Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun dekaani Anna Valtonen, 40, uskoo, että tekemällä oppii ja virheet kuuluvat asiaan. Työ on vienyt hänet eri puolille maailmaa tehtäviin, joissa hän on rikkonut stereotypioita. Se on kasvattanut luottamusta ja opettanut heittäytymään.
 

”Hiljattain joku kuvaili minua eläväiseksi, ja siihen samastun. Eläväisyyteni näkyy siinä, että olen harvoin kauaa paikoillani — saatan vapaalla nikkaroida tai touhuta muuta epäoleellista.

Luonteeseeni kuuluu myös se, että teen mielelläni asioita yhdessä muiden kanssa. Kun esimerkiksi töissä jossain asiassa on päästy niin pitkälle, että
tiedetään mitä pitäisi tehdä, haluan, että asia toteutetaan porukalla — ettei se jää pelkäksi keskusteluksi.

Meillä on miehen kanssa sellainen sopimus, että kumpikin valitsee vuorollaan maan, johon asetumme asumaan.

Myös kotona teen isot päätökset mieheni kanssa yhdessä. Olemme olleet naimisissa liki 10 vuotta, yhdessä vielä pitempään. Mies ei ole taidealalla vaan tekee bisnestä. Meillä on sellainen sopimus, että kumpikin valitsee vuorollaan maan, johon asetumme asumaan. Vaihtoehdot selviävät keskustelemalla, sillä tulevassa kotimaassa ja -kaupungissa pitää olla meille molemmille järkevää tekemistä.

Kymmenen vuotta sitten lähdimme Ranskaan ja viimeiset viisi asuimme Ruotsissa, kun olin Uumajan yliopiston muotoilukorkeakoulun rehtori. Palasimme Suomeen keväällä, kun aloitin Aalto-yliopiston dekaanina. Vaikka nyt ei olisi ollut oma vuoroni valita meille maata, sain tehdä sen silti.”

Ura

”Urapolkuni ei ole ollut kovin kirkas tai suora. Nuorena olin idealisti ja halusin aidosti tehdä maailmasta paremman. Monesti eri esineissä ja asioissa harmitti, etteivät ne toimineet kuten piti — ne oli siis muotoiltu huonosti. Koin, että paremmalla muotoilulla saatoin parantaa maailmaa.

Opiskelin taidehistoriaa Åbo Akademissa ja teollista muotoilua Lahden muotoiluinstituutissa. Toinen tutkinto antoi teoreettisen näkökulman, toinen käytännöllisen.

Minulle on edelleen olennaista se, että koen tekeväni jotain merkityksellistä.

Urani on muodostunut siitä, että olen itse uskonut johonkin ja lähtenyt viemään asiaa eteenpäin. Kun aloitin työt Nokialla, halusin tehdä tulevaisuuden konsepteja. Vastaavaa työtä ei vielä ollut, mutta kun ehdotin sitä ja asiasta keskusteltiin, sain luvan kokeilla. Minulle on edelleen olennaista se, että koen tekeväni jotain merkityksellistä.

On hyvin epätodennäköistä, että seuraavat työtehtäväni olisivat samansuuntaisia kuin nykyiset. Niin se vain yleensä omalla kohdallani on mennyt.

Iän merkitys

Suhtaudun ikään hyvin neutraalisti. Se on mitä on, eikä sille mitään voi.

Olen tavannut yhtäältä todella konservatiivisia nuoria ihmisiä, ja toisaalta iäkkäitä tyyppejä, joilla on hyvin avarakatseinen ajattelutapa. Ihmisestä maailmankuva on kiinni, ei iästä. Omaan tekemiseeni ikä ei vaikuta millään lailla, mutta kokemus voi tehdä asioista helpompia.

Ikäpohdintani ovat tulleet kahdessa vaiheessa. Ensin jouduin koko ajan selittelemään ikääni, kun olin tehtävissä, joissa oli totuttu vähän vanhempaan henkilöön. Välillä jo tuskastuin, että eikö joskus voitaisi puhua jostakin muusta kuin tästä minun iästäni.

Haluan miettiä tarkkaan, millaisiin töihin aikaani käytän.

Toisaalta olen alkanut pohtia, että takana on jo tietty määrä aktiivisia työvuosia. Jos jokaisen isomman työn tekemiseen menee noin viisi vuotta, ei niitä hirvittävän montaa ehdi enää ottaa vastaan. Siksi haluan miettiä tarkkaan, millaisiin töihin aikaani käytän.

Mielestäni iän sijaan oleellista on se, että saa mahdollisuuden osoittaa mihin pystyy. Toivoisin, että yhä useampi nuori uskaltaisi tarttua tilaisuuksiin ja heittäytyä.

Uskottavuus

Luotan, että uskottavuus tulee siitä, että osaa hommansa ja että omakin uskottavuuteni perustuu hyvin tehtyyn työhön — ei mihinkään ulkoiseen tekijään. En ole kovinkaan monessa työssäni vastannut mitään stereotypiaa tai ollut tyypillinen sellaiseen työhön valittu henkilö.

Uumajassa olin muotoilukorkeakoulun kautta aikain nuorin rehtori, ulkomaalainen ja nainen. Siitä kirjoiteltiin paljon. Jos olisin keskittynyt siihen, pidetäänkö minua uskottavana, tulokset olisivat voineet jäädä vähiin.

En ole kovinkaan monessa työssäni vastannut mitään stereotypiaa.

Uumaja oli pieni yksikkö, kuin korkeakoulun prototyyppi! Kun siellä mietittiin, millainen on tulevaisuuden koulutus, sitä saattoi saman tien kokeilla ja panna pystyyn viikon testin. Seuraavana vuonna kokeilun hyväksi havaittuja puolia voitiin jo toteuttaa laajemmalti.

Kun lähdin Uumajasta, design-instituutioita rankkaavat amerikkalainen ISDA ja eurooppalainen Red Dot pitivät työpaikkaani maailman parhaana muotoilukouluna. Ikinä ei tietenkään ole hyvä aika lähteä työpaikasta, mutta ainakaan minulla ei siellä jäänyt isoja asioita tekemättä.

Paheet

Nyt olen juuri aloittanut uudessa työssä ja muuttanut toiseen maahan. Elämää helpottaisi varmasti, jos vaatteet purkaisi muuttolaatikoista kaappiin ja että arjen peruskuviot saisi muutenkin pyörimään. Siihen verrattuna se, että en ehkä ehdi juuri nyt harrastaa tarpeeksi liikuntaa, tuntuu toissijaiselta.

Suurimpana paheenani pidänkin sitä, etten saa tehtyä kaikkia niitä asioita, joita tiedän, että minun pitäisi tehdä. Varmasti muillakin ikäisilläni työssäkäyvillä perheellisillä on kiire, eikä kukaan ehdi kaikkea, mutta itse olen kuitenkin ennen kaikkea tekijä, joten asioiden jääminen puolitiehen käy luonnolleni.

Perhetausta

Kotona minut kasvatettiin tekemään asioille jotain sen sijaan, että olisin jäänyt rypemään siihen, miten huonosti kaikki on. ’Se till och sätt i gång’ oli perheessämme lentävä lause.

Uskon, että minua olisi kannustettu ihan yhtä lailla, vaikka olisin valinnut jonkin aivan toisen alan.

Vanhempani ovat akateemisesti koulutettuja: lääkäri-isäni puolella on useitakin eri alojen lääkäreitä, äitini on sisustusarkkitehti. Oman alani sain valita itse, eikä kouluttautumiselle asetettu valmiita vaatimuksia. Tykästyin teolliseen muotoiluun itse koulutöiden ja omien selvitysten kautta. Uskon, että minua olisi kannustettu ihan yhtä lailla, vaikka olisin valinnut jonkin aivan toisen alan.

Äitiys

Olen väistämättä oppinut taitavammaksi arjen ja ajankäytön organisoijaksi äidiksi tulon myötä. Lapsi pakottaa myös priorisoimaan vauhdissa. Sen kokevat varmasti kaikki vanhemmat.

Viisivuotias Felix-poikamme kyselee isoja kysymyksiä. Hiljattain hän kysyi minulta, mitä valta tarkoittaa. Sana jäi hänelle mieleen Tähtien sota -elokuvan tasavalta-sanasta. On mielenkiintoista nähdä, miten ja millaisista paloista pieni ihminen rakentaa maailmankuvaansa.

En ole lässyttäjä tai paapoja. Äitiyslomalla olin rakentamassa uutta Aalto-yliopistoa yhdessä Felixin kanssa. Hän on ollut sellainen kaveri, jolle on sopinut olla kaikessa mukana — yksilöitähän lapsetkin ovat.

Äitiyslomalla olin rakentamassa uutta Aalto-yliopistoa yhdessä Felixin kanssa.

Minua viehättää äitiyden vaiherikkaus. Parhaillaan luon suhdetta toiseen ajattelevaan ihmiseen ja voin itsekin oppia siitä, miten Felix asioita hahmottaa. Se on hyvin erilaista aikaa verrattuna vaipanvaihtoon tai siihen, millaista tulee olemaan, kun Felix teininä pohtii identiteettiään.

Virheet

Virheitä tulee tehtyä koko ajan, isoja ja pieniä. Väsyneenä en aina muista kaikkea olennaista. Lähikaupassa tulin vastikään kassalle niin, että en ollut punninnut yhtäkään vihannesta, sillä Ruotsissa ja Ranskassa ne punnitaan vasta kassahihnalla.

Jos ei välillä osu harhaan, ei ole tehtykään riittävän reippaasti.

Sama pätee isompiin asioihin. Kun luulee jo tietävänsä jonkin asian, siihen ei enää keskity ja tekee virheitä, vaikka pitäisi olla valpas koko ajan — se on se klassinen viimeinen mäenlasku, jossa katkaisee jalkansa. Työssäni kokeileminen on osa tekemistä ja virheitä kuuluukin tulla. Jos ei välillä osu harhaan, ei ole tehtykään riittävän reippaasti.

Täydellisyys

Tiedän, että täydellisyyttä en saavuta ikinä, mutta tavoitteita pitää olla. On parempi tehdä koko ajan parempaan suuntaan tähtääviä asioita kuin vain laatia autuaaksi
tekevää suunnitelmaa, joka osoittautuu niin vaikeaksi, että sitä ei voi toteuttaa.

Täydellisyyden käsite ei edes oikein sovi luoville aloille. Taiteen tarkoitus on aina liikuttaa yhteiskuntaa pikkuisen. Jos taide on täydellistä, se on myös vähän laimeaa. Kaikkien hyväksymä lopputulos ei todennäköisesti tuo mitään uutta eikä ole sitä, mitä tavoiteltiin.

Olisi karmivaa, jos minun pitäisi ihmisenä sopia johonkin valmiiseen muottiin tai täyttää jonkun toisen asettamat täydellisyyden kriteerit. Se olisi epäluonnollista.

Uteliaisuus

Työssäni uteliaisuus on oleellista. Yliopistoissa halutaan löytää tietoa ja luoda uutta. Kiireen keskelläkin pitäisi muistaa kokeilla asioita, jotka voivat olla työläitä ja vaatia aikaa ja joista ei ole vielä hajuakaan. Jos sen unohtaa, on aika hataralla pohjalla.

Uteliaisuus, halu tietää enemmän, liittyy mielestäni myös pelottomuuteen ja uskallukseen kokeilla. Kumpikaan ei riitä yksinään, pitää olla molempia.
Uteliaisuus on osittain kulttuurisidonnaista. Eräässä ristikenttätaulukossa kuvattiin sitä, miten introvertteja tai ekstroverttejä ja yhteisöllisiä tai yksilökeskeisiä eri maiden kansalaiset ovat. Ruotsalaiset ja britit olivat kaaviossa ekstroverttejä ja yhteisökeskeisiä, suomalaiset introvert--teja ja yksilökeskeisiä. Täällä on ihan ok olla puhumatta naapurin kanssa. Minulle on silti aina ollut itsestään selvää kysyä muilta, miten menee.

Luottamus

Luotan oikeastaan aina ja kaikkiin. Välillä huomaan, että ei olisi kannattanut. Siitä sitten oppii. Yleensä kuitenkin kuvittelen, että kaikki haluavat hyvää, vaikka se ei olekaan kaikkein rationaalisin tapa ajatella.

Jos joku pettää luottamukseni kerran, voin vielä antaa anteeksi ja unohtaa sen.

Töissä luottamus syntyy yleensä yhdessä tekemisen kautta: kun opin, miten toinen ihminen asioita tekee ja mitä hän pitää tärkeänä. Pitkäkestoisen luottamuksen voittaminen vaatii aikaa, eikä siihen ole oikotietä.

Jos joku pettää luottamukseni kerran, voin vielä antaa anteeksi ja unohtaa sen. Jos luottamuksen rikkoo toistuvasti, vieläpä aina samassa asiassa, sen vahvistaminen uudelleen on vaikeaa, ellei mahdotonta.

Mielenrauha

Saan mielenrauhan onnistumisesta — siitä tunteesta, että jostakin tuli hyvä. Epäonnistumisiakin tarvitaan mutta se, että jotkut asiat vain jäävät roikkumaan, on todellinen haaste mielenrauhalleni. Niin käy silti välillä eri syistä, jotka eivät läheskään aina riipu minusta.

Haen mielenrauhaa mieluummin arjessa kuin niin, että lähden jonnekin vuorille joogaamaan.

Haen mielenrauhaa mieluummin arjessa kuin niin, että lähden jonnekin vuorille joogaamaan. En halua eritellä mielenrauhaa miksikään erilliseksi projektiksi. Se on osa olemista.”

Artikkeli on julkaistu lokakuun 2014 Gloriassa.

Kuka?

▶ Anna Valtonen, 40, on Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun dekaani ja johtoryhmän jäsen. Yliopiston hallituksen jäsen hän oli vuodesta 2008 viime kevääseen asti.

▶ Hän väitteli taiteen tohtoriksi Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 2007, työskenteli 12 vuotta Nokialla eri tehtävissä, kuten Design Research & Foresight -yksikön johtajana, oli vieraileva tutkija ja professori ranskalaisessa ESSEC-kauppakorkeakoulussa ja toimi Uumajan yliopiston muotoilukorkeakoulun rehtorina.

▶ Hän asuu Helsingissä puolisonsa ja poikansa kanssa.

”Suhtaudun vaateketjuihin samoin kuin supermarketteihin. Jos on mahdollisuus valita, suosin mieluummin pieniä brändejä.” Housut Lemaire. Paita H&M. Sandaalit Samuji.
”Suhtaudun vaateketjuihin samoin kuin supermarketteihin. Jos on mahdollisuus valita, suosin mieluummin pieniä brändejä.” Housut Lemaire. Paita H&M. Sandaalit Samuji.

Yrittäjä Sara Karlsson viettää kesät ilmavissa vaatteissa Italian maaseudulla. Tyylissään hän satsaa silittämiseen ja sydämelliseen käytökseen.

Sara Karlsson on työskennellyt koko työelämänsä ajan muodin, designin, estetiikan ja luovuuden parissa. Siksi hän tietää, että vaate, joka tuntuu päällä helpolta ja ylelliseltä, on aina pitkän suunnittelu- ja tuotantoprosessin tulos.

”Loppuun asti mietityt ideat ovat yksinkertaisia niin designissa kuin elämässäkin. Jos jokin idea on monimutkainen tai tilanne tuntuu sekavalta, se on vielä kesken ja sen täytyy saada vielä kehittyä. Elämää ei voi hoputtaa.”

Sara innostuu luovasta ajattelusta, hyvästä suunnittelusta, hyvistä raaka-aineista ja taidokkaasta käsityöstä. Muodissa Saraa kiehtovat erityisesti pienet ja omaääniset brändi, kuten Deitas, The Row, Lemaire, Samuji, Ryan Roche ja Juslin Maunula. Hän ompelee vaatteita myös itse.

”Siinä oivaltaa, miten monta vaihetta laadukkaan vaatteen valmistamisessa on.”

Sara on aina pukeutunut vähäeleisesti, meikannut vähän ja tuntenut olonsa kotoisaksi epämuodollisissa tilanteissa, vaatteissa ja ympäristöissä.

”Lapsuudenkodissani kaikki oli konstailematonta mutta samaan aikaan rakkaudella laitettua ja jotenkin raikasta. Vietimme kesät saaristossa, söimme itse kalastettua kalaa joka päivä, poimimme metsämansikoita ja uimme meressä, joka ei oikeastaan koskaan ollut kovin lämmin.”

”Japanissa lääkäri voi määrätä potilaalleen lääkkeeksi metsässä oleskelua. Minusta se on innostava ajatus.”

Nykyään Sara viettää kesät maalla Italiassa.

”Teen töitä ulkona, syön ulkona, luen ulkona, torkun ulkona. Ulkoilmassa kaikki on parempaa. Uskon että ihmiselle tekee hyvää etsiä ympäriltään kauneutta: katsella kukkia, taidetta, kauniita maisemia, pilvenhattaroita. Olla lähempänä kaikkea sitä, mistä elämä syntyy. Viljellä jotain syötävää itse, vaikka vain salaattia ja yrttejä parvekelaatikoissa. Japanissa lääkäri voi määrätä potilaalleen lääkkeeksi metsässä oleskelua. Minusta se on innostava ajatus.”

Saran kesätyyli on mutkaton: asut ovat usein bikineitä ja uimapukuja, joiden ylle on heitetty jotain väljää ja viileää. Illalliselle hän pukeutuu kuitenkin aina rauhassa ja ajatuksella.

”Se antaa päiville ryhtiä ja juhlistaa yhdessä syömistä. Vaatteiden merkitystä maailmassa on helppo vähätellä, mutta minun mielestäni pukeutuminen on yksi niistä arkisista rutiineista, jotka ankkuroivat päivän.”

Saran mielestä tyyliä on vaikea erottaa ympäristöstä ja käytöstavoista.

”Tyyli on sanoissa, jotka päästämme suustamme, lahjoissa, joita annamme muille, tavassamme asetella hedelmät kulhoon ja kattaa – tai olla kattamatta – pöytä ateriaa varten. Sillä, viitsimmekö pitää huolta itsestämme ulkoisesti, on valtavan suuri vaikutus siihen, miten kannamme itsemme ja kohtaamme toiset ihmiset.”

Kuvaile tyyliäsi.

Vähäeleinen, konstailematon, inspiroitunut. Sensuellit kaapuvaatteet ovat erikoisalaani. Ylläni voi nähdä usein valkoisen eri sävyjä, vajaamittaisia housuja, laadukkaita neuleita ja villakangastakkeja, väljiä silkistä valmistettuja housuja, kimonoita ja mekkoja. Rakastan hyvin tehtyjä kenkiä ja vaatteita, jotka saavat käyttäjänsä rentoutumaan ja loistamaan. Ostan harvoin uutta, ja käytän samaa asua usein.

Millainen on luottoasusi?

Miellyn helposti erilaisiin univormuihin, joita saatan käyttää vuoden tai pari, ihan jatkuvasti. Musta ohut pooloneule yhdistettynä Stella McCartneyn valkoisiin vajaamittaisiin farkkuihin ja Célinen tennareihin on esimerkki tällaisesta. Kesällä käytän Samujin mekkoja ja silkkihousuja ja Stella McCartneyn silkkihaalareita.

Ketkä ovat vaikuttaneet tyyliisi?

Luonto, taide, kirjat, elokuvat, musiikki. Perheeni, ystäväni ja kaikki ihanat ihmiset, joiden kanssa saan työskennellä ja viettää aikaa. Ajan ilmiöt ja oman minän kirkastuminen vaikuttavat nekin olemiseen ja pukeutumiseen. Uskon, että mitä paremmin oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, sitä kauniimmalta sekä oma naama että muut ihmiset ja maailma alkavat näyttää. Silloin ei tarvitse tyylin tai meikin avulla yrittää olla jotain enemmän kuin on.

Tärkein tyylioivalluksesi?

15-vuotiaana tärkein asia maailmassa saattoi hetkellisesti olla jonkun tietyn kenkäparin hankkiminen, mutta tätä nykyä pidän isoimpana tyylisaavutuksena mielenrauhaa. Mietin palaveriin mennessäni ja sähköpostia lähettäessäni, mitä annan muille ihmisille. Aina kun mahdollista, tahtoisin sen olevan mieluummin näkemystä ja kirkkaita ideoita kuin sameaa vatvomista tai oman egon pönkitystä.

Mikä on rakkain vaatteesi?

Jokainen on sitä jollain hetkellä. Rakastan parasta mahdollista laatua kaikessa. Laatu tarkoittaa minulle taiturimaista suunnittelua, käsityötä ja hyviä raaka-aineita, mutta myös luovuutta, vapautta, aikaa ja hauskuutta. Siksi pidän erityisesti sympaattisista ja mukavista vaatteista, joita on tuotettu hyvässä ilmapiirissä maltilliseen tahtiin maltillinen määrä. Uskon, että vaatteiden kauneus ja viehätys on seurausta tästä.

Paras tyylivinkkisi?

Hyvä tyyli ei vaadi jatkuvia hankintoja. Hyvien yöunien, kynsiharjan, silitysraudan, teippirullan ja sydämellisen käytöksen avulla pääsee pitkälle. Silitän jopa valkoisen t-paidan. Pieni vaiva, suuri merkitys.

Mistä asusteesta et luovu?

Rimowan alumiinisista matkalaukuista. Ne ovat ikitavaraa. Jos niihin tulee lommo, niitä voi oikoa vasaralla.

Minne matkustat mieluiten?

Tutuista paikoista Italiaan, Kaliforniaan ja Japaniin. Seuraava uusi kohde voisi olla Uusi-Seelanti, Kuuba tai jokin Afrikan maa.

Mitkä ovat rakkaimmat muistosi matkoiltasi?

Kesät Italiassa. Aurinko! Sää on hyvä, samoin ruoka. Luontoon ja mutkattomaan tunnelmaan ei kyllästy ikinä: sirkkojen siritykseen ja tulikärpäsiin illalla, tai siihen miltä jasmiini tuoksuu, turkoosiin mereen, italialaiseen kiireettömään elämänrytmiin, siihen että ateriat voi syödä ulkona, että pääruoan ja jälkiruoan välissä syödään vihreää salaattia, että koiran voi ottaa mukaan kaikkialle ja tuntemattomat ihmiset puhuvat sille kauniisti.

Mistä design-klassikosta haaveilet?

En mistään. Tarkoituksenmukainen suunnittelu on minusta kiehtovinta. Haaveilen kauniista ja käytännöllisistä hyttysverkoista ikkunoihin ja suihkulähteestä puutarhaan.

Mitä sisustaminen merkitsee sinulle?

Tila vaikuttaa hurjan paljon siihen, miten me ihmiset käyttäydymme, viihdymme ja voimme. Kirjoitan kirjaa kodin ja kodikkuuden vaikutuksesta hyvään elämään. Se ilmestyy tammikuussa. Olen kiinnostunut paikoista, joissa ihmiset rentoutuvat ja uskaltavat olla itsensä kokoisia. G

Kuka?

Sara Karlsson, 34, on yrittäjä, joka kirjoittaa kirjaa, päivittää Minutes-sivustoaan ja tekee tekstejä ja kuvia suomalaisille brändeille. Asuu miehen, tytärpuolen ja koiran kanssa Ullanlinnassa Helsingissä.

Lempimatkakohde: ”Italia, Kalifornia ja Japani. Meillä on Keski-Italiassa talo, jossa vietämme kesät.”

Lempiruoka ja juoma: ”Simppeli kotiruoka. Hyvä vihreä salaatti on bravuurini, vesi ja viini ovat lempi-juomiani. Juomme viiniä päivittäin mutta vähän kerrallaan. Rakastan arkiviinejä. ”

Saara Kankaanrinta on kokoustanut Vladimir Putinin kanssa ja perustanut kaksi yritystä, jotka ovat herättäneet maailmanluokan vaikuttajienkin kiinnostuksen. Hänelle on tärkeää käyttää varallisuuttaan ja vaikutusvaltaansa oikeiden asioiden, erityisesti luonnonsuojelun, puolesta.

Sileät kallioluodot ja merenpinnasta heijastuva taivas. Suolan tuoksu, merilintujen huudot ja rantaan hyökyvät aallot. Ne ovat asioita, jotka saavat Saara Kankaanrinnan, 40, sydämen lyömään nopeammin. Itämeri odottaa häntä ikkunan takana, kun Saara herää aamuisin vanhassa hirsitalossaan Hangossa. Se velloo veneen alla, kun hän käy kokemassa verkkoja tai lähtee purjehtimaan kolmen lapsensa ja miehensä kanssa.

”Meri liikuttaa minua syvästi sieluun saakka”, Joensuusta kotoisin oleva Saara sanoo.

”Se edustaa vapautta ja luonnon voimaa. Kotirannassamme on hienot myrskyt. Tukka lähtee, kun tuulee 20 metriä sekunnissa ja seisoo tuolla kallioilla. Silloin ymmärtää hyvin ihmisen pienuuden.”

Itämeren aaltojen äärellä Saara tunsi tulleensa kotiin. Se tapahtui ylioppilaskirjoitusten jälkeen, jolloin hän muutti sisämaasta töihin Helsinkiin. Rakkaus mereen yhdisti myös Saaran ja hänen miehensä, Cargotecin suuromistajan Ilkka Herlinin. Yhdessä kollegansa kanssa Saara ja Ilkka ovat perustaneet Baltic Sea Action Groupin, joka pelastaa Itämerta rehevöitymiseltä yritysten, päättäjien, maanviljelijöiden ja tutkijoiden kanssa. Lisäksi pariskunnalla on bioenergiayritys Qvidja Kraft, joka tuottaa ratkaisuja uusiutuvan energian varastointiin sekä ekologinen yritys Soilfood, joka auttaa maanviljelijöitä vähentämään ravinne- ja hiilihävikkiä.

”Kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu.”

”Ajattelen, että maailman radikaali muuttaminen on mahdollista. Mottoni on, että kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu”, Saara sanoo kotitalonsa verannalla.

Siinä, meren kuohuja katsellen, Baltic Sea Action Group -säätiön hallituksen puheenjohtaja tekee läppärillään usein etätöitä: lukee tuoreinta ilmastotutkimusta, pitää Skype-palavereja, valmistelee esityksiä ja järjestää tapaamisia poliitikkojen, eri alojen vaikuttajien sekä tutkijoiden kanssa. Perheen koirat, chesapeakelahdennoutaja Reina ja karjalankarhukoira Kapu pötköttelevät Saaran jaloissa.

”Kapu on Ilkan metsästyskoira, ja ihmiset luulevat aina, että se on uros. Ihan kuin kapteeni ei voisi olla myös nainen”, hän nauraa.

 

Merenrantatontti löytyi netistä viitisen vuotta sitten. Vaikka Saaran työmatkat Helsinkiin ja Paraisille pitenivät reilusti, perhe muutti Helsingistä luonnon rauhaan. Kotitalo on 20-luvulla rakennettu pappila, joka siirrettiin Nivalasta ja perinnekorjattiin kauttaaltaan.

”On suurta ylellisyyttä asua hirsitalossa luonnon keskellä. Ilmaston kannalta edestakaisin suhaaminen olisi tosin sietämätöntä, ellei autoni kulkisi biokaasulla”, Saara sanoo. Sitä hän saa Paraisilla sijaitsevan perheen maatilan biokaasulaitoksesta.

Saara yrittää elää mahdollisimman ekologisesti. Hän kokkaa kasvisruokaa tai Ilkan metsästämää riistaa ja jättää tehotuotetun lihan kauppaan. Perhe viettää kesät suurimmaksi osaksi Suomen saaristossa. Tavaran sijaan he haalivat elämyksiä luonnosta.

”Kotonamme on mahdollisimman vähän tavaraa. Jos murtovaras tulee, muuta varastettavaa ei löydy kuin talomme kalliit hirret”, Saara sanoo ja nauraa.

”En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena.”

Ilmastonmuutoksen torjumisesta on tullut viime vuosina Saaralle tärkeä tavoite Itämeren suojelemisen rinnalle. Viime lokakuussa Saara käynnisti Baltic Sea Action Groupissa Ilmatieteen laitoksen ja Sitran kanssa Carbon Action -pilottiprojektin. Siinä tutkitaan, miten hiilen varastoitumista ilmakehästä peltomaahan voidaan nopeuttaa suomalaisilla maatiloilla. Hanke on herättänyt kiinnostusta ympäri maailmaa. Mukana sen verkostossa on huippututkijoita nobelisti Rattan Lalista lähtien sekä kymmeniä suomalaisia maatiloja.

”Meidän on pakko yrittää tehdä kaikkemme. En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena”, Saara sanoo ja huomauttaa, että vuoden 1970 jälkeen maailman selkärankaisista yli puolet on kadonnut ihmisen toiminnan seurauksena, ja hyönteisistä jo 80 prosenttia.

 

Pelottavat uutiset saavat Saaran toimimaan entistä tarmokkaammin – ja unelmoimaan paremmasta maailmasta

"Se on tapani selvitä tuhoavan meiningin keskellä. Usein unelmat muuttuvat projekteiksi, ja tekemällä maailma muuttuu.”

Saara on halunnut vaikuttaa nuoresta saakka: aluksi luokkansa puheenjohtajana, sitten ainejärjestöaktiivina Turun yliopistossa, jossa hän opiskeli poliittista historiaa ja valtio-oppia.

”En oikein osaa olla sivussa vaikka yrittäisinkin”, Saara sanoo ja virnistää.

Toimeliaisuus on peritty kotoa joensuulaisesta yrittäjäperheestä. Vanhemmat pyörittivät satavuotiasta sukuyritystä, johon kuuluivat tavaratalo ja myöhemmin karkkikauppa sekä lahjatavarakauppa. Yritys teki konkurssin 1990-luvun lamassa, ja perheen talousvaikeuksien takia Saara teki jo lukioikäisenä kahta työtä, R-kioskilla ja baarissa.

”Meillä selvittiin onneksi ilman itsemurhia, mutta kaikille ei käynyt yhtä hyvin”, Saara muistelee. Vaikka lamavuodet olivat raskaita, ne antoivat kuitenkin Saaralle myös tärkeän oppitunnin elämästä.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Koulussa Saara oli kympin oppilas. Hän rakasti uusien asioiden opettelua ja addiktoitui tietoon. Ympäristökysymyksiin hän heräsi toden teolla parikymppisenä luettuaan biologi Rachel Carsonin vuonna 1962 kirjoittaman klassikkoteoksen Äänetön kevät, joka esitteli kemiallisten hyönteismyrkkyjen aiheuttamia tuhoja.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Valmistuttuaan Saara meni töihin John Nurmisen säätiöön, jossa hänen vastuullaan olivat Pietarin jätevesien puhdistushankkeen media- ja yhteiskuntasuhteet. 19 vuotta Saaraa vanhempi Ilkka oli mukana samassa projektissa.

”Hänen kapasiteettinsa käsitellä tietoa ja nähdä olennainen tekivät minuun vaikutuksen. Ile on poikkeusyksilö.”

 

Kun Saara ja Ilkka olivat työskennelleet yhdessä kolme vuotta, he päättivät perustaa kollegansa Anna Kotsalo-Mustosen kanssa Baltic Sea Action Groupin. Tiivis yhteistyö ja hengenheimolaisuus johtivat rakastumiseen, ja toukokuussa 2009 pariskunta meni naimisiin Gullkronan saaressa Nauvossa. ”Kolme ystäväämme soitti selloilla Myrskyluodon Maijaa katoksen alla tihkusateessa. Se oli elämämme onnellisin päivä. Kun löytää ihmisen, joka on kohinattomasti samalla taajuudella, maailma järkkyy.”

Jo vuosia pariskunta on tehnyt töitä yhdessä ekologisesti kestävämmän maailman puolesta, ja se on Saaran mukaan ”ihan parasta”.

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi, koska työ on niin iso osa persoonaa ja elämää. Me voimme onneksi jakaa intohimomme. Molemmilla on myös historiantutkijan pohjakoulutus, ja näemme maailman samalla tavalla.”

Saara tietää, että osa ihmisistä näkee hänet vain Suomen rikkaimpiin kuuluvan miljardöörimiehen puolisona. Se ei häntä hätkäytä.

”Ajattelen, että työni jälki puhuu puolestaan. Murehdin mieluummin oikeita asioita, vaikka minulla onkin herkkä vaisto siinä, kenelle rahalla ja asemalla on merkitystä.”

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi.”

Saara myöntää, että pariskunnan hyvä taloudellinen tilanne tekee mahdolliseksi edetä vauhdikkaasti luonnonsuojeluasioissa. He omistavat esimerkiksi kaksi maatilaa, jossa harjoitetaan hiiltä sitovaa, Itämeri-ystävällistä ja ravinteita kierrättävää ruoantuotantoa: luomutilan Tenholassa ja Suomen vanhimman kartanon Qvidjan Paraisilla. Qvidjassa on viljelty maata jo tuhat vuotta, siellä on 800 hehtaaria maata ja 30 suojeltua rakennusta – muun muassa keskiaikainen harmaakivilinna, joita pariskunta kunnostuttaa hiljalleen. Lampaat, highlander-karja ja hevoset elävät vapaina pihatossa ja rotaatiolaidunnuksessa.

”Siellä on käynnissä Suomen suurin orgaanisten aineiden ruutukoe, jossa pyrimme ymmärtämään typen, fosforin ja hiilen dynamiikkaa sekä sienijuurten, maaperämikrobien ja kasvien yhteistyötä”, Saara kertoo.

 

Ensimmäiset kirjalliset maininnat Qvidjan tilasta ovat 1400-luvun alkupuolelta. Silloin saksalaissyntyinen kauppias Peter van der Linden myi sen Turun piispalle Maunu Olavinpoika Tavastille. Kauppahinta oli 400 markkaa ja puoli pakkaa arvokangasta. Myöhemminkin tilaa ovat isännöineet Suomen silmäätekevät.

Kun Qvidjassa eli 1800-luvulla kapteenin leski Hedvig Maria Prytz, vieraina kävi jatkuvasti Suomen johtavia taiteilijoita. Ilmeisesti itseään huvittaakseen Prytz punnitsi jokaisen vieraansa viljavaa’alla, ja merkkasi painon vaakakirjaan. Saara on lukenut kirjasta, että esimerkiksi Johan Ludvig Runeberg painoi vuonna 1827 kahdeksan lispuntaa ja viisi naulaa eli runsaat 70 kiloa.

Myös Saara nauttii työnsä vastapainoksi juhlien järjestämisestä. ”Kun alkaa kiristää, järjestän illanvieton ystävien kanssa. Ei arjen rallista selviä muuten täyspäisenä. Lasten juhlille kutsumme aina kaikki päiväkodin ja koulun lapset perheineen.”

Pariskunnalla on myös tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata. Idea lähti leikistä ”kenen kanssa haluaisit illalliselle, jos saisit kutsua kenet tahansa”.

”Viimeksi kutsuin valokuvaaja Meeri Koutaniemen.”

Pääasiassa vapaa-aika kuluu kuitenkin lasten ja koirien kanssa. Pariskunta haluaa pitää lasten päiväkotipäivät lyhyinä ja kuskaa heitä liikuntaharrastuksiin – ja sinne kalaverkoille. ”Heillä on rajattomasti verkkoaikaa”, Saara vitsailee.

Pariskunnalla on tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata.

Pariskunnan lapsetkin tietävät, että vanhemmat tekevät töitä luonnonsuojelun parissa. Se selvisi, kun Saara kysyi asiasta yhdeltä lapsistaan.

”Teillä on niitä kakkapalavereja”, Saara matkii vastausta ja nauraa.

Lapset leikkivät milloin hallituksen kokouksia, milloin tutkijoita. ”Vähän aikaa sitten he hakivat aurinkolasit päässään takasta tuhkaa pulloon, silppusivat mukaan paperia kuiduksi ja lisäsivät vielä potasta pissaa, ja leikkivät sitten vievänsä sörsselin tuotekehitykseen lannoitelaboratorioon.”

 

Työmäärä ei hirvitä. ”Saan voimaa siitä, että pystyn tekemään merkityksellistä työtä mahdollisimman isosti”, Saara sanoo.

Tittelit tai korkean tason tapaamiset eivät häntä hetkauta.

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa. Olen karjalainen enkä ole koskaan pelännyt auktoriteetteja.”

Sillä asenteella hän pääsi ainoana pohjoismaisena kansainvälisen hiilensidontaverkoston jäseneksi sen jälkeen, kun oli kirjoittanut alan huipuille Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Ja kun Baltic Sea Action Group järjesti vuonna 2010 valtion kanssa Itämeren alueen päämiesten huippukokouksen, Saara kohtasi tilaisuuteen saapuneen Venäjän presidentin Vladimir Putinin.

”Oli koomista ajatella, että tuossa se maailman seuratuin mies menee. Mutta Venäjällä harva hanke edistyy, jos Putin ei ole mukana.”

Ainoastaan kerran Saara on hieman häkeltynyt uudesta tuttavuudesta. Vuosi sitten hän oli Massachusettsissa hiilensidontaseminaarissa, kun eräs amerikkalainen ekologi ystävineen halusi esitellä vetämäänsä globaalia maa-alueiden kunnostushanketta. Tapaamisessa selvisi, että miehen ystävä olikin Amerikan merkittävimpään pankki- ja teollisuussukuun kuuluvan David Rockefellerin tytär Newa Goodwin.

”Silloin ajattelin, että tinkimätön työ kantaa hedelmää, kun nämä kaksi vaikuttajaa ajavat tunteja luokseni tavatakseen. Newa oli vaatimaton ja ihana 70-vuotias nainen, joka tekee tärkeää ympäristötyötä. Ja nyt Qvidja on samassa hankkeessa kuin Rockefellerien suvun maatilakin.”

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa.”

”Mahdollisuus vaikuttaa maailmaan on suuri etuoikeus”, Saara sanoo. ”Se pitää käyttää järkevästi ja vastuullisesti.”

Virheitä hän ei pelkää. ”Niistä oppii vaikka välillä nolottaakin.”

Kamalinta Saaran mielestä olisi, jos hän kuulisi olevansa hankala tyyppi. ”Tiukassakaan paikassa ei saa päästää suustaan ihan mitä tahansa, vaikka miten kirvelisi. Tosin ystävät ja perhe tietävät, että maltti ei ole suurin vahvuuteni. Hidastelu hermostuttaa.”

Malttia kuitenkin löytyy silloin, kun sitä todella tarvitaan – kuten silloin, kun vene uhkaa upota. Vuosia sitten Saara ja Ilkka olivat soutamassa verkkoja pilkkopimeällä, kun Saara huomasi, että jalat kastuivat. Käsikopelolla hän tunsi, että tappi on hukassa ja etsi sen paikoilleen.

”En kuulemma keskeyttänyt edes juttua, jota olin kertomassa. Se taitaa kuitenkin kertoa eniten siitä, miten paljon hölötän. Minusta ei saa hillittyä ja seesteistä tekemälläkään.” G

Kuka?

Saara Kankaanrinta, 40, Baltic Sea Action Groupin hallituksen puheenjohtaja ja perustaja. Soilfood Oy:n ja Qvidja Kraft Ab:n perustaja ja hallituksen jäsen.

Asuu miehensä Ilkka Herlinin ja heidän 4-,6- ja 7-vuotiaiden lastensa kanssa Hangossa.

Harrastaa runojen, sarjakuvien, dekkarien ja proosan lukemista, saaristoa ja jazztanssia alkeisryhmässä. Viihtyy taidemuseoissa.