YK:ssa pitkän uran tehnyt suomalainen Laura Londén on asunut maailman kriisipesäkkeissä ja nähnyt valtavasti kärsimystä. Toivoaan hän ei ole menettänyt. ”Minulla tai kenelläkään ei ole oikeutta jättää ihmisiä oman onnensa nojaan”, hän sanoo.

 

Laura Londén istui mersun takapenkillä YK:n pääsihteerin Ban Ki-moonin kanssa ja katseli jouluvaloin koristeltua Esplanadin puistoa.

Oli joulukuu 2015, ja Laura oli lähes kolmen ulkomailla vietetyn vuosikymmenen jälkeen ensimmäistä kertaa elämässään työmatkalla Suomessa. Tie oli suljettu muilta autoilta, ja poliisisaattue kuljetti kaksikkoa kohti Presidentinlinnaa. Laura oli vastikään nimitetty YK:n apulaispääsihteeriksi ja YK:n väestörahaston UNFPA:n hallinnosta vastaavaksi varapääjohtajaksi.

”Autossa istuessani ajattelin, että miten tässä näin kävi. Olin kuitenkin tehnyt kenttätyötä YK:ssa yli 25 vuotta täydellisen huomaamattomasti”, Laura, 55, sanoo helsinkiläisen hotellin aulabaarissa ja naurahtaa päälle.

Uskomaton vuosi

Laura on Suomessa väestörahaston tuoreen State of the World Population -raportin julkistamisen takia, mutta yleensä hänet voi löytää työpaikaltaan New Yorkin Kolmannella Avenuella. Ellei hän sitten matkusta jossain niistä noin 151 :sta maasta, joissa naisten ja tyttöjen oikeuksia sekä seksuaali- ja lisääntymisterveyttä edistävä väestörahasto toimii.

Kun Laura aloitti tehtävänsä, väestörahaston ja muiden YK:n järjestöjen taloudellinen tuki jäsenvaltioilta oli vähentynyt rajusti.

”Teemme maaohjelmasuunnitelmia eri hallituksien kanssa ja mietimme, miten voimme parantaa vaikkapa perhesuunnittelua ja tasa-arvoa”, hän selittää. Hallintojohtajana Laura edistää erityisesti YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden toteutumista ja tapaa lähes päivittäin maiden ylintä johtoa.

”Vuosi on ollut uskomaton”, Laura myöntää. Kun hän aloitti tehtävänsä, väestörahaston ja muiden YK:n järjestöjen taloudellinen tuki jäsenvaltioilta oli vähentynyt rajusti. Esimerkiksi Suomi, yksi UNFPA:n suurimmista tukijamaista, vähensi rahoitustaan puoleen.

”Minun oli löydettävä entistä tehokkaammat toimintatavat ja karsittava kaikki ylimääräinen. Työni onkin suurelta osalta muutosjohtamista”, Laura sanoo.

Tuplapesti otti koville

Yleensä väestörahastoa luotsaa kaksi varapääjohtajaa, joista toinen keskittyy hallintoon ja toinen mandaatin ohjelmalliseen toteuttamiseen. Viime joulukuussa ohjelmista vastaava pääjohtaja oli kuitenkin juuri siirtymässä toiseen organisaatioon, ja ensimmäisten kymmenen kuukauden ajan Laura hoiti molemmat virat.

Vuoden aikana Laura on ollut päättämässä esimerkiksi zikavirukseen liittyvästä avusta.

”Se oli uskomattoman hieno tilaisuus oppia molemmat puolet organisaatiosta. En kuitenkaan tuntenut syvällisesti ohjelmista vastaavan johtajan asioita eikä minulla ole lääketieteellistä taustaa. Työ vaati paljon lukemista, paineita, jännittämistä ja stressiä.”

Kuormitusta lisäsi UNFPA:n tekemän humanitaarisen työn luonne, jossa pitää reagoida yllättäviinkin hätätilanteisiin. Vuoden aikana Laura on ollut päättämässä esimerkiksi zikavirukseen liittyvästä avusta sekä siitä, miten Syyrian sodan, Etelä-Sudanin sisällissodan ja Haitin maanjäristyksen kaltaisissa hätätilanteissa tyttöjen seksuaaliterveys ja -oikeudet turvataan.

Laura pitää onnistumisena esimerkiksi sitä, että Jordanian Zaatarin pakolaisleirin synnytysklinikalla on syntynyt 5 000 tervettä lasta eikä yhtään vastasyntynyttä tai äitiä ole kuollut.

Kansainvälinen lapsuus

Kun Laura oli tarhaikäinen, kodin ikkunasta Guatemala Cityssä näkyi tulivuori. Lauran isä työskenteli YK:ssa, ja perhe asui tämän töiden takia sekä Guatemalassa että Urugu-ayssa.

Kun isä muutti Etiopiaan, muu perhe ei lähtenyt mukaan, koska alue oli rauhaton. He kuitenkin kävivät siellä usein.

”Hammaslääkäriäitini piti huolta siitä, että matkustaminen ja muuttaminen ei häirinnyt koulunkäyntiämme. Palasimme aina Billnäsiin samaan ikivanhaan taloon, rakkaaseen tukikohtaamme.”

Laura opiskeli Åbo Akademissa julkisoikeutta ja hallintoa ja valmistuttuaan työskenteli hetken Maalahdella pakolaissihteerinä kotouttaen vietnamilaispakolaisia. Vuonna 1990 hän muutti Jerusalemiin ja aloitti työt YK:n palestiinalaisjärjestö UNRWA:n hallinnossa. Järjestö tuottaa suoria palveluja palestiinalaisille pakolaisille Lähi-Idässä.

Kaasunaamari tutuksi

Palestiinalaisten ensimmäinen kansannousu oli alkanut, ja kaasunaamarit tulivat Laurallekin tutuiksi.

”Kerran istuin puutarhassani Öljyvuorella Itä-Jerusalemissa, kun ilma täyttyi kyynelkaasusta. Israelin armeija ja palestiinalaisnuoret olivat ottaneet yhteen. Sitten YK:n radio ilmoitti, että Persianlahden sota on alkanut.”

Laura tottui etsiytymään pommisuojaan tai kellariin kuullessaan sireenien varoittavan Irakista ammutuista Scud-ohjuksista.

”Rakastin Jerusalemin-aikaani. Työ oli hyvin palkitsevaa, ja siellä vahvistui haluni tehdä humanitaarista työtä. ”

Jerusalemissa Laura adoptoi myös kaksi kulkukoiraa, Shakan ja Wafan. Ne matkustivat mukana, kun hän lähti kolmen vuoden kuluttua töihin UNRWA:N silloiseen päämajaan Wieniin.

Maailman kolkasta toiseen

Seuraavina vuosina Laura sukkuloi myös muiden YK-järjestöjen päämajoissa ja kenttätoimistoissa muun muassa Sierra Leonessa, Itä-Timorissa, Sveitsissä, Yhdysvalloissa, Itävallassa, Bosniassa ja Kroatiassa.

”Kun menin ensimmäistä kertaa Sarajevoon 1993, oli melkein surrealistista nähdä, kuinka epätoivoisesti sarajevolaiset halusivat ulos kaupungista ja kuinka samaan aikaan me humanitaariset työntekijät jonotimme sisään.”

Entinen Jugoslavia oli Bosnian sodan ja etnisten puhdistusten repimä. Laura työskenteli rauhanturvaoperaation henkilöstöpäällikkönä ja asui Sarajevossa ja Zagrebissa paikallisten keskuudessa.

Usein Sarajevossa ei ollut sähköä tai juoksevaa vettä, ja talvet olivat hyvin kylmiä. Lauran kömpiessä iltaisin nukkumaan paksuun makuupussiinsa luodinreiät ikkunassa muistuttivat sodasta. Päivisin hän ajoi teitä, joita tarkka-ampujat pitivät hallussaan.

”Olen aina halunnut olla osa historiaa.”

”Vannoin, etten jää enää seuraavaksi talveksi, mutta aina jäin, yhteensä viideksi vuodeksi. Olin nuori ja ehkä vähän naiivi. Uskoin, ettei meille YK:n työntekijöille voi tapahtua mitään, että meitä ei pidetä kohteina. Luultavasti olimme vain onnekkaita, kun kenellekään ei käynyt mitään.”

Kansakunnan alku

Kuumaan ja kosteaan Itä-Timorin Diliin Laura muutti vuonna 1999, kun Indonesian miehitys alueella oli loppunut rajujen taisteluiden jälkeen ja kaupunki tuhottu suurilta osin. Laura työskenteli henkilöstötehtävissä ja neuvoi Itä-Timorin väliaikaista hallitusta siirtymävaiheessa ennen itsenäisyyttä. ”Se oli kokonaan uuden kansakunnan ja maan alku. Olen aina halunnut olla osa historiaa.”

Laura asui ystävänsä kanssa vuokratussa, palaneessa talossa Dilin keskustassa. Nurkissa rapistelivat torakat.

”Ovia ei ollut, ja ikkunat olivat rikki. Kukot, joita paikalliset käyttivät kukkotappeluissa, kiekuivat läpi yön. Useimmiten söin erivärisiä banaaneja. Sen jälkeen en halunnut niitä vuosiin”, Laura muistelee.

Auttajat iskujen kohteina

Elokuisena aamuna vuonna 2003 Laura odotti YK:n päämajassa New Yorkissa puhelua kollegaltaan Bagdadista. Kun sovittu aika oli ja meni, Laura yritti soittaa hänelle tuloksetta. Kun kollega lopulta vastasi, Laura sai kuulla häneltä, että YK:n tiloissa oli räjähtänyt vain muutamaa minuuttia aiemmin. Sovittu puhelinkokous muuttui Lauran antamaksi kriisiavuksi. Al-Qaidan tekemässä iskussa kuoli 22 ihmistä ja 150 loukkaantui.

”Iskussa meni monta hyvää tuttuani. Olin tuolloin YK:n rauhanturvaoperaatioiden rekrytointipäällikkönä henkilöstöpuolella, ja aktiivisesti suostutellut osaa kuolleista lähtemään Irakiin hommiin. Jotkut heistä olivat Bagdadissa lyhytaikaisella, kolmen kuukauden sopimuksella, jota olin mainostanut hienona mahdollisuutena tehdä tärkeää työtä.”

Yksi kuolleista oli YK:n erityislähettiläs Sérgio Vieira de Mello, jonka kanssa Laura oli työskennellyt jo UNCHR:ssä ja Itä-Timorissa..

”Bagdadin pommitusten jälkeen kaikki YK:n työntekijät ymmärsivät, että meistä on tullut kohteita.”

Isku muutti perusteellisesti YK:n operaatioita kentällä: työntekijät ovat joutuneet bunkkeroitumaan, ja auttaminen on vaikeutunut. ”Viime vuoden aikana nimenomaan humanitaariset työntekijät ja kohteet ovat joutuneet maailmalla hyökkäysten kohteeksi. Sodan säännöt ovat muuttuneet”, Laura pahoittelee.

Eniten tilanteesta kärsivät siviilit. Esimerkiksi Syyrian Aleppossa ihmiset eivät saa hoitoa sairaaloihin kohdistuneiden pommitusten takia, ja kokonainen sukupolvi lapsia jää ilman koulunkäyntiä.

Huoli maailman tilasta kasvaa

Laura myöntää, että maailman tilanne huolettaa – ja ihmetyttää – häntä usein. Työssään hän näkee maailmanpolitiikan epäonnistumisten konkreettiset vaikutukset, kuten sen, että palestiinalaissukupolvi toisensa jälkeen asuu yhä pakolaisleireillä, ja pakolaisväestö vain kasvaa.

”Jopa kaikkien näiden vuosien jälkeen minun on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että ihmiselämiä säästävä työ kärsii rahoituksen puutteesta. Usein tarvitut varat ovat hyvin pieniä verrattuna siihen, kuinka paljon rahaa tuhlataan päivittäin konflikteihin ja sotaan."

"Kuitenkaan minulla tai kenelläkään ei ole oikeutta sanoa, että hitto ei tästä mitään tule, jätetään ihmiset oman onnensa nojaan. YK:n periaate on stay and deliver eli olla läsnä myös konfliktin aikana ja löytää tavat auttaa.”

Itseään Laura pitää onnekkaana, sillä on saanut tehdä koko uransa ajan merkityksellistä työtä, joka pelastaa ihmishenkiä ja parantaa vaikeissa tilanteissa elävien oloja.

Esimerkiksi YK:n rauhanturvaoperaatioiden logistiikkasuunnittelun päällikkönä vuonna 2006 Laura johti tiimiä, jossa oli armeijoiden päällystöä 12 eri maasta. ”Suunnittelimme rauhanturvaoperaatioita muun muassa Somaliaan, Tsadiin ja Sudaniin."

”Niin kauan kun on toivoa, ihminen kestää melkein mitä tahansa.”

Lauran mielestä on hyvin surullista, että välillä kansainvälisen yhteisön täytyy hetkellisesti vetäytyä konflikti- ja sota-alueilta, kun riskit ovat liian suuret. Toivoa on kuitenkin aina tuonut se, kuinka kestäviä, kekseliäitä ja sopeutuvaisia vaikeissa oloissa elävät ihmiset ovat.

”Olen nähnyt, kuinka uskomattoman nopeasti yksilöt ja yhteiskunnat pystyvät toipumaan kauheuksien jälkeen ja elämä alkaa voittaa. Niin kauan kun on toivoa, ihminen kestää melkein mitä tahansa.”

Puoliso on voimavara

Auttaja itse jaksaa työssään joogaamalla säännöllisesti ja harrastamalla ratsastusta aina kun voi. Jordaniassa työskennellessään Laura ratsasti usein Wadi Rumin autiomaassa arabialaisilla hevosilla, jotka olivat tottuneet jopa 50 kilometrin kestävyyskisoihin. Tärkein voimanlähde on kuitenkin Sierra Leonessa tavattu aviomies Philip Leighton, entinen englannin armeijan everstiluutnantti, joka jäi 45-vuotiaana eläkkeelle.

Lauraa ja hänen puolisoaan yhdistää ”tulenpalava intohimo” humanitaariseen työhön.

”Mieheni tukee minua täysin ja on seurannut uraani mukanani. Tuki toisillemme on niin totaalista, että olemme joskus nauraneet tarvitsevamme objektiivista aikuisvalvontaa. Mieheni ei esimerkiksi ratsasta kovin hyvin, ja kerran ollessamme Wadi Rumilla pelkäsin hänen katoavan dyynien taakse ja päätyvän vielä Saudi-Arabiaan.”

Pariskuntaa yhdistää ”tulenpalava intohimo” humanitaariseen työhön. Lauran miehellä on ollut armeijauransa jälkeen lyhytaikaisia sopimuksia muun muassa Unicefilla. ”Nytkin hän on Malissa konsulttina pari kolme viikkoa toisen YK-järjestön hommissa.”

Lauralle humanitaarinen työ on aina ollut elämäntapa. ”Kentällä tunteja ei lasketa ja viikonloputkin kuluvat usein töissä. Muutos on jatkuvaa, eikä monia asioita voi suunnitella. Kaikille kenttätyö ei sovikaan, ja varsinkin lasten kanssa se voisi olla vaikeaa. Toisaalta adrenaliini virtaa jatkuvasti”, Laura sanoo ja hymyilee.

Pieni ihminen, suuri maailma

Elämyksiä ja inspiraatiota uran varrella Lauralle ovat tarjonneet monet hänen kohtaamansa esikuvalliset ihmiset ja maailman upea luonto sademetsineen ja hiekkarantoineen.

”Kun lentää pienessä koneessa Afganistanissa vuorten ohitse, tuntee itsensä melkein yhtä pieneksi kuin Jurmon saaressa myrskytuulen mennessä saaren yli. Ihmisen on hyvä pitää mielessään miten pieni, jopa merkityksetön osa maailmankaikkeutta me loppujen lopuksi olemme.”

Kuka?

Laura Londén, 55, YK:N apulaispääsihteeri ja YK:N väestörahaston hallinnosta vastaava varapääjohtaja.

Syntynyt Helsingissä.

Asuu Manhattanilla New Yorkissa brittiläisen miehensä kanssa pilvenpiirtäjän 41. kerroksessa. Kodin ikkunasta on näkymä East River -joelle ja YK:n päämajaan. ”Ettei pääse unohtumaan.”

Ei lapsia.

Viikonloppuisin harrastaa joogaa ja Manhattanin eri osien tutkimista ja kävelemistä. Rentoutuu kokkaamalla, bravuurina kala ja äyriäiset.

 

Näin johdan

1. On ihmisiä, jotka tekevät, ja niitä jotka voisivat tai joiden olisi pitänyt tehdä. Parempi yrittää ja epäonnistua kuin jättää kokonaan tekemättä.

2. Egot narikkaan – ollaan vaatimattomia. Työssä ei ole kysymys sinusta tai minusta vaan siitä, että tehdään yhdessä se, mikä on tehtävä.

3. Kaikessa on kyse ihmisistä ja tiimeistä. Jaa, kommunikoi ja koordinoi. Kun kollegat tietävät, mitä on tapahtumassa, heidän tekemisensä sopii laajempaan kuvaan. Vaistomaisesti täytyy ajatella: kenen muun täytyy vielä tietää.

4. Läpinäkyvä tavoite ja perusteltu päätöksenteko. Osallista, kysy kysymyksiä ymmärtääksesi ja paranna.

5. Avoin ovi. Jos ovi on auki, tule sisään. Jos se on suljettu, joku muu tuli jo.