Kirjailija Tommi Kinnunen antaa äänen yhteiskunnan vaiennetuille, opettaja Tommi Kinnunen kasvattaa sukupuolirooleja murtavia aikuisia.
Tommi Kinnunen kutsuu sitä helvetiksi, mutta se näyttää paratiisilta.
150 vuotta vanhan puutalon kaakeliuuneissa palavat tulet, erkkeri-ikkunasta näkyy luminen pihamaa. Tummasävyiset kukkatapetit vievät ajatukset 1800-luvun Britanniaan ja kello viiden teehen, mutta lastenhuoneen sängystä pilkottavat unilelut muistuttavat, että nyt ollaan 2010-luvun Turussa.
Helvetillä Tommi tarkoittaa remonttia, jonka keskellä hän on asunut puolisonsa, tyttärensä ja vanhan jackrusselinsa kanssa heinäkuusta lähtien.
Rakennuspölyä ja sekamelskaa on riittänyt, sillä talo on remontoitu viimeksi vuonna 1957. Osan sähköistä ja viemäröinnistä Tommi epäilee periytyvän vieläkin kauempaa, 30-luvulta.
Kolme huonetta viidestä on yhä kesken, ja tänäänkin paikalle on tulossa sähkömies, halkolasti ja mahdollisesti myös putkimies. ”Hän on tosin luvannut tulla jo viime kuussa”, Tommi sanoo.
”Kaikki on tapahtunut niin käsittämättömän nopeasti, ettei sitä ymmärrä todeksi”, Tommi myöntää.
Jos hakee helppoa vertausta, Tommin elämä on mennyt uusiksi vähintään yhtä näkyvästi kuin vanhan puutalon. Tommista, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajasta, on kuoriutunut yksi Suomen suosituimmista nykykirjailijoista, jolle sovitetaan mediassa jo klassikkokirjailijan viittaa.
Vuonna 2014 julkaistusta esikoisteoksesta Neljäntienristeyksestä sekä helmikuussa ilmestyneestä Lopotista on tullut myynti- ja arvostelumenestyksiä, ja Tommi on saanut tottua muun muassa pisuaarilla pyydettyihin kaverikuviin.
Esikoisen oikeudet on myyty 16 kielelle ja kakkosromaanin seitsemälle, ja ne ovat vieneet hänet markkinointimatkoille maailmalle. Tommin molemmat teokset on nimetty Finlandia-palkintoehdokkaiksi.
Kinnunen ostaa keskiöön yhteiskunnan marginaaliin työnnettyjen ja vähemmistöön kuuluvien ihmisten tarinat, joita on harvemmin suomalaisessa kirjallisuudessa kerrottu.
”Kaikki on tapahtunut niin käsittämättömän nopeasti, ettei sitä ymmärrä todeksi”, Tommi myöntää.
Suoranainen Kinnus-hysteria alkoi, kun Helsingin Sanomien arviossa Neljäntienristeystä hehkutettiin tapaukseksi, jollaisia ilmestyy vain muutaman kerran vuosikymmenessä. Väinö Linnan ja Kalle Päätalon suuriin suomalaisiin kertomuksiin rakastuneiden lukijoiden oli helppoa kiintyä myös Kinnusen sukutarinoihin.
Ajat tosin ovat muuttuneet ja niiden mukana myös se, mitä suomalaisuudesta kerrotaan. Linna ja Päätalo kirjoittivat työmiehen selviytymistarinoita, Kinnunen taas nostaa keskiöön yhteiskunnan marginaaliin työnnettyjen ja vähemmistöön kuuluvien ihmisten tarinat, joita on harvemmin suomalaisessa kirjallisuudessa kerrottu.
Neljäntienristeyksessä seurataan esimerkiksi vaimoltaan ja lapsiltaan homoutensa salaavaa perheenisää Koillismaan vaarojen keskellä, Lopotissa taas sokean ja jo lapsena perusturvallisuutensa menettäneen naisen vaiheita.
Neljäntienristeyksen kohdalla yhteen tärkeimmistä kirjan teemoista ei silti ole juuri kiinnitetty Suomessa huomiota: miehen haluun saada lapsia.
”Lämpö oikein läikähti, kun olin markkinoimassa kirjaa Japanissa, ja haastattelija kysyi minulta aiheesta.”
Sama teema on jatkunut myös Lopotissa, hieman eri näkökulmasta vain. Tehdessään taustatyötä kirjaa varten Tommi tapasi miesparin, joka oli saanut suunnitellusti vauvan erään naisen kanssa. Tämä oli kuitenkin ilmoittanut lapsen synnyttyä, ettei isillä ole oikeutta lapseensa. He eivät koskaan saaneet edes nähdä vauvaa.
”Miten tuollaisen jälkeen pystyy heräämään aamulla ja lähtemään töihin? Miten oman lapsensa pystyy unohtamaan?”
Pariskunta näytti Tommille kirjettä, jonka oli kirjoittanut pienokaiselleen. Se alkoi heidän ammattiensa esittelyllä. ”En itke kovin herkästi, mutta sen lukeminen sai minut parkumaan. Kysyin, saanko kirjoittaa aiheesta kirjassani, sillä tiesin rääpiväni heidän elämänsä suurinta kipupistettä. He olivat sitä mieltä, että hyvä kun asiasta puhutaan.”
Kirjoittamisen piti olla vain harrastus.
Tilanne on nyt parempi, sillä vuoden 2016 alusta isyyslaki muuttui. Enää äiti ei voi vastustaa lapsen isän selvittämistä esimerkiksi kieltäytymällä dna-testeistä. Silti tehtävää riittää. Viidennes isistä ei käytä ollenkaan perhevapaita. ”Ikään kuin isän rakkaus olisi jotenkin tarpeettomampaa”, Tommi toteaa.
Kirjoittamisen piti olla vain harrastus. Syksyllä 2012 Tommi ilmoittautui työväenopiston kirjoituskurssille ja alkoi harsia sukupolvelta toiselle periytyvistä taakoista kertovia, melankolisia tarinoita kokoon.
Kun kurssi päättyi seuraavan vuoden toukokuussa, Tommi päätti deletoida tekstin. Hetken päähänpistosta hän lähetti sen kuitenkin runoilija ja kirjailija Joni Pyysalolle, vanhalle opiskelukaverilleen. ”Soitin hänelle ja kysyin, voisiko hän katsoa, onko siinä jotain. Joni oli Washingtonin lentokentällä nousemassa koneeseen, ja sanoi, että voi lukea tekstin matkalla, jos lähetän sen minuutin sisällä.”
Puhelun jälkeen Jonista ei kuulunut mitään. ”Ajattelin, että olipahan surkeaa tekstiä, kun hän ei viitsinyt edes kertoa, kuinka huono se oli.”
Kesäkuussa Tommi lähti puolisonsa kanssa autoilemaan Itävaltaan ja juhlimaan 40-vuotispäiväänsä. He ajoivat 3 000 metrin korkeudessa Alpeilla, kun WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson soitti ja kertoi haluavansa julkaista Tommin romaanikäsikirjoituksen.
”Kysyin, että kuka helvetti oikein olet. Anna-Riikka joutui selittämään pitkään, että hän on ihan oikeasti lukenut tekstini. Olin ihan varma, että kyseessä on vain joku Jonin käytännön pila, että hän on pyytänyt kaverinsa soittamaan minulle vitsillä.”
”Esikoiskirjani julkaisun aikaan podin huijarisyndroomaa. ”
Luettuaan tekstin Pyysalo olikin lähettänyt sen suoraan Carlsonille. Vuoren juurelle ajettuaan Tommikin suostui jo uskomaan, että hänen tekstinsä todella halutaan julkaista. Kun he pääsivät Hallstatin kaupunkiin, hän juhli tilaamalla oluen.
”Esikoiskirjani julkaisun aikaan podin huijarisyndroomaa. Ajattelin, että ihmiset huomaavat, etten ole mikään kirjailija. Että tulin kyökin kautta, ja tekstini julkaistiin vahingossa.”
Kun Tommi alkoi kirjoittaa Lopottia toissa talvena, hän oli omien sanojensa mukaan paniikissa.
”Minulla ei ollut aavistustakaan, miten kirja tehdään, vaikka olin jo kirjoittanut tykätyn teoksen. Joskus vain sattuu tekemään hyvää kastiketta, kun laittaa vähän kaikkea mitä kaapista löytyy.”
Kustantaja kuitenkin luotti Tommiin ja raivasi kustannustoimittajan kalenteriin tilaa. Tommi kirjoitti kaksi kuukautta aamusta iltaan virkavapaan turvin ja lähetti valmiiksi saamansa luvut aina saman tien kustannustoimittajalleen.
”Saatoin kirjoittaa neljäkin lukua yhtenä päivänä. Kun olin lähettänyt tekstit, sain ne takaisin kommentoituna seuraavana päivänä. ”
Kaksi kolmasosaa kirjan tarinoista oli valmiita, kun virkavapaa loppui. Tommin oli ollut pakko panna töpinäksi, sillä hänen oppilaansa Luostarivuoren koulussa odottivat. Tehokas piti olla myös siksi, että Tommista oli tullut isä.
Jo nuorena Tommi tiesi haluavansa lapsia ja oli varma, että suoriutuisi tehtävästä kunnialla.
”Minullapa on pimppa, sinulla ei, huomautti kolmivuotias joka ainoalle vastaantulevalle miehelle ja lauloi iloisena: Pimpampimppaa.” Näin Tommi kuvaa Twitterissä perhearkeaan. Se on monesti raskasta, mutta vielä useammin sekopäisen hauskaa.
Jo nuorena hän tiesi haluavansa lapsia ja oli varma, että suoriutuisi tehtävästä kunnialla. Omalta isältä oli tullut välittävän vanhemman malli.
Samaan aikaan, kun Tommin tytär oppi uusia asioita, hänen isänsä Alzheimer paheni.
”Kun isä unohti miten kävellään, lapseni otti ensimmäisiä askeliaan. Ja kun isä unohti, miten niellään, lapseni oppi syömään lusikalla.”
Tammikuussa Tommin isä kuoli, ja menetys tuntuu edelleen vaikealta.
”En pysty puhumaan siitä enempää tai alan parkua. Mutta sen voin sanoa, että minulla oli erinomainen lapsuus – sellainen, jonka avulla pystyy ponnistamaan mihin vain. Isä oli aina elämässämme läsnä ja saattoi silittää ohi kulkiessaan minun ja sisarusteni päätä vielä silloinkin, kun olimme jo nelikymppisiä ja lapsuudenkodissa käymässä.”
”Kirjallisuus antoi mahdollisuuden elää monta elämää yhden sijasta.”
Kuusamolaisen valokuvaamon takahuone pursusi negatiiveja, kuvapusseja ja muotokuvissa tarvittavia tuoleja. Lapsena Tommi istui usein vanhempiensa omistamassa liikkeessä ja uppoutui kirjoihin. Käsissä kuluivat niin Viisikot kuin Shakespearen näytelmätkin, ja kymmenvuotiaana hänet palkittiin paikallisessa kirjastossa vuoden lainaajana.
Teininä Tommi rakasti espanjankielistä kirjallisuutta ja varsinkin chileläisen Isabel Allenden Henkien taloa. Teos oli saanut alkunsa, kun Allenden isoisä oli kuolemassa, ja hän alkoi kirjoittaa tälle kirjettä. Maaginen tarina kertoi Trueban suvun vaiheista usean sukupolven aikana, läpi sisällissotien ja diktatuurien.
”Oli mahtavaa päästä ihan erilaiseen maailmaan, joka oli kaukana kylmästä, lumisesta Kuusamosta. Kirjallisuus antoi mahdollisuuden elää monta elämää yhden sijasta.”
Kuusamossa Tommi tunnettiin joka paikassa vanhempiensa poikana.
”Naamani kävi passista. Kun muutin Turkuun opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta, en tuntenut sieltä ketään ja pystyin määrittelemään itseni uudestaan. Kaikki suhteeni olivat sellaisia, jotka olin itse luonut.”
Silti hän kaipaa kotiseudulle.
”Olen kuin Karjalan evakko, itkeskelen vanhojen paikkojen perään, mutta käyn siellä liian harvoin.”
Pohjoinen ajatustapa ja suvun tarinat ovat siirtyneet myös Tommin kirjoihin. Yksi Neljäntienristeyksen päähenkilöistä pohjautuu Tommin isoisoäitiin, kätilöön, joka tuli 1900-luvun alussa parikymppisenä Kuusamoon.
Se oli aikaa ennen ensimmäistä sairaalaa ja lääkäriä. Luottamuksen alueen ihmisiltä kätilö ansaitsi vaikeassa synnytyksessä, jota Tommi kuvaa esikoiskirjassaan. Kätilö joutui pilkkomaan kuolleen sikiön äitinsä kohtuun, jotta tämä pelastuisi.
”Olen kuin Karjalan evakko, itkeskelen vanhojen paikkojen perään, mutta käyn siellä liian harvoin.”
Kirjasta löytyy myös kohtaus, joka perustuu Tommin mummon muistoihin evakkoon lähtemisestä. ”Kaikki olivat niin hätääntyneitä, että eivät pystyneet organisoimaan lähtöä. Silloin kätilö eli mummun äiti otti kissan hännästä kiinni, rusautti sen seinään ja sanoi, että tuota ei ainakaan pakata. Kaikkien hätäännys muuttui toiminnaksi.”
Tommi ei itse koskaan tavannut kätilöä, sillä tämä kuoli joskus 1940–50-luvulla. ”Hän on kasvanut myyttisiin mittasuhteisiin suvussamme, ja saatoin käyttää häntä satuhahmona romaanissani.”
/gloria.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/_mg_2366_bw.jpg?itok=zHHfjwnl)
Kaikki eivät ole kuitenkaan tyytyneet lukemaan Tommin romaaneita kaunokirjallisuutena. Kuusamossa hänen esikoistaan tulkitaan suorastaan sukukronikkana.
”Koillissanomissa pohdittiin, keitä Neljäntienristeyksen henkilöt ovat. Kirjoittaja jopa nuhteli, että olen kirjoittanut väärin tietyt tapahtumat ja alkoi pohtia, oliko isovanhempieni avioliitto yhtä onneton kuin Onnin ja Lahjan. Silloin lähetin palautetta, että annetaan kuolleiden levätä haudassa. Kirja on fiktiota. Mutta niin kuin Matti Pulkkinen sanoi, romaani on kuin sika, se syö kaiken.”
”Pidin tänään maailman kouluhistorian paskimman oppitunnin. Se pitäisi laittaa vitriiniin esille, vertailtavaksi kilon punnuksen viereen”, Tommi twiittasi lokakuussa. Kirjallisesta menestyksestään huolimatta hän tuntee itsensä ennen kaikkea opettajaksi. ”Tykkään olla vuorovaikutuksessa teinien kanssa, sillä olen terrieriluonteinen ihminen.”
”Koillissanomissa pohdittiin, keitä Neljäntienristeyksen henkilöt ovat. Kirjoittaja jopa nuhteli, että olen kirjoittanut väärin tietyt tapahtumat.”
Koulussa Tommi näkee yhteiskunnan pienoiskoossa, eikä kuva aina ole kovin mairitteleva. Tommi tietää, että esimerkiksi lastensuojelu ei resurssipulan vuoksi toimi. Hän on nähnyt nuoria, jotka joutuvat sinnittelemään ”helvetillisissä” oloissa, vaikka huostaanotto olisi heille helpotus.
Joitain vuosia sitten Tommi sai koulussa esimakua Suomen kiristyvästä pakolaispolitiikasta, kun hänen luokallaan opiskeleva intialaistyttö äiteineen sai kielteisen turvapaikkapäätöksen. Tyttö oli tullut Suomeen, kun hänen isänsä oli tapettu. Hän ehti käydä suomalaista koulua viisi vuotta, ja oli yksi luokan lahjakkaimmista oppilaista.
”Tyttö oli jopa saanut hankittua äidilleen työpaikan. Se oli niin täydellinen integraatio kuin olla voi, mutta heidät lennätettiin jonnekin Intian ja Pakistanin rajaseudulle keskellä yötä. Pari kertaa hän lähetti meille meiliä, jossa hän kertoi joutuvansa pakoilemaan ja piileskelemään. Nyt olemme menettäneet häneen yhteyden.” Tommi ei voi edelleenkään ymmärtää, miksi 14-vuotiaalle tytölle tehtiin niin.
”Välillä en enää tunnista tätä maata omakseni, kun lapsiakin voidaan kohdella ihan miten tahansa. Ruotsi otti meiltä todella paljon sotalapsia, auttoi ja tuki, ja mitä me teemme? Kyllä minua välillä hävettää.”
Tommi sanoo, että olisi valmis tinkimään omastaan, jotta Suomi voisi tarjota siirtolaisille mahdollisuuksia.
”Samaan aikaan Suomeen tarvittaisiin ihan oikeasti työvoimaa, kun isot ikäluokat ovat jäämässä eläkkeelle. Se ei saa olla kriteeri auttamiselle, mutta siirtolaisten avulla saisimme kehitettyä yhteiskuntaamme.”
”Välillä en enää tunnista tätä maata omakseni, kun lapsiakin voidaan kohdella ihan miten tahansa. Kyllä minua välillä hävettää.”
Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen näyttää kuitenkin siltä, että maailmassa mylläävät kansallismieliset ja rasistiset voimat ovat vahvistumassa. Tommia surettaa, että etuoikeutetut valkoiset heteromiehet tuntevat itsensä uhanalaisiksi, ja että yhä useammin heidän aggressionsa kohdistuu naisiin.
”Jopa eduskunnan puhujapöntöstä kuulee nykyään sellaista puhetta, jota ei voinut kymmenen vuotta sitten edes ajatella ääneen. Vihapuheesta yritetään tehdä uutta normaalia. Natsit tekivät aikoinaan ihan saman.”
Vaikka muu yhteiskunta kuohuu, Tommi näkee työssään, miten nuoret oppivat täysin erilaiseen, monikulttuuriseen yhteiskuntaan kuin edeltävät sukupolvet – koulussa kun opiskelee sulassa sovussa kymmeniä eri kansallisuuksia. Vierustoveriaan on vaikea demonisoida, varsinkin, jos hänen kanssaan käy metsästämässä Pokémoneja.
Ensi vuosi näyttää kiireiseltä. Alkuvuonna Lopotin käännökset alkavat ilmestyä, ja kirjailija aikoo käydä markkinoimassa kirjaansa eri maissa. Yleensä promootiomatkat ovat aamusta iltaan täynnä tapaamisia, mutta vapaapäivinä Tommi pyrkii tutustumaan nähtävyyksiin.
Lokakuisella Japanin-matkallaan Tommi matkusti Nikkōn kaupunkiin, jossa sijaitsee maailmanperintölistalla oleva, vuoristoon rakennettu temppelialue.
Mielessä muhivat jo kolmen uuden kirjan aihiot, mutta kun on vielä ne sata neliötä, jotka täytyisi remontoida.
”Temppelit oli rakennettu niin, että luonto sai kasvaa niiden ympärillä. Yhdenkin temppelin edessä oli valtava kirsikkapuu 1700-luvulta. Että nautin siitä, kun olen tottunut Kuusamon mittaamattomiin metsiin.”
Mielessä muhivat jo kolmen uuden kirjan aihiot, mutta kun on vielä ne sata neliötä, jotka täytyisi remontoida. Ja opetustyöt, joita Tommi ei aiokaan jättää. Hän nimittäin haluaa tehdä töitä sen puolesta, että oppilaat uskaltaisivat murtaa ahtaita sukupuolirooleja.
”Että kuka tahansa voisi olla mitä tahansa. Että sukupuolesta riippumatta voisi hakeutua töihin päiväkotiin, rekkakuskiksi tai balettitanssijaksi. Että pojat tahtoisivat lukea ja tytöt vaatia itselleen tilaa.”
Kuka?
Tommi Kinnunen, 43, kuusamolainen kirjailija.
Asuu Turussa puolisonsa, 3-vuotiaan tyttärensä ja raihnaisen koiransa kanssa.
Opettaa äidinkieltä ja kirjallisuutta. Kirjoittanut kaksi romaania, oppikirjoja sekä kabaree- ja näytelmätekstejä.
Kunnostaa vapaa-ajallaan 150-vuotiasta puutaloaan. Aikoo opiskella hollantia ja aloittaa laskuvarjohyppyharrastuksen heti, kun ruuhkavuodet ovat menneet.
