Kustannussopimustaan Tommi juhli juomalla oluen.
Kustannussopimustaan Tommi juhli juomalla oluen.

Kirjailija Tommi Kinnunen antaa äänen yhteiskunnan vaiennetuille, opettaja Tommi Kinnunen kasvattaa sukupuolirooleja murtavia aikuisia.

Tommi Kinnunen kutsuu sitä helvetiksi, mutta se näyttää paratiisilta.

150 vuotta vanhan puutalon kaakeliuuneissa palavat tulet, erkkeri-ikkunasta näkyy luminen pihamaa. Tummasävyiset kukkatapetit vievät ajatukset 1800-luvun Britanniaan ja kello viiden teehen, mutta lastenhuoneen sängystä pilkottavat unilelut muistuttavat, että nyt ollaan 2010-luvun Turussa.

Helvetillä Tommi tarkoittaa remonttia, jonka keskellä hän on asunut puolisonsa, tyttärensä ja vanhan jackrusselinsa kanssa heinäkuusta lähtien.

Rakennuspölyä ja sekamelskaa on riittänyt, sillä talo on remontoitu viimeksi vuonna 1957. Osan sähköistä ja viemäröinnistä Tommi epäilee periytyvän vieläkin kauempaa, 30-luvulta.

Kolme huonetta viidestä on yhä kesken, ja tänäänkin paikalle on tulossa sähkömies, halkolasti ja mahdollisesti myös putkimies. ”Hän on tosin luvannut tulla jo viime kuussa”, Tommi sanoo.

”Kaikki on tapahtunut niin käsittämättömän nopeasti, ettei sitä ymmärrä todeksi”, Tommi myöntää.

Jos hakee helppoa vertausta, Tommin elämä on mennyt uusiksi vähintään yhtä näkyvästi kuin vanhan puutalon. Tommista, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajasta, on kuoriutunut yksi Suomen suosituimmista nykykirjailijoista, jolle sovitetaan mediassa jo klassikkokirjailijan viittaa.

Vuonna 2014 julkaistusta esikoisteoksesta Neljäntienristeyksestä sekä helmikuussa ilmestyneestä Lopotista on tullut myynti- ja arvostelumenestyksiä, ja Tommi on saanut tottua muun muassa pisuaarilla pyydettyihin kaverikuviin.

Esikoisen oikeudet on myyty 16 kielelle ja kakkosromaanin seitsemälle, ja ne ovat vieneet hänet markkinointimatkoille maailmalle. Tommin molemmat teokset on nimetty Finlandia-palkintoehdokkaiksi.

Kinnunen ostaa keskiöön yhteiskunnan marginaaliin työnnettyjen ja vähemmistöön kuuluvien ihmisten tarinat, joita on harvemmin suomalaisessa kirjallisuudessa kerrottu.

”Kaikki on tapahtunut niin käsittämättömän nopeasti, ettei sitä ymmärrä todeksi”, Tommi myöntää.

Suoranainen Kinnus-hysteria alkoi, kun Helsingin Sanomien arviossa Neljäntienristeystä hehkutettiin tapaukseksi, jollaisia ilmestyy vain muutaman kerran vuosikymmenessä. Väinö Linnan ja Kalle Päätalon suuriin suomalaisiin kertomuksiin rakastuneiden lukijoiden oli helppoa kiintyä myös Kinnusen sukutarinoihin.

Ajat tosin ovat muuttuneet ja niiden mukana myös se, mitä suomalaisuudesta kerrotaan. Linna ja Päätalo kirjoittivat työmiehen selviytymistarinoita, Kinnunen taas nostaa keskiöön yhteiskunnan marginaaliin työnnettyjen ja vähemmistöön kuuluvien ihmisten tarinat, joita on harvemmin suomalaisessa kirjallisuudessa kerrottu.

Neljäntienristeyksessä seurataan esimerkiksi vaimoltaan ja lapsiltaan homoutensa salaavaa perheenisää Koillismaan vaarojen keskellä, Lopotissa taas sokean ja jo lapsena perusturvallisuutensa menettäneen naisen vaiheita.

Neljäntienristeyksen kohdalla yhteen tärkeimmistä kirjan teemoista ei silti ole juuri kiinnitetty Suomessa huomiota: miehen haluun saada lapsia.

”Lämpö oikein läikähti, kun olin markkinoimassa kirjaa Japanissa, ja haastattelija kysyi minulta aiheesta.”

Sama teema on jatkunut myös Lopotissa, hieman eri näkökulmasta vain. Tehdessään taustatyötä kirjaa varten Tommi tapasi miesparin, joka oli saanut suunnitellusti vauvan erään naisen kanssa. Tämä oli kuitenkin ilmoittanut lapsen synnyttyä, ettei isillä ole oikeutta lapseensa. He eivät koskaan saaneet edes nähdä vauvaa.

”Miten tuollaisen jälkeen pystyy heräämään aamulla ja lähtemään töihin? Miten oman lapsensa pystyy unohtamaan?”

Pariskunta näytti Tommille kirjettä, jonka oli kirjoittanut pienokaiselleen. Se alkoi heidän ammattiensa esittelyllä. ”En itke kovin herkästi, mutta sen lukeminen sai minut parkumaan. Kysyin, saanko kirjoittaa aiheesta kirjassani, sillä tiesin rääpiväni heidän elämänsä suurinta kipupistettä. He olivat sitä mieltä, että hyvä kun asiasta puhutaan.”

Kirjoittamisen piti olla vain harrastus.

Tilanne on nyt parempi, sillä vuoden 2016 alusta isyyslaki muuttui. Enää äiti ei voi vastustaa lapsen isän selvittämistä esimerkiksi kieltäytymällä dna-testeistä. Silti tehtävää riittää. Viidennes isistä ei käytä ollenkaan perhevapaita. ”Ikään kuin isän rakkaus olisi jotenkin tarpeettomampaa”, Tommi toteaa.

Kirjoittamisen piti olla vain harrastus. Syksyllä 2012 Tommi ilmoittautui työväenopiston kirjoituskurssille ja alkoi harsia sukupolvelta toiselle periytyvistä taakoista kertovia, melankolisia tarinoita kokoon.

Kun kurssi päättyi seuraavan vuoden toukokuussa, Tommi päätti deletoida tekstin. Hetken päähänpistosta hän lähetti sen kuitenkin runoilija ja kirjailija Joni Pyysalolle, vanhalle opiskelukaverilleen. ”Soitin hänelle ja kysyin, voisiko hän katsoa, onko siinä jotain. Joni oli Washingtonin lentokentällä nousemassa koneeseen, ja sanoi, että voi lukea tekstin matkalla, jos lähetän sen minuutin sisällä.”

Puhelun jälkeen Jonista ei kuulunut mitään. ”Ajattelin, että olipahan surkeaa tekstiä, kun hän ei viitsinyt edes kertoa, kuinka huono se oli.”

Kesäkuussa Tommi lähti puolisonsa kanssa autoilemaan Itävaltaan ja juhlimaan 40-vuotispäiväänsä. He ajoivat 3 000 metrin korkeudessa Alpeilla, kun WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson soitti ja kertoi haluavansa julkaista Tommin romaanikäsikirjoituksen.

”Kysyin, että kuka helvetti oikein olet. Anna-Riikka joutui selittämään pitkään, että hän on ihan oikeasti lukenut tekstini. Olin ihan varma, että kyseessä on vain joku Jonin käytännön pila, että hän on pyytänyt kaverinsa soittamaan minulle vitsillä.”

”Esikoiskirjani julkaisun aikaan podin huijarisyndroomaa. ”

Luettuaan tekstin Pyysalo olikin lähettänyt sen suoraan Carlsonille. Vuoren juurelle ajettuaan Tommikin suostui jo uskomaan, että hänen tekstinsä todella halutaan julkaista. Kun he pääsivät Hallstatin kaupunkiin, hän juhli tilaamalla oluen.

”Esikoiskirjani julkaisun aikaan podin huijarisyndroomaa. Ajattelin, että ihmiset huomaavat, etten ole mikään kirjailija. Että tulin kyökin kautta, ja tekstini julkaistiin vahingossa.”

Kun Tommi alkoi kirjoittaa Lopottia toissa talvena, hän oli omien sanojensa mukaan paniikissa.

”Minulla ei ollut aavistustakaan, miten kirja tehdään, vaikka olin jo kirjoittanut tykätyn teoksen. Joskus vain sattuu tekemään hyvää kastiketta, kun laittaa vähän kaikkea mitä kaapista löytyy.”

Kustantaja kuitenkin luotti Tommiin ja raivasi kustannustoimittajan kalenteriin tilaa. Tommi kirjoitti kaksi kuukautta aamusta iltaan virkavapaan turvin ja lähetti valmiiksi saamansa luvut aina saman tien kustannustoimittajalleen.

”Saatoin kirjoittaa neljäkin lukua yhtenä päivänä. Kun olin lähettänyt tekstit, sain ne takaisin kommentoituna seuraavana päivänä. ”

Kaksi kolmasosaa kirjan tarinoista oli valmiita, kun virkavapaa loppui. Tommin oli ollut pakko panna töpinäksi, sillä hänen oppilaansa Luostarivuoren koulussa odottivat. Tehokas piti olla myös siksi, että Tommista oli tullut isä.

Jo nuorena Tommi tiesi haluavansa lapsia ja oli varma, että suoriutuisi tehtävästä kunnialla.

”Minullapa on pimppa, sinulla ei, huomautti kolmivuotias joka ainoalle vastaantulevalle miehelle ja lauloi iloisena: Pimpampimppaa.” Näin Tommi kuvaa Twitterissä perhearkeaan. Se on monesti raskasta, mutta vielä useammin sekopäisen hauskaa.

Jo nuorena hän tiesi haluavansa lapsia ja oli varma, että suoriutuisi tehtävästä kunnialla. Omalta isältä oli tullut välittävän vanhemman malli.

Samaan aikaan, kun Tommin tytär oppi uusia asioita, hänen isänsä Alzheimer paheni.

”Kun isä unohti miten kävellään, lapseni otti ensimmäisiä askeliaan. Ja kun isä unohti, miten niellään, lapseni oppi syömään lusikalla.”

Tammikuussa Tommin isä kuoli, ja menetys tuntuu edelleen vaikealta.

”En pysty puhumaan siitä enempää tai alan parkua. Mutta sen voin sanoa, että minulla oli erinomainen lapsuus – sellainen, jonka avulla pystyy ponnistamaan mihin vain. Isä oli aina elämässämme läsnä ja saattoi silittää ohi kulkiessaan minun ja sisarusteni päätä vielä silloinkin, kun olimme jo nelikymppisiä ja lapsuudenkodissa käymässä.”

”Kirjallisuus antoi mahdollisuuden elää monta elämää yhden sijasta.”

Kuusamolaisen valokuvaamon takahuone pursusi negatiiveja, kuvapusseja ja muotokuvissa tarvittavia tuoleja. Lapsena Tommi istui usein vanhempiensa omistamassa liikkeessä ja uppoutui kirjoihin. Käsissä kuluivat niin Viisikot kuin Shakespearen näytelmätkin, ja kymmenvuotiaana hänet palkittiin paikallisessa kirjastossa vuoden lainaajana.

Teininä Tommi rakasti espanjankielistä kirjallisuutta ja varsinkin chileläisen Isabel Allenden Henkien taloa. Teos oli saanut alkunsa, kun Allenden isoisä oli kuolemassa, ja hän alkoi kirjoittaa tälle kirjettä. Maaginen tarina kertoi Trueban suvun vaiheista usean sukupolven aikana, läpi sisällissotien ja diktatuurien.

”Oli mahtavaa päästä ihan erilaiseen maailmaan, joka oli kaukana kylmästä, lumisesta Kuusamosta. Kirjallisuus antoi mahdollisuuden elää monta elämää yhden sijasta.”

Kuusamossa Tommi tunnettiin joka paikassa vanhempiensa poikana.

”Naamani kävi passista. Kun muutin Turkuun opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta, en tuntenut sieltä ketään ja pystyin määrittelemään itseni uudestaan. Kaikki suhteeni olivat sellaisia, jotka olin itse luonut.”

Silti hän kaipaa kotiseudulle.

”Olen kuin Karjalan evakko, itkeskelen vanhojen paikkojen perään, mutta käyn siellä liian harvoin.”

Pohjoinen ajatustapa ja suvun tarinat ovat siirtyneet myös Tommin kirjoihin. Yksi Neljäntienristeyksen päähenkilöistä pohjautuu Tommin isoisoäitiin, kätilöön, joka tuli 1900-luvun alussa parikymppisenä Kuusamoon.

Se oli aikaa ennen ensimmäistä sairaalaa ja lääkäriä. Luottamuksen alueen ihmisiltä kätilö ansaitsi vaikeassa synnytyksessä, jota Tommi kuvaa esikoiskirjassaan. Kätilö joutui pilkkomaan kuolleen sikiön äitinsä kohtuun, jotta tämä pelastuisi.

”Olen kuin Karjalan evakko, itkeskelen vanhojen paikkojen perään, mutta käyn siellä liian harvoin.”

Kirjasta löytyy myös kohtaus, joka perustuu Tommin mummon muistoihin evakkoon lähtemisestä. ”Kaikki olivat niin hätääntyneitä, että eivät pystyneet organisoimaan lähtöä. Silloin kätilö eli mummun äiti otti kissan hännästä kiinni, rusautti sen seinään ja sanoi, että tuota ei ainakaan pakata. Kaikkien hätäännys muuttui toiminnaksi.”

Tommi ei itse koskaan tavannut kätilöä, sillä tämä kuoli joskus 1940–50-luvulla. ”Hän on kasvanut myyttisiin mittasuhteisiin suvussamme, ja saatoin käyttää häntä satuhahmona romaanissani.”

Kaikki eivät ole kuitenkaan tyytyneet lukemaan Tommin romaaneita kaunokirjallisuutena. Kuusamossa hänen esikoistaan tulkitaan suorastaan sukukronikkana.

”Koillissanomissa pohdittiin, keitä Neljäntienristeyksen henkilöt ovat. Kirjoittaja jopa nuhteli, että olen kirjoittanut väärin tietyt tapahtumat ja alkoi pohtia, oliko isovanhempieni avioliitto yhtä onneton kuin Onnin ja Lahjan. Silloin lähetin palautetta, että annetaan kuolleiden levätä haudassa. Kirja on fiktiota. Mutta niin kuin Matti Pulkkinen sanoi, romaani on kuin sika, se syö kaiken.”

”Pidin tänään maailman kouluhistorian paskimman oppitunnin. Se pitäisi laittaa vitriiniin esille, vertailtavaksi kilon punnuksen viereen”, Tommi twiittasi lokakuussa. Kirjallisesta menestyksestään huolimatta hän tuntee itsensä ennen kaikkea opettajaksi. ”Tykkään olla vuorovaikutuksessa teinien kanssa, sillä olen terrieriluonteinen ihminen.”

”Koillissanomissa pohdittiin, keitä Neljäntienristeyksen henkilöt ovat. Kirjoittaja jopa nuhteli, että olen kirjoittanut väärin tietyt tapahtumat.”

Koulussa Tommi näkee yhteiskunnan pienoiskoossa, eikä kuva aina ole kovin mairitteleva. Tommi tietää, että esimerkiksi lastensuojelu ei resurssipulan vuoksi toimi. Hän on nähnyt nuoria, jotka joutuvat sinnittelemään ”helvetillisissä” oloissa, vaikka huostaanotto olisi heille helpotus.

Joitain vuosia sitten Tommi sai koulussa esimakua Suomen kiristyvästä pakolaispolitiikasta, kun hänen luokallaan opiskeleva intialaistyttö äiteineen sai kielteisen turvapaikkapäätöksen. Tyttö oli tullut Suomeen, kun hänen isänsä oli tapettu. Hän ehti käydä suomalaista koulua viisi vuotta, ja oli yksi luokan lahjakkaimmista oppilaista.

”Tyttö oli jopa saanut hankittua äidilleen työpaikan. Se oli niin täydellinen integraatio kuin olla voi, mutta heidät lennätettiin jonnekin Intian ja Pakistanin rajaseudulle keskellä yötä. Pari kertaa hän lähetti meille meiliä, jossa hän kertoi joutuvansa pakoilemaan ja piileskelemään. Nyt olemme menettäneet häneen yhteyden.” Tommi ei voi edelleenkään ymmärtää, miksi 14-vuotiaalle tytölle tehtiin niin.

”Välillä en enää tunnista tätä maata omakseni, kun lapsiakin voidaan kohdella ihan miten tahansa. Ruotsi otti meiltä todella paljon sotalapsia, auttoi ja tuki, ja mitä me teemme? Kyllä minua välillä hävettää.”

Tommi sanoo, että olisi valmis tinkimään omastaan, jotta Suomi voisi tarjota siirtolaisille mahdollisuuksia.

”Samaan aikaan Suomeen tarvittaisiin ihan oikeasti työvoimaa, kun isot ikäluokat ovat jäämässä eläkkeelle. Se ei saa olla kriteeri auttamiselle, mutta siirtolaisten avulla saisimme kehitettyä yhteiskuntaamme.”

”Välillä en enää tunnista tätä maata omakseni, kun lapsiakin voidaan kohdella ihan miten tahansa. Kyllä minua välillä hävettää.”

Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen näyttää kuitenkin siltä, että maailmassa mylläävät kansallismieliset ja rasistiset voimat ovat vahvistumassa. Tommia surettaa, että etuoikeutetut valkoiset heteromiehet tuntevat itsensä uhanalaisiksi, ja että yhä useammin heidän aggressionsa kohdistuu naisiin.

”Jopa eduskunnan puhujapöntöstä kuulee nykyään sellaista puhetta, jota ei voinut kymmenen vuotta sitten edes ajatella ääneen. Vihapuheesta yritetään tehdä uutta normaalia. Natsit tekivät aikoinaan ihan saman.”

Vaikka muu yhteiskunta kuohuu, Tommi näkee työssään, miten nuoret oppivat täysin erilaiseen, monikulttuuriseen yhteiskuntaan kuin edeltävät sukupolvet – koulussa kun opiskelee sulassa sovussa kymmeniä eri kansallisuuksia. Vierustoveriaan on vaikea demonisoida, varsinkin, jos hänen kanssaan käy metsästämässä Pokémoneja.

Ensi vuosi näyttää kiireiseltä. Alkuvuonna Lopotin käännökset alkavat ilmestyä, ja kirjailija aikoo käydä markkinoimassa kirjaansa eri maissa. Yleensä promootiomatkat ovat aamusta iltaan täynnä tapaamisia, mutta vapaapäivinä Tommi pyrkii tutustumaan nähtävyyksiin.

Lokakuisella Japanin-matkallaan Tommi matkusti Nikkōn kaupunkiin, jossa sijaitsee maailmanperintölistalla oleva, vuoristoon rakennettu temppelialue.

Mielessä muhivat jo kolmen uuden kirjan aihiot, mutta kun on vielä ne sata neliötä, jotka täytyisi remontoida.

”Temppelit oli rakennettu niin, että luonto sai kasvaa niiden ympärillä. Yhdenkin temppelin edessä oli valtava kirsikkapuu 1700-luvulta. Että nautin siitä, kun olen tottunut Kuusamon mittaamattomiin metsiin.”

Mielessä muhivat jo kolmen uuden kirjan aihiot, mutta kun on vielä ne sata neliötä, jotka täytyisi remontoida. Ja opetustyöt, joita Tommi ei aiokaan jättää. Hän nimittäin haluaa tehdä töitä sen puolesta, että oppilaat uskaltaisivat murtaa ahtaita sukupuolirooleja.

”Että kuka tahansa voisi olla mitä tahansa. Että sukupuolesta riippumatta voisi hakeutua töihin päiväkotiin, rekkakuskiksi tai balettitanssijaksi. Että pojat tahtoisivat lukea ja tytöt vaatia itselleen tilaa.”

Kuka?

Tommi Kinnunen, 43, kuusamolainen kirjailija.

Asuu Turussa puolisonsa, 3-vuotiaan tyttärensä ja raihnaisen koiransa kanssa.

Opettaa äidinkieltä ja kirjallisuutta. Kirjoittanut kaksi romaania, oppikirjoja sekä kabaree- ja näytelmätekstejä.

Kunnostaa vapaa-ajallaan 150-vuotiasta puutaloaan. Aikoo opiskella hollantia ja aloittaa laskuvarjohyppyharrastuksen heti, kun ruuhkavuodet ovat menneet.

Jaana Ukkola oppi jo mallivuosinaan maailmalla elämään niin, ettei tarvitse jossitella. Menestyvän mallitoimiston johtaja nähdään myös syksyn Gloria Fashion Show’n catwalkilla.

Lento Tunisiasta Pariisiin oli puolivälissä, kun Boeing 737:n kapteeni siirsi yhtäkkiä koneen pois kurssiltaan. Perämies katsoi hämmentyneenä vierestä, kun tämä luovutti ohjauksen nelipistevöissä istuvalle, vaaleatukkaiselle naiselle. Nainen lensi uhkarohkeasti minuutin, kaksi ja viisi, ja siirsi sitten koneen takaisin oikealle reitilleen.

Nainen oli 25-vuotias malli Jaana Ukkola, joka oli lentämässä kuvausmatkalta Djerban saarelta kotiinsa Pariisiin. Oli vuosi 1983, ja hän oli jo tottunut siihen, että mallina pääsi paikkoihin, joista ei nuorempana Espoon Tapiolassa osannut edes unelmoida.

”Kun kapteeni kysyi, haluanko ohjata, hyppäsin heti puikkoihin. Ai jännittikö? No ei tietenkään! Se ei kuulu luonteeseeni. Kuuluttelin vain ihan pokkana suomeksi matkustamoon”, Jaana sanoo ja nauraa käheästi päälle kotonaan Espoon Westendissä.

60-vuotias Jaana on mallitoimisto Modelboomin perustaja ja toimitusjohtaja, joka on aina uskaltanut elää vauhdikkaasti. Hänellä on takanaan 15 vuoden kansainvälinen mallinura, jonka ansiosta hän matkusti jo nuorena ympäri maailman.

”Nyt minua ei ujostuttaisi soittaa edes Trumpille.”

”Mallivuosina opin ajattelemaan, että voin tehdä mitä vain. En pelännyt ketään tai mitään, sillä minun oli pakko uskaltaa poseerata vaikka keskellä Champs-Élyséetä, jos niin haluttiin. Nyt minua ei ujostuttaisi soittaa edes Trumpille”, Jaana sanoo ja nauraa.

Jaana tunnetaan mallipiireissä räväkkyydestään. Hän laukoo asiat juuri niin kuin niistä ajattelee. Esimerkiksi näin:

Mallien mittavaatimuksista: ”Tietyt suunnittelijat haluavat, että tytöt ovat laihoja kuin tikut! Se on mielisairasta, enkä edes tajua, miten naiset ovat suostuneet siihen taisteltuaan ensin itselleen esimerkiksi oikeuden aborttiin. Omina malliaikoinani olin 173 senttiä pitkä ja painoin 50-52 kiloa. Nykyään 180- senttiset mallit painavat saman verran.”

Me Too -kampanjasta ja muotikuvaajista tehdyistä ahdistelupaljastuksista: ”Tiesinkin, että Terry Richardson on hyvin omalaatuinen. Jos hän olisi lähennellyt minua, olisin pitänyt hänet loitolla. Hyvä, että ahdistelutapaukset mallimaailmassakin on vihdoin nostettu esille.”

Huumeidenkäytöstä: ”Totta kai mallipiireissä jotkut käyttivät kamaa, ihan kuten millä muullakin alalla. Kerran yksi kollegani oli niin sekaisin, että nojaili minuun kuvauksissa ja pysyi hädin tuskin pystyssä. Hän kuoli aidsiin 80-luvulla.”

Ja elämästä ylipäänsä:

”Suurin osa ihmisistä pelkää muutoksia, ja jauhaa vielä vanhoinakin, että olisivat voineet tehdä sitä ja tätä. Minä en jauha. Olen elänyt itse valitsemani elämän. Mottoni on ollut se, että vähintään kerran päivässä pitää nauraa.”

”Hyvä, että ahdistelutapaukset mallimaailmassakin on vihdoin nostettu esille.”

Kiinnostus muotiin ja kauneuteen kumpuaa jo lapsuudenkodista. Jaanan äiti oli muotisuunnittelija Eila-Iiris Ukkola, joka työskenteli muun muassa Polalla, Carlinalla ja oli muotitoimittajana Hopeapeilissä. Jaana muistaa äitinsä itsenäiseksi, tyylikkääksi naiseksi, jonka hiukset oli tupeerattu palloksi, mekko istui kuin hansikas ja kaulaan oli suihkautettu hajuvettä.

”Äiti teki ihan koko ajan töitä ja oli aina matkoilla. Varsinkin matkustelu teki minuun suuren vaikutuksen. Kun hän tuli Pariisin muotiviikoilta ja avasi matkalaukun, sieltä leijui ihania tuoksuja silkkipaperien keskeltä.”

Jo pikkutyttönä Jaana oli mallina äitinsä järjestämissä muotikuvauksissa. Kotiin Tapiolaan tuli monia ulkomaisia muotilehtiä, esimerkiksi ranskalainen Elle. Ne olivat kutkuttavia kurkistusikkunoita kosmopoliittiin maailmaan, joka oli toista kuin harmaa YYA- Suomi. Jaana selaili lehtiä huumaantuneena. ”70-luvun muotikuvat olivat täynnä energiaa, iloa ja meininkiä. Ne henkivät ajan toiveikasta ilmapiiriä, kun ehkäisypilleri oli keksitty ja nainen vapautunut.”

Lapsena Jaanasta huolehti pääasiallisesti kotiapulainen, mikä ei ollut epätavallista, kun vanhemmat paiskivat paljon töitä. Hän kuvaa äitinsä kasvatustyyliä ”helvetin tiukaksi”.

”Varsinkin pöytätavat iskostettiin päähäni: en saanut esimerkiksi nostaa ranteita pöydälle. Pariisissa minulla ei ollutkaan koskaan vaikeuksia hienostoravintoloissa, sillä tiesin, mitä lusikkaa käytetään mihinkin ruokaan. Opin syömään kotona ostereitakin, vaikka 60-luvulla niitä ei saanut Suomesta. Äiti toi niitä kaksi kertaa vuodessa Pariisista. Muuten äitini oli hyvin liberaali ja ajattelussaan oman tiensä kulkija. Kotiintuloajoissa minulla tosin oli tiukat rajat.”

”70-luvun muotikuvat henkivät ajan toiveikasta ilmapiiriä, kun ehkäisypilleri oli keksitty ja nainen vapautunut.”

Malliksi Jaana päätyi 19-vuotiaana ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Oli toukokuu 1978, eikä hänellä ollut penniäkään rahaa. Hän soitti Finnairille ja ilmoitti itsevarmaan tyyliinsä tulevansa yritykseen kesätöihin. ”Nehän nauroivat minut pihalle.”

Silloin Jaana päätti mennä kokeilemaan, olisiko hänestä malliksi. Idean hän sai äidiltään, joka oli kehottanut Jaanaa viemään hyvännäköisen poikaystävänsä studiolle kuvattavaksi, sillä miesmalleista oli pulaa.

”Ensimmäinen fotari sanoi, että olen ihan nolla. Päätin kokeilla vielä toista kuvaajaa, mutta tiesin, että minun täytyy repäistä jotenkin.”

Jaana käveli Kai G. Lindholmin studiolle Katajanokalle, ja alkoi ”pomppia, pyöriä ja nauraa kuin mikäkin pöljä”.

”Kuvausten jälkeen jalkani eivät enää kantaneet, koska olin niin jännittynyt”, Jaana muistelee.

Heittäytyminen kannatti. Jaana valittiin Wranglerin farkkumainokseen, ja hänen uransa alkoi. Suunnitelmissa oli lähteä opiskelemaan kesän jälkeen Saksan vanhimpaan yliopistoon Heidelbergiin saksaa, mutta ensin hän tekisi rahaa. Vaateteollisuus oli Suomessa vielä voimissaan, ja joskus kuvauksia oli kolmekin päivässä.

”Alussa olin aivan pihalla. Suomessa ei ollut mallitoimistoja, ja mallien piti meikata kuvauksiin itse. Yritin matkia muita mimmejä ja näytöskävelyn opettelin missi Anneli Björklingiltä.”

”Ensimmäinen fotari sanoi, että olen ihan nolla.”

Jaana sai nopeasti nimeä, ja neljässä kuukaudessa maine kiiri ulkomaille saakka. Lokakuussa hän sai kirjeen pariisilaiselta Girl’s Model’s -mallitoimistolta. He lupasivat lähettää Jaanalle lentolipun, jos hän tulisi työskentelemään heidän listoilleen.

”Ajattelin että pyh, ostan oman lippuni. Halusin olla riippumaton ja vapaa lähtemään, jos jokin ei miellytä.”

Oli lokakuinen tiistai, kun Jaana maksoi lipun Pariisin. Saman viikon torstaina hän istui jo taksissa Charles de Gaullen lentokentällä. Suurkaupunki löi Tapiolan tytön ällikällä. ”En voinut käsittää, että kaupunki on niin iso, ettei se koskaan lopu.”

Jaana majoittui mallitoimiston asuntoon Bois de Boulognen metsän lähelle. Samassa asunnossa majoittui satunnaisesti muitakin tyttöjä – kuten aikansa huippumalli Susan Bevan, jonka kuvia Jaana oli muutamaa vuotta aiemmin katsellut Ellen kannesta.

Pariisissa Jaana huomasi, että muilla malleilla oli ammattimaiset portfoliot, mutta hänellä ei ollut kuvan kuvaa. Ero Suomeen oli kuin yöllä ja päivällä. ”Mutta en odottanutkaan, että maailmalla olisi helppoa. Piti vain nopeasti keksiä, mikä on se juttu, mistä minut muistetaan.”

Jaana päätti erottua iloisella asenteellaan ja kunnianhimollaan. Hän kävi joka päivä kuntosalilla ja balettitunneilla ja opetteli ranskan Paris Matchia lukemalla ja uutisia katsomalla.

”Kaksi ensimmäistä viikkoa ajoin castingeihin pelkästään taksilla, koska minua inhottivat metron hajut. Sitten rahat loppuivat, ja tuli kiire hankkia lisää”, Jaana sanoo ja nauraa taas.

”Maailmalla piti nopeasti keksiä, mikä on se juttu, mistä minut muistetaan.”

Neljässä kuukaudessa Jaana pääsi jaloilleen ja sai vuokrattua huoneen upporikkaan, hienostuneen vanhan herran lukaalista Parc Monceaun kupeesta. Pian hän työskenteli maailman trendeistä päättävien huippukuvaajien, -meikkaajien, -stylistien ja -kampaajien kanssa. Peter Lindberg, Hans Feurer, Gilles Tapie... Jaana luettelee kuuluisien kuvaajien nimiä.

”Joka ikinen heistä oli omintakeinen persoona, mutta ei koskaan ilkeä tai alentava. Maailman huippujen ei tarvitse paukutella henkseleitä”, Jaana kuittaa. Pituutensa vuoksi Jaana ei tehnyt näytösmallin töitä, mutta sen sijaan hän pääsi matkustamaan maailman ääriin.

Jaana oli asunut Pariisissa runsaan kuukauden, kun hänet buukattiin ensimmäiselle kuvausmatkalleen: kahdeksi viikoksi Saint-Martinsin saarille Karibialle. Jo ensimmäisellä pysähdyksellä New Yorkissa Jaana tiesi löytäneensä intohimonsa.

”Makasin jättihuoneessani luksushotellissa ja ajattelin, että ei hitsi, minähän en mihinkään Heidelbergiin lähde, jos saan mallina nähdä tällaisia paikkoja.”

Seuraavina vuosina Jaana lenteli milloin Bahamasaarille, milloin Martiniqueen ja Milanoon. Hän ui turkooseissa vesissä kirkkaiden korallien keskellä Guadeloupella. Välillä hänet lennätettiin helikopterilla Mont Blancin jäätikölle kuvaamaan hiihtomuotia Elleen.

Kuvausmatkoilla vietettiin useimmiten yli viikko, kun nykyään mallit saattavat käydä vain kääntymässä kaukokohteissa. ”Ensimmäinen ja viimeinen päivä olivat aina vapaata, ja niistäkin maksettiin. Ensin rusketuttiin, sitten tehtiin töitä”, Jaana muistelee.

Matkat olivat suuria elämyksiä, jotka laajensivat maailmankuvaa. Esimerkiksi Afrikasta Jaana oli saanut Suomesta käsin kuvan maanosana, joka on pelkkää nälänhätää.

”Sitten Dakar olikin täynnä pilvenpiirtäjiä. Mutta matkat Afrikkaan loppuivat kuin seinään, kun aids alkoi levitä.”

”Makasin jättihuoneessani luksushotellissa ja ajattelin, että ei hitsi, minähän en mihinkään Heidelbergiin lähde, jos saan mallina nähdä tällaisia paikkoja.”

Matkoilla oli hurjiakin tilanteita. Meksikon Oaxacassa Jaana poseerasi Ranskan Voguelle, kun kolmemetrinen käärme yhtäkkiä luikerteli hänen jalkansa vierestä. Kerran hän oli Karibianmeressä uimassa, kun luksusjahdin henkilökunta huusi hänet äkkiä vedestä: ”Barracudat ovat tulossa!”

Filippiineillä, Cebun saarella luksushotellin pihalla alettiin ammuskella, ja monta ihmistä kuoli paikallisten terroristien hyökkäyksessä.

Kommunistisessa Madagaskarissa kuvauksiin mukaan tullut mainostoimiston art director pidätettiin, koska hän oli vaihtanut rahaa laittomasti kadulla. ”Olin varoittanut häntä, mutta hän ei uskonut. Hänet vietiin lentokentältä pois käsiraudoissa, kun olimme jo lähdössä, ja hän joutui pariksi kuukaudeksi vankilaan.”

Jaanan malliaikoina tytöistä pidettiin aina huolta. He asuivat parhaissa hotelleissa ja söivät upeimmissa ravintoloissa. Luksukseen kuitenkin tottui, ja mieleenpainuvimmat elämykset Jaana sai huterissa vajoissa syrjäisillä Filippiinien saarilla, joissa ei ollut nähty aiemmin eurooppalaisia.

”Se oli paljon makeampaa kuin asua jossain viiden tähden palatsissa. Paikalliset nostivat meille kalat suoraan merestä ja paistoivat ne nuotiolla.”

Pariisissa Jaana eli normaalia nuoren naisen arkea. Hän pukeutui cowboybootseihin, farkkuihin ja nahkarotsiin, kävi elokuvissa ja juoksemassa.

”Vapaa-ajallani minua ei kiinnostanut pukeutua Pradan mekkon, ellei jollain ollut häitä. En ollut valokuvamalli yksityiselämässäni.”

”Mallina pitää kestää arvostelu. Oma hyvä itsetuntoni tulee tietysti kotoa.”

Jaanaa ei stressannut, vaikkei koskaan voinut varmasti tietää töiden jatkumisesta. Itsetunto kesti, vaikka hänkin sai kropastaan ”triljoonat haukut”.

”Mallina pitää kestää arvostelu. Oma hyvä itsetuntoni tulee tietysti kotoa. Vanhemmat ovat rakastaneet minua mutta eivät kasvattaneet pumpulissa.”

Ahdisteluun Jaana törmäsi silloin tällöin, mutta uskaltautui lopettamaan sen alkuunsa.

”Minulle ei tuottanut vaikeuksia sanoa, että näpit irti. Moni ei uskalla sanoa mitään ahdistelijoille, koska pelkää uransa vaarantuvan. Mutta minä olen jäärä luonne. Ei minua kiinnostanut, loppuvatko hommat.”

Pariisissa Jaana viihtyi kymmenen vuotta, ja muutti sitten Helsinkiin opiskelemaan Markkinointi-instituuttiin.

”Suomessa kaikki tuntui ihanan helpolta Pariisin jälkeen. Päätin jäädä tänne.”

Jaana jatkoi mallintöitä, kunnes pari tuttua mallia tuli pyytämään Jaanaa perustamaan oman toimiston. Vuonna 1989 syntyi Modelboom. ”Olin itse työskennellyt hyvissä toimistoissa ja tiesin, millainen kullanarvoinen buukkaaja on. Halusin ajaa mallin etua, neuvoa ja manageerata, mitä töitä kannattaa ottaa ja mitä ei.”

”Moni ei uskalla sanoa mitään ahdistelijoille, koska pelkää uransa vaarantuvan.”

Suojattien lähettämisessä ulkomaille auttoivat vanhat kontaktit sekä viiden kielen sujuva kielitaito – Jaana puhuu suomen ja ruotsin lisäksi ranskaa, saksaa ja englantia.

Suomen eturivin malleista muun muassa Maryam Razavi on ollut uransa alusta asti Modelboomilla. ”Kun hän käveli toimistooni sisään 18-vuotiaana, sanoin, että teetän hänelle heti testikuvat ja taisin lähettää hänet pariksi kuukaudeksi Etelä-Afrikkaan. Maryam on nyt 35, yhä tosi kova tsemppaaja ja aivan fantastinen luonne.”

Tsemppaamisesta huolimatta malli ei voi elättää itseään tekemällä töitä pelkästään Suomessa, sillä vaateteollisuutta ei meillä juuri enää ole.

”Mutta jos haluaa mennä ulkomaille, pitää olla exceptional. Rajojen aukeamisen jälkeen Venäjältä, Tsekeistä ja Puolasta on tullut armeija sellaisia mimmejä, että herranjumala. He ovat sisukkaita, heidän jalkansa ovat kolme metriä pitkät eivätkä he ikinä liho.”

Kilpailua on koventanut myös se, että yhä useammin mainoksissa käytetään julkkiksia.

Jaana myöntää suoraan, ettei pidä ollenkaan nykymallien riutuneesta ulkomuodosta suurissa muotikaupungeissa. ”70–80-luvun muotilehtien naiset olivat terveitä, iloisia ja energisiä. He ansaitsivat omat rahansa ja heidän asenteensa oli että I own my fucking body, minun vartaloni kuuluu minulle.”

Kaikki muuttui Jaanan mukaan 1990-luvulla, kun aneeminen heroin chic -tyyli syntyi.

”Sen jälkeen mallien paino on pudonnut dramaattisesti. Katsoin viimeisen näytökseni Pariisissa vuonna 2006 enkä sen jälkeen ole suostunut menemään niihin. Mimmit kävelivät lavalla apaattisina .”

”70–80-luvun muotilehtien naiset ansaitsivat omat rahansa ja heidän asenteensa oli että I own my fucking body, minun vartaloni kuuluu minulle.”

Viime aikoina tilanne on kuitenkin parantunut, sillä tammikuusta 2017 lähtien mallitoimistot Ranskassa ovat voineet saada 75 000 euron sakot, jos he käyttävät alipainoisia malleja.

Suomessa ongelmia ei juurikaan ole Jaanan mukaan ollut, sillä asiakkaat haluavat terveen näköisiä malleja.

Kauneusleikkaukset ovat toinen trendi, joihin Jaana ei ole halunnut lähteä mukaan.

”Itsevarmuus on paras asuste. Have charisma, have charm. Sitä ei voi saada millään leikkauksella”, hän sanoo.

Sen sijaan trendi, josta Jaana mallibisneksessä iloitsee, on yli 35-vuotiaiden mallien kysynnän nousu. ”Onneksi se tuli vihdoin Suomeenkin! Olin ihmetellytkin jo kymmenen vuotta sitten, miksi kukaan täkäläinen mainostaja ei halua myydä ikäisilleni mitään. Nytkin minulla on juuri 50-vuotias malli Deutche Bankin kampanjan kuvauksissa Lissabonissa, ja itsekin olen tehnyt taas mallintöitä.”

Yksi tulevista töistä on syksyn Gloria Fashion Show, jonka catwalkilla Jaana kävelee.

Uudet mallikyvyt Jaana löytää usein sattumalta, esimerkiksi tavaratalosta, golfkentältä tai bussipysäkiltä. Tärkeintä hyvän siluetin ja kuvauksellisten kasvojen lisäksi on asenne. Erityisen korkea työmoraali on hänen mukaansa muun muassa 20-vuotiaalla lupauksella Fransilla, joka on kävellyt viime aikoina Dolce&Gabbanan näytöksen

”Nykyään moni nuori haluaa tehdä mallin töitä hauskana pikku kokeiluna. Se on ihan fine, mutta ei minun kanssani. Yritykseni ei ole mikään viihdykekerho.”

Have charisma, have charm. Sitä ei voi saada millään leikkauksella.”

Vapaa-ajallaan Jaana golfaa niin Sarfikissa, Cannesissa kuin Biarritzissakin.

”Golf on pitkäjännitteisyyttä vaativa peli, eikä pitkäjännitteisyys ole minulle kovin luonteenomaista. Mutta golfissa olen aika hyvä. Saimme yli 50-vuotiaiden naisten joukkueessa SM-hopeaa viime vuonna. Olen saavutuksesta sairaan ylpeä."

Lisäksi Jaana pelaa tennistä, juoksee, käy salilla, ja on pari vuotta sitten ruvennut taas laskettelemaankin.

”Olin talvella yksin Ischglissä Itävallassa laskemassa. Matkustan usein yksin ja nautin siitä. Totuin yksinoloon jo malliaikoina.”

Jaana olisi mielellään reissussa vaikka pari päivää joka viikko. Matkojen ohjelmaan kuuluu aina jokin museo ja balettiesitys. ”Olen balettifriikki.”

Monesti Jaanan matkakaverina on hänen aviomiehensä. Rakkaus syntyi aikoinaan Kaivohuoneen kesäterassilla, ja pari meni salaa naimisiin maistraatissa. Lapsia Jaanalla ei ole. ”En ole koskaan halunnut omia”, hän sanoo.

Ikääntymisestä Jaana ei ota stressiä, vaikka onkin omien sanojensa mukaan ”30 vuotta ja 11 000 päivää” vanha eikä kuusikymppinen.

”Niin kauan kuin vanhenen, olen elossa. Ikääntymisen vaihtoehtohan on kuolla”, hän sanoo ja virnistää. G

Kuka?

Jaana Ukkola, 60, Mallitoimisto Modelboomin toimitusjohtaja.

Työskenteli nuoruudessaan mallina Pariisissa.

Asuu Espoon Tapiolassa miehensä kanssa.

Harrastaa golfia,laskettelua ja matkustamista. Viihtyy museoissa ja on suuri baletin ystävä.

”Suhtaudun vaateketjuihin samoin kuin supermarketteihin. Jos on mahdollisuus valita, suosin mieluummin pieniä brändejä.” Housut Lemaire. Paita H&M. Sandaalit Samuji.
”Suhtaudun vaateketjuihin samoin kuin supermarketteihin. Jos on mahdollisuus valita, suosin mieluummin pieniä brändejä.” Housut Lemaire. Paita H&M. Sandaalit Samuji.

Yrittäjä Sara Karlsson viettää kesät ilmavissa vaatteissa Italian maaseudulla. Tyylissään hän satsaa silittämiseen ja sydämelliseen käytökseen.

Sara Karlsson on työskennellyt koko työelämänsä ajan muodin, designin, estetiikan ja luovuuden parissa. Siksi hän tietää, että vaate, joka tuntuu päällä helpolta ja ylelliseltä, on aina pitkän suunnittelu- ja tuotantoprosessin tulos.

”Loppuun asti mietityt ideat ovat yksinkertaisia niin designissa kuin elämässäkin. Jos jokin idea on monimutkainen tai tilanne tuntuu sekavalta, se on vielä kesken ja sen täytyy saada vielä kehittyä. Elämää ei voi hoputtaa.”

Sara innostuu luovasta ajattelusta, hyvästä suunnittelusta, hyvistä raaka-aineista ja taidokkaasta käsityöstä. Muodissa Saraa kiehtovat erityisesti pienet ja omaääniset brändi, kuten Deitas, The Row, Lemaire, Samuji, Ryan Roche ja Juslin Maunula. Hän ompelee vaatteita myös itse.

”Siinä oivaltaa, miten monta vaihetta laadukkaan vaatteen valmistamisessa on.”

Sara on aina pukeutunut vähäeleisesti, meikannut vähän ja tuntenut olonsa kotoisaksi epämuodollisissa tilanteissa, vaatteissa ja ympäristöissä.

”Lapsuudenkodissani kaikki oli konstailematonta mutta samaan aikaan rakkaudella laitettua ja jotenkin raikasta. Vietimme kesät saaristossa, söimme itse kalastettua kalaa joka päivä, poimimme metsämansikoita ja uimme meressä, joka ei oikeastaan koskaan ollut kovin lämmin.”

”Japanissa lääkäri voi määrätä potilaalleen lääkkeeksi metsässä oleskelua. Minusta se on innostava ajatus.”

Nykyään Sara viettää kesät maalla Italiassa.

”Teen töitä ulkona, syön ulkona, luen ulkona, torkun ulkona. Ulkoilmassa kaikki on parempaa. Uskon että ihmiselle tekee hyvää etsiä ympäriltään kauneutta: katsella kukkia, taidetta, kauniita maisemia, pilvenhattaroita. Olla lähempänä kaikkea sitä, mistä elämä syntyy. Viljellä jotain syötävää itse, vaikka vain salaattia ja yrttejä parvekelaatikoissa. Japanissa lääkäri voi määrätä potilaalleen lääkkeeksi metsässä oleskelua. Minusta se on innostava ajatus.”

Saran kesätyyli on mutkaton: asut ovat usein bikineitä ja uimapukuja, joiden ylle on heitetty jotain väljää ja viileää. Illalliselle hän pukeutuu kuitenkin aina rauhassa ja ajatuksella.

”Se antaa päiville ryhtiä ja juhlistaa yhdessä syömistä. Vaatteiden merkitystä maailmassa on helppo vähätellä, mutta minun mielestäni pukeutuminen on yksi niistä arkisista rutiineista, jotka ankkuroivat päivän.”

Saran mielestä tyyliä on vaikea erottaa ympäristöstä ja käytöstavoista.

”Tyyli on sanoissa, jotka päästämme suustamme, lahjoissa, joita annamme muille, tavassamme asetella hedelmät kulhoon ja kattaa – tai olla kattamatta – pöytä ateriaa varten. Sillä, viitsimmekö pitää huolta itsestämme ulkoisesti, on valtavan suuri vaikutus siihen, miten kannamme itsemme ja kohtaamme toiset ihmiset.”

Kuvaile tyyliäsi.

Vähäeleinen, konstailematon, inspiroitunut. Sensuellit kaapuvaatteet ovat erikoisalaani. Ylläni voi nähdä usein valkoisen eri sävyjä, vajaamittaisia housuja, laadukkaita neuleita ja villakangastakkeja, väljiä silkistä valmistettuja housuja, kimonoita ja mekkoja. Rakastan hyvin tehtyjä kenkiä ja vaatteita, jotka saavat käyttäjänsä rentoutumaan ja loistamaan. Ostan harvoin uutta, ja käytän samaa asua usein.

Millainen on luottoasusi?

Miellyn helposti erilaisiin univormuihin, joita saatan käyttää vuoden tai pari, ihan jatkuvasti. Musta ohut pooloneule yhdistettynä Stella McCartneyn valkoisiin vajaamittaisiin farkkuihin ja Célinen tennareihin on esimerkki tällaisesta. Kesällä käytän Samujin mekkoja ja silkkihousuja ja Stella McCartneyn silkkihaalareita.

Ketkä ovat vaikuttaneet tyyliisi?

Luonto, taide, kirjat, elokuvat, musiikki. Perheeni, ystäväni ja kaikki ihanat ihmiset, joiden kanssa saan työskennellä ja viettää aikaa. Ajan ilmiöt ja oman minän kirkastuminen vaikuttavat nekin olemiseen ja pukeutumiseen. Uskon, että mitä paremmin oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, sitä kauniimmalta sekä oma naama että muut ihmiset ja maailma alkavat näyttää. Silloin ei tarvitse tyylin tai meikin avulla yrittää olla jotain enemmän kuin on.

Tärkein tyylioivalluksesi?

15-vuotiaana tärkein asia maailmassa saattoi hetkellisesti olla jonkun tietyn kenkäparin hankkiminen, mutta tätä nykyä pidän isoimpana tyylisaavutuksena mielenrauhaa. Mietin palaveriin mennessäni ja sähköpostia lähettäessäni, mitä annan muille ihmisille. Aina kun mahdollista, tahtoisin sen olevan mieluummin näkemystä ja kirkkaita ideoita kuin sameaa vatvomista tai oman egon pönkitystä.

Mikä on rakkain vaatteesi?

Jokainen on sitä jollain hetkellä. Rakastan parasta mahdollista laatua kaikessa. Laatu tarkoittaa minulle taiturimaista suunnittelua, käsityötä ja hyviä raaka-aineita, mutta myös luovuutta, vapautta, aikaa ja hauskuutta. Siksi pidän erityisesti sympaattisista ja mukavista vaatteista, joita on tuotettu hyvässä ilmapiirissä maltilliseen tahtiin maltillinen määrä. Uskon, että vaatteiden kauneus ja viehätys on seurausta tästä.

Paras tyylivinkkisi?

Hyvä tyyli ei vaadi jatkuvia hankintoja. Hyvien yöunien, kynsiharjan, silitysraudan, teippirullan ja sydämellisen käytöksen avulla pääsee pitkälle. Silitän jopa valkoisen t-paidan. Pieni vaiva, suuri merkitys.

Mistä asusteesta et luovu?

Rimowan alumiinisista matkalaukuista. Ne ovat ikitavaraa. Jos niihin tulee lommo, niitä voi oikoa vasaralla.

Minne matkustat mieluiten?

Tutuista paikoista Italiaan, Kaliforniaan ja Japaniin. Seuraava uusi kohde voisi olla Uusi-Seelanti, Kuuba tai jokin Afrikan maa.

Mitkä ovat rakkaimmat muistosi matkoiltasi?

Kesät Italiassa. Aurinko! Sää on hyvä, samoin ruoka. Luontoon ja mutkattomaan tunnelmaan ei kyllästy ikinä: sirkkojen siritykseen ja tulikärpäsiin illalla, tai siihen miltä jasmiini tuoksuu, turkoosiin mereen, italialaiseen kiireettömään elämänrytmiin, siihen että ateriat voi syödä ulkona, että pääruoan ja jälkiruoan välissä syödään vihreää salaattia, että koiran voi ottaa mukaan kaikkialle ja tuntemattomat ihmiset puhuvat sille kauniisti.

Mistä design-klassikosta haaveilet?

En mistään. Tarkoituksenmukainen suunnittelu on minusta kiehtovinta. Haaveilen kauniista ja käytännöllisistä hyttysverkoista ikkunoihin ja suihkulähteestä puutarhaan.

Mitä sisustaminen merkitsee sinulle?

Tila vaikuttaa hurjan paljon siihen, miten me ihmiset käyttäydymme, viihdymme ja voimme. Kirjoitan kirjaa kodin ja kodikkuuden vaikutuksesta hyvään elämään. Se ilmestyy tammikuussa. Olen kiinnostunut paikoista, joissa ihmiset rentoutuvat ja uskaltavat olla itsensä kokoisia. G

Kuka?

Sara Karlsson, 34, on yrittäjä, joka kirjoittaa kirjaa, päivittää Minutes-sivustoaan ja tekee tekstejä ja kuvia suomalaisille brändeille. Asuu miehen, tytärpuolen ja koiran kanssa Ullanlinnassa Helsingissä.

Lempimatkakohde: ”Italia, Kalifornia ja Japani. Meillä on Keski-Italiassa talo, jossa vietämme kesät.”

Lempiruoka ja juoma: ”Simppeli kotiruoka. Hyvä vihreä salaatti on bravuurini, vesi ja viini ovat lempi-juomiani. Juomme viiniä päivittäin mutta vähän kerrallaan. Rakastan arkiviinejä. ”