin kanssa ja katseli jouluvaloin koristeltua Esplanadin puistoa.

Oli joulukuu 2015, ja Laura oli lähes kolmen ulkomailla vietetyn vuosikymmenen jälkeen ensimmäistä kertaa elämässään työmatkalla Suomessa. Tie oli suljettu muilta autoilta, ja poliisisaattue kuljetti kaksikkoa kohti Presidentinlinnaa. Laura oli vastikään nimitetty YK:n apulaispääsihteeriksi ja YK:n väestörahaston UNFPA:n hallinnosta vastaavaksi varapääjohtajaksi.

”Autossa istuessani ajattelin, että miten tässä näin kävi. Olin kuitenkin tehnyt kenttätyötä YK:ssa yli 25 vuotta täydellisen huomaamattomasti”, Laura, 55, sanoo helsinkiläisen hotellin aulabaarissa ja naurahtaa päälle.

Uskomaton vuosi

Laura on Suomessa väestörahaston tuoreen State of the World Population -raportin julkistamisen takia, mutta yleensä hänet voi löytää työpaikaltaan New Yorkin Kolmannella Avenuella. Ellei hän sitten matkusta jossain niistä noin 151 :sta maasta, joissa naisten ja tyttöjen oikeuksia sekä seksuaali- ja lisääntymisterveyttä edistävä väestörahasto toimii.

Kun Laura aloitti tehtävänsä, väestörahaston ja muiden YK:n järjestöjen taloudellinen tuki jäsenvaltioilta oli vähentynyt rajusti.

”Teemme maaohjelmasuunnitelmia eri hallituksien kanssa ja mietimme, miten voimme parantaa vaikkapa perhesuunnittelua ja tasa-arvoa”, hän selittää. Hallintojohtajana Laura edistää erityisesti YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden toteutumista ja tapaa lähes päivittäin maiden ylintä johtoa.

”Vuosi on ollut uskomaton”, Laura myöntää. Kun hän aloitti tehtävänsä, väestörahaston ja muiden YK:n järjestöjen taloudellinen tuki jäsenvaltioilta oli vähentynyt rajusti. Esimerkiksi Suomi, yksi UNFPA:n suurimmista tukijamaista, vähensi rahoitustaan puoleen.

”Minun oli löydettävä entistä tehokkaammat toimintatavat ja karsittava kaikki ylimääräinen. Työni onkin suurelta osalta muutosjohtamista”, Laura sanoo.

Tuplapesti otti koville

Yleensä väestörahastoa luotsaa kaksi varapääjohtajaa, joista toinen keskittyy hallintoon ja toinen mandaatin ohjelmalliseen toteuttamiseen. Viime joulukuussa ohjelmista vastaava pääjohtaja oli kuitenkin juuri siirtymässä toiseen organisaatioon, ja ensimmäisten kymmenen kuukauden ajan Laura hoiti molemmat virat.

Vuoden aikana Laura on ollut päättämässä esimerkiksi zikavirukseen liittyvästä avusta.

”Se oli uskomattoman hieno tilaisuus oppia molemmat puolet organisaatiosta. En kuitenkaan tuntenut syvällisesti ohjelmista vastaavan johtajan asioita eikä minulla ole lääketieteellistä taustaa. Työ vaati paljon lukemista, paineita, jännittämistä ja stressiä.”

Kuormitusta lisäsi UNFPA:n tekemän humanitaarisen työn luonne, jossa pitää reagoida yllättäviinkin hätätilanteisiin. Vuoden aikana Laura on ollut päättämässä esimerkiksi zikavirukseen liittyvästä avusta sekä siitä, miten Syyrian sodan, Etelä-Sudanin sisällissodan ja Haitin maanjäristyksen kaltaisissa hätätilanteissa tyttöjen seksuaaliterveys ja -oikeudet turvataan.

Laura pitää onnistumisena esimerkiksi sitä, että Jordanian Zaatarin pakolaisleirin synnytysklinikalla on syntynyt 5 000 tervettä lasta eikä yhtään vastasyntynyttä tai äitiä ole kuollut.

Kansainvälinen lapsuus

Kun Laura oli tarhaikäinen, kodin ikkunasta Guatemala Cityssä näkyi tulivuori. Lauran isä työskenteli YK:ssa, ja perhe asui tämän töiden takia sekä Guatemalassa että Urugu-ayssa.

Kun isä muutti Etiopiaan, muu perhe ei lähtenyt mukaan, koska alue oli rauhaton. He kuitenkin kävivät siellä usein.

”Hammaslääkäriäitini piti huolta siitä, että matkustaminen ja muuttaminen ei häirinnyt koulunkäyntiämme. Palasimme aina Billnäsiin samaan ikivanhaan taloon, rakkaaseen tukikohtaamme.”

Laura opiskeli Åbo Akademissa julkisoikeutta ja hallintoa ja valmistuttuaan työskenteli hetken Maalahdella pakolaissihteerinä kotouttaen vietnamilaispakolaisia. Vuonna 1990 hän muutti Jerusalemiin ja aloitti työt YK:n palestiinalaisjärjestö UNRWA:n hallinnossa. Järjestö tuottaa suoria palveluja palestiinalaisille pakolaisille Lähi-Idässä.

Kaasunaamari tutuksi

Palestiinalaisten ensimmäinen kansannousu oli alkanut, ja kaasunaamarit tulivat Laurallekin tutuiksi.

”Kerran istuin puutarhassani Öljyvuorella Itä-Jerusalemissa, kun ilma täyttyi kyynelkaasusta. Israelin armeija ja palestiinalaisnuoret olivat ottaneet yhteen. Sitten YK:n radio ilmoitti, että Persianlahden sota on alkanut.”

Laura tottui etsiytymään pommisuojaan tai kellariin kuullessaan sireenien varoittavan Irakista ammutuista Scud-ohjuksista.

”Rakastin Jerusalemin-aikaani. Työ oli hyvin palkitsevaa, ja siellä vahvistui haluni tehdä humanitaarista työtä. ”

Jerusalemissa Laura adoptoi myös kaksi kulkukoiraa, Shakan ja Wafan. Ne matkustivat mukana, kun hän lähti kolmen vuoden kuluttua töihin UNRWA:N silloiseen päämajaan Wieniin.

Maailman kolkasta toiseen

Seuraavina vuosina Laura sukkuloi myös muiden YK-järjestöjen päämajoissa ja kenttätoimistoissa muun muassa Sierra Leonessa, Itä-Timorissa, Sveitsissä, Yhdysvalloissa, Itävallassa, Bosniassa ja Kroatiassa.

”Kun menin ensimmäistä kertaa Sarajevoon 1993, oli melkein surrealistista nähdä, kuinka epätoivoisesti sarajevolaiset halusivat ulos kaupungista ja kuinka samaan aikaan me humanitaariset työntekijät jonotimme sisään.”

Entinen Jugoslavia oli Bosnian sodan ja etnisten puhdistusten repimä. Laura työskenteli rauhanturvaoperaation henkilöstöpäällikkönä ja asui Sarajevossa ja Zagrebissa paikallisten keskuudessa.

Usein Sarajevossa ei ollut sähköä tai juoksevaa vettä, ja talvet olivat hyvin kylmiä. Lauran kömpiessä iltaisin nukkumaan paksuun makuupussiinsa luodinreiät ikkunassa muistuttivat sodasta. Päivisin hän ajoi teitä, joita tarkka-ampujat pitivät hallussaan.

”Olen aina halunnut olla osa historiaa.”

”Vannoin, etten jää enää seuraavaksi talveksi, mutta aina jäin, yhteensä viideksi vuodeksi. Olin nuori ja ehkä vähän naiivi. Uskoin, ettei meille YK:n työntekijöille voi tapahtua mitään, että meitä ei pidetä kohteina. Luultavasti olimme vain onnekkaita, kun kenellekään ei käynyt mitään.”

Kansakunnan alku

Kuumaan ja kosteaan Itä-Timorin Diliin Laura muutti vuonna 1999, kun Indonesian miehitys alueella oli loppunut rajujen taisteluiden jälkeen ja kaupunki tuhottu suurilta osin. Laura työskenteli henkilöstötehtävissä ja neuvoi Itä-Timorin väliaikaista hallitusta siirtymävaiheessa ennen itsenäisyyttä. ”Se oli kokonaan uuden kansakunnan ja maan alku. Olen aina halunnut olla osa historiaa.”

Laura asui ystävänsä kanssa vuokratussa, palaneessa talossa Dilin keskustassa. Nurkissa rapistelivat torakat.

”Ovia ei ollut, ja ikkunat olivat rikki. Kukot, joita paikalliset käyttivät kukkotappeluissa, kiekuivat läpi yön. Useimmiten söin erivärisiä banaaneja. Sen jälkeen en halunnut niitä vuosiin”, Laura muistelee.

Auttajat iskujen kohteina

Elokuisena aamuna vuonna 2003 Laura odotti YK:n päämajassa New Yorkissa puhelua kollegaltaan Bagdadista. Kun sovittu aika oli ja meni, Laura yritti soittaa hänelle tuloksetta. Kun kollega lopulta vastasi, Laura sai kuulla häneltä, että YK:n tiloissa oli räjähtänyt vain muutamaa minuuttia aiemmin. Sovittu puhelinkokous muuttui Lauran antamaksi kriisiavuksi. Al-Qaidan tekemässä iskussa kuoli 22 ihmistä ja 150 loukkaantui.

”Iskussa meni monta hyvää tuttuani. Olin tuolloin YK:n rauhanturvaoperaatioiden rekrytointipäällikkönä henkilöstöpuolella, ja aktiivisesti suostutellut osaa kuolleista lähtemään Irakiin hommiin. Jotkut heistä olivat Bagdadissa lyhytaikaisella, kolmen kuukauden sopimuksella, jota olin mainostanut hienona mahdollisuutena tehdä tärkeää työtä.”

Yksi kuolleista oli YK:n erityislähettiläs Sérgio Vieira de Mello, jonka kanssa Laura oli työskennellyt jo UNCHR:ssä ja Itä-Timorissa..

”Bagdadin pommitusten jälkeen kaikki YK:n työntekijät ymmärsivät, että meistä on tullut kohteita.”

Isku muutti perusteellisesti YK:n operaatioita kentällä: työntekijät ovat joutuneet bunkkeroitumaan, ja auttaminen on vaikeutunut. ”Viime vuoden aikana nimenomaan humanitaariset työntekijät ja kohteet ovat joutuneet maailmalla hyökkäysten kohteeksi. Sodan säännöt ovat muuttuneet”, Laura pahoittelee.

Eniten tilanteesta kärsivät siviilit. Esimerkiksi Syyrian Aleppossa ihmiset eivät saa hoitoa sairaaloihin kohdistuneiden pommitusten takia, ja kokonainen sukupolvi lapsia jää ilman koulunkäyntiä.

Huoli maailman tilasta kasvaa

Laura myöntää, että maailman tilanne huolettaa – ja ihmetyttää – häntä usein. Työssään hän näkee maailmanpolitiikan epäonnistumisten konkreettiset vaikutukset, kuten sen, että palestiinalaissukupolvi toisensa jälkeen asuu yhä pakolaisleireillä, ja pakolaisväestö vain kasvaa.

”Jopa kaikkien näiden vuosien jälkeen minun on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että ihmiselämiä säästävä työ kärsii rahoituksen puutteesta. Usein tarvitut varat ovat hyvin pieniä verrattuna siihen, kuinka paljon rahaa tuhlataan päivittäin konflikteihin ja sotaan."

"Kuitenkaan minulla tai kenelläkään ei ole oikeutta sanoa, että hitto ei tästä mitään tule, jätetään ihmiset oman onnensa nojaan. YK:n periaate on stay and deliver eli olla läsnä myös konfliktin aikana ja löytää tavat auttaa.”

Itseään Laura pitää onnekkaana, sillä on saanut tehdä koko uransa ajan merkityksellistä työtä, joka pelastaa ihmishenkiä ja parantaa vaikeissa tilanteissa elävien oloja.

Esimerkiksi YK:n rauhanturvaoperaatioiden logistiikkasuunnittelun päällikkönä vuonna 2006 Laura johti tiimiä, jossa oli armeijoiden päällystöä 12 eri maasta. ”Suunnittelimme rauhanturvaoperaatioita muun muassa Somaliaan, Tsadiin ja Sudaniin."

”Niin kauan kun on toivoa, ihminen kestää melkein mitä tahansa.”

Lauran mielestä on hyvin surullista, että välillä kansainvälisen yhteisön täytyy hetkellisesti vetäytyä konflikti- ja sota-alueilta, kun riskit ovat liian suuret. Toivoa on kuitenkin aina tuonut se, kuinka kestäviä, kekseliäitä ja sopeutuvaisia vaikeissa oloissa elävät ihmiset ovat.

”Olen nähnyt, kuinka uskomattoman nopeasti yksilöt ja yhteiskunnat pystyvät toipumaan kauheuksien jälkeen ja elämä alkaa voittaa. Niin kauan kun on toivoa, ihminen kestää melkein mitä tahansa.”

Puoliso on voimavara

Auttaja itse jaksaa työssään joogaamalla säännöllisesti ja harrastamalla ratsastusta aina kun voi. Jordaniassa työskennellessään Laura ratsasti usein Wadi Rumin autiomaassa arabialaisilla hevosilla, jotka olivat tottuneet jopa 50 kilometrin kestävyyskisoihin. Tärkein voimanlähde on kuitenkin Sierra Leonessa tavattu aviomies Philip Leighton, entinen englannin armeijan everstiluutnantti, joka jäi 45-vuotiaana eläkkeelle.

Lauraa ja hänen puolisoaan yhdistää ”tulenpalava intohimo” humanitaariseen työhön.

”Mieheni tukee minua täysin ja on seurannut uraani mukanani. Tuki toisillemme on niin totaalista, että olemme joskus nauraneet tarvitsevamme objektiivista aikuisvalvontaa. Mieheni ei esimerkiksi ratsasta kovin hyvin, ja kerran ollessamme Wadi Rumilla pelkäsin hänen katoavan dyynien taakse ja päätyvän vielä Saudi-Arabiaan.”

Pariskuntaa yhdistää ”tulenpalava intohimo” humanitaariseen työhön. Lauran miehellä on ollut armeijauransa jälkeen lyhytaikaisia sopimuksia muun muassa Unicefilla. ”Nytkin hän on Malissa konsulttina pari kolme viikkoa toisen YK-järjestön hommissa.”

Lauralle humanitaarinen työ on aina ollut elämäntapa. ”Kentällä tunteja ei lasketa ja viikonloputkin kuluvat usein töissä. Muutos on jatkuvaa, eikä monia asioita voi suunnitella. Kaikille kenttätyö ei sovikaan, ja varsinkin lasten kanssa se voisi olla vaikeaa. Toisaalta adrenaliini virtaa jatkuvasti”, Laura sanoo ja hymyilee.

Pieni ihminen, suuri maailma

Elämyksiä ja inspiraatiota uran varrella Lauralle ovat tarjonneet monet hänen kohtaamansa esikuvalliset ihmiset ja maailman upea luonto sademetsineen ja hiekkarantoineen.

”Kun lentää pienessä koneessa Afganistanissa vuorten ohitse, tuntee itsensä melkein yhtä pieneksi kuin Jurmon saaressa myrskytuulen mennessä saaren yli. Ihmisen on hyvä pitää mielessään miten pieni, jopa merkityksetön osa maailmankaikkeutta me loppujen lopuksi olemme.”

Kuka?

Laura Londén, 55, YK:N apulaispääsihteeri ja YK:N väestörahaston hallinnosta vastaava varapääjohtaja.

Syntynyt Helsingissä.

Asuu Manhattanilla New Yorkissa brittiläisen miehensä kanssa pilvenpiirtäjän 41. kerroksessa. Kodin ikkunasta on näkymä East River -joelle ja YK:n päämajaan. ”Ettei pääse unohtumaan.”

Ei lapsia.

Viikonloppuisin harrastaa joogaa ja Manhattanin eri osien tutkimista ja kävelemistä. Rentoutuu kokkaamalla, bravuurina kala ja äyriäiset.

 

Näin johdan

1. On ihmisiä, jotka tekevät, ja niitä jotka voisivat tai joiden olisi pitänyt tehdä. Parempi yrittää ja epäonnistua kuin jättää kokonaan tekemättä.

2. Egot narikkaan – ollaan vaatimattomia. Työssä ei ole kysymys sinusta tai minusta vaan siitä, että tehdään yhdessä se, mikä on tehtävä.

3. Kaikessa on kyse ihmisistä ja tiimeistä. Jaa, kommunikoi ja koordinoi. Kun kollegat tietävät, mitä on tapahtumassa, heidän tekemisensä sopii laajempaan kuvaan. Vaistomaisesti täytyy ajatella: kenen muun täytyy vielä tietää.

4. Läpinäkyvä tavoite ja perusteltu päätöksenteko. Osallista, kysy kysymyksiä ymmärtääksesi ja paranna.

5. Avoin ovi. Jos ovi on auki, tule sisään. Jos se on suljettu, joku muu tuli jo.

 

Vaikka Miia ei ole jakkupukutyyppi, Zaran jakkupuvun printti ja värikkyys viehättivät. Miia käyttää asua usein töissä.
Vaikka Miia ei ole jakkupukutyyppi, Zaran jakkupuvun printti ja värikkyys viehättivät. Miia käyttää asua usein töissä.

Miia Khan pukeutuu vaatteisiin, jotka korostavat persoonaa ja joilla on historiaa. Liian huoliteltu tyyli on hänelle kauhistus.

Kun Miia ja Uzair Khan päättivät mennä naimisiin, Miia tiesi heti, että hän ei pukeutuisi perinteiseen valkoiseen morsiusliikkeen pukuun.

Miia ei kuitenkaan ollut varautunut siihen, että puku tulisi vastaan kotikadulla sijaitsevan Ateljé Idylle -kivijalkaliikkeen ikkunassa. Puvun korkea kaulus, helmikirjailu, vartalonmyötäinen linja ja pohjepituus hurmasivat. Ystävän houkuttelemana Miia lupasi käydä myös morsiusliikkeessä. Kerta riitti. Olo oli ”kuin chihuahualla, jolla on päällään sirkusasu”.

”Prinsessajutut eivät tuntuneet omilta”, Miia kertoo.

Miia halusi hääasuunsa dramatiikkaa, joten hän suostutteli stylistiystävänsä Jasmin Mishiman hääasunsa hattutaiteilijaksi. Yhteistyönä syntyi valkoinen lintupäähine, jossa oli kasvoille laskeutuva harso.

”Halusin näyttää itseltäni, en morsiamelta. Oli ihanaa, että päässäni oli kiinnostava katseenvangitsija.”

”Olen ääripäiden tyyppi. Rakastan omituisuuksia, säröjä ja kummallista historiaa.”

Hääpuvun valinta kuvaa Miian asuvalintoja yleisestikin. Viestintätoimisto Milttonin johtajana työskentelevä nainen ihailee Ranskan Voguen entisen päätoimittajan Carine Roitfeldin tyyliä, joka on naisellinen, mutta sopivasti huoleton. Tukka hapsottaa hallitusti ja meikki on rento.

”Pidän lookista, jossa on ripaus sottapyttymeininkiä.”

Miia ei pidä itseään erityisen rohkeana pukeutujana. Hän vain haluaa, että kertoo hänestä itsestään.

”Kun mietin, ketkä jäävät mieleeni, pukeutumisella on merkitystä. Olen ääripäiden tyyppi. Rakastan omituisuuksia, säröjä ja kummallista historiaa.”

Miia tiesi jo lapsena, mitä haluaa pukea päälleen. Hän vietti tuntikausia äitinsä kampaamossa, selaili ulkomaalaisia muotilehtiä ja fanitti Dingoa.

Kun Miia oli seitsemänvuotias, äiti osti tyttärelleen kesäjuhliin kukkamekon hollolalaisesta putiikista. Tyyli ei ollut mieluinen.

”Otin sakset, menin huoneeseeni ja tein mekosta hameen. Haaveilin pitkään, että alan tehdä vaatteita työkseni. Harmi, että minulla ei ole lainkaan käsityötaitoja.”

Kuvaile tyyliäsi.

Klassisen rönsyilevä. Ostan vain vaatteita, joista tiedän, että käytän niitä ainakin kymmenen vuotta. Rakastan päähineitä, kenkiä, sormuksia ja laukkuja. Pidän teatraalisuudesta, Saksikäsi Edwardista, Liisa Ihmemaassa -elokuvan Hatuntekijästä ja Jali ja Suklaatehdas -leffan tunnelmasta.

Miksi asusteet ovat sinulle tärkeitä?

Maustan niillä tyyliäni. Käytän usein samaa kokonaisuutta, jonka päivitän vaihtuvilla hepenillä. Lempiasusteeni on Anna Dello Russon lintupäähine. Ostin sen ystävältäni ja olen tanssinut se päässäni Flow-festivaaleilla sekä juhlinut syntymäpäivääni. Myös 1920-luvun strassihäälaukkuni on rakas. Ostin sen yli kymmenen vuotta sitten Play it again, Sam -vintageliikkeestä. Päätin, että jos joskus menen naimisiin, se on laukkuni.

Mistä teet ihanimmat löytösi?

Olen aina viihtynyt vinteillä. Niiden pysähtynyt tunnelma kiehtoo. Siksi teen parhaimmat löytöni vintagekaupoista, kirpputoreilta ja basaareista. Rakastan käytettyjä vaatteita ja hetkeä, kun löydän roskan keskeltä aarteen. Haluan, että vaatteillani on historiaa.

Minkä ilmiön toivoisit palaavan muotiin?

Hulluttelevuuden ja 1920–1930-lukujen rönsyilyn. Skandinaavinen tyyli on tällä hetkellä kliinistä, löysää ja minimalistista. Olisi mahtavaa, jos panostaisimme enemmän laatuun. Siis siihen, että vaatteet jäisivät käyttöön eivätkä vain kävisi kaapissa. Sama ajatus kiehtoo arkkitehtuurissa. Kahdessa päivässä nousevat betonihirvitykset eivät puhuttele.

Paras tyylivinkkisi?

Patsulituoksut viimeistelevät lookin. Toivoisin myös, että miettisimme enemmän persoonaamme ja toisimme sitä esiin. Muiden jäljitteleminen on tylsää. Mustat t-paidat ja farkut on nähty.

Kenen tyyliä ihailet?

Jorma Uotisen. Hän iskee kasvoilleen hulvattomat lasit ja pitää hauskaa. Jorma näyttää, että pukeutuminen ei ole vakavaa. Bisnestyylinkään ei tarvitse olla tylsää. Uskon, että asiakkaat nauttivat, kun he näkevät, millaisen persoonan kanssa ovat tekemisissä.

Mitä ostosta kadut?

Hätäisiä hankintoja, jotka eivät tunnu oikeilta. Onneksi teen harvoin huteja. Vaatteessa pitää olla sielua. Määrä ei myöskään korvaa laatua. Mottoni on, että mieluummin kahdet hyvät alus- ja sukkahousut kuin kymmenet sinne päin.

Minne matkustat mieluiten?

Pariisiin. Haluaisin tietää, mikä on pariisilaisten salaisuus, kun he saavat asunsa näyttämään aina seksikkäiltä ja persoonallisilta. He kantavat itsensä upeasti. Voisin kävellä tuntikausia kaupungin kaduilla ja ihailla vastaantulijoita.

Lempimatkamuistosi?

Häämatkamme Marokkoon viime keväänä. Kävimme Casablancassa, Marrakechissa, Fèsissä, Atlas-vuorilla ja Tangerissa, joka oli samaan aikaan ränsistynyt ja kaunis. Miesten tyyli inspiroi. Heillä oli isot olkihatut ja babouche-tossut. Mieheni nauroi, kun ostin samanlaisen hatun kotiin.

Mistä design-klassikosta haaveilet?

En mistään. Tykkään hulluista ja tuntemattomista hörhökkeistä, jotka tulevat eteeni odottamatta. En ole koskaan sisustanut kotiani sisustusliikkeiden valikoimilla.

Mitä sisustaminen merkitsee?

Kokemuksia ja persoonaa, samaa kuin vaatteet. Kodissa pitää olla ripaus vintin ja antiikkiliikkeen tuntua. Haaveilin käsin tehdystä villamatosta, mutta päätin odottaa. Se ei ole paras valinta lapsiperhearkeemme. Onneksi hiljaa hyvä tulee. Koti elää ja muuttuu mukanamme.

Kuka?

Miia Khan, 36, viestintätoimisto Milttonin johtaja ja osakas. Työskentelee kehitystehtävissä ja markkinointiviestinnässä.

Perhe: Puoliso Uzair Khan ja poika Ché, 7.

Lempikirja: Elämäkerrat. ”Rakastan tarinoita, jotka kertovat oikeista ihmisistä ja tapahtumista. Viimeksi luin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Knausgård kirjoitti rohkeasti, puhtaasti ja leikkaamattomasti.”

Lempiravintola: ”Antto Melasniemen paikat, kuten Kuurna. Melasniemen ravintoloissa on jujua ja laadukkaita, kotimaisia raaka-aineita.”

 

Sitran strategia- ja ennakointijohtaja Paula Laineelta häneltä kannattaa kysyä, miten käy suomalaisen työn ja demokratian.

Paula Laine pyrkii yhdessä tiiminsä kanssa luomaan toimivampaa yhteiskuntaa, ja juuri nyt hän on erityisen huolestunut demokratian tilasta.

”Autoritääriset suuntaukset ovat saaneet jalansijaa jopa Euroopassa. Demokratian säilymistä ei takaa se, että me tykkäämme siitä”, hän aloittaa.

”Monet ongelmat ovat tällä hetkellä viheliäisiä, eikä demokratia ole pystynyt niitä ratkaisemaan. Kiinan tyyppiset toimijat nauravat mahat kippurassa demokratian kompuroinnille eri puolilla. Kansanvalta vaatii suurta uudistamista. Suurin osa sen toimintamalleista ja rakenteista on pysynyt ennallaan yli sata vuotta.”

Laine arvioi, että demokratialla on aikaa 15 tai 20 vuotta näyttää kyntensä. Se tarvitsisi piristyäkseen uutta puhtia, tavallisten kansalaisten osallistumista, kouluttautumista ja valppautta.

Laine arvioi, että demokratialla on aikaa 15 tai 20 vuotta näyttää kyntensä.

”Puolustan demokratiaa intohimoisesti. Sen keskellä on usko ihmiseen. Voi olla, että tulevaisuudessa juuri demokratia onkin se kestävin malli. Kun tulee tekoäly, ihmisiltä tarvitaan entistä enemmän empaattisuutta ja luovuutta, eli niitä asioita, jotka toteutuvat parhaiten, kun ihmisillä on mahdollisimman suuri vapaus.”

 

Suomen itsenäisyyden juhlarahasto eli Sitra on eduskunnan alainen rahasto, joka työllistää noin 150 ihmistä. Sitran tavoite on edistää Suomen kehitystä, talouden kasvua ja kansainvälistä kilpailukykyä tutkimuksen ja kokeilujen avulla. Laineen luotsaamassa ennakointitiimissä syntyvät muun muassa visio Pohjoismaisen mallin tulevaisuudesta ja Sitran Megatrendit. Strategiatiimissä tehdään Sitran omaa strategiaa ja arvioidaan toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

41-vuotias Laine tunnetaan suurten kokonaisuuksien ymmärtäjänä ja johtajana, joka osaa kuunnella.

”Tärkein tehtäväni johtajana on sparrata ja auttaa. En halua välttämättä johtaa puhetta. Tiimi kertoo, mitä tarvitsee.”

Tänä keväänä tekeillä on muun muassa projekti, jonka avulla järjestetään asiantuntijoita ja tietoa päättäjien avuksi. Informaa-tioähky uhkaa poliitikkoja siinä missä tavallisia ihmisiäkin. Projektissa on kokeiltu lupaavin tuloksin työpajoja, joissa uudet kunnanvaltuutetut, opiskelijat ja asiantuntijat ratkovat yhdessä yhteiskunnallisia ongelmia. Niistä valtuutettu saa omalle työlleen oleellista tietoa.

 

Moni muistaa pääministeri Juha Sipilän heiton ”kaiken maailman dosenteista”, joita hän ei välittäisi kuunnella päätöksiä tehdessään. Laine näkee työssään sekä tutkijoiden että poliitikkojen maailman ja ymmärtää molempia osapuolia.

”Mitä enemmän olen oppinut tuntemaan päättäjien työtä, sitä enemmän olen ruvennut sitä arvostamaan. Se on hyvin vaikea duuni. Poliitikot näkevät aika hyvin maailman muutoksen ja ymmärtävät, mitkä haasteet ovat. Ne ovat vaikeita kysymyksiä eikä niihin ole helppoja ratkaisuja. Vanhat rakenteet ja tavat eivät enää toimi.”

Suomen ja koko maailman vakavimpana ongelmana Laine pitää ilmastonmuutosta. Sen ratkaiseminen vaatisi poliitikoilta hyviä ja nopeita päätöksiä.

”Koko ihmiskunnan historian ajan nousseet hiilidioksidipäästöt pitäisi saada noin kymmenen vuoden aikana laskuun. Se on muutos, jota ei ole kertaakaan tehty. Maapallolla ei ole yhtään maata, jolle tämä ei olisi nyt akuutti asia.”

 

Suomen suurimpiin haasteisiin Laine lukee myös työelämän murroksen. Teknologian kehitys ja eliniän kasvu on muuttanut työn luonteen.

”Ennen muutos tarkoitti sitä, että poika ei seurannut isäänsä pellolle vaan suuntasi tehtaaseen. Nyt muutos tapahtuu yksilön näkökulmasta yhden elämän aikana. Ensin työskennellään pellolla ja sitten tehtaassa. Sitten pitäisi vielä opetella koodaamaan. Elinikäisestä oppimisesta puhutaan paljon, mutta miten se tehdään?"

”Jotkut ovat töissä kahdeksasta kahdeksaan aina, mutta minä en jatkuvasti.”

Laineen oma työelämä on hektistä ja useimmiten tiukasti aikataulutettua. Töiden vastapainona hän harrastaa ratsastusta, hoitaa kolmea kääpiösnautseria ja nauttii miehensä kanssa kotielämästä Sipoossa.

”Jotkut ovat töissä kahdeksasta kahdeksaan aina, mutta minä en jatkuvasti. Lounaan syön joka päivä, siitä en tingi. Ruoka on tärkeää hyvinvoinnin ja jaksamisen kannalta. Yritän myös tehdä yhden etäpäivän viikossa. Silloinkin voi olla kokouksia, mutta hoidan ne Skypellä. Olen oikeastaan aina tavoitettavissa, mutta en uhriudu tai harmittele. Se on minulle luonteva olemisen tapa. Olen on line koko ajan paitsi silloin kun olen ratsastamassa tai rakentamassa.”

Laine rakentaa miehensä kanssa Sipooseen pientä hevostilaa. Tarkoitus on käydä pian Tanskassa etsimässä sopivaa hevosta talliin.

”Suunnittelemme tallia kolmelle hevoselle, ja parasta olisi jos saisimme hoitajan, joka voisi pitää myös omia hevosiaan siellä.”

Puoliso on armeijatavaran erikoisliikkeen Varustelekan toimitusjohtaja Jari Laine. Pariskunnan työt ja työmatka tarkoittavat usein pitkiä päiviä. Koiria hoitamaan on palkattu kodinhoitaja-koiravahti.

”En halua, että koirat ovat yksin, ja päädyimme palkkaamaan hoitajan. Monet suhtautuvat kriittisesti kotiavun palkkaamiseen, ja mekin harkitsimme sitä pitkään. Se on osoittautunut hyväksi järjestelyksi.”

Laineen esikuvia ovat hänen omat vanhempansa. Isä työskenteli armeijassa upseerina, ja perhe muutti isän työn perässä ympäri Suomea. Äiti onnistui järjestämään uuden työpaikan itselleen jokaisesta uudesta kaupungista.

”En halua, että koirat ovat yksin, ja päädyimme palkkaamaan hoitajan.”

” En todellakaan ajattele, että kaikkien olisi helppoa muuttaa työn perässä. Meidän perheessämme se onnistui. Muutimme lapsuudessani monta kertaa, mutta siitä on hyvät muistot. Armeijan alueella elettiin omassa pienessä yhteisössä. Hiekkalaatikolle otettiin aina uudet tulijat lämpimästi vastaan. Perheet tulivat ja menivät.”

Laine kertoo viihtyvänsä työssään Sitrassa, mutta arvelee, että jossain vaiheessa siirtyy taas uusiin tehtäviin.

”Haluan tehdä aina jotakin hyvää. Olen Diakonissalaitoksen säätiön hallituksessa. En kuulu kirkkoon, mutta ne arvot, heikoista huolta pitäminen, ovat kaikkein tärkeimpiä.”

Kuka?

Paula Laine, 41, Sitran strategia- ja ennakointijohtaja.

Työskennellyt aiemmin Nokian johtotehtävissä.

Syntynyt Miehikkälässä. Asuu Sipoossa miehensä ja kolmen koiran kanssa.

Näin johdan

1) Tiimi ratkaisee. Rakenna ja kehitä toimiva tiimi.

2) Kuuntele – älä oleta.

3) Luo tiimille onnistumisen edellytykset, resurssit ja yhdessä sovitut tavoitteet.

4) Auta ihmisiä saavuttamaan heille merkityksellisiä asioita. Herätä sisäinen motivaatio.

5) Kanna vastuu – ole tukena vaikeissa paikoissa.