Kustannussopimustaan Tommi juhli juomalla oluen.

Kirjailija Tommi Kinnunen antaa äänen yhteiskunnan vaiennetuille, opettaja Tommi Kinnunen kasvattaa sukupuolirooleja murtavia aikuisia.

Tommi Kinnunen kutsuu sitä helvetiksi, mutta se näyttää paratiisilta.

150 vuotta vanhan puutalon kaakeliuuneissa palavat tulet, erkkeri-ikkunasta näkyy luminen pihamaa. Tummasävyiset kukkatapetit vievät ajatukset 1800-luvun Britanniaan ja kello viiden teehen, mutta lastenhuoneen sängystä pilkottavat unilelut muistuttavat, että nyt ollaan 2010-luvun Turussa.

Helvetillä Tommi tarkoittaa remonttia, jonka keskellä hän on asunut puolisonsa, tyttärensä ja vanhan jackrusselinsa kanssa heinäkuusta lähtien.

Rakennuspölyä ja sekamelskaa on riittänyt, sillä talo on remontoitu viimeksi vuonna 1957. Osan sähköistä ja viemäröinnistä Tommi epäilee periytyvän vieläkin kauempaa, 30-luvulta.

Kolme huonetta viidestä on yhä kesken, ja tänäänkin paikalle on tulossa sähkömies, halkolasti ja mahdollisesti myös putkimies. ”Hän on tosin luvannut tulla jo viime kuussa”, Tommi sanoo.

”Kaikki on tapahtunut niin käsittämättömän nopeasti, ettei sitä ymmärrä todeksi”, Tommi myöntää.

Jos hakee helppoa vertausta, Tommin elämä on mennyt uusiksi vähintään yhtä näkyvästi kuin vanhan puutalon. Tommista, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajasta, on kuoriutunut yksi Suomen suosituimmista nykykirjailijoista, jolle sovitetaan mediassa jo klassikkokirjailijan viittaa.

Vuonna 2014 julkaistusta esikoisteoksesta Neljäntienristeyksestä sekä helmikuussa ilmestyneestä Lopotista on tullut myynti- ja arvostelumenestyksiä, ja Tommi on saanut tottua muun muassa pisuaarilla pyydettyihin kaverikuviin.

Esikoisen oikeudet on myyty 16 kielelle ja kakkosromaanin seitsemälle, ja ne ovat vieneet hänet markkinointimatkoille maailmalle. Tommin molemmat teokset on nimetty Finlandia-palkintoehdokkaiksi.

Kinnunen ostaa keskiöön yhteiskunnan marginaaliin työnnettyjen ja vähemmistöön kuuluvien ihmisten tarinat, joita on harvemmin suomalaisessa kirjallisuudessa kerrottu.

”Kaikki on tapahtunut niin käsittämättömän nopeasti, ettei sitä ymmärrä todeksi”, Tommi myöntää.

Suoranainen Kinnus-hysteria alkoi, kun Helsingin Sanomien arviossa Neljäntienristeystä hehkutettiin tapaukseksi, jollaisia ilmestyy vain muutaman kerran vuosikymmenessä. Väinö Linnan ja Kalle Päätalon suuriin suomalaisiin kertomuksiin rakastuneiden lukijoiden oli helppoa kiintyä myös Kinnusen sukutarinoihin.

Ajat tosin ovat muuttuneet ja niiden mukana myös se, mitä suomalaisuudesta kerrotaan. Linna ja Päätalo kirjoittivat työmiehen selviytymistarinoita, Kinnunen taas nostaa keskiöön yhteiskunnan marginaaliin työnnettyjen ja vähemmistöön kuuluvien ihmisten tarinat, joita on harvemmin suomalaisessa kirjallisuudessa kerrottu.

Neljäntienristeyksessä seurataan esimerkiksi vaimoltaan ja lapsiltaan homoutensa salaavaa perheenisää Koillismaan vaarojen keskellä, Lopotissa taas sokean ja jo lapsena perusturvallisuutensa menettäneen naisen vaiheita.

Neljäntienristeyksen kohdalla yhteen tärkeimmistä kirjan teemoista ei silti ole juuri kiinnitetty Suomessa huomiota: miehen haluun saada lapsia.

”Lämpö oikein läikähti, kun olin markkinoimassa kirjaa Japanissa, ja haastattelija kysyi minulta aiheesta.”

Sama teema on jatkunut myös Lopotissa, hieman eri näkökulmasta vain. Tehdessään taustatyötä kirjaa varten Tommi tapasi miesparin, joka oli saanut suunnitellusti vauvan erään naisen kanssa. Tämä oli kuitenkin ilmoittanut lapsen synnyttyä, ettei isillä ole oikeutta lapseensa. He eivät koskaan saaneet edes nähdä vauvaa.

”Miten tuollaisen jälkeen pystyy heräämään aamulla ja lähtemään töihin? Miten oman lapsensa pystyy unohtamaan?”

Pariskunta näytti Tommille kirjettä, jonka oli kirjoittanut pienokaiselleen. Se alkoi heidän ammattiensa esittelyllä. ”En itke kovin herkästi, mutta sen lukeminen sai minut parkumaan. Kysyin, saanko kirjoittaa aiheesta kirjassani, sillä tiesin rääpiväni heidän elämänsä suurinta kipupistettä. He olivat sitä mieltä, että hyvä kun asiasta puhutaan.”

Kirjoittamisen piti olla vain harrastus.

Tilanne on nyt parempi, sillä vuoden 2016 alusta isyyslaki muuttui. Enää äiti ei voi vastustaa lapsen isän selvittämistä esimerkiksi kieltäytymällä dna-testeistä. Silti tehtävää riittää. Viidennes isistä ei käytä ollenkaan perhevapaita. ”Ikään kuin isän rakkaus olisi jotenkin tarpeettomampaa”, Tommi toteaa.

Kirjoittamisen piti olla vain harrastus. Syksyllä 2012 Tommi ilmoittautui työväenopiston kirjoituskurssille ja alkoi harsia sukupolvelta toiselle periytyvistä taakoista kertovia, melankolisia tarinoita kokoon.

Kun kurssi päättyi seuraavan vuoden toukokuussa, Tommi päätti deletoida tekstin. Hetken päähänpistosta hän lähetti sen kuitenkin runoilija ja kirjailija Joni Pyysalolle, vanhalle opiskelukaverilleen. ”Soitin hänelle ja kysyin, voisiko hän katsoa, onko siinä jotain. Joni oli Washingtonin lentokentällä nousemassa koneeseen, ja sanoi, että voi lukea tekstin matkalla, jos lähetän sen minuutin sisällä.”

Puhelun jälkeen Jonista ei kuulunut mitään. ”Ajattelin, että olipahan surkeaa tekstiä, kun hän ei viitsinyt edes kertoa, kuinka huono se oli.”

Kesäkuussa Tommi lähti puolisonsa kanssa autoilemaan Itävaltaan ja juhlimaan 40-vuotispäiväänsä. He ajoivat 3 000 metrin korkeudessa Alpeilla, kun WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson soitti ja kertoi haluavansa julkaista Tommin romaanikäsikirjoituksen.

”Kysyin, että kuka helvetti oikein olet. Anna-Riikka joutui selittämään pitkään, että hän on ihan oikeasti lukenut tekstini. Olin ihan varma, että kyseessä on vain joku Jonin käytännön pila, että hän on pyytänyt kaverinsa soittamaan minulle vitsillä.”

”Esikoiskirjani julkaisun aikaan podin huijarisyndroomaa. ”

Luettuaan tekstin Pyysalo olikin lähettänyt sen suoraan Carlsonille. Vuoren juurelle ajettuaan Tommikin suostui jo uskomaan, että hänen tekstinsä todella halutaan julkaista. Kun he pääsivät Hallstatin kaupunkiin, hän juhli tilaamalla oluen.

”Esikoiskirjani julkaisun aikaan podin huijarisyndroomaa. Ajattelin, että ihmiset huomaavat, etten ole mikään kirjailija. Että tulin kyökin kautta, ja tekstini julkaistiin vahingossa.”

Kun Tommi alkoi kirjoittaa Lopottia toissa talvena, hän oli omien sanojensa mukaan paniikissa.

”Minulla ei ollut aavistustakaan, miten kirja tehdään, vaikka olin jo kirjoittanut tykätyn teoksen. Joskus vain sattuu tekemään hyvää kastiketta, kun laittaa vähän kaikkea mitä kaapista löytyy.”

Kustantaja kuitenkin luotti Tommiin ja raivasi kustannustoimittajan kalenteriin tilaa. Tommi kirjoitti kaksi kuukautta aamusta iltaan virkavapaan turvin ja lähetti valmiiksi saamansa luvut aina saman tien kustannustoimittajalleen.

”Saatoin kirjoittaa neljäkin lukua yhtenä päivänä. Kun olin lähettänyt tekstit, sain ne takaisin kommentoituna seuraavana päivänä. ”

Kaksi kolmasosaa kirjan tarinoista oli valmiita, kun virkavapaa loppui. Tommin oli ollut pakko panna töpinäksi, sillä hänen oppilaansa Luostarivuoren koulussa odottivat. Tehokas piti olla myös siksi, että Tommista oli tullut isä.

Jo nuorena Tommi tiesi haluavansa lapsia ja oli varma, että suoriutuisi tehtävästä kunnialla.

”Minullapa on pimppa, sinulla ei, huomautti kolmivuotias joka ainoalle vastaantulevalle miehelle ja lauloi iloisena: Pimpampimppaa.” Näin Tommi kuvaa Twitterissä perhearkeaan. Se on monesti raskasta, mutta vielä useammin sekopäisen hauskaa.

Jo nuorena hän tiesi haluavansa lapsia ja oli varma, että suoriutuisi tehtävästä kunnialla. Omalta isältä oli tullut välittävän vanhemman malli.

Samaan aikaan, kun Tommin tytär oppi uusia asioita, hänen isänsä Alzheimer paheni.

”Kun isä unohti miten kävellään, lapseni otti ensimmäisiä askeliaan. Ja kun isä unohti, miten niellään, lapseni oppi syömään lusikalla.”

Tammikuussa Tommin isä kuoli, ja menetys tuntuu edelleen vaikealta.

”En pysty puhumaan siitä enempää tai alan parkua. Mutta sen voin sanoa, että minulla oli erinomainen lapsuus – sellainen, jonka avulla pystyy ponnistamaan mihin vain. Isä oli aina elämässämme läsnä ja saattoi silittää ohi kulkiessaan minun ja sisarusteni päätä vielä silloinkin, kun olimme jo nelikymppisiä ja lapsuudenkodissa käymässä.”

”Kirjallisuus antoi mahdollisuuden elää monta elämää yhden sijasta.”

Kuusamolaisen valokuvaamon takahuone pursusi negatiiveja, kuvapusseja ja muotokuvissa tarvittavia tuoleja. Lapsena Tommi istui usein vanhempiensa omistamassa liikkeessä ja uppoutui kirjoihin. Käsissä kuluivat niin Viisikot kuin Shakespearen näytelmätkin, ja kymmenvuotiaana hänet palkittiin paikallisessa kirjastossa vuoden lainaajana.

Teininä Tommi rakasti espanjankielistä kirjallisuutta ja varsinkin chileläisen Isabel Allenden Henkien taloa. Teos oli saanut alkunsa, kun Allenden isoisä oli kuolemassa, ja hän alkoi kirjoittaa tälle kirjettä. Maaginen tarina kertoi Trueban suvun vaiheista usean sukupolven aikana, läpi sisällissotien ja diktatuurien.

”Oli mahtavaa päästä ihan erilaiseen maailmaan, joka oli kaukana kylmästä, lumisesta Kuusamosta. Kirjallisuus antoi mahdollisuuden elää monta elämää yhden sijasta.”

Kuusamossa Tommi tunnettiin joka paikassa vanhempiensa poikana.

”Naamani kävi passista. Kun muutin Turkuun opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta, en tuntenut sieltä ketään ja pystyin määrittelemään itseni uudestaan. Kaikki suhteeni olivat sellaisia, jotka olin itse luonut.”

Silti hän kaipaa kotiseudulle.

”Olen kuin Karjalan evakko, itkeskelen vanhojen paikkojen perään, mutta käyn siellä liian harvoin.”

Pohjoinen ajatustapa ja suvun tarinat ovat siirtyneet myös Tommin kirjoihin. Yksi Neljäntienristeyksen päähenkilöistä pohjautuu Tommin isoisoäitiin, kätilöön, joka tuli 1900-luvun alussa parikymppisenä Kuusamoon.

Se oli aikaa ennen ensimmäistä sairaalaa ja lääkäriä. Luottamuksen alueen ihmisiltä kätilö ansaitsi vaikeassa synnytyksessä, jota Tommi kuvaa esikoiskirjassaan. Kätilö joutui pilkkomaan kuolleen sikiön äitinsä kohtuun, jotta tämä pelastuisi.

”Olen kuin Karjalan evakko, itkeskelen vanhojen paikkojen perään, mutta käyn siellä liian harvoin.”

Kirjasta löytyy myös kohtaus, joka perustuu Tommin mummon muistoihin evakkoon lähtemisestä. ”Kaikki olivat niin hätääntyneitä, että eivät pystyneet organisoimaan lähtöä. Silloin kätilö eli mummun äiti otti kissan hännästä kiinni, rusautti sen seinään ja sanoi, että tuota ei ainakaan pakata. Kaikkien hätäännys muuttui toiminnaksi.”

Tommi ei itse koskaan tavannut kätilöä, sillä tämä kuoli joskus 1940–50-luvulla. ”Hän on kasvanut myyttisiin mittasuhteisiin suvussamme, ja saatoin käyttää häntä satuhahmona romaanissani.”

Kaikki eivät ole kuitenkaan tyytyneet lukemaan Tommin romaaneita kaunokirjallisuutena. Kuusamossa hänen esikoistaan tulkitaan suorastaan sukukronikkana.

”Koillissanomissa pohdittiin, keitä Neljäntienristeyksen henkilöt ovat. Kirjoittaja jopa nuhteli, että olen kirjoittanut väärin tietyt tapahtumat ja alkoi pohtia, oliko isovanhempieni avioliitto yhtä onneton kuin Onnin ja Lahjan. Silloin lähetin palautetta, että annetaan kuolleiden levätä haudassa. Kirja on fiktiota. Mutta niin kuin Matti Pulkkinen sanoi, romaani on kuin sika, se syö kaiken.”

”Pidin tänään maailman kouluhistorian paskimman oppitunnin. Se pitäisi laittaa vitriiniin esille, vertailtavaksi kilon punnuksen viereen”, Tommi twiittasi lokakuussa. Kirjallisesta menestyksestään huolimatta hän tuntee itsensä ennen kaikkea opettajaksi. ”Tykkään olla vuorovaikutuksessa teinien kanssa, sillä olen terrieriluonteinen ihminen.”

”Koillissanomissa pohdittiin, keitä Neljäntienristeyksen henkilöt ovat. Kirjoittaja jopa nuhteli, että olen kirjoittanut väärin tietyt tapahtumat.”

Koulussa Tommi näkee yhteiskunnan pienoiskoossa, eikä kuva aina ole kovin mairitteleva. Tommi tietää, että esimerkiksi lastensuojelu ei resurssipulan vuoksi toimi. Hän on nähnyt nuoria, jotka joutuvat sinnittelemään ”helvetillisissä” oloissa, vaikka huostaanotto olisi heille helpotus.

Joitain vuosia sitten Tommi sai koulussa esimakua Suomen kiristyvästä pakolaispolitiikasta, kun hänen luokallaan opiskeleva intialaistyttö äiteineen sai kielteisen turvapaikkapäätöksen. Tyttö oli tullut Suomeen, kun hänen isänsä oli tapettu. Hän ehti käydä suomalaista koulua viisi vuotta, ja oli yksi luokan lahjakkaimmista oppilaista.

”Tyttö oli jopa saanut hankittua äidilleen työpaikan. Se oli niin täydellinen integraatio kuin olla voi, mutta heidät lennätettiin jonnekin Intian ja Pakistanin rajaseudulle keskellä yötä. Pari kertaa hän lähetti meille meiliä, jossa hän kertoi joutuvansa pakoilemaan ja piileskelemään. Nyt olemme menettäneet häneen yhteyden.” Tommi ei voi edelleenkään ymmärtää, miksi 14-vuotiaalle tytölle tehtiin niin.

”Välillä en enää tunnista tätä maata omakseni, kun lapsiakin voidaan kohdella ihan miten tahansa. Ruotsi otti meiltä todella paljon sotalapsia, auttoi ja tuki, ja mitä me teemme? Kyllä minua välillä hävettää.”

Tommi sanoo, että olisi valmis tinkimään omastaan, jotta Suomi voisi tarjota siirtolaisille mahdollisuuksia.

”Samaan aikaan Suomeen tarvittaisiin ihan oikeasti työvoimaa, kun isot ikäluokat ovat jäämässä eläkkeelle. Se ei saa olla kriteeri auttamiselle, mutta siirtolaisten avulla saisimme kehitettyä yhteiskuntaamme.”

”Välillä en enää tunnista tätä maata omakseni, kun lapsiakin voidaan kohdella ihan miten tahansa. Kyllä minua välillä hävettää.”

Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen näyttää kuitenkin siltä, että maailmassa mylläävät kansallismieliset ja rasistiset voimat ovat vahvistumassa. Tommia surettaa, että etuoikeutetut valkoiset heteromiehet tuntevat itsensä uhanalaisiksi, ja että yhä useammin heidän aggressionsa kohdistuu naisiin.

”Jopa eduskunnan puhujapöntöstä kuulee nykyään sellaista puhetta, jota ei voinut kymmenen vuotta sitten edes ajatella ääneen. Vihapuheesta yritetään tehdä uutta normaalia. Natsit tekivät aikoinaan ihan saman.”

Vaikka muu yhteiskunta kuohuu, Tommi näkee työssään, miten nuoret oppivat täysin erilaiseen, monikulttuuriseen yhteiskuntaan kuin edeltävät sukupolvet – koulussa kun opiskelee sulassa sovussa kymmeniä eri kansallisuuksia. Vierustoveriaan on vaikea demonisoida, varsinkin, jos hänen kanssaan käy metsästämässä Pokémoneja.

Ensi vuosi näyttää kiireiseltä. Alkuvuonna Lopotin käännökset alkavat ilmestyä, ja kirjailija aikoo käydä markkinoimassa kirjaansa eri maissa. Yleensä promootiomatkat ovat aamusta iltaan täynnä tapaamisia, mutta vapaapäivinä Tommi pyrkii tutustumaan nähtävyyksiin.

Lokakuisella Japanin-matkallaan Tommi matkusti Nikkōn kaupunkiin, jossa sijaitsee maailmanperintölistalla oleva, vuoristoon rakennettu temppelialue.

Mielessä muhivat jo kolmen uuden kirjan aihiot, mutta kun on vielä ne sata neliötä, jotka täytyisi remontoida.

”Temppelit oli rakennettu niin, että luonto sai kasvaa niiden ympärillä. Yhdenkin temppelin edessä oli valtava kirsikkapuu 1700-luvulta. Että nautin siitä, kun olen tottunut Kuusamon mittaamattomiin metsiin.”

Mielessä muhivat jo kolmen uuden kirjan aihiot, mutta kun on vielä ne sata neliötä, jotka täytyisi remontoida. Ja opetustyöt, joita Tommi ei aiokaan jättää. Hän nimittäin haluaa tehdä töitä sen puolesta, että oppilaat uskaltaisivat murtaa ahtaita sukupuolirooleja.

”Että kuka tahansa voisi olla mitä tahansa. Että sukupuolesta riippumatta voisi hakeutua töihin päiväkotiin, rekkakuskiksi tai balettitanssijaksi. Että pojat tahtoisivat lukea ja tytöt vaatia itselleen tilaa.”

Kuka?

Tommi Kinnunen, 43, kuusamolainen kirjailija.

Asuu Turussa puolisonsa, 3-vuotiaan tyttärensä ja raihnaisen koiransa kanssa.

Opettaa äidinkieltä ja kirjallisuutta. Kirjoittanut kaksi romaania, oppikirjoja sekä kabaree- ja näytelmätekstejä.

Kunnostaa vapaa-ajallaan 150-vuotiasta puutaloaan. Aikoo opiskella hollantia ja aloittaa laskuvarjohyppyharrastuksen heti, kun ruuhkavuodet ovat menneet.

Pidä juhlat olohuoneessasi ja katso, millä tavalla vieraat järjestelevät tuolit istuutuessaan. Kun he ovat lähteneet, sinulla on valmiina huoneen uusi järjestys. Näin sanoo suunnittelija Mario Buatta Beautiful Southern HOMES -lehdessä, jonka ostin lentokentältä taannoisella Yhdysvaltain-matkallani. Lehden kodit vievät minut syvään etelään Teksasiin, Floridaan ja New Orleansiin.

Tajuan, kuinka kulttuurisesti sidottu paikka koti on. Huoneet näyttävät paljon runsaammilta kuin meillä. Meitä sitovat sanattomat säännöt, joista on vaikea rimpuilla irti, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Etelän kodit näyttävät kutsuvilta ja kodikkailta. Niissä on pehmeyttä, joka saa ne näyttämään ystävällisiltä.

Etelän koti on kuin Southern Lady: elegantti ja hienostunut. En ole pitkään aikaan kuullut näitä adjektiiveja suomalaisista kodeista. Tai: hienostunut on meillä sama kuin vähäeleinen.

Yksi asukas opettaa, että Southern Lady sisustaa kotinsa kuten sisustaisi vaatehuoneensa. Hänen kodissaan on pilareita, marmoria, peilejä ja valtavasti kukkia. ”On ok pitää yksi seinä tyhjänä”.

”Osta vain parasta, niin itket vain kerran.”

Syvän etelän asukkaat pitävät kattoa viidentenä seinänä. Kaikki katsovat kattoa, he sanovat. Panosta siihen. Se tuntuu loogiselta. Katoissa on maalauksia ja palkkeja tai sitten ne on maalattu muulla kuin valkoisella, usein harmaalla. Miksi meillä on aina maalarinvalkoista?

Alan päästä tunnelmaan. Minustakin makuuhuone, jossa on kokolattiamatto, lämmin valaistus – ja tietenkin huonepalvelu – kuulostaa tavoittelemisen arvoiselta. Sitä paitsi, tiedättekö mitä etelävaltioiden sisustajat ajattelevat rahasta? Sisustussuunnittelija Miles Reddin sanoin: ”Osta vain parasta, niin itket vain kerran.”

Koti sisustetaan niin, että vieraat viihtyvät siellä. Amerikkalaiset toistavat sanoja viihdyttävä ja kutsuva. He eivät tarkoita sillä tyhjyyttä.

Tuntuu kuitenkin tutulta, kun eräs asukas paljastaa oman näkemyksensä täydellisestä luksuksesta: ”Läpiveto.”

Lopuksi saamme synninpäästön. On vain hyvä, jos kotona on tavaroita, joita ei olisi ikinä pitänyt hankkia mutta joista ei kuitenkaan raaski luopua – kuten vaikka isoäidiltä peritty vääränlainen astiasto.

”Ne tuovat kotiisi tuulahduksen totuutta, eikä kotisi näytä jonkun toisen sisustamalta.”

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.
Hanna Jensenin kolumni on julkaistu Glorian Kodissa 4/2017.

Ravintolaa päätöidensä ohessa pyörittävät Shalome ja Hannes Relander ovat tyytyväisiä valintoihinsa. Uusi aluevaltaus inspiroi, ja vapaa-ajalla pari ehtii yhä nauttia niin huvilaelämästä Sipoossa kuin lomista Kapkaupungissakin.

Kaiken järjen mukaan Shalome ja Hannes Relanderilla ei olisi ollut aikaa perustaa havaijilaista pikaruokaravintolaa Hey Pokea Helsinkiin. Lääkärinä työskentelevä Hannes, 43, on osakkaana 150 henkeä työllistävässä lääkärikeskus Doctagonissa, ja Shalome, 35, opiskelee ensimmäistä vuottaan oikeustiedettä yksityisessä yliopistossa Helsingissä. Ullanlinnassa asuvalla uusperheellä on kolme lasta ja havannankoira, ja monelle muulle siinä olisi jo riittävästi pyöritystä. Mutta Shalome ja Hannes päättivät lisätä yhtälöön vielä ravintolan, kun ystäväpariskunnan kanssa syntyi sopiva bisnesidea.

”Lapsuudenystäväni Shirin oli poikaystävänsä Jamesin kanssa road tripillä Yhdysvalloissa, ja he törmäsivät Venice Beachillä poke-ravintoloihin. Niissä tarjottiin terveellistä, havaijilaista kulhoruokaa, joka kootaan raa´asta kalasta, raaoista vihanneksista, pähkinöistä, riisistä ja erilaisista kastikkeista. Se oli kuin uusi versio sushista ja valtavan suosittua. Aloimme miettiä, että se voisi toimia Suomessakin”, Shalome selittää.

”Pieniä kiistoja on aina välillä, mutta ne selvitetään nopeasti. Olemme hyvä tiimi”

Aikaa ideasta toteutukseen kesti vuosi. Aluksi sopivia liiketiloja ei löytynyt millään, ja yrityksen perustamiseen liittyvä byrokratia yllätti. Mutta kun ravintola vihdoin saatiin maaliskuussa auki Helsingin Korkeavuorenkadulle, pitkälti luomuraaka-aineksista tehdyt annokset ovat tehneet kauppansa.

”Kun lapset ovat menneet nukkumaan, täytyy aloittaa uusi työpäivä. Mutta teemme sen mielellämme, sillä yrityksen pyörittäminen on innostavaa”, Hannes sanoo.

Pariskunnan rooli on kehittää bisnestä, mutta Shalomen löytää myös tiskin takaa lakiopintojensa ohella. Yhteistyö on sujunut Relandereilta kivuttomasti. ”Pieniä kiistoja on aina välillä, mutta ne selvitetään nopeasti. Olemme hyvä tiimi”, Shalome kehuu.

Lapsuus Etiopiassa

Kun Shalome oli lapsi, hän asui suomalaisten adoptiovanhempiensa kanssa Etiopian pääkaupungin Addis Abeban lähellä maaseudulla. Shalomen isä teki avustustyötä Luterilaisen Maailmanliiton palveluksessa, äiti työskenteli muun muassa adoptiojärjestö Interpediassa. Kotona oli hevosia, ja Shalome teki perheensä ja ystäviensä kanssa viikoittain pitkiä ratsastusretkiä vuoristossa ja ylängöillä, ja pysähtyi kiireettömille piknikeille luonnon helmaan.

Shalome asui koko nuoruutensa Etiopiassa, mutta vietti kaikki kesät Suomessa vanhempiensa kotipaikkakunnalla Hattulassa.

”Vietimme suomalaiset juhlat ja pyhät, ja puhuin vanhempieni kanssa suomea. Kävin kansainvälistä koulua, ja etiopialaisen kulttuuriin tutustuin paikallisten kavereideni kautta.”

”Sain luvan jäädä muutamaksi päiväksi, ja sitten vanhempani päättivätkin adoptoida minut.”

Shalomen biologiset vanhemmat olivat vieneet hänet lastenkotiin parivuotiaana, sillä eivät pystyneet elättämään monilapsista perhettä. Kolmevuotiaana Shalome mursi leikeissä kätensä, ja lastenkodissa autellut suomalaisnainen vei hänet sairaalaan. Sairaalareissun jälkeen Shalome jäi pariskunnan luokse yöksi, sillä alueella oli iltaisin levottomuuksien takia ulkonaliikkumiskielto.

”Seuraavana päivänä sanoin, etten halua lähteä mihinkään. Sain luvan jäädä muutamaksi päiväksi, ja sitten vanhempani päättivätkin adoptoida minut.”

Shalomen yhteys biologisiin vanhempiin ei katkennut lapsuudessa, vaan nämä kävivät tapaamassa häntä säännöllisesti.

”Minun oli kuitenkin hyvin vaikeaa luoda heihin suhdetta. Nykyisin pidän yhteyttä lähinnä biologiseen veljeeni. Ajattelen, että vanhempani ovat ne, jotka ovat rakastaneet ja hoitaneet minua.”

Kulttuurisokki Suomessa

Kun Shalome oli 17-vuotias, perhe muutti Ugandaan isän töiden perässä. Hän kävi lukion viimeisen luokan Kampalassa, ja valmistuttuaan muutti yksin Suomeen.

”Se oli kulttuurisokki. Olin asunut täällä ainoastaan kesäisin, enkä ollut koskaan kokenut talvea. Ensimmäinen talvi ja pimeys...”, Shalome sanoo ja pudistelee päätään.

”Ei siihen voi kukaan tottua”, Hannes sanoo ja rapsuttaa jaloissa pyörivää Pablo-koiraa.

Shalome ikävöi Ugandaan jääneitä vanhempiaan ja adoptioveljeään, mutta aloitti bisnesopinnot Haaga-ammattikorkeakoulussa. Jo vuoden kuluttua hän päätti jättää Suomen, koska sai töitä Xeroxin asiakaspalvelijana Dublinissa.

”Olin asunut täällä ainoastaan kesäisin, enkä ollut koskaan kokenut talvea. Ensimmäinen talvi ja pimeys...”

Shalome piti työstä kansainvälisessä suuryrityksessä, jossa kollegat tulivat eri puolilta maailmaa. 22-vuotiaana hän sai lapsen irlantilaisen miehen kanssa, mutta kun Shalomen vanhemmat jäivät eläkkeelle ja muuttivat Suomeen, Shalomekin päätti palata. Hän erosi poikaystävästään ja asettui Helsinkiin. Suomi tuntui kodilta, kun rakkaat ihmiset olivat lähellä.

Punaiset housut johtivat suhteeseen

Shalome ja Hannes tapasivat Teatteri-ravintolassa kuusi vuotta sitten.

”Hampella oli hienot punaiset housut, mutta ravintolassa oli samana iltana toinenkin pitkä, hoikka mies, jolla oli yllään samanlaiset. Kävin kysymässä Hampelta, saivatko he kahdet yhden hinnalla, ja Hampen mielestä se oli hauskaa.”

Kaksikko alkoi kirjoitella Facebookissa toisilleen, ja ensitreffit he sopivat lentokentälle. Shalome oli ollut Turkissa tapaamassa ystäväänsä, ja Hannes lupasi tulla häntä vastaan.

”Olin aivan paniikissa, että mitä jos muistikuvani hänestä ovatkin aivan väärät enkä tunnista häntä.”

Mutta Hanneksella oli punaiset housunsa jalassaan, ja kaksikolla klikkasi saman tien. Vuoden kuluttua ensitapaamisesta pari muutti yhteen, ja häissä Shalome oli jo raskaana.

”Olemme toistemme ylivoimaisesti parhaat ystävät, vaikka olemmekin luonteeltamme erilaisia. Minä teen usein päätökseni Shalomea nopeammin, hän on harkitsevampi”, Hannes kertoo.

Rannalle, matkalle ja ravintolaan

Vapaa-ajallaan pariskunta käy usein kävelyillä Kaivopuistossa ja juo pullakahvit jossakin merenrannan kahviloista. Lomilla he suuntaavat Etelä-Afrikkaan Kapkaupungin lähelle, josta Hanneksen vanhemmat ovat vuokranneet talon.

”Olemme käyneet siellä jo kymmenen vuoden ajan ja viettäneet vanhempieni ja veljieni perheiden kanssa maassa monta jouluakin. Pelaamme golfia, olemme käyneet safareilla ja nautimme hienosta ruokakulttuurista”, Hannes sanoo.

Vuoden kuluttua ensitapaamisesta pari muutti yhteen, ja häissä Shalome oli jo raskaana.

Kesät perhe viettää Hanneksen suvun yli sata vuotta vanhassa huvilassa Sipoon saaristossa. Arkisin pariskunnalla ei ole paljoakaan vapaa-aikaa kahdestaan, mutta kaksikon onneksi Shalomen vanhemmat ottavat lapset noin kerran kuukaudessa viikonlopuksi hoitoon.

”Se on meille tosi tärkeää. Käymme yleensä ulkona syömässä, ehkä museossa ja kaupungilla kävelemässä”, he kertovat.

Kutsumusammatissa

Hannes ryhtyi aikoinaan lääkäriksi, sillä lääketiede ja ihmisten auttaminen kiinnostivat häntä, ja hän halusi merkityksellisen työn.

Vuonna 2006 hän perusti seitsemän kollegansa kanssa lääkärikeskus Doctagonin, joka on kehittänyt erityisesti kotilääkäritoimintaa ja vanhusten terveydenhoitoa kunnissa. Vuonna 2015 yritys sai ensimmäisenä yksityisenä toimijana Lääkäriliiton laatupalkinnon hyvistä hoitotuloksista ja palvelun vaikuttavuudesta vanhuslääketieteessä.

”Olemme pystyneet vähentämään ambulanssirallia ja turhia käyntejä sairaaloihin. Sellaiset ovat sekä potilaille että omaisille tosi raskaita”, Hannes kertoo.

Hän on Helsingistä kotoisin, ja suvussa on muitakin yrittäjiä: esimerkiksi Hanneksen veli on Cock-, Holiday- ja Sandro-ravintoloiden osaomistaja.

”Hänen esimerkkinsä inspiroi minuakin ryhtymään ravintolayrittäjäksi.”

Koti joogastudiossa

Hanneksen ja Shalomen perhe asuu Kaivopuiston kupeessa yli sata vuotta vanhassa jugendtalossa, jonka entisiä asukkaita ovat muun muassa presidentti K.J Ståhlberg ja Afrikan tähti -pelin suunnittelija Kari Mannerla.

205-neliöisessä asunnossa oli aiemmin joogastudio, ja kaksikko remontoi tilat täysin muuttaessaan taloon kaksi vuotta sitten. Valoisassa huoneistossa on korkeat huoneet, valkoiseksi maalatut lautalattiat ja skandinaavinen sisustus, jota on maustettu Istanbulin-matkalta ostetulla jättimäisellä, käsintehdyllä matolla, afrikkalaisilla patsailla, vanhoilla Helsingin kartoilla ja elokuvajulisteilla.

”Veljeni esimerkkinsä inspiroi minuakin ryhtymään ravintolayrittäjäksi.”

Eteisessä ja kylpyhuoneessa on kuvioidut sementtilattiat, ja olohuoneen väriläiskiä ovat Kukkapuron punaiset nahkatuolit, jotka on ostettu Mannerlan perikunnalta.

”Sisustuksessa sekoitamme eri tyylejä”, kaksikko sanoo. Tuorein kodin hankinta, vanhat puolapuut lapsille, löytyivät Kierrätyskeskuksesta.

Ennen nykyiseen asuntoonsa muuttamista Hannes ja Shalome suunnittelivat muuttavansa Kauniaisiin, jossa asuu paljon parin ruotsinkielisiä tuttuja. ”Sitten löysimme tämän asunnon, ja päätimme sittenkin jäädä kaupunkiin. Tästä on lyhyt matka esimerkiksi ravintola Löylyyn ja Uunisaareen, ja vanhempanikin asuvat ihan vieressä”, Hannes sanoo. G

Nykyisin maailma voi tuntua lohduttomalta paikalta. Konkarivaikuttaja Osmo Soininvaara kuitenkin vakuuttaa, että olemme matkalla parempaan elämäntapaan.

Vaaliyönä Helsingissä oli pakkasta.

Kun Osmo Soininvaara aamulla heräsi, hän huomasi Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa käyneen juuri niin kuin hän oli uumoillutkin.

”Harmi, että en lyönyt vetoa sen puolesta, että Donald Trump valitaan. Olisi harmittanut vähän vähemmän, jos olisin voittanut siitä pari tonnia”, Soininvaara sanoo.

Häntä naurattaa, vaikka vakavista asioista puhutaankin. Populismi repii Eurooppaa, Venäjä uhittelee, ja Trump käyttäytyy kuin räjähdysherkkä koulukiusaaja.

”Perinteisillä puolueilla ei ole enää suurta visiota tulevaisuudesta, mikä on jättänyt tilaa populismille.”

Populismin nousuun on monia syitä, ja Soininvaaran mielestä myös poliitikot saavat syyttää itseään.

”Suuret unelmat ovat kadonneet. Perinteisillä puolueilla ei ole enää suurta visiota tulevaisuudesta, mikä on jättänyt tilaa populismille.”

Historia toistaa itseään

Soininvaara, 65, on vihreä politiikan konkari, tietokirjailija ja luennoitsija. Hänet tunnetaan terävänä yhteiskunnallisena kommentoijana ja itsenäisenä ajattelijana, joka ei pokkuroi omassakaan puolueessa. Hän on argumentoinut vihreiden valtavirtaa vastaan muun muassa ydinvoiman turvallisuudesta tai Helsingin Vartiosaaren rakentamisesta.

Soininvaara on myös tavattoman tuottelias kirjoittaja. Parhaillaan hän on tekemässä kirjaa hyvinvointivaltion uudistamisesta aikana, jolloin automaatio ja robotit syövät työpaikkoja. Kirjan työnimeä hän ei vielä tohdi kertoa, sillä ”se on niin pompöösi”.

Monia populistisia liikkeitä yhdistävät muukalaisvihamielisyys, herraviha ja konservatiivisten arvojen kaipuu. Liikkeiden kannattajissa on menneeseen takertujia. He uskovat Trumpin kaltaisiin johtajiin, jotka lupaavat palauttaa työpaikat ja teollisuuden kulta-ajat.

”Elämä on kivempaa, kun on enemmän vapaa-aikaa.”

”Historia on osoittanut, että aina kun alempi keskiluokka tuntee syrjäytyvänsä, se alkaa käyttäytyä jotenkin ikävästi. On hieman epäurheilijamaista vetää rinnastuksia 1930-luvulle, mutta tässä ajassa on samankaltaisia sosiologisia piirteitä”, Soininvaara sanoo.

Sitten hän palaa vielä kauemmas historiaan, antiikin Kreikkaan.

”Siellähän orjat tekivät vapaiden kreikkalaisten työt. Sen on täytynyt olla vapaille kreikkalaisille aivan hirveää”, hän vitsailee.

Soininvaara haluaa kysyä, onko oikeastaan niin kauhea asia, että länsimaalaisten töitä tekevät yhä enemmän sinnikkäät aasialaiset ja ruostumattomat robotit. Täytyy olla mahdollista muuttaa automaatio rikastuttamaan kaikkien elämää.

”Varsin hyvää elämää pystyy elämään aika pienellä työpanoksella, jos itsetunto vain kestää sen, että kulutustaso on alhaisempi kuin naapurilla. Tulevaisuudessa tätä kautta voi avautua kokonaan uusia, ekologisempia ja vähemmän kuluttavia elämänmuotoja. Elämä on kivempaa, kun on enemmän vapaa-aikaa.”

Puhetta perustulosta

Vapaa-ajan laadukkuudesta ja kiireettömän elämän ihanuudesta Soininvaara on puhunut ennenkin. Vauraus ja aika -tietokirjassaan (Teos 2007) hän oudoksui ihmisten kiihtyvää työtahtia ja vaurauden tavoittelua, joka hyödyttää eniten jo ennestään varakkaita. Soininvaara viittasi tutkimuksiin, joiden mukaan ihmisen onnellisuus ei lisäänny merkittävästi tietyn ansiotason saavuttamisen jälkeen.

Helppohan hänen on puhua, jotkut ajattelivat.

Soininvaara on työskennellyt kansanedustajana viisi kautta, ja hän asuu omistus-asunnossa Katajanokan arvoalueella. Hän ei ole nostanut kansanedustajille kuuluvaa sopeutumiseläkettä, mutta on jo sen ikäinen, että tavallinen kansanedustajan eläke juoksee. (”En ole antanut sen häiritä ajankäyttöäni”, hän toteaa.) Se, mikä voi olla mahdollista hänelle, ei välttämättä ole mahdollista heikommassa asemassa olevalle.

”Mutta pitäisi olla”, Soininvaara sanoo.

”Meidän perustulokeskustelu on mennyt vähän pois raiteiltaan, koska nyt ajatellaan vain sosiaaliturvan korvaamista”

Osmo Soininvaara on sitkeästi ajanut Suomeen perustuloa, joka tekisi pienipalkkaisille mahdolliseksi pysyä työmarkkinoilla ja parantaisi Suomea vaivaavaa rakenteellista työttömyyttä.

”Meidän perustulokeskustelu on mennyt vähän pois raiteiltaan, koska nyt ajatellaan vain sosiaaliturvan korvaamista”, Soininvaara sanoo.

Perustulolla tarkoitetaan nyt lähinnä sosiaaliturvan yksinkertaistamista. Soininvaaran mielestä järkevämpää olisi, jos perustulo olisi automaattinen palkkatuki, jolla tuettaisiin pienipalkkaisia ihmisiä ja uusien työpaikkojen luomista.

“Jos esimerkiksi haluamme huoltoasemilla palvelua, siitä palvelusta ei mitenkään voida maksaa täyttä palkkaa. On voitava yhdistää ansiotulot ja tulonsiirrot niin, että kaikkien työpanos saadaan käyttöön, eikä ketään tuomita köyhyyteen.”

Huonoa käytöstä

Lokakuussa 2014 Soininvaara kertoi blogissaan, että ei aio asettua ehdolle kevään eduskuntavaaleissa. Hän kirjoitti: ”Mielenkiintoni on siirtynyt vaiheittain puoluepolitiikasta muunlaiseen vaikuttamiseen. Siksi katson, että on hyvä tehdä eduskunnassa tilaa jollekin motivoituneemmalle.”

Nyt hän kertoo kyllästyneensä eduskuntatyöhön jo nopeasti sen jälkeen kun palasi eduskuntaan vuonna 2011.

”Yhtäkkiä oli hyväksytympää käyttäytyä huonosti ja sanoa ääneen asioita, joiden sanomista olisi aiemmin hävetty. Että kun en ole näistä muslimeista koskaan tykännyt, niin nyt saan sanoa sen ääneen.”

”Työ oli neljässä vuodessa muuttunut todella paljon huonompaan suuntaan. En tiedä, johtuuko se sosiaalisesta mediasta vai mistä, mutta poliitikoille alkoi olla tärkeintä tiedotuksellisten pikavoittojen metsästäminen.”

Sillä Soininvaara tarkoittaa esimerkiksi, että poliitikot keskittyivät seuraamaan, menikö heidän kommenttinsa läpi iltapäivälehdissä.

Soininvaara ehti työskennellä jytkyn jälkeisessä parlamentissa yhden vaalikauden ajan. Hänestä perussuomalaisten vaalivoitto muutti monin tavoin suomalaista politiikkaa ja yhteiskuntaa.

”Yksi selvä muutos oli, että yhtäkkiä oli hyväksytympää käyttäytyä huonosti ja sanoa ääneen asioita, joiden sanomista olisi aiemmin hävetty. Että kun en ole näistä muslimeista koskaan tykännyt, niin nyt saan sanoa sen ääneen.”

”Näillä liikkeillä ole tarjota mitään ohjelmaa, eikä vastauksia niihin ihan hyviin kysymyksiin, joita ne esittävät.”

Hallitusvastuu on sittemmin syönyt perussuomalaisten suosiota. Maailmalla on puolestaan havahduttu siihen, etteivät populistiset liikkeet pysty tarjoamaan uskottavia ratkaisuja.

”Syyt populismin nousuun pitää tietysti ottaa vakavasti. Mutta totuus on, ettei näillä liikkeillä ole tarjota mitään ohjelmaa, eikä vastauksia niihin ihan hyviin kysymyksiin, joita ne esittävät.”

Todennäköisesti Yhdysvalloissakin Trumpin kannattajat huomaavat aikanaan, ettei suurisuinen presidentti pystynyt toteuttamaan vaalilupauksia.

”Nykyiset vedonlyönnithän lähtevät siitä, istuuko Trump ylipäänsä kauttaan loppuun. Siinä saattaa olla myös ikään ja terveyteen liittyviä seikkoja, koska kyllähän hän näyttää kävelevältä sydäninfarktilta.”

Kiireistä vapaaherran elämää

Omasta kunnostaan Soininvaara huolehtii pyöräilemällä. Se on pitkäaikainen, rakas harrastus, kuten myös valokuvaus. Viime vuonna hän pyöräili kuusituhatta kilometriä, joista yli tuhat kilometriä taittui Italian mutkittelevilla teillä ja Ranskan Provencessa.

Soininvaara on myöntänyt, että pyöräileminen on myös yritys tappaa oma työriippuvuus.

”Minun luonteelleni ei oikein sovi sellainen, että makaisin palmun alla, lukisin dekkareita ja imisin gin tonicia. Työnarkomania on hauskempaa, kun saa tehdä sitä mikä kiinnostaa, eikä kukaan ole määräilemässä.”

Soininvaara pitää kiireisestä vapaaherran elämästään. Nykyään hänellä on työhuone Aalto-yliopiston tiloissa lähellä eduskuntataloa. Hän nauttii, kun saa viettää aikaa älykkäiden ihmisten seurassa.

”Työnarkomania on hauskempaa, kun saa tehdä sitä mikä kiinnostaa, eikä kukaan ole määräilemässä.”

Soininvaara on naimisissa Helsingin kirjastotoimen apulaisjohtajan ja rakenteilla olevan keskustakirjaston johtajan Anna-Maria Soininvaaran kanssa. Pariskunnalla on kolme lasta, joista kaksi on jo muuttanut pois kotoa. Nuorimmainen kirjoittaa tänä keväänä ylioppilaaksi.

Ainakaan toistaiseksi lasten kotoa muuttaminen ei ole tuntunut omituiselta.

”Katsotaan sitten kun me yhtäkkiä ollaan täällä kaksistaan, ehkä elämä sitten muuttuu toisenlaiseksi. Mutta lasten aikuistuminen on kuitenkin sellainen prosessi, että ensin ne muuttuu itsenäisemmiksi ja sitten ne muuttavat pois kotoa. Se muutos tapahtuu onneksi sen verran hitaasti, ettei se ehdi järkyttää.”

Ilmastonmuutos kuriin

Soininvaara on viime aikoina kuunnellut lastensa pohdintoja koulutuksesta. Häntä surettaa, että Juha Sipilän hallitus on ajanut korkeakouluja alas.

”En yleensä haluaisi haukkua nykyistä hallitusta, koska eivät ne edellisetkään ole niin kauhean hyviä olleet, mutta tämä korkeakoulujen alasajo aiheuttaa aivovientiä Suomesta. Signaali on, että akateemista uraa ei kannata tehdä Suomessa, ja se on hirvittävän vaarallinen asia.”

Soininvaara ei juurikaan murehdi, millaiseksi maailma saattaa hänen lastensa elinaikana muuttua. Se on selvää, että ilmastonmuutos pitää saada kuriin.

”Maailma tulee järkiinsä, mutta todennäköisesti se tulee järkiinsä liian myöhään, jolloin paljon peruuttamatonta on jo tapahtunut.”

”Ilmastonmuutoksessa vapaamatkustajaongelma on ilmeinen. Jokainen valtio toivoo, että muut huolehtivat asiasta, ja siksi päästöistä sopiminen on äärimmäisen hankalaa”, Soininvaara sanoo.

”Voi sanoa, että on myös vapaasukupolviongelma. Minun sukupolveni ei kannata enää tehdä mitään, koska nyt tehtävät ratkaisut eivät ehdi vaikuttaa elinaikanani.”

Soininvaara sanoo kuitenkin olevansa valistusoptimisti myös ilmastonmuutoksessa.

”Maailma tulee järkiinsä, mutta todennäköisesti se tulee järkiinsä liian myöhään, jolloin paljon peruuttamatonta on jo tapahtunut.”

Matkalla valoon

Palataan vielä siihen, mistä aloitimme, Trumpiin ja pettyneisiin työläisiin.

Soininvaara ei tarkoita, että globalisaatio olisi ollut pelkästään menestystarina.

”Talousnobelisti Amartya Sen on sanonut hyvin, ettei hän oikein ymmärrä nykyaikaa: aikaisemmin taloustiede oli markkinavirheiden metsästämistä ja niiden korjaamista, nyt lähtökohtana on, ettei mitään markkinavirheitä ole.”

Monia ihmisiä markkinatalouden kehitys on kohdellut kaltoin.

”Mutta usein unohdetaan, että tosiasiassa duunareilla menee verrattain hyvin. Hintojen lasku on lisännyt yleistä vaurautta, ja teknologia on tehnyt elämästä mukavaa. Ajatelkaa nyt vaikka, kuinka halvaksi valokuvaaminen on muuttunut. Myös työväestön elintaso on noussut Aasiassa tuotettujen tavaroiden ja vaatteiden ansiosta.”

”Usein unohdetaan, että tosiasiassa duunareilla menee verrattain hyvin.”

Kumman maailman sinä ottaisit, Soininvaara kysyy. Maailman, jossa työpaikka on varma mutta elintaso puolet alhaisempi? Vai maailman, jossa työpaikka on uhattuna mutta elintaso paljon parempi?

Soininvaara haluaa muutenkin uskoa, että olemme matkalla valoon.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa ihmiset ovat heränneet puolustamaan suvaitsevaisuutta, yhtenäisyyttä ja tasa-arvoa.

Muut valtiot ovat ryhtyneet paikkaamaan sitä, mitä Trump on tuhoamassa. Esimerkiksi EU-maat ovat lisänneet rahoitusta naisten ja tyttöjen seksuaali- ja lisääntymisterveyttä tukeville kansalaisjärjestöille, joilta Trump veti rahoituksen pois.

”Tässä historia toistaa itseään, sillä 2000-luvun alussa George Bush tyhmempi teki samalla tavalla. Silloinkin eurooppalaiset valtiot lisäsivät rahoitusta”, Soininvaara kertoo.

Sivistynyt vastaisku

Soininvaara pitää Trumpin ratkaisuja siinäkin mielessä typerinä, että Afrikassa jos missä tarvitaan väestöohjelmia ja seksuaalikasvatusta väestöräjähdyksen hillitsemiseksi.

”Afrikan väestöräjähdys on suurimpia haasteita maailmassa. Jos Eurooppa meni pari vuotta sekaisin miljoonasta siirtolaisesta, mitä se tulee ajattelemaan 20 miljoonasta siirtolaisesta.”

Siirtolaismäärien kasvu voisi jälleen ruokkia populismia. Niin maailma toimii: valtiot eivät voi eristäytyä omiin oloihinsa, vaan vastauksia pitää etsiä yhteistyössä.

”Maailma on saanut moukarista kolauksen, mutta se on myös ryhtynyt tekoihin.”

Pitkän linjan vaikuttaja on pannut merkille, että maailmalla etsitään nyt aidosti uusia malleja hyvinvointivaltioksi ja keskustelua käydään myös The Economistin kaltaisissa talouslehdissä. Hän uskoo, että ratkaisu löytyy vasemmistolaisesta markkinaliberalismista. Se tunnustaa markkinoiden voiman mutta antaa valtioille mahdollisuuden pienentää tuloeroja ja vähentää työttömyyttä, vaikka sitten perustulolla.

”On herätty siihen, ettei eriarvoistumiskehitys voi jatkua. Etenkin porvarillisen vasemmiston keskuudessa on alettu kehittää malleja, millä tavalla voitaisiin palata kohti tasa-arvoista yhteiskuntaa”, Soininvaara sanoo.

”Maailma on saanut moukarista kolauksen, mutta se on myös ryhtynyt tekoihin. Sivistynyt vastaisku on tulossa.” G

 

Kuka?

Osmo Soininvaara, 65, poliitikko ja tietokirjailija.

Syntynyt Helsingissä, asuu Katajanokalla Helsingissä.

Valmistui valtiotieteiden kandidaatiksi 1973 ja lisensiaatiksi 1982.

Aloitti yhteiskunnallisen toiminnan jo teini-iässä, osallistui aktiivisesti Koijärvi-ympäristöliikkeeseen 1979–1980 ja oli mukana perustamassa vihreää puoluetta.

Pääsi eduskuntaan ensimmäisen kerran vuonna 1987 ja on toiminut vihreiden kansanedustajana viiden kauden ajan. Lisäksi ollut yli 30 vuoden ajan Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen.

Perheeseen kuuluu puoliso Anna-Maria Soininvaara sekä kolme lasta.

On kirjoittanut lukuisia tietokirjoja, ja kirjoittaa suosittua blogia osoitteessa www.soininvaara.fi.

Lasten syöpäosason ylilääkärinä 27 vuotta työskennellyt Ulla Pihkala teki urallaan merkittäviä lääketieteellisiä läpimurtoja, mutta tunsi myös avuttomuutta kuoleman edessä.

”Jos tämä lapsi kuolee, niin sinun urasi, Ulla, on tässä talossa loppu. Onko selvä?”

Niin Lastenklinikan esimies ohjeisti Ulla Pihkalaa, kun hän oli erikoistumassa lasten syöpälääkäriksi vuonna 1980 ja valmistautumassa elämänsä ensimmäiseen luuydinsiirtoon. Sitä ennen Suomessa oli tehty vasta neljä luuydinsiirtoa, ja potilaat olivat kuolleet lyhyessä ajassa erilaisiin komplikaatioihin. Lastenklinikan uusi veri- ja syöpätautien osasto 10 oli juuri avattu, ja leukemiapotilaista vain 40 prosenttia jäi henkiin. Luuydinsiirrot olivat uusinta uutta.

Ulla oli 35-vuotias, ja kaikki hänen tietonsa luuydinsiirrosta oli kirjaviisautta. Sitäkin oli tuohon aikaan vain niukasti tarjolla. Kahdeksanvuotias Mira sairasti akuuttia myelooista leukemiaa, ja hänen 10-vuotias veljensä oli lupautunut luovuttajaksi.

”Koska vaihtoehtona oli varma kuolema, piti uskaltaa yrittää”, Ulla kirjoittaa helmikuussa ilmestyneessä kirjassaan Osasto 10. Toivoa ja taistelua, jossa hän kertoo työstään syöpäsairaiden lasten parissa ja taistelustaan parempien hoitotulosten puolesta.

”Jos tämä lapsi kuolee, niin sinun urasi, Ulla, on tässä talossa loppu.”

Luuydinsiirto oli 80-luvun alussa Ullan mukaan suurta seikkailua, niin vaikeasti hallittava prosessi se vielä oli. Mirasta tuli kuitenkin Suomen ensimmäinen luuydinsiirrolla parantunut leukemiapotilas, eikä Ulla saanut potkuja. Sen sijaan hänestä tuli lasten syöpähoidon uranuurtaja Suomessa. Hän työskenteli osasto 10:n vastuullisena ylilääkärinä 27 vuotta, koulutti uransa aikana 25 syöpälääkäriä, ohjasi 10 väitöskirjaa ja oli vahvasti vaikuttamassa siihen, että lasten syöpähoidoista tuli Suomessa Euroopan huippua.

Ullan uran alussa vain 45 prosenttia syöpään sairastuneista lapsista parani, mutta 2000-luvulla lukema on noussut 82 prosenttiin.

Sukupuolisyrjintää

Ulla päätti ryhtyä kunnanlääkäriksi lukioiässä. Hän oli matemaattisesti lahjakas, ja lääketiede ja ihmisten auttaminen kiehtoivat. Pappi-isä ja Sibelius-Akatemian käynyt musiikinopettajaäiti kannustivat tytärtään akateemiselle uralle.

Valmistuttuaan Ulla työskentelikin kunnanlääkärinä Karjaalla kolme vuotta ja meni sitten Lastenklinikalle erikoistumaan lastenlääkäriksi. Ulla teki väitöskirjan imeväisten raudantarpeesta.

”Kakarat ovat aivan ihania potilaita, rehellisiä ja vilpittömiä. Heihin saa yleensä hyvän kontaktin”, Ulla kehuu.

Mutta eteneminen 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa ei ollutkaan naiselle helppoa. Ulla haki lastentautien koulutusvirkaa eli apulaislääkärin virkaa Hyksissä useita kertoja, mutta ei saanut.

”Minun nuoruudessani oli aivan selvää, että naisia sorrettiin. Miehet ratsastivat aina y-kromosomilla ohitse, vaikka heillä oli vähemmän meriittejä. Olenkin sanonut kouluttamilleni naislääkäreille, ettei se riitä, että on parempi kuin pojat. Pitää olla 50 kertaa parempi. Mutta onneksi se ei ole vaikeaa”, hän sanoo ja nauraa. Ulla itse roikkui sijaisuuksissa kolmisen vuotta.

”Ei riitä, että on parempi kuin pojat. Pitää olla 50 kertaa parempi. Mutta onneksi se ei ole vaikeaa.”

Ullan aloitellessa uraansa moderni lasten syöpätautioppi eli lastenonkologia ei ollut vielä rantautunut Suomeen. Diagnostiikka oli puutteellista, resurssit olemattomat eikä lapsia varten koulutettua henkilökuntaa vielä ollut, Ulla kertoo. Vaikka suurin osa potilaista kuoli, perheille ei kerrottu ennusteista suoraan. Tästä asenteesta johtuen eräskin lapsi kävi hoidoissa lapsenhoitajansa kanssa, vaikka hän oli jo elämänsä viime metreillä.

Aluksi Ulla hoiti melkein kaikki Suomen leukemia- ja luuydinsiirtopotilaat, ja päivät olivat hektisiä. Kerran osastolle oli juuri tullut uusi, kipeä potilas, joka odotti tutkimusta, kotiinlähtijän reseptit piti kirjoittaa, osastolla oleville piti määrätä nestettä ja lääkkeitä, kiireellisiä röntgenlähetteitä piti kirjoittaa, ja kaiken lisäksi edellisenä päivänä kuolleen potilaan vanhemmat halusivat tavata Ullan. Hän ihmetteli stressaantuneena kokeneelle osastonhoitajalle, mistä aloittaa.

”Jospa sinä nyt otat ne kuolleen lapsen vanhemmat ensin vastaan. Pysähdyt kaikessa rauhassa heidän kanssaan ja unohdat muun siksi aikaa”, hoitaja sanoi.

Osastonhoitajan sanat osoittautuivat opetukseksi, joka jäi Ullalle loppuelämäksi mieleen: kuoleman edessä pitää pysähtyä.

”Jokainen kuolema on erilainen”

Koko pitkän uransa aikana Ulla ei tottunut kuolemaan.

”Ihmisen poistuminen maailmasta lopullisesti on aina yhtä vavahduttavaa, ja jokainen kuolema erilainen”, hän sanoo.

Lisäksi Ulla on joutunut käsittelemään sitä, ettei ole pystynyt pelastamaan itseensä luottanutta lasta.

”Nuorena pystyin pitämään kulisseja yllä, mutta vanhempana huomasin, ettei se ole tarpeen. Kaikilla ihmisillä on tunteet, eikä niitä tarvitse hävetä ja peitellä. Jos tulee tippa linssiin, eivät vanhemmat ole yleensä pahoillaan, päinvastoin. Tunteita saa olla, mutta ne eivät saa olla ylitsevuotavia. Vanhempien ei pidä alkaa lohduttaa lääkäriä, vaikka olen nähnyt sitäkin.”

Kuolettavasta diagnoosista kertomista Ulla vertaa hypyksi mereen ilman pelastusrengasta.

”Jokainen räpistelee tyylillään. Mutta kun ikää ja uraa alkaa olla takana, vanhemmat osaa kohdata paremmin.”

”Kaikilla ihmisillä on tunteet, eikä niitä tarvitse hävetä ja peitellä.”

Murheiden lisäksi Ulla on kokenut hienoja onnistumisia, kun lähes varman kuolemantuomion saanut lapsi onkin saatu pelastettua, ja vanhemmat ovat itkeneet onnesta. Hän on saanut todistaa lääketieteellisiä läpimurtoja, kun uusia hoitomenetelmiä ja lääkkeitä on otettu käyttöön. Mutta ennen kaikkea hän on oppinut, että kuoleman keskelläkin lapset ovat aina lapsia. He ovat läiskytelleet onnellisina kylpyammeessa iltapesulla ja riemuinneet, jos ovat saaneet luvan valvoa vähän myöhempään ja katsoa jännittävää tv-ohjelmaa.

Uusia tuulia Amerikassa

Koska Ulla ei saanut 1980-luvun alussa Suomesta virkaa, näytti siltä, että lähtö Lastenklinikalta olisi edessä. Kun potilaiden vanhemmat saivat kuulla siitä, he keräsivät pitkän nimilistan Ullan jäämisen puolesta ja veivät sen Lastenklinikan esimiehelle. Se herätti silloisen ylilääkärin, professori Niilo Hallmanin, ja hän ehdotti, että Ulla lähtisi Yhdysvaltoihin opiskelemaan syöpähoidon perusteita ja uusimpia tuulia.

Vuonna 1983 Ulla lähtikin Clevelandin yliopistolliseen sairaalaan opiskelemaan lasten hematologiaa ja onkologiaa.

”Amerikassa oli enemmän resursseja, rahaa ja potilaita. Suunnilleen kaikki mitä tiedän, on sieltä kotoisin, ja silloin luomani suhteet ovat hyödyttäneet koko Suomen syöpähoitoa.”

Ulla pääsi jäseneksi Childrens Cancer Study Groupiin, johon kuului yli 60 yliopistosairaalaa. Yhdistys ajoi yhteisiä hoitoprotokollia, ja Ulla sai kuulla uusimmista menetelmistä.

”Joka kymmenennellä luuydinsiirtopotilaalla ei ollut rahoitusta, ja heidät jätettiin kuolemaan.”

Amerikassa Ulla näki myös sen, mitä eriarvoisuus tarkoittaa.

”Hoitokokouksissa katsottiin aina ensimmäisenä, kuka potilaan hoidon maksaa: vakuutusyhtiö vai ehkäpä jokin uskonnollinen varainkeruujärjestö. Joka kymmenennellä luuydinsiirtopotilaalla ei ollut rahoitusta, ja heidät jätettiin kuolemaan. Olin pöyristynyt enkä voinut ymmärtää, että näin menetellään niin sanotussa sivistyneessä maassa.”

Yhdysvalloissa ollessaan Ulla haki Lastenklinikan syöpäosaston ylilääkärin virkaa, ja tuli 41-vuotiaana valituksi.

Ylilääkärinä Ullan piti päättää, otetaanko potilaalle uusia, kalliita hoitomenetelmiä käyttöön, yritetäänkö hyvin vaikeaa jättihoitoa vai siirrytäänkö saattohoitoon.

”Olen aina ollut hyvin määrätietoinen ja jämpti ja kuullut, että johdossani on varma olla. Minulta on aina saanut ohjeet siitä, miten toimitaan. Voi olla, että olen ollut joskus liiankin tiukka, mutta en koskaan ilkeä.”

”Olen tuntenut suurta paloa työhöni.”

Työssään Ulla oppi myös taistelemaan rahasta. Hän puhui jatkuvasti uusien virkojen puolesta, mutta useimmiten turhaan.

”Lahjoitukset ovat olleet osasto 10:n elinehto, ei se ole yhteiskunnan varoilla pyörinyt. Tukiyhdistykset ovat kustantaneet monia lääkärin ja hoitajan virkoja sekä ulkomaisia opintomatkoja.”

Ulla on tyytyväinen Uuden Lastensairaalan valmistumiseen, vaikka hänen mukaansa se tulee 20 vuotta myöhässä. Hän muistuttaa, että nykyinen lastensairaala rakennettiin sotien aikana, ja työntekijät ovat saaneet tottua homeen hajuun ja veden valumiseen nurkissa.

Tiedettä ja tutkimuksia

Vaikka Ullan työ oli raskasta, hän jaksoi sen ”hurjan motivoituneena”.

”Olen tuntenut suurta paloa työhöni.”

Vastapainoa työhön toi vuosittainen muutaman kuukauden tutkimusvapaa, jolloin hän keskittyi tieteen tekoon ja ohjasi väitöskirjaoppilaita. Ullan pääasiallisia tutkimusaiheita ovat olleet neuroblastooma eli lasten kiinteä syöpä, leukemia, luuydinsiirrot ja lasten aivokasvaimet.

Maailmanlaajuisesti tärkein Ullan tutkimustulos julkaistiin vuonna 1990, kun hän oli sattumalta huomannut, että potilaat eivät immunisoidu leukosyyttivapaille verituotteille. Hänen tutkimuksensa ansiosta niihin syttyi maailmanlaajuinen kiinnostus, ja muutamassa vuodessa ne tulivat standardikäyttöön ympäri maailman.

”Se nosti vähän itsetuntoa, mutta innosti ennen kaikkea tekemään lisää tutkimusta. Tieteentekemiselle tulee ahneeksi”, Ulla sanoo hymyillen.

”Elämä on niin hauras ja arvaamaton. Nykyhetkestä pitäisi osata nauttia.”

Kun Ulla oli siirtymässä neljä vuotta sitten eläkkeelle, hän oli suunnitellut ottavansa koiranpennun ja aloittavansa vapaaehtoistyön. Sitten hänen elämänsä muuttui kertalaakista: hän tapasi Simon, metsänhoitajan, ja avioitui pian tämän kanssa. Nyt pari viettää yhdessä aikaa kesäpaikassaan Saimaalla ja nauttii luonnosta. He kalastavat, ravustavat, sienestävät ja marjastavat sekä valokuvaavat.

Tärkein elämänoppi, jonka Ulla on oivaltanut työssään, on arjen arvostamisen tärkeys.

”Elämä on niin hauras ja arvaamaton. Nykyhetkestä pitäisi osata nauttia. Onni koostuu hyvistä pienistä asioista.” 

Näin johdin

1. Linjani oli luotettava ja johdonmukainen.

2. Kyky tehdä päätöksiä ja toimia niiden mukaan on tärkeä.

3. Alaisten pitää voida luottaa johtajaan. Johtajan on puolustettava alaisiaan.

4. Koko urani ajan lasten syöpäosaston vetäjänä ainoa pysyvä olotila oli muutos. Se edellytti rohkeutta ja innovaatiokykyä sekä kykyä luovaan ongelmanratkaisuun.

5. Oli saatava koko tiimi puhaltamaan yhteen hiileen. Piti olla kykyä ja kykyä delegoida.

 

Kuka?

Ulla Pihkala, 72.

Työskenteli Lastenklinikan osasto 10:n eli syöpäosaston ylilääkärinä 27 vuotta.

Jäi eläkkeelle neljä vuotta sitten.

Harrastaa muun muassa Lapissa vaeltamista ja valokuvaamista.

Perheeseen kuuluu aviomies Simo.