YK:ssa pitkän uran tehnyt suomalainen Laura Londén on asunut maailman kriisipesäkkeissä ja nähnyt valtavasti kärsimystä. Toivoaan hän ei ole menettänyt. ”Minulla tai kenelläkään ei ole oikeutta jättää ihmisiä oman onnensa nojaan”, hän sanoo.

 

Laura Londén istui mersun takapenkillä YK:n pääsihteerin Ban Ki-moonin kanssa ja katseli jouluvaloin koristeltua Esplanadin puistoa.

Oli joulukuu 2015, ja Laura oli lähes kolmen ulkomailla vietetyn vuosikymmenen jälkeen ensimmäistä kertaa elämässään työmatkalla Suomessa. Tie oli suljettu muilta autoilta, ja poliisisaattue kuljetti kaksikkoa kohti Presidentinlinnaa. Laura oli vastikään nimitetty YK:n apulaispääsihteeriksi ja YK:n väestörahaston UNFPA:n hallinnosta vastaavaksi varapääjohtajaksi.

”Autossa istuessani ajattelin, että miten tässä näin kävi. Olin kuitenkin tehnyt kenttätyötä YK:ssa yli 25 vuotta täydellisen huomaamattomasti”, Laura, 55, sanoo helsinkiläisen hotellin aulabaarissa ja naurahtaa päälle.

Uskomaton vuosi

Laura on Suomessa väestörahaston tuoreen State of the World Population -raportin julkistamisen takia, mutta yleensä hänet voi löytää työpaikaltaan New Yorkin Kolmannella Avenuella. Ellei hän sitten matkusta jossain niistä noin 151 :sta maasta, joissa naisten ja tyttöjen oikeuksia sekä seksuaali- ja lisääntymisterveyttä edistävä väestörahasto toimii.

Kun Laura aloitti tehtävänsä, väestörahaston ja muiden YK:n järjestöjen taloudellinen tuki jäsenvaltioilta oli vähentynyt rajusti.

”Teemme maaohjelmasuunnitelmia eri hallituksien kanssa ja mietimme, miten voimme parantaa vaikkapa perhesuunnittelua ja tasa-arvoa”, hän selittää. Hallintojohtajana Laura edistää erityisesti YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden toteutumista ja tapaa lähes päivittäin maiden ylintä johtoa.

”Vuosi on ollut uskomaton”, Laura myöntää. Kun hän aloitti tehtävänsä, väestörahaston ja muiden YK:n järjestöjen taloudellinen tuki jäsenvaltioilta oli vähentynyt rajusti. Esimerkiksi Suomi, yksi UNFPA:n suurimmista tukijamaista, vähensi rahoitustaan puoleen.

”Minun oli löydettävä entistä tehokkaammat toimintatavat ja karsittava kaikki ylimääräinen. Työni onkin suurelta osalta muutosjohtamista”, Laura sanoo.

Tuplapesti otti koville

Yleensä väestörahastoa luotsaa kaksi varapääjohtajaa, joista toinen keskittyy hallintoon ja toinen mandaatin ohjelmalliseen toteuttamiseen. Viime joulukuussa ohjelmista vastaava pääjohtaja oli kuitenkin juuri siirtymässä toiseen organisaatioon, ja ensimmäisten kymmenen kuukauden ajan Laura hoiti molemmat virat.

Vuoden aikana Laura on ollut päättämässä esimerkiksi zikavirukseen liittyvästä avusta.

”Se oli uskomattoman hieno tilaisuus oppia molemmat puolet organisaatiosta. En kuitenkaan tuntenut syvällisesti ohjelmista vastaavan johtajan asioita eikä minulla ole lääketieteellistä taustaa. Työ vaati paljon lukemista, paineita, jännittämistä ja stressiä.”

Kuormitusta lisäsi UNFPA:n tekemän humanitaarisen työn luonne, jossa pitää reagoida yllättäviinkin hätätilanteisiin. Vuoden aikana Laura on ollut päättämässä esimerkiksi zikavirukseen liittyvästä avusta sekä siitä, miten Syyrian sodan, Etelä-Sudanin sisällissodan ja Haitin maanjäristyksen kaltaisissa hätätilanteissa tyttöjen seksuaaliterveys ja -oikeudet turvataan.

Laura pitää onnistumisena esimerkiksi sitä, että Jordanian Zaatarin pakolaisleirin synnytysklinikalla on syntynyt 5 000 tervettä lasta eikä yhtään vastasyntynyttä tai äitiä ole kuollut.

Kansainvälinen lapsuus

Kun Laura oli tarhaikäinen, kodin ikkunasta Guatemala Cityssä näkyi tulivuori. Lauran isä työskenteli YK:ssa, ja perhe asui tämän töiden takia sekä Guatemalassa että Urugu-ayssa.

Kun isä muutti Etiopiaan, muu perhe ei lähtenyt mukaan, koska alue oli rauhaton. He kuitenkin kävivät siellä usein.

”Hammaslääkäriäitini piti huolta siitä, että matkustaminen ja muuttaminen ei häirinnyt koulunkäyntiämme. Palasimme aina Billnäsiin samaan ikivanhaan taloon, rakkaaseen tukikohtaamme.”

Laura opiskeli Åbo Akademissa julkisoikeutta ja hallintoa ja valmistuttuaan työskenteli hetken Maalahdella pakolaissihteerinä kotouttaen vietnamilaispakolaisia. Vuonna 1990 hän muutti Jerusalemiin ja aloitti työt YK:n palestiinalaisjärjestö UNRWA:n hallinnossa. Järjestö tuottaa suoria palveluja palestiinalaisille pakolaisille Lähi-Idässä.

Kaasunaamari tutuksi

Palestiinalaisten ensimmäinen kansannousu oli alkanut, ja kaasunaamarit tulivat Laurallekin tutuiksi.

”Kerran istuin puutarhassani Öljyvuorella Itä-Jerusalemissa, kun ilma täyttyi kyynelkaasusta. Israelin armeija ja palestiinalaisnuoret olivat ottaneet yhteen. Sitten YK:n radio ilmoitti, että Persianlahden sota on alkanut.”

Laura tottui etsiytymään pommisuojaan tai kellariin kuullessaan sireenien varoittavan Irakista ammutuista Scud-ohjuksista.

”Rakastin Jerusalemin-aikaani. Työ oli hyvin palkitsevaa, ja siellä vahvistui haluni tehdä humanitaarista työtä. ”

Jerusalemissa Laura adoptoi myös kaksi kulkukoiraa, Shakan ja Wafan. Ne matkustivat mukana, kun hän lähti kolmen vuoden kuluttua töihin UNRWA:N silloiseen päämajaan Wieniin.

Maailman kolkasta toiseen

Seuraavina vuosina Laura sukkuloi myös muiden YK-järjestöjen päämajoissa ja kenttätoimistoissa muun muassa Sierra Leonessa, Itä-Timorissa, Sveitsissä, Yhdysvalloissa, Itävallassa, Bosniassa ja Kroatiassa.

”Kun menin ensimmäistä kertaa Sarajevoon 1993, oli melkein surrealistista nähdä, kuinka epätoivoisesti sarajevolaiset halusivat ulos kaupungista ja kuinka samaan aikaan me humanitaariset työntekijät jonotimme sisään.”

Entinen Jugoslavia oli Bosnian sodan ja etnisten puhdistusten repimä. Laura työskenteli rauhanturvaoperaation henkilöstöpäällikkönä ja asui Sarajevossa ja Zagrebissa paikallisten keskuudessa.

Usein Sarajevossa ei ollut sähköä tai juoksevaa vettä, ja talvet olivat hyvin kylmiä. Lauran kömpiessä iltaisin nukkumaan paksuun makuupussiinsa luodinreiät ikkunassa muistuttivat sodasta. Päivisin hän ajoi teitä, joita tarkka-ampujat pitivät hallussaan.

”Olen aina halunnut olla osa historiaa.”

”Vannoin, etten jää enää seuraavaksi talveksi, mutta aina jäin, yhteensä viideksi vuodeksi. Olin nuori ja ehkä vähän naiivi. Uskoin, ettei meille YK:n työntekijöille voi tapahtua mitään, että meitä ei pidetä kohteina. Luultavasti olimme vain onnekkaita, kun kenellekään ei käynyt mitään.”

Kansakunnan alku

Kuumaan ja kosteaan Itä-Timorin Diliin Laura muutti vuonna 1999, kun Indonesian miehitys alueella oli loppunut rajujen taisteluiden jälkeen ja kaupunki tuhottu suurilta osin. Laura työskenteli henkilöstötehtävissä ja neuvoi Itä-Timorin väliaikaista hallitusta siirtymävaiheessa ennen itsenäisyyttä. ”Se oli kokonaan uuden kansakunnan ja maan alku. Olen aina halunnut olla osa historiaa.”

Laura asui ystävänsä kanssa vuokratussa, palaneessa talossa Dilin keskustassa. Nurkissa rapistelivat torakat.

”Ovia ei ollut, ja ikkunat olivat rikki. Kukot, joita paikalliset käyttivät kukkotappeluissa, kiekuivat läpi yön. Useimmiten söin erivärisiä banaaneja. Sen jälkeen en halunnut niitä vuosiin”, Laura muistelee.

Auttajat iskujen kohteina

Elokuisena aamuna vuonna 2003 Laura odotti YK:n päämajassa New Yorkissa puhelua kollegaltaan Bagdadista. Kun sovittu aika oli ja meni, Laura yritti soittaa hänelle tuloksetta. Kun kollega lopulta vastasi, Laura sai kuulla häneltä, että YK:n tiloissa oli räjähtänyt vain muutamaa minuuttia aiemmin. Sovittu puhelinkokous muuttui Lauran antamaksi kriisiavuksi. Al-Qaidan tekemässä iskussa kuoli 22 ihmistä ja 150 loukkaantui.

”Iskussa meni monta hyvää tuttuani. Olin tuolloin YK:n rauhanturvaoperaatioiden rekrytointipäällikkönä henkilöstöpuolella, ja aktiivisesti suostutellut osaa kuolleista lähtemään Irakiin hommiin. Jotkut heistä olivat Bagdadissa lyhytaikaisella, kolmen kuukauden sopimuksella, jota olin mainostanut hienona mahdollisuutena tehdä tärkeää työtä.”

Yksi kuolleista oli YK:n erityislähettiläs Sérgio Vieira de Mello, jonka kanssa Laura oli työskennellyt jo UNCHR:ssä ja Itä-Timorissa..

”Bagdadin pommitusten jälkeen kaikki YK:n työntekijät ymmärsivät, että meistä on tullut kohteita.”

Isku muutti perusteellisesti YK:n operaatioita kentällä: työntekijät ovat joutuneet bunkkeroitumaan, ja auttaminen on vaikeutunut. ”Viime vuoden aikana nimenomaan humanitaariset työntekijät ja kohteet ovat joutuneet maailmalla hyökkäysten kohteeksi. Sodan säännöt ovat muuttuneet”, Laura pahoittelee.

Eniten tilanteesta kärsivät siviilit. Esimerkiksi Syyrian Aleppossa ihmiset eivät saa hoitoa sairaaloihin kohdistuneiden pommitusten takia, ja kokonainen sukupolvi lapsia jää ilman koulunkäyntiä.

Huoli maailman tilasta kasvaa

Laura myöntää, että maailman tilanne huolettaa – ja ihmetyttää – häntä usein. Työssään hän näkee maailmanpolitiikan epäonnistumisten konkreettiset vaikutukset, kuten sen, että palestiinalaissukupolvi toisensa jälkeen asuu yhä pakolaisleireillä, ja pakolaisväestö vain kasvaa.

”Jopa kaikkien näiden vuosien jälkeen minun on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että ihmiselämiä säästävä työ kärsii rahoituksen puutteesta. Usein tarvitut varat ovat hyvin pieniä verrattuna siihen, kuinka paljon rahaa tuhlataan päivittäin konflikteihin ja sotaan."

"Kuitenkaan minulla tai kenelläkään ei ole oikeutta sanoa, että hitto ei tästä mitään tule, jätetään ihmiset oman onnensa nojaan. YK:n periaate on stay and deliver eli olla läsnä myös konfliktin aikana ja löytää tavat auttaa.”

Itseään Laura pitää onnekkaana, sillä on saanut tehdä koko uransa ajan merkityksellistä työtä, joka pelastaa ihmishenkiä ja parantaa vaikeissa tilanteissa elävien oloja.

Esimerkiksi YK:n rauhanturvaoperaatioiden logistiikkasuunnittelun päällikkönä vuonna 2006 Laura johti tiimiä, jossa oli armeijoiden päällystöä 12 eri maasta. ”Suunnittelimme rauhanturvaoperaatioita muun muassa Somaliaan, Tsadiin ja Sudaniin."

”Niin kauan kun on toivoa, ihminen kestää melkein mitä tahansa.”

Lauran mielestä on hyvin surullista, että välillä kansainvälisen yhteisön täytyy hetkellisesti vetäytyä konflikti- ja sota-alueilta, kun riskit ovat liian suuret. Toivoa on kuitenkin aina tuonut se, kuinka kestäviä, kekseliäitä ja sopeutuvaisia vaikeissa oloissa elävät ihmiset ovat.

”Olen nähnyt, kuinka uskomattoman nopeasti yksilöt ja yhteiskunnat pystyvät toipumaan kauheuksien jälkeen ja elämä alkaa voittaa. Niin kauan kun on toivoa, ihminen kestää melkein mitä tahansa.”

Puoliso on voimavara

Auttaja itse jaksaa työssään joogaamalla säännöllisesti ja harrastamalla ratsastusta aina kun voi. Jordaniassa työskennellessään Laura ratsasti usein Wadi Rumin autiomaassa arabialaisilla hevosilla, jotka olivat tottuneet jopa 50 kilometrin kestävyyskisoihin. Tärkein voimanlähde on kuitenkin Sierra Leonessa tavattu aviomies Philip Leighton, entinen englannin armeijan everstiluutnantti, joka jäi 45-vuotiaana eläkkeelle.

Lauraa ja hänen puolisoaan yhdistää ”tulenpalava intohimo” humanitaariseen työhön.

”Mieheni tukee minua täysin ja on seurannut uraani mukanani. Tuki toisillemme on niin totaalista, että olemme joskus nauraneet tarvitsevamme objektiivista aikuisvalvontaa. Mieheni ei esimerkiksi ratsasta kovin hyvin, ja kerran ollessamme Wadi Rumilla pelkäsin hänen katoavan dyynien taakse ja päätyvän vielä Saudi-Arabiaan.”

Pariskuntaa yhdistää ”tulenpalava intohimo” humanitaariseen työhön. Lauran miehellä on ollut armeijauransa jälkeen lyhytaikaisia sopimuksia muun muassa Unicefilla. ”Nytkin hän on Malissa konsulttina pari kolme viikkoa toisen YK-järjestön hommissa.”

Lauralle humanitaarinen työ on aina ollut elämäntapa. ”Kentällä tunteja ei lasketa ja viikonloputkin kuluvat usein töissä. Muutos on jatkuvaa, eikä monia asioita voi suunnitella. Kaikille kenttätyö ei sovikaan, ja varsinkin lasten kanssa se voisi olla vaikeaa. Toisaalta adrenaliini virtaa jatkuvasti”, Laura sanoo ja hymyilee.

Pieni ihminen, suuri maailma

Elämyksiä ja inspiraatiota uran varrella Lauralle ovat tarjonneet monet hänen kohtaamansa esikuvalliset ihmiset ja maailman upea luonto sademetsineen ja hiekkarantoineen.

”Kun lentää pienessä koneessa Afganistanissa vuorten ohitse, tuntee itsensä melkein yhtä pieneksi kuin Jurmon saaressa myrskytuulen mennessä saaren yli. Ihmisen on hyvä pitää mielessään miten pieni, jopa merkityksetön osa maailmankaikkeutta me loppujen lopuksi olemme.”

Kuka?

Laura Londén, 55, YK:N apulaispääsihteeri ja YK:N väestörahaston hallinnosta vastaava varapääjohtaja.

Syntynyt Helsingissä.

Asuu Manhattanilla New Yorkissa brittiläisen miehensä kanssa pilvenpiirtäjän 41. kerroksessa. Kodin ikkunasta on näkymä East River -joelle ja YK:n päämajaan. ”Ettei pääse unohtumaan.”

Ei lapsia.

Viikonloppuisin harrastaa joogaa ja Manhattanin eri osien tutkimista ja kävelemistä. Rentoutuu kokkaamalla, bravuurina kala ja äyriäiset.

 

Näin johdan

1. On ihmisiä, jotka tekevät, ja niitä jotka voisivat tai joiden olisi pitänyt tehdä. Parempi yrittää ja epäonnistua kuin jättää kokonaan tekemättä.

2. Egot narikkaan – ollaan vaatimattomia. Työssä ei ole kysymys sinusta tai minusta vaan siitä, että tehdään yhdessä se, mikä on tehtävä.

3. Kaikessa on kyse ihmisistä ja tiimeistä. Jaa, kommunikoi ja koordinoi. Kun kollegat tietävät, mitä on tapahtumassa, heidän tekemisensä sopii laajempaan kuvaan. Vaistomaisesti täytyy ajatella: kenen muun täytyy vielä tietää.

4. Läpinäkyvä tavoite ja perusteltu päätöksenteko. Osallista, kysy kysymyksiä ymmärtääksesi ja paranna.

5. Avoin ovi. Jos ovi on auki, tule sisään. Jos se on suljettu, joku muu tuli jo.

 

Lomien jälkeinen arkeen palaaminen on oikein hyvä asia myös parisuhteen kannalta. Kun rakasta kumppania on tuijoteltu monen viikon ajan lähes tauotta, erossaolo tekee hyvää.

Oman parisuhteeni alkuaikoina englanninkielinen siippani Lincoln puhui usein hiljaa ja vahvalla brittikorostuksella. Usein kävi niin, että en kuullut juuri mitään. Kun avauduin asiasta tuttavalleni, tämä huudahti: ”Mikä siunaus! Kaikkea ei parisuhteessa aina tarvitse kuulla.” Silloin nauratti, mutta myöhemmin osoittautui, että tuttava oli ihan oikeassa. Osa asioista voi aivan hyvin lipua korvien ohi, koska silloin moni turha kiivastuminen jää väliin.

Samantyyppistä filosofiaa toteutti myös rovasti-isäni Osmo liitossaan, sillä äitini Meeri oli laillani kova puhumaan. Isä ei kuunnellutläheskään kaikkea, mutta oli kehittänyt uskomattoman kyvyn aistia, milloin äidin tarkistuskysymys oli tulossa. Kun äiti sitten tivasi: ”Mitä juuri sanoin”, isä osasi aina vastata oikein.

”Vaikka kuinka joskus pännii, pohjalla on aina arvostus toista kohtaan.”

Onnellisen parisuhteen yksi kulmakivi on riitelytekniikka. Alussa me tappelimme aina vailla päätä ja häntää, pohjattomasti kiihtyen. Olemme nähneet vaivaa korjataksemme tyyliämme ja osaamme nämäkin touhut paljon paremmin. Emme enää kiihdy ylenpalttisesti. Kumpikin meistä joustaa tasapuolisesti, joten sopiminen tapahtuu paljon nopeammin kuin ennen. Suomme jääneen jäädä – menneiden riitojen kaivelusta kun ei koskaan seuraa mitään hyvää.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin kunnioitus. Se on suhteemme tärkein ominaisuus. Vaikka kuinka joskus pännii, pohjalla on aina arvostus toista kohtaan. Asiat pysyvät mittasuhteissa, eivätkä kielteiset tunteet valtaa liikaa tilaa.

Joustavaa elokuuta!

Netin deittisivustoilta voi löytää niin pikadeitin kuin sielunkumppaninkin, kunhan tietää mitä tekee.

Jos tyypistä on vain kasvokuva, se on jalkapuoli. Jos se taas ei hymyile kuvassa, sillä on kauheat hampaat.”

Siinä neuvot, jotka Anna, 45, sai kokeneemmilta ystäviltään, kun hän päätti kokeilla nettideittailua.

Ohjeet olivat tietenkin puoliksi vitsillä kerrottuja, mutta ystävien kokemukset olivat niin hauskalla tavalla hurjia, että Anna kiinnostui. Oli vuosi 2015, ja hän oli hiljattain eronnut.

”En ollut pakonomaisesti lähdössä etsimään kumppania. Ajattelin, että haluan ihan uteliaisuuttani mennä katsomaan, keitä siellä netissä on” Anna sanoo.

Olihan siellä vaikka keitä.

”Ei minulla ole aikaa eikä halua ravata oikeissa baareissa päivystämässä.”

”Päällimmäisenä erona reaalimaailman ja netin välillä on, että netissä on aivan valtava pulina. Jos tuntuu, ettei tapaa ketään, kukaan ei ole itsestä kiinnostunut eikä mitään tapahdu, niin netissä tämä kaikki on ihan toisin. Siellä on huimasti enemmän vauhtia ja paljon aktiivisia, ihania tyyppejä.”

Anna kirjautui Eliittikumppaneihin. Se naurattaa häntä, ja sivuston nimestä on irronnut vitsejä myös treffeillä.

”Että tässä minä, sinun eliittikumppanisi, nyt sitten olen.”

Anna kuvailee deittisivustoja virtuaaliseksi baaritiskiksi ja suosittelee siksi asennoitumaan nettideittailuun samoin kuin baaritiskillä jutusteltuun: rennosti, uteliaasti ja avoimesti.

”Olen aikuinen, työssä käyvä ihminen, ei minulla ole aikaa eikä halua ravata oikeissa baareissa päivystämässä. Sitä paitsi se on vähän vanhanaikaistakin.”

Nopeus houkuttaa

Nettideittailu on kasvanut räjähdysmäisesti koko 2000-luvun. Amerikkalaisen internetiin ja teknologiaan erikoistuneen Pew Research Centerin mukaan 15 prosenttia amerikkalaisista aikuisista on käyttänyt netin deittisivustoa tai puhelimen treffisovellusta.

45–64-vuotiaiden nettideittailu on tuplaantunut vuodesta 2013. Arviot vähän vaihtelevat, mutta ainakin joka viides parisuhde alkaa nykyään netissä.

Yksi syy nettitapailun suosioon on aika: nettiprofiilien selaamiseenkin sitä kuluu, muttei läheskään niin paljon kuin sosiaalisten, kiinnostavien kontaktien jahtaamiseen netin ulkopuolella.

Ainakin joka viides parisuhde alkaa nykyään netissä.

Ajankäytön merkitys korostuu, mitä aikuisempia ollaan: monilla on vähemmän uusia ja jännittäviä tilanteita, jos ei niitä itse erityisesti järjestä. Se ei silti tarkoita, etteikö elämään voisi löytyä vielä jotakin kutkuttavaa. Sen hankkimisen eteen on vain tehtävä jotakin, ja nettitreffisaitit ovat siihen helposti lähestyttävä keino.

Netissä on monen helpompi lähestyä tuntematonta ihmistä kuin summamutikassa jossain muualla. Ihmisestä on ulkonäön lisäksi saatavilla vähän muutakin perustietoa.

Häpeää ja hankalia kysymyksiä

Verkosta on tullut niin oleellinen osa elämää, että ”todellisen” elämän ja nettielämän erottelu kahdeksi erilliseksi asiaksi tuntuu aikansa eläneeltä.

Silti nettideittailulla on vielä jonkinlaista stigmaa, minkä vuoksi Annakaan ei halua olla tässä jutussa koko nimellään.

”Kyllä itseänikin aluksi nolotti ja hävetti, että kehtaanko nyt laittaa kuvaani jonnekin treffipalstalle.”

On ollut tapana, että juodaan kumppanikokelaan kanssa kerran kahvit ja seuraavat kahvit sitten omissa häissä.

Nolostelu voi johtua siitä, ettei Suomessa oikeastaan ole ollut treffeillä käymisen kulttuuria ennen aivan viime vuosia. Meillä on kärjistetysti ollut tapana, että juodaan kumppanikokelaan kanssa kerran kahvit ja seuraavat kahvit sitten omissa häissä. Lisäksi kaikenlaisella itsensä esille tuomisella on suomalaisessa kulttuurissa ollut nihkeä kaiku. Siellä se nyt itseään tyrkyttää ja markkinoi.

Anna pääsi yli kuvakainoudestaan, mutta yhtä erikoisilta voivat tuntua algoritmeihin perustuvien deittipalveluiden pitkät ja vaativat kysymyslistat joilla selvitetään ihmisten sopimista toisilleen.

”Se on oikeasti aika mielenkiintoinen matka itseen. Jouduin itse ainakin aika syvällisesti pohtimaan, että kuka oikeastaan olen ja mitä haluan.”

Onnellisempia suhteita

Vuonna 2013 Chicagon yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa kävi ilmi, että internetissä alkaneet suhteet olivat onnellisempia ja kestivät pidempään kuin kasvokkaisesta tapaamisesta alkaneet suhteet.

Tutkimustulos ylitsevuotavasta onnellisuudesta vahvistuu Merikapteenin vaimo -blogissa, jota kirjoittavat Nina, 40, ja Veli-Matti, 38, Rahja. Veli-Matti on ammatiltaan merikapteeni, Nina on blogin vaimo ja he postaavat lähes päivittäin tihkuvasta lemmestään.

”Todellisen” elämän ja nettielämän erottelu kahdeksi erilliseksi asiaksi tuntuu aikansa eläneeltä.

Viime vuonna loppukesästä Veli-Matti huomasi, kun Nina kommentoi yhteisen Facebook-tuttunsa purjevenekuvaa. Hän muisti Ninan 20 vuoden takaa, sillä molemmat ovat kotoisin Kalajoelta ja tiesivät etäisesti toisensa. He eivät olleet kuitenkaan puhuneet toisilleen koskaan aiemmin.

”Olin aina ollut kiinnostunut Ninasta, mutta ajattelin, että Nina on ihan eri sarjassa kuin minä. Livenä baarissa en olisi koskaan uskaltanut mennä juttelemaan hänelle.”

Sosiaalisen median turvaväli madalsi kynnystä, vaikka Veli-Mattia jännittikin. Hän pyysi Ninaa Facebook-kaverikseen. Nina hyväksyi kaveripyynnön heti ja alkoi kommentoida Veli-Matin valokuvia.

”Kommenteissa alkoi sitten olla sydänhymiöitä.”

”Livenä baarissa en olisi koskaan uskaltanut mennä juttelemaan hänelle.”

Molemmat ovat olleet aiemmin naimisissa, Ninan avioliitto oli päättynyt kolmisen vuotta aiemmin ja Veli-Matin vuosi aiemmin. He olivat olleet myös Facebook-kavereita vuosia aiemmin, mutta olleet välissä pitkään pois Facebookista.

”Itse ajattelen niin, että Facebookissa ovat sellaiset, joilla ei ole elämää. Sitten kun on elämää, siellä ei tarvitse olla”, Veli-Matti sanoo.

Kun Veli-Matti rohkaistui lähettämään Ninalle ensimmäisen yksityisviestin Facebookissa, siitä alkoi viestittely, joka johti ensimmäiseen tapaamiseen viikon kuluttua kaveripyynnön lähettämisestä – ja kuulutusten hakemiseen viisi päivää ensitapaamisesta.

He ovat olleet nyt yhdeksän kuukautta naimisissa. Molempien Facebook-tilit ovat jäissä.

Huijarivaroitus

Jokainen on kuullut myös nettitreffeihin liittyviä kauhutarinoita. Sellainen on kerrottavanaan Kaisa Niemelällä. Tosin Kaisan kauhutarinalla on onnellinen loppu.

Kaisa, 37, alkoi pyöriä Suomi24.fi:n deittipalstalla vuonna 2004. Hän oli 24-vuotias, parisuhteestaan juuri eronnut, ja siellä pyörivät kaveritkin. Nettideittailu oli uutta ja jännittävää.

”Hyvin nopeasti törmäsin siellä mielenkiintoiseen kaveriin. Juteltiin ensin chatissa, ja sitten aloimme kirjoittaa toisillemme sähköposteja.”

Nykypäivään verrattuna nettitreffailu oli lapsenkengissä. Ei ollut älypuhelimia pikaviestitoimintoineen, ei tarkkaan laadittuja profiileja, ei Facebookia eikä muuta sosiaalista mediaa, jossa toisen elämää olisi voinut vähän vilkuilla. Deittipalstat olivat ilmaisia ja kaikille avoimia.

”Hän oli juuri semmoinen kuin olin miehen toivonut olevan. Urheilullinen ja komea.”

Kaisa Niemelä kirjoitteli miehen kanssa useamman kuukauden ajan pitkiä sähköposteja ennen kuin he tapasivat.

”Hyppäsin koko ajan sähköpostissa katsomassa, oliko tullut viestiä.”

Kun mies lopulta tuli länsirannikolta tapaamaan Kaisaa Hämeenlinnaan, se oli siinä.

”Hän oli juuri semmoinen kuin olin miehen toivonut olevan. Urheilullinen ja komea.”

Mies ajeli Kaisan luokse lähes joka viikonloppu ja kävi usein viikollakin. Jotakin outoa hänessä kyllä oli.

”Hänellä esimerkiksi oli prepaid-liittymä eikä hän koskaan käyttänyt pankki- tai luottokorttia vaan pelkkää käteistä.” Kaisa ei mennyt myöskään koskaan miehen kotipaikkakunnalle, ja kun he kävivät yhdessä jääkiekko-otteluissa, joissa mies törmäsi tuttuihinsa, tilanteissa oli jotakin hämmentävää.

Hänellä oli prepaid-liittymä eikä hän koskaan käyttänyt pankki- tai luottokorttia vaan pelkkää käteistä.

Kun Kaisa ja urheilullinen unelmien mies olivat tapailleet pari vuotta, he lainasivat Kaisan isän autoa, jonka avaimet unohtuivat miehen taskuun, kun hän lähti takaisin kotipaikkakunnalleen. Alkoi vimmainen metsästys, mistä miehen saa kiinni.

”Lopulta jotenkin miehen auton rekisterinumeron kautta saimme yhteyden hänen vanhempiinsa, jotka luulivat, että puhelumme on jokin pila.”

Kävi ilmi, että mies oli kaksi vuotta esiintynyt Kaisalle väärällä nimellä ja oli naimisissa.

”Jos menisin uudelleen nettiin etsimään seuraa, niin tuskin uskoisin kenenkään juttuja siellä.”

Siitä on nyt reilut kymmenen vuotta – ja Kaisa on miehen kanssa edelleen yhdessä. He ovat muuttaneet yhdessä länsirannikolle ja miehestä on tullut hyvä isähahmo Kaisan kahdelle pojalle.

”Onhan tämä ihan uskomatonta. Jotkut kaverini ovat tästä vieläkin ihan järkyttyneitä”, Kaisa nauraa puhelimessa.

Mies tuli parin viikon kuluttua kiinnijäämisestään selvittämään asian ja pyytämään Kaisalta anteeksi, ja tuli uudelleen ja uudelleen, kunnes Kaisa antoi anteeksi. Hän erosi avioliitostaan ja aloitti elämän Kaisan kanssa.

”Luottamuksen rakentamiseen meni kauan. Nyt jos menisin uudelleen nettiin etsimään seuraa, niin tuskin uskoisin kenenkään juttuja siellä yhtään.”

Treffeille jo samana päivänä

Myös Anna on kuullut nettikoijareista, mutta muistuttaa, että jokaisen nettideittisivuston ohjeet ja vinkit kannattaa lukea ja noudattaa perusohjeita siitä, miten tuntemattoman kanssa toimitaan.

Hänen omat kokemuksensa ovat lähes pelkästään hyviä. Anna on käynyt nettideitti-urallaan yhteensä noin viisillätoista treffeillä. Muutama niistä löytyi maksullisen treffisivuston kautta ja loput Tinderistä.

”Tinderin hyvä puoli on, että treffirotaatio on paljon nopeampi. Siellä on myös paljon enemmän paikallista tarjontaa, ja treffeille pääsee pian.”

”Netti on vähän sellainen ihmisten sekatavarakauppa.”

Anna suosittelee käyttämään Tinderiä myös, jos kaipaa samaksi päiväksi seuraa vaikka leffaan tai museoon, ja lomamatkoilla siitä voi olla paljon ekstrailoa.

”Tapasin esimerkiksi Ranskassa todella hauskan tyypin, joka vei minut museoon ja syömään.”

Viime aikoina Anna on pitänyt taukoa nettideittailusta, ettei ”mieli saastu”.

”Haluan suhtautua jokaiseen treffikumppaniin arvostavasti ja ajatella, että jokainen kohtaaminen on tärkeä, vaikka netti onkin vähän sellainen ihmisten sekatavarakauppa.”

Kesäksi hän suunnittelee palaavansa nettideittailemaan. Ehkä treffisivustolle, sillä tällä hetkellä kirjoittelemalla tutustuminen tuntuu hyvältä.

”Sen olen todella oppinut, että kysyntää ja tarjontaa riittää.” G

Näyttelijä Eero Ritala tekee työnsä tosissaan, muttei koskaan tosikkona. Eläinkunnan tuotteista hän luopui siksi, että haluaa muuttaa valinnoillaan maailmaa.

A Armollisuus. Viime vuosina olen oppinut armollisuutta itseäni ja muita kohtaan, nuorena olin kriittisempi. Hektisessä ja kilpailuhenkisessä maailmassa lempeys tuo rauhaa ja rentouttaa. Armollisuus on myötätuntoa ja hyväksyvyyttä.

B Berliini. Ymmärrän, että Berliini on ikäpolveni ja taiteilijoiden klisee. Se on rento, boheemi ja käytännöllinen. Raitiovaunut tulevat saksalaisen tarkasti, ja kioskit ovat auki kellon ympäri. Mielenkiintoisinta teatteria tehdään Berliinissä. Viime kesänä näin neljän tunnin saksankielisen esityksen. Rakastin joka hetkeä, vaikka en puhu saksaa.

C Coenin veljekset. Fanitan harvoin ketään, mutta Coenien elokuvat ovat hyviä. Suurin osa on rikostarinoita, joiden pääosassa on toope rosvo. On mahtavaa seurata, kuinka tekijät yrittävät selvitä tekosistaan. Mukana on myös aina fantasian taso, satu. Elokuvat ovat todellisuuspakoa parhaimmillaan.

D DJ Vauvaukki. Urani tiskijukkana alkoi kuusi vuotta sitten Omatunto-klubilla Kansallisteatterissa. Näyttelijänä olen muiden armoilla, mutta Vauvaukkina saan leikkiä hetken jumalaa ja soittaa illan soundtrackin. Tällä hetkellä neuvottelen, saanko syksyksi ohjelman Radio Helsinkiin.

E Ehdottomuus. Pitäisi olla aina valmis muuttamaan mielipiteitään. Ehdottomuus saa käpertymään, mikä on vaarallista kommunikaatiolle ja luovuudelle. Jos mietin, miksi joku ihminen ei vaikuta mukavalta, hän yleensä paljastuu ehdottomaksi. Jukka Viikilä kirjoitti Akvarelleja Engelin kaupungissa -romaanissaan, että parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään. Se on osuvasti sanottu.

F Feud: Bette and Joan. Yksi viime aikojen hienoimmista tv-sarjoista. Jessica Lange ja Susan Sarandon tekevät henkeäsalpaavat roolisuoritukset. Naiset esittävät Bette Davisia ja Joan Crawfordia, jotka eivät totisesti olleet hissukoita.

”Valtioiden pitäisi kustantaa kansalaisilleen yksi matka, joka ei saisi suuntautua Kanariansaarille.”

G Gin tonic. Juon yleensä viiniä tai olutta, koska en ole drinkkien ystävä. Jos otan jotain muuta, se on aina gt. Täydellinen kesäjuoma, joka kohosi Napue-ginin ansiosta vielä uudelle tasolle.

H Häät. Ystäväni menee tammikuussa naimisiin meksikolaisella paratiisisaarella. Sain veronpalautuksia, joten pääsen unelmamatkalle paikan päälle.

I Ilo. Leimaa tekemistäni. Taiteellinen prosessi menee harjoituksissa ja esityksissä parhaiten eteenpäin ilon kautta. Kielteisessä tai pelokkaassa ilmapiirissä ei ole ikinä yhtä luovaa. Vaikka sisältö olisi vakava, ilmapiiri voi olla iloinen. Se kannustaa rohkeuteen.

J Joulumaa. Kun ohjaaja Inari Niemi pyysi minua mukaan loppuvuodesta ilmestyvään elokuvaansa, olin innoissani. Esitin luomutilallista vegaania. Toivon, että voimme tehdä jatkossakin yhteistyötä. On palkitsevaa löytää työpari, jolla on samanlainen tyyli työskennellä. Minulle jäi tunne, että pystyin tuottamaan juuri sellaista jälkeä kuin Inna halusi.

K Karl Ove Knausgård. Kun luin Knausgårdia, kävin läpi lapsuuttani ja suhdetta perheeseeni. Kirjojen avulla tein matkan itseeni. Knausgård ei päästä lukijaansa helpolla, vaan pakottaa tämän miettimään. Hän kirjoittaa järisyttävästi.

L Leevi and the Leavings. Bändi on kulkenut mukanani aina. Lapsena kappaleet tuntuivat pikkutuhmilta ja naurattivat. Iän myötä tajusin, kuinka merkittäviä biisejä ne ovat. Parhaimmat vedot ovat Rin Tin Rin ja Muotitietoinen.

M Matkustaminen. Valtioiden pitäisi kustantaa kansalaisilleen yksi matka, joka ei saisi suuntautua Kanariansaarille. Jokaisen olisi hyvä tuntea itsensä ulkopuoliseksi sekä oppia, kuinka toiseen voi luoda kontaktin. Matkustelu avartaa.

N Nizza. Kävin Nizzassa ensimmäistä kertaa huhtikuussa. Kuuden päivän loma tuntui kolmelta viikolta. Ranskan Riviera tarjosi vuoria, merta, aurinkoa ja lyhyen matkan Cannesiin sekä Monacoon. Voisin asua Nizzassa. Ranskalaiset ovat tyylikkäitä.

”Jos uteliaisuus loppuu, elämä loppuu.”

O Onnela. Yksi urani kovimmista haasteista, Solsidan-sarjan suomalainen versio. Kaikki vertaavat sarjaa alkuperäiseen. Lisäksi tein ensimmäisen pääroolini televisiosarjassa. Paineisiin auttoi armollisuus ja se, että vaimoani näytteli Elena Leeve. Avioparin esittäminen onnistuu meiltä, koska olemme tehneet sitä vuosia Q-teatterissa.

P Pyöräily. Parasta, mitä tiedän. Ostin juuri uuden pappapyörän, jolla huristelen joka paikkaan. Loistava tapa tutustua uusiin nurkkiin.

Q Q-teatteri. Toinen teatterikorkeakouluni, jossa pääsin muun muassa Elina Knihtilän oppiin. Olen saanut tehdä näköistäni teatteria, joka tuntuu katsojamäärien perusteella kiinnostavan myös muita.

R Rytmi. Näyttelijän työssä rytmi tulee esiin dialogissa, lempimusiikkini LCD Soundsystem on rytmikästä. Joskus istun Rytmi-ravintolassa Hakaniemessä.

S Sulkapallo. Pelaan muutaman kerran viikossa Merihaassa. Ystävilläni ja minulla on Facebook-ryhmä, jossa on parikymmentä jäsentä. Huutelemme siellä peliseuraa. Olen tietenkin paras.

T Tosissaan, vaan ei tosikkona. Kiteyttää oleellisen. Jos tilanne lukkiutuu, se laukeaa usein siihen, että joku alkaa nauraa. Se, että on hauskaa, ei tarkoita, että toiminta olisi tehotonta. Vältän ryppyotsaisuutta.

U Uteliaisuus. Jos uteliaisuus loppuu, elämä loppuu. On maailman kiinnostavinta olla kiinnostunut kaikesta ympärillään olevasta. Se pitää hengissä.

”Tanssikulttuuria ylläpitävät vanhukset ovat loistavia.”

V Vegaani. Vegaaniksi ryhtyminen on yksi aikuisikäni merkittävimmistä kehollisista ja mielellisistä muutoksista. Se sai alkunsa Cowspiracy-dokumentista. En ole katunut päivääkään. Saan näin paremmin yhteyden ympäristööni ja itseeni. Laihduin myös yli kymmenen kiloa, mutta se ei ole pääasia. Haluan uskoa, että maailmaa voi muuttaa valinnoillaan.

W Will Ferrell. Niin röntti näyttelijä kuin olla ja voi. Ferrell on pähkähullu. Luulen, että hän ei mieti yhtään mitään, tekee vain.

X Xavier Dolan. Elokuvaohjaaja, 28-vuotias ihmelapsi, joka on tehnyt jo viisi pitkää elokuvaa. Äidin ja pojan suhteesta kertova Mommy on hieno.

Y Yhteisö. En tykkää työskennellä yksin paitsi kirjoittaessani. Ryhmä on kaiken a ja o. Mitä useammat aivot, sitä parempi.

Z Zoolander 2. Turvaleffani, jonka katson aina, jos minulla on paha mieli tai krapula. Elokuva on täysin aivoton, nauran vedet silmissä koko ajan. Kun tuttavani kutsui Zoolanderia Facebookissa paskimmaksi leffaksi ikinä, oli ihanaa vastata, että rakastan tätä.

Å Åke Blomqvist. YouTube-hittikaveri, jolta olen oppinut diskoa. Tanssikulttuuria ylläpitävät vanhukset ovat loistavia, kuten Aira Samulin. Haluaisin tanssia enemmän.

Ä Ässä- ja ärrävika. Onnittelen itseäni siitä, että olen puhetyöläinen. Se ei lapsena vaikuttanut itsestään selvältä. Kun olin aikani pärisytellyt ja leikkinyt ampiaista, opin ässän ja ärrän. Harjoitusten jälkeen paitani oli aina kuolassa.

Ö Östermalmin kauppahalli. Kaunis, klassinen kauppahalli on vakiokohteeni Tukholmassa. Kauppahalleissa ylipäätään on aina mahtava tunnelma. G

Juttu on alun perin ilmestynyt kesä-heinäkuun 2017 Gloriassa.

Näyttelijä Eero Ritala, 34, asuu avopuolisonsa kanssa Helsingissä.

Valmistunut teatterikorkeakoulusta, näytellyt Q-teatterissa vuodesta 2008. Voitti parhaan miespääosan Jussin viisi vuotta sitten elokuvasta Kulman pojat.

Esittää yhtä pääosista Rakkautta vain -sarjassa, joka alkaa kesäkuussa Yle TV1 -kanavalla.

Nähdään syksyllä Onnela- ja Donna-televisiosarjoissa.

Muotisuunnittelija Jukka Rintala ja visualisti Matti Vaskelainen ovat kirjaimellisesti vauhdikas pariskunta, sillä työ pitää heidät tien päällä. Yhteinen bisnes on menestynyt vuosikymmeniä, vaikka välillä pidetäänkin napakoita kehityskeskusteluita.

Suomalaista muotia esittelevä gaalanäytös oli pidetty Washington DC:n esikaupunkialueella. Muotisuunnittelija Jukka Rintala ja hänen kumppaninsa, visualisti Matti Vaskelainen olivat jääneet pakkaamaan tavaroitaan pitkän illan päätteeksi. Kun kaikki oli valmista ja iltapuvut siististi valmiita kuljetukseen, oli jo yö, ja kaikki muut olivat poistuneet. Jukka ja Matti olivat ”keskellä ei mitään” eivätkä saaneet taksia.

Kaksikon ei auttanut kuin mennä tien varteen liftaamaan – smokit päällään.

Pian avolava-auto pysähtyi heidän kohdalleen, ja ikkunasta kurkkasi irokeesipäinen punkkari kavereineen. He lupasivat viedä Jukan ja Matin hotellille Washington DC:n keskustaan ja pyysivät heitä hyppäämään kyytiin.

”Istuimme lavalla pitkät tukat hulmuten ja olimme varmoja, ettemme selviä. Lopulta auto kurvasi hotellimme eteen renkaat ulvoen”, Jukka muistelee.

Anekdootti 1980-luvun lopulta kertoo olennaisen Jukan ja Matin 35 vuotta kestäneestä suhteesta ja työtoveruudesta: kyyti on ollut usein hurjaa, mutta yhdessä siitä on aina selvitty.

”Ajan enemmän kuin taksi, 50 000 kilometriä vuodessa.”

Viime kuukaudet he ovat työstäneet kesäkuun alussa Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä avattavaa, Jukan 40-vuotista taiteilijauraa esittelevää retrospektiivista näyttelyä. Siellä nähdään Jukan pukuja, luonnoksia, maalauksia, tekstiilejä, valokuvia ja koruja sekä Jukkaa inspiroineita maalauksia ja veistoksia museon taidekokoelmasta.

Työpäivät ovat venyneet pitkiksi, kun lisäksi kaksikko on kiertänyt erilaisilla messuilla ja myyntitapahtumissa ympäri Suomea.

”Ajan enemmän kuin taksi, 50 000 kilometriä vuodessa”, Matti sanoo.

”Mutta tämä työ onkin elämäntapa”, Jukka lisää.

Kahden esteetikon liitto

Kumppanukset tapasivat Helsingissä 1980-luvun alussa. Jukka työskenteli nahka- ja turkispukineita valmistavalla Friitalalla, Matti vastasi nuorisomuotia myyvän MicMacin myymälöiden esillepanosta. Molemmat olivat intohimoisia esteetikkoja ja rakastuivat. Vuonna 1984 he päättivät perustaa yhteisen bisneksen, Studio Jukka Rintalan. Jukka suunnitteli vaatteita, Matti huolehti brändin visuaalisesta ilmeestä ja markkinoinnista.

Nyt, 33 vuotta myöhemmin, työnjako on edelleen sama. Vuosien varrella he ovat suunnitelleet yhdessä satoja muotinäytöksiä ja tehneet puvustuksia näytelmiin ja musikaaleihin.

Miehet vakuuttavat työskentelyn sujuvan kivuttomasti.

”Aika vähän tulee konflikteja. Mutta onhan meillä välillä kehityskeskusteluita”, Jukka sanoo.

”Pitää ollakin. Jukkaa täytyy usein muistutella asioista”, Matti huomauttaa.

”Minulla on Matti kyllä hyvä muisti, liiankin hyvä”, Jukka lataa takaisin.

”Olemme olleet aikoinaan suuria bilettäjiä, mutta nyt tilalle on tullut rauhallisempia asioita.”

Monesti kaksikon aamut alkavat aamiaisella Bulevardilla sijaitsevassa Ekbergin kahvila-konditoriassa, joka on vain kivenheiton päässä heidän kodistaan ja Fredrikinkadulla sijaitsevasta studiostaan. Vapaa-ajallaan he viihtyvät Uudellamaalla sijaitsevalla mökillään, jonka pohjapiirros on Jukan isoisän puusepänverstaan mukaan tehty.

”Olemme olleet aikoinaan suuria bilettäjiä, mutta nyt tilalle on tullut rauhallisempia asioita”, Matti sanoo.

Kaksikon lähipiiriin kuuluu laajan ystäväjoukon lisäksi Jukan 38-vuotias poika ja tämän kaksi lasta.

Paroni Rintala

Kun Jukka oli 12-vuotias, hän tiesi haluavansa muotisuunnittelijaksi. Oli vuosi 1964, ja teollisuus- ja telakkakaupunki Porissa haave urasta muodin parissa oli vähintäänkin epätavallinen. Linja-autoaseman R-kioskilta oli kuitenkin löytynyt Vogue ja Harper´s Bazaar, jotka Jukka tutki aina tarkkaan.

”Kauneus kiinnosti”, hän selittää nyt.

Onneksi Ahlströmin tuotantosuunnittelijana työskentelevä Jukan isä ymmärsi taiteen päälle, ja myös palkanlaskijaäiti tuki poikansa luovia haaveita. Kun Jukka oli 18-vuotias, hänen äitinsä huomasi Anna-lehdessä ilmoituksen kansainvälisestä Euromuoti-kisasta. Jukka piirsi luonnokset, ja hänet valittiin kilpailuun. Voittoa ei tullut, mutta päätös alalle ryhtymisestä vahvistui.

Valmistuttuaan Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1976 Jukka työskenteli Friitalan lisäksi vuosia freelancerina muun muassa Marimekolle, Nansolle ja Joutsen Finlandille. Samalla hän loi Matin kanssa omaa nimeään kantavia mallistoja niin miehille kuin naisillekin ja on saanut työstään tunnustuksena muun muassa Pro Finlandia-mitalin ja Kultaisen Vaatepuun.

Jukan uniikit iltapuvut ovat Suomessa käsite, mutta samanlainen käsite on myös hänen oma, näyttävä tyylinsä.

”Jukan Viljo-pappa sanoi häntä aina paroniksi”, Matti sanoo ja hymyilee.

”Omasta mielestäni tyylini on kyllä ihan tavallinen”, mustavalkoruudulliseen Vivienne Westwoodin pikkutakkiin ja krokotiilikuvioisiin buutseihin pukeutunut Jukka vastaa.

Larin Parasken luonne

Matin isä työskenteli pankissa ja äiti oli kotirouvana. Perhe asui Pieksämäellä, mutta molemmat vanhemmat olivat karjalaisia. Äitinsä puolelta Matti kertoo olevansa legendaarisen runonlaulajan Larin Parasken sukua.

”Olen perinyt hänen kaikki vaikeat luonteenpiirteensä”, Matti sanoo, muttei suostu kertomaan, mitä ne ovat.

”Aina kun Pariisissa on jokin mielenkiintoinen näyttely, ostamme lentoliput.”

”Matti on ainakin seurallinen ja utelias. Yleensä hän viihtyy, kun on paljon tuttavia. Tampereen messuillakaan sinua ei näkynyt missään moneen tuntiin”, Jukka kiusoittelee.

”Tein pr:ää”, Matti selventää, ja kuvaa sitten puolestaan Jukkaa nopeasti räjähteleväksi ja leppyväksi persoonaksi.

Matti on opiskellut aikoinaan Markkinointi-Instituutissa ja tehnyt uransa aikana visuaalista suunnittelua myös ulkopuolisille. Hän on muun muassa somistanut kauppakeskuksia, vaateliikkeitä ja erilaisia messuosastoja ja tehnyt stailauksia muotinäytöksiin. Matti tekee myös hiuskoristeita ja hatukkeita Jukan suunnittelemiin iltapukuihin. Vapaa-ajallaan hän on harjoittanut taiteellista silmäänsä akvarellimaalauskursseilla.

Magnolioita Pariisissa

Inspiraatiota työhönsä Jukka ja Matti hakevat ulkomaanmatkoilta ja eri kaupunkien taidetarjonnasta. Henkireikiä kaksikolle ovat olleet muutaman kuukauden residenssipaikat esimerkiksi New Yorkin Manhattanilla ja Firenzessä, mutta kaikkein rakkain kaupunki on Pariisi.

”Aina kun Pariisissa on jokin mielenkiintoinen näyttely, ostamme lentoliput. Viimeksi olimme Karl Lagerfeldtin valokuvanäyttelyssa ja Jean-Paul Gaultierin uraa esittelevässä näyttelyssä Grand Palais’sa”, he kertovat. Myös ranskalaisen ekspressionistin Bernard Buffet’n näyttely on jäänyt mieleen, varsinkin Buffet´n tekemä muotokuva Christian Diorista.

”Matti haluaa nykyään piiloutua, enkä ymmärrä miksi.”

Yksi Jukan ja Matin lempipaikoista on Châteu de Vincennesin linnan puutarha, jossa luonnonvaraiset ja istutetut kasvit sulautuvat kauniisti yhteen. ”Se on todella upea varsinkin keväisin, kun magnoliat kukkivat”, Matti sanoo.

Pariisissa kaksikko tekee yleensä myös vaatehankintansa, usein Marais’n kaupunginosassa. Sieltä löytyy muun muassa Jukan lempikenkämerkin Jean-Babtiste Rautureaun liike, josta hän on ostanut esimerkiksi pitkävartiset kiiltonahkasaappaat.

Matti kuvailee pukeutuneensa nuorempana ”kuin huutomerkki”, mutta alkaneensa suosia viime vuosina eleettömämpää tyyliä ja räikeiden värien sijaan mustaa.

”Matti haluaa nykyään piiloutua, enkä ymmärrä miksi”, Jukka ihmettelee. G

Juttu on alun perin ilmestynyt kesä-heinäkuun 2017 Gloriassa.

Jukka Rintala, 65, muotisuunnittelija ja Matti Vaskelainen, visualisti.

Asuvat yhdessä Helsingin Punavuoressa.

Pyörittävät Studio Jukka Rintalaa.

Parasta kodissa? Jukka: Italialaisen Piero Fornasettin aurinkolamppu. Matti: Jukan mustavalkoinen akvarelli.

Sisustusfilosofia: ”Olemme yhdistäneet kotonamme hyvin eri tyylejä ja tehneet seinälle kollaaseja erilaisista taideteoksista. Aina ei tarvitse olla tavanomainen.”