Kustannussopimustaan Tommi juhli juomalla oluen.
Kustannussopimustaan Tommi juhli juomalla oluen.

Kirjailija Tommi Kinnunen antaa äänen yhteiskunnan vaiennetuille, opettaja Tommi Kinnunen kasvattaa sukupuolirooleja murtavia aikuisia.

Tommi Kinnunen kutsuu sitä helvetiksi, mutta se näyttää paratiisilta.

150 vuotta vanhan puutalon kaakeliuuneissa palavat tulet, erkkeri-ikkunasta näkyy luminen pihamaa. Tummasävyiset kukkatapetit vievät ajatukset 1800-luvun Britanniaan ja kello viiden teehen, mutta lastenhuoneen sängystä pilkottavat unilelut muistuttavat, että nyt ollaan 2010-luvun Turussa.

Helvetillä Tommi tarkoittaa remonttia, jonka keskellä hän on asunut puolisonsa, tyttärensä ja vanhan jackrusselinsa kanssa heinäkuusta lähtien.

Rakennuspölyä ja sekamelskaa on riittänyt, sillä talo on remontoitu viimeksi vuonna 1957. Osan sähköistä ja viemäröinnistä Tommi epäilee periytyvän vieläkin kauempaa, 30-luvulta.

Kolme huonetta viidestä on yhä kesken, ja tänäänkin paikalle on tulossa sähkömies, halkolasti ja mahdollisesti myös putkimies. ”Hän on tosin luvannut tulla jo viime kuussa”, Tommi sanoo.

”Kaikki on tapahtunut niin käsittämättömän nopeasti, ettei sitä ymmärrä todeksi”, Tommi myöntää.

Jos hakee helppoa vertausta, Tommin elämä on mennyt uusiksi vähintään yhtä näkyvästi kuin vanhan puutalon. Tommista, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajasta, on kuoriutunut yksi Suomen suosituimmista nykykirjailijoista, jolle sovitetaan mediassa jo klassikkokirjailijan viittaa.

Vuonna 2014 julkaistusta esikoisteoksesta Neljäntienristeyksestä sekä helmikuussa ilmestyneestä Lopotista on tullut myynti- ja arvostelumenestyksiä, ja Tommi on saanut tottua muun muassa pisuaarilla pyydettyihin kaverikuviin.

Esikoisen oikeudet on myyty 16 kielelle ja kakkosromaanin seitsemälle, ja ne ovat vieneet hänet markkinointimatkoille maailmalle. Tommin molemmat teokset on nimetty Finlandia-palkintoehdokkaiksi.

Kinnunen ostaa keskiöön yhteiskunnan marginaaliin työnnettyjen ja vähemmistöön kuuluvien ihmisten tarinat, joita on harvemmin suomalaisessa kirjallisuudessa kerrottu.

”Kaikki on tapahtunut niin käsittämättömän nopeasti, ettei sitä ymmärrä todeksi”, Tommi myöntää.

Suoranainen Kinnus-hysteria alkoi, kun Helsingin Sanomien arviossa Neljäntienristeystä hehkutettiin tapaukseksi, jollaisia ilmestyy vain muutaman kerran vuosikymmenessä. Väinö Linnan ja Kalle Päätalon suuriin suomalaisiin kertomuksiin rakastuneiden lukijoiden oli helppoa kiintyä myös Kinnusen sukutarinoihin.

Ajat tosin ovat muuttuneet ja niiden mukana myös se, mitä suomalaisuudesta kerrotaan. Linna ja Päätalo kirjoittivat työmiehen selviytymistarinoita, Kinnunen taas nostaa keskiöön yhteiskunnan marginaaliin työnnettyjen ja vähemmistöön kuuluvien ihmisten tarinat, joita on harvemmin suomalaisessa kirjallisuudessa kerrottu.

Neljäntienristeyksessä seurataan esimerkiksi vaimoltaan ja lapsiltaan homoutensa salaavaa perheenisää Koillismaan vaarojen keskellä, Lopotissa taas sokean ja jo lapsena perusturvallisuutensa menettäneen naisen vaiheita.

Neljäntienristeyksen kohdalla yhteen tärkeimmistä kirjan teemoista ei silti ole juuri kiinnitetty Suomessa huomiota: miehen haluun saada lapsia.

”Lämpö oikein läikähti, kun olin markkinoimassa kirjaa Japanissa, ja haastattelija kysyi minulta aiheesta.”

Sama teema on jatkunut myös Lopotissa, hieman eri näkökulmasta vain. Tehdessään taustatyötä kirjaa varten Tommi tapasi miesparin, joka oli saanut suunnitellusti vauvan erään naisen kanssa. Tämä oli kuitenkin ilmoittanut lapsen synnyttyä, ettei isillä ole oikeutta lapseensa. He eivät koskaan saaneet edes nähdä vauvaa.

”Miten tuollaisen jälkeen pystyy heräämään aamulla ja lähtemään töihin? Miten oman lapsensa pystyy unohtamaan?”

Pariskunta näytti Tommille kirjettä, jonka oli kirjoittanut pienokaiselleen. Se alkoi heidän ammattiensa esittelyllä. ”En itke kovin herkästi, mutta sen lukeminen sai minut parkumaan. Kysyin, saanko kirjoittaa aiheesta kirjassani, sillä tiesin rääpiväni heidän elämänsä suurinta kipupistettä. He olivat sitä mieltä, että hyvä kun asiasta puhutaan.”

Kirjoittamisen piti olla vain harrastus.

Tilanne on nyt parempi, sillä vuoden 2016 alusta isyyslaki muuttui. Enää äiti ei voi vastustaa lapsen isän selvittämistä esimerkiksi kieltäytymällä dna-testeistä. Silti tehtävää riittää. Viidennes isistä ei käytä ollenkaan perhevapaita. ”Ikään kuin isän rakkaus olisi jotenkin tarpeettomampaa”, Tommi toteaa.

Kirjoittamisen piti olla vain harrastus. Syksyllä 2012 Tommi ilmoittautui työväenopiston kirjoituskurssille ja alkoi harsia sukupolvelta toiselle periytyvistä taakoista kertovia, melankolisia tarinoita kokoon.

Kun kurssi päättyi seuraavan vuoden toukokuussa, Tommi päätti deletoida tekstin. Hetken päähänpistosta hän lähetti sen kuitenkin runoilija ja kirjailija Joni Pyysalolle, vanhalle opiskelukaverilleen. ”Soitin hänelle ja kysyin, voisiko hän katsoa, onko siinä jotain. Joni oli Washingtonin lentokentällä nousemassa koneeseen, ja sanoi, että voi lukea tekstin matkalla, jos lähetän sen minuutin sisällä.”

Puhelun jälkeen Jonista ei kuulunut mitään. ”Ajattelin, että olipahan surkeaa tekstiä, kun hän ei viitsinyt edes kertoa, kuinka huono se oli.”

Kesäkuussa Tommi lähti puolisonsa kanssa autoilemaan Itävaltaan ja juhlimaan 40-vuotispäiväänsä. He ajoivat 3 000 metrin korkeudessa Alpeilla, kun WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson soitti ja kertoi haluavansa julkaista Tommin romaanikäsikirjoituksen.

”Kysyin, että kuka helvetti oikein olet. Anna-Riikka joutui selittämään pitkään, että hän on ihan oikeasti lukenut tekstini. Olin ihan varma, että kyseessä on vain joku Jonin käytännön pila, että hän on pyytänyt kaverinsa soittamaan minulle vitsillä.”

”Esikoiskirjani julkaisun aikaan podin huijarisyndroomaa. ”

Luettuaan tekstin Pyysalo olikin lähettänyt sen suoraan Carlsonille. Vuoren juurelle ajettuaan Tommikin suostui jo uskomaan, että hänen tekstinsä todella halutaan julkaista. Kun he pääsivät Hallstatin kaupunkiin, hän juhli tilaamalla oluen.

”Esikoiskirjani julkaisun aikaan podin huijarisyndroomaa. Ajattelin, että ihmiset huomaavat, etten ole mikään kirjailija. Että tulin kyökin kautta, ja tekstini julkaistiin vahingossa.”

Kun Tommi alkoi kirjoittaa Lopottia toissa talvena, hän oli omien sanojensa mukaan paniikissa.

”Minulla ei ollut aavistustakaan, miten kirja tehdään, vaikka olin jo kirjoittanut tykätyn teoksen. Joskus vain sattuu tekemään hyvää kastiketta, kun laittaa vähän kaikkea mitä kaapista löytyy.”

Kustantaja kuitenkin luotti Tommiin ja raivasi kustannustoimittajan kalenteriin tilaa. Tommi kirjoitti kaksi kuukautta aamusta iltaan virkavapaan turvin ja lähetti valmiiksi saamansa luvut aina saman tien kustannustoimittajalleen.

”Saatoin kirjoittaa neljäkin lukua yhtenä päivänä. Kun olin lähettänyt tekstit, sain ne takaisin kommentoituna seuraavana päivänä. ”

Kaksi kolmasosaa kirjan tarinoista oli valmiita, kun virkavapaa loppui. Tommin oli ollut pakko panna töpinäksi, sillä hänen oppilaansa Luostarivuoren koulussa odottivat. Tehokas piti olla myös siksi, että Tommista oli tullut isä.

Jo nuorena Tommi tiesi haluavansa lapsia ja oli varma, että suoriutuisi tehtävästä kunnialla.

”Minullapa on pimppa, sinulla ei, huomautti kolmivuotias joka ainoalle vastaantulevalle miehelle ja lauloi iloisena: Pimpampimppaa.” Näin Tommi kuvaa Twitterissä perhearkeaan. Se on monesti raskasta, mutta vielä useammin sekopäisen hauskaa.

Jo nuorena hän tiesi haluavansa lapsia ja oli varma, että suoriutuisi tehtävästä kunnialla. Omalta isältä oli tullut välittävän vanhemman malli.

Samaan aikaan, kun Tommin tytär oppi uusia asioita, hänen isänsä Alzheimer paheni.

”Kun isä unohti miten kävellään, lapseni otti ensimmäisiä askeliaan. Ja kun isä unohti, miten niellään, lapseni oppi syömään lusikalla.”

Tammikuussa Tommin isä kuoli, ja menetys tuntuu edelleen vaikealta.

”En pysty puhumaan siitä enempää tai alan parkua. Mutta sen voin sanoa, että minulla oli erinomainen lapsuus – sellainen, jonka avulla pystyy ponnistamaan mihin vain. Isä oli aina elämässämme läsnä ja saattoi silittää ohi kulkiessaan minun ja sisarusteni päätä vielä silloinkin, kun olimme jo nelikymppisiä ja lapsuudenkodissa käymässä.”

”Kirjallisuus antoi mahdollisuuden elää monta elämää yhden sijasta.”

Kuusamolaisen valokuvaamon takahuone pursusi negatiiveja, kuvapusseja ja muotokuvissa tarvittavia tuoleja. Lapsena Tommi istui usein vanhempiensa omistamassa liikkeessä ja uppoutui kirjoihin. Käsissä kuluivat niin Viisikot kuin Shakespearen näytelmätkin, ja kymmenvuotiaana hänet palkittiin paikallisessa kirjastossa vuoden lainaajana.

Teininä Tommi rakasti espanjankielistä kirjallisuutta ja varsinkin chileläisen Isabel Allenden Henkien taloa. Teos oli saanut alkunsa, kun Allenden isoisä oli kuolemassa, ja hän alkoi kirjoittaa tälle kirjettä. Maaginen tarina kertoi Trueban suvun vaiheista usean sukupolven aikana, läpi sisällissotien ja diktatuurien.

”Oli mahtavaa päästä ihan erilaiseen maailmaan, joka oli kaukana kylmästä, lumisesta Kuusamosta. Kirjallisuus antoi mahdollisuuden elää monta elämää yhden sijasta.”

Kuusamossa Tommi tunnettiin joka paikassa vanhempiensa poikana.

”Naamani kävi passista. Kun muutin Turkuun opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta, en tuntenut sieltä ketään ja pystyin määrittelemään itseni uudestaan. Kaikki suhteeni olivat sellaisia, jotka olin itse luonut.”

Silti hän kaipaa kotiseudulle.

”Olen kuin Karjalan evakko, itkeskelen vanhojen paikkojen perään, mutta käyn siellä liian harvoin.”

Pohjoinen ajatustapa ja suvun tarinat ovat siirtyneet myös Tommin kirjoihin. Yksi Neljäntienristeyksen päähenkilöistä pohjautuu Tommin isoisoäitiin, kätilöön, joka tuli 1900-luvun alussa parikymppisenä Kuusamoon.

Se oli aikaa ennen ensimmäistä sairaalaa ja lääkäriä. Luottamuksen alueen ihmisiltä kätilö ansaitsi vaikeassa synnytyksessä, jota Tommi kuvaa esikoiskirjassaan. Kätilö joutui pilkkomaan kuolleen sikiön äitinsä kohtuun, jotta tämä pelastuisi.

”Olen kuin Karjalan evakko, itkeskelen vanhojen paikkojen perään, mutta käyn siellä liian harvoin.”

Kirjasta löytyy myös kohtaus, joka perustuu Tommin mummon muistoihin evakkoon lähtemisestä. ”Kaikki olivat niin hätääntyneitä, että eivät pystyneet organisoimaan lähtöä. Silloin kätilö eli mummun äiti otti kissan hännästä kiinni, rusautti sen seinään ja sanoi, että tuota ei ainakaan pakata. Kaikkien hätäännys muuttui toiminnaksi.”

Tommi ei itse koskaan tavannut kätilöä, sillä tämä kuoli joskus 1940–50-luvulla. ”Hän on kasvanut myyttisiin mittasuhteisiin suvussamme, ja saatoin käyttää häntä satuhahmona romaanissani.”

Kaikki eivät ole kuitenkaan tyytyneet lukemaan Tommin romaaneita kaunokirjallisuutena. Kuusamossa hänen esikoistaan tulkitaan suorastaan sukukronikkana.

”Koillissanomissa pohdittiin, keitä Neljäntienristeyksen henkilöt ovat. Kirjoittaja jopa nuhteli, että olen kirjoittanut väärin tietyt tapahtumat ja alkoi pohtia, oliko isovanhempieni avioliitto yhtä onneton kuin Onnin ja Lahjan. Silloin lähetin palautetta, että annetaan kuolleiden levätä haudassa. Kirja on fiktiota. Mutta niin kuin Matti Pulkkinen sanoi, romaani on kuin sika, se syö kaiken.”

”Pidin tänään maailman kouluhistorian paskimman oppitunnin. Se pitäisi laittaa vitriiniin esille, vertailtavaksi kilon punnuksen viereen”, Tommi twiittasi lokakuussa. Kirjallisesta menestyksestään huolimatta hän tuntee itsensä ennen kaikkea opettajaksi. ”Tykkään olla vuorovaikutuksessa teinien kanssa, sillä olen terrieriluonteinen ihminen.”

”Koillissanomissa pohdittiin, keitä Neljäntienristeyksen henkilöt ovat. Kirjoittaja jopa nuhteli, että olen kirjoittanut väärin tietyt tapahtumat.”

Koulussa Tommi näkee yhteiskunnan pienoiskoossa, eikä kuva aina ole kovin mairitteleva. Tommi tietää, että esimerkiksi lastensuojelu ei resurssipulan vuoksi toimi. Hän on nähnyt nuoria, jotka joutuvat sinnittelemään ”helvetillisissä” oloissa, vaikka huostaanotto olisi heille helpotus.

Joitain vuosia sitten Tommi sai koulussa esimakua Suomen kiristyvästä pakolaispolitiikasta, kun hänen luokallaan opiskeleva intialaistyttö äiteineen sai kielteisen turvapaikkapäätöksen. Tyttö oli tullut Suomeen, kun hänen isänsä oli tapettu. Hän ehti käydä suomalaista koulua viisi vuotta, ja oli yksi luokan lahjakkaimmista oppilaista.

”Tyttö oli jopa saanut hankittua äidilleen työpaikan. Se oli niin täydellinen integraatio kuin olla voi, mutta heidät lennätettiin jonnekin Intian ja Pakistanin rajaseudulle keskellä yötä. Pari kertaa hän lähetti meille meiliä, jossa hän kertoi joutuvansa pakoilemaan ja piileskelemään. Nyt olemme menettäneet häneen yhteyden.” Tommi ei voi edelleenkään ymmärtää, miksi 14-vuotiaalle tytölle tehtiin niin.

”Välillä en enää tunnista tätä maata omakseni, kun lapsiakin voidaan kohdella ihan miten tahansa. Ruotsi otti meiltä todella paljon sotalapsia, auttoi ja tuki, ja mitä me teemme? Kyllä minua välillä hävettää.”

Tommi sanoo, että olisi valmis tinkimään omastaan, jotta Suomi voisi tarjota siirtolaisille mahdollisuuksia.

”Samaan aikaan Suomeen tarvittaisiin ihan oikeasti työvoimaa, kun isot ikäluokat ovat jäämässä eläkkeelle. Se ei saa olla kriteeri auttamiselle, mutta siirtolaisten avulla saisimme kehitettyä yhteiskuntaamme.”

”Välillä en enää tunnista tätä maata omakseni, kun lapsiakin voidaan kohdella ihan miten tahansa. Kyllä minua välillä hävettää.”

Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen näyttää kuitenkin siltä, että maailmassa mylläävät kansallismieliset ja rasistiset voimat ovat vahvistumassa. Tommia surettaa, että etuoikeutetut valkoiset heteromiehet tuntevat itsensä uhanalaisiksi, ja että yhä useammin heidän aggressionsa kohdistuu naisiin.

”Jopa eduskunnan puhujapöntöstä kuulee nykyään sellaista puhetta, jota ei voinut kymmenen vuotta sitten edes ajatella ääneen. Vihapuheesta yritetään tehdä uutta normaalia. Natsit tekivät aikoinaan ihan saman.”

Vaikka muu yhteiskunta kuohuu, Tommi näkee työssään, miten nuoret oppivat täysin erilaiseen, monikulttuuriseen yhteiskuntaan kuin edeltävät sukupolvet – koulussa kun opiskelee sulassa sovussa kymmeniä eri kansallisuuksia. Vierustoveriaan on vaikea demonisoida, varsinkin, jos hänen kanssaan käy metsästämässä Pokémoneja.

Ensi vuosi näyttää kiireiseltä. Alkuvuonna Lopotin käännökset alkavat ilmestyä, ja kirjailija aikoo käydä markkinoimassa kirjaansa eri maissa. Yleensä promootiomatkat ovat aamusta iltaan täynnä tapaamisia, mutta vapaapäivinä Tommi pyrkii tutustumaan nähtävyyksiin.

Lokakuisella Japanin-matkallaan Tommi matkusti Nikkōn kaupunkiin, jossa sijaitsee maailmanperintölistalla oleva, vuoristoon rakennettu temppelialue.

Mielessä muhivat jo kolmen uuden kirjan aihiot, mutta kun on vielä ne sata neliötä, jotka täytyisi remontoida.

”Temppelit oli rakennettu niin, että luonto sai kasvaa niiden ympärillä. Yhdenkin temppelin edessä oli valtava kirsikkapuu 1700-luvulta. Että nautin siitä, kun olen tottunut Kuusamon mittaamattomiin metsiin.”

Mielessä muhivat jo kolmen uuden kirjan aihiot, mutta kun on vielä ne sata neliötä, jotka täytyisi remontoida. Ja opetustyöt, joita Tommi ei aiokaan jättää. Hän nimittäin haluaa tehdä töitä sen puolesta, että oppilaat uskaltaisivat murtaa ahtaita sukupuolirooleja.

”Että kuka tahansa voisi olla mitä tahansa. Että sukupuolesta riippumatta voisi hakeutua töihin päiväkotiin, rekkakuskiksi tai balettitanssijaksi. Että pojat tahtoisivat lukea ja tytöt vaatia itselleen tilaa.”

Kuka?

Tommi Kinnunen, 43, kuusamolainen kirjailija.

Asuu Turussa puolisonsa, 3-vuotiaan tyttärensä ja raihnaisen koiransa kanssa.

Opettaa äidinkieltä ja kirjallisuutta. Kirjoittanut kaksi romaania, oppikirjoja sekä kabaree- ja näytelmätekstejä.

Kunnostaa vapaa-ajallaan 150-vuotiasta puutaloaan. Aikoo opiskella hollantia ja aloittaa laskuvarjohyppyharrastuksen heti, kun ruuhkavuodet ovat menneet.

Katin kantapaikkoihin kuuluu Scarlett-viinibaari Pullman-hotellin 37. kerroksessa.
Katin kantapaikkoihin kuuluu Scarlett-viinibaari Pullman-hotellin 37. kerroksessa.
Työn vastapainoksi Kati kuntoilee joka päivä.
Työn vastapainoksi Kati kuntoilee joka päivä.

Thaimaalaisella autiorannalla Kati Häkkinen sai idean sinne sopivasta rantahotellista. Kovalla työllä syntyi huippusuosittu Aava Resort & Spa, ja mikkeliläinen Kati jäi maailmalle. ”Pidän itseäni menestyjänä, koska uskalsin lähteä toteuttamaan unelmaani.”

Hotelliyrittäjä Kati Häkkinen nauttii miljoonakaupunki Bangkokin vilinästä.

”Tykkään myös ajaa täällä autolla. Kaupungin sykkeessä ideatkin lentävät. Minulla on paljon uusia liikeideoita, joille etsin sijoittajia ja kumppaneita”, Kati, 37, sanoo.

Katilla on vahvaa näyttöä siitä, että hän pystyy toteuttamaan ideansa. Yhdeksän vuotta sitten hän oli reppureissulla Thaimaassa silloisen puolisonsa Atte Savisalon kanssa. Tuolloin pariskunta työskenteli Aten vanhempien omistamassa Savcorissa, teknologiayrityksessä, joka on Ballet Mikkelin takana. Kati oli Ballet Mikkelin johtaja, Atte financial controller.

Autiolla Khanomin rannalla pariskunta sai idean rantahotellista. Nyt samaisella rannalla seisoo heidän yhdessä omistamansa Aava Resort and Spa, joka on saanut monia kansainvälisiä palkintoja. Tuorein on marraskuussa 2016 myönnetty Aasian parhaan hotellin ja kylpylän HAPA (Hospitality Asia Platinum Awards) -palkinto.

Kati työskenteli vuosia ilman lomia ja palkkaa Aavan menestyksen eteen.

”Todellinen menestyksen mittari on se, että henkilökunnalla on hyvä olla ja se nauttii työstään”, Kati sanoo.

Kati työskenteli vuosia ilman lomia ja palkkaa Aavan menestyksen eteen. Yrityksen rakentaminen opetti hänelle paljon.

”Muutto Aasiaan ei sinänsä ollut vaikeaa, koska olen aina ollut valmis vastaanottamaan kaiken, mitä uusi kulttuuri tuo mukanaan. Äitiyslomia en ehtinyt pitää, ja esikoispoikani on nukkunut kantokopassa kokouksissa heti syntymästään lähtien.”

Nyt hotellissa on palkattu johtaja, ja Katin vastuulla on markkinointi ja PR-toiminta.

”Palkinnot tuntuvat toki hyviltä – etenkin, koska aluksi niin moni nauroi ideallemme.”

Menestyksen hinta

Ensimmäisen palkintonsa Aava sai kuusi vuotta avajaisten jälkeen.

”Ensimmäiset vuodet yrittäjänä eivät olleet helppoja. En silti kadu yhtään hetkeä enkä yhtään kyyneltä. Jaksoin aina uskoa ideaamme”, Kati sanoo.

Katille menestys merkitsee ennen kaikkea vapautta valita.

”Raha luo turvallisuutta. Moni ei tule ajatelleeksi, että ulkomailla asuva suomalainen joutuu maksamaan kalliin hinnan terveysvakuutuksista ja lasten koulumaksuista. Olen aika tarkka siitä, mihin käytän rahaa, mutta säästäjätyyppiä en ole koskaan ollut.”

”Pidän itseäni menestyjänä.”

Palkittu hotelli ei kuitenkaan edelleenkään ole omistajilleen rahasampo. Rahaa tarvitaan myös uusiin investointeihin, sillä Aava-hotelliperhe on laajenemassa.

”Tuplaamme Aavan kapasiteetin rakentamalla erillisen hotellin ja uusia korkean palvelutason villoja. Suunnitelmat ovat jo pitkällä”, Kati kertoo. Aava etsii parhaillaan siihen uskovia sijoittajia muun muassa suomalaisen joukkorahoituskumppanin kautta.

”Pidän itseäni menestyjänä. En kuitenkaan Aavan takia vaan siksi, että uskalsin lähteä toteuttamaan unelmaani. ”


Äitiys antaa voimaa

Vielä kymmenen vuotta sitten Kati ei ajatellut olevansa äitityyppiä. Lokakuinen ilta tv:n ääressä muutti mielen.

”Näin televisiossa vaippamainoksen ja purskahdin itkuun, kun näin vauvan.”

”Elämä on hyvää näin. Mies tulee vastaan, jos tulee.”

Vuonna 2009 syntyi Nino-poika ja kaksi vuotta sen jälkeen Aida-tytär. Lapset ovat eläneet koko ikänsä Thaimaassa, joten he puhuvat ja lukevat sujuvasti thain kieltä, jota he oppivat Khanomin kyläkoulussa. Muutto pääkaupunkiin oli tarpeen myös siksi, että lapset pääsisivät kansainväliseen kouluun.

Kati ja Atte erosivat neljä vuotta sitten.

”Eroon ei liity vihaa tai pettymystä. Olemme edelleen työkavereita ja ystäviä. Olimme yhdessä 17 vuotta, ja rakkaus vain kuoli”, Kati sanoo.

Kati ei etsi uutta kumppania.

”Elämä on hyvää näin. Mies tulee vastaan, jos tulee. Rimani on korkealla, ja miehen tulee ennen kaikkea saada minut nauramaan.”

Thaimaassa asuva Atte on läsnä lasten elämässä, ja perheessä on myös kolmas luottoaikuinen, heitä pienestä asti hoitanut kotiapulainen Mui.

”Mui on perheenjäsen, mutta minä olen äiti ja kasvatan lapseni. Minua ärsyttää se, että joku pitää minua huonona äitinä siksi, että minulla on palkattua kotiapua. Apulaisten ansiosta olen parempi äiti ja voin olla vapaa-ajalla täysipainoisesti lasten kanssa. ”

 

Ulkonäöllä on väliä

Thaimaassa naiset käyttävät paljon aikaa ja rahaa ulkonäöstään huolehtimiseen.

”Ulkonäköön panostaminen on kunnioitusta toisia kohtaan. Se on käyntikortti, johon muut kiinnittävät huomiota”, Kati toteaa.

Kuutisen vuotta sitten Kati löysi monipuolisen liikunnan, ja nykyään hän kuntoilee joka päivä. Thainyrkkeilyn lisäksi tärkeitä lajeja ovat jooga, pilates ja vaeltaminen vuorilla.

”Suomalaiset tunnistaa valitettavasti usein ulkoisesta olemuksesta. Mistä ihmeestä tulee ajatus, ettei tarvitse yhtään välittää siitä, miltä näyttää?”

”Suomalaiset tunnistaa valitettavasti usein ulkoisesta olemuksesta. Mistä ihmeestä tulee ajatus, ettei tarvitse yhtään välittää siitä, miltä näyttää? Ihan jokainen on varmasti paremmalla mielellä, jos peilistä katsoo tyyppi, johon on tyytyväinen. ”

Katin oma tyyli on klassinen.

”Teetän paljon jakkuja ja housupukuja räätälillä, käytän usein mekkoja tai farkkuja ja rakastan korkeita korkoja.”

Kati suosittelee tutustumaan thaimaalaisten suunnittelijoiden luomuksiin, joita myyvät Bangkokissa muun muassa ostoskeskukset Central Embassy ja Siam Discovery. Thaimaan korkean luksusveron vuoksi hän hankkii käsilaukkunsa Hong Kongista.

Koti on maailmalla

Vapaa-aikaa Katilla ei edelleenkään liiemmin ole, mutta Bangkok tarjoaa vapaa-ajan viettoon paremmat mahdollisuudet kuin entinen kotikylä Khanom.

”Bangkok on Aasian kulinarismin mekka. Suosikkiravintoloihini kuuluu tällä hetkellä esimerkiksi intialaista molekyylikeittiötä tarjoava Gaggan ja Nahm, jossa on vanhoja thairuokia brittikokokin uudistamina.”

Bangkokissa Katille on avautunut yhteys muihin suomalaisiin naisiin.

”Khanomissa en puhunut suomea muiden kuin lasteni kanssa. Perustin Bangkokiin FINWA-naisjärjestön, joka toimii naisten verkostona ja tekee hyväntekeväisyyttä. ”

Tulevaisuuden haaveena on löytää aikaa matkustamiselle.

Katin kunnianhimoisena tavoitteena on kerätä naisjärjestön kautta lahjoituksia sataan äitiyspakkaukseen, jotka lahjoitetaan yksinhuoltaja- ja hiv-positiivisille äideille yhteistyössä muun muassa Suomen Lähetysseuran avustushankkeiden mukana.

Tulevaisuuden haaveena on löytää aikaa matkustamiselle.

”Lähialueilla kuten Vietnamissa, Laosissa ja Hong Kongissa olen käynyt usein, mutta haluaisin lisäksi Eurooppaan ajamaan avoautolla Italiassa, musikaaleihin Lontoossa ja Pariisiin Champs Élysées’n tunnelmaan.”

Suomeen Kati ei kaipaa.

”Maailma on imaissut minut mukaansa.”

 

Kuka?

Kati Häkkinen, 37, hotelliyrittäjä Thaimaassa Khanomissa. Asuu Bangkokissa.

Toinen omistaja Aava Resort and Spa -hotellissa, perustajajäsen ja puheenjohtaja FINWA-naisjärjestössä.

Perhe: poika Nino, 8, ja tytär Aida, 6.

Parasta Bangkokissa: Miljoonakaupungin syke, vireys, vauhti, värit ja luksus sekoittuneina mukaansa imaisevaan kaaokseen.

Mauranen tekee  mielellään töitä miesten kanssa. "Naiset ovat varautuneempia", hän sanoo.
Mauranen tekee mielellään töitä miesten kanssa. "Naiset ovat varautuneempia", hän sanoo.

Näyttelijä Rea Mauranen ei ole koskaan halunnut päästä helpolla. Suurista iloista ja suruista on syntynyt taidetta ja unohtumattomia kokemuksia. ”Elämää ei pidä pihtailla”, hän sanoo.

Järvenselällä käy viima, mutta pyöreän pöydän ääressä on kotoisaa ja lämmintä. Rea Mauranen, 68, kattaa pöytään voileipiä, ranskalaisittain valmistettua kahvia, leikkeleitä ja lohta. Aviomies Pekka Nuru tulee puutarhahommista ja kertoo, että korvia kuumottaa.

”Puhutaanko täällä minusta?” Puhutaan. Ja paljon muustakin.

Ensin töistä, Maurasen pitkä-ikäisimmästä rakkaudesta.

 

Näyttelijän yli 40-vuotiseen uraan mahtuvat Jussi-patsaat elokuvista Tulipää ja Neitoperho. 70-luvun taistolaisvuosina hän työskenteli Kom-teatterissa ja myöhemmin Kalle Holmbergin johtamassa Helsingin Kaupunginteatterin ryhmässä. 90-luvulta lähtien Mauranen on ollut freelancer. Viimeksi hänet nähtiin tv-sarjoissa Presidentti ja Rakkautta vain.

Kalenteri on täynnä uuden teatterituotannon harjoituspäiviä, vaikka näyttelijän piti jäädä eläkkeelle jo vuosia sitten.

”Masennuin hirveästi, kun tajusin millaista elämä on eläkkeellä. Ei helvetti.”

”Masennuin hirveästi, kun tajusin millaista elämä on eläkkeellä. Ei helvetti. Tylsää. Kokeilin vähän aikaa oleskella vain, mutta sitten rupesi tulemaan duunia. Otin kaiken vastaan. Vanha heppa hirnahti ja lähti taas liikkeelle.”

Töihin Maurasta vetää luovan porukan seura. Yksin oleminen ahdistaa, mutta työyhteisö pitää hyvässä vireessä. Uuteen porukkaan solahtaminen on aina innostavaa.

”Ensin pitää kuulostella, keitä muut ovat. Miten näiden kanssa toimitaan? Porukkaan syntyy oma sisäinen huumori. Joutuu vähän tarkkailemaan toisia. Mitä se ajattelee? Kaikki ihmisethän peittelevät totuuksia. Minkähänlaisia petoja meistä paljastuisikaan, jos emme sitä tekisi?”

 

Uralle on osunut vain pari hankalaa tyyppiä. Sellaiset ovat jääneet huoletta taakse.

”Kaikenlaista tulee, mutta olen antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Se on paras tapa. Joku päästää mielestään hyvän vitsin, ja toinen on ihan kauhuissaan.”

Mauranen nauraa olevansa ”todellinen paskahuumorin ystävä”.

”Naisilla on niin paljon enemmän paineita ulkonäöstä ja hyväksymisestä.”

”Siksi tykkään tehdä töitä miesten kanssa. Naiset ovat varautuneempia, heidän välillään on enemmän kyräilyä. Naisilla on niin paljon enemmän paineita ulkonäöstä ja hyväksymisestä.”

Miesten kanssa työskentely on hänelle usein helpompaa kuin naisten.

”Miehet pääsevät kiertelemättä asiaan. Jos työskentelen miesten kanssa, otan tavallaan miehen paikan siinä joukossa. Naisten vahvuus on paljon parempi taito käsitellä tunteita. Siinä eivät ainakaan minun ikäpolveni kaikki miehet ole olleet yhtä taitavia.”

Pitkän linjan näyttelijä on seurannut elokuva- ja teatterialan ahdisteluskandaaleja mietteliäänä.

”Ketään ei saa käyttää seksuaalisesti hyväksi, ei naisia eikä miehiä. Jos minulle on joskus yritetty jotain sellaista, olen antanut kyllä aina takaisin. Annan tulla kamalaa tekstiä enkä antaudu uhriksi vaan nostan hirveän huudon. Mutta jotkut pelkäävät niin paljon, että jähmettyvät, pelkäävät menettävänsä työnsä. Tästä keskustelusta voi tulla vielä aika soppa.”

 

Kun Mauraselta kysyy hänen vahvan itsetuntonsa salaisuutta, vastaukseksi helähtää nauru.

”Kukaan ei rupea näyttelijäksi, jos ei ole mitään säröä sisällä. Silloin ei ole mitä antaa.”

Mauranen sai särön lapsuudessaan. Perheeseen kuului kolme tytärtä, isä oli menestyvä diplomi-insinööri ja äiti kotirouva. Ulkoisesti kaikki oli mallillaan, mutta vanhempien riidat pelottivat pientä Reaa. Pelosta jäi jäljelle outo ahdistus, joka on seurannut mukana koko elämän.

”Tietynlainen iltapäivän valo aiheuttaa ahdistuksen, enkä voi tehdä muuta kuin odottaa, että se menee ohi. Se liittyy siihen, että olen pienenä lapsena odottanut isää kotiin iltapäivällä eikä isä tullutkaan. Tiesin, että tästä seuraa riita. Äiti oli hyvin mustasukkainen. Oli kamalaa, kun en voinut kuin pelätä ja itkeä.”

”Kukaan ei rupea näyttelijäksi, jos ei ole mitään säröä sisällä. Silloin ei ole mitä antaa.”

Maurasen mielestä monet vanhemmat luulevat lapsiaan vahvemmiksi kuin nämä ovatkaan.

”Jos huudan Pekalle tai Pekka huutaa minulle, koiramme Sonja tulee paikalle ja on huolissaan. Ja se on eläin. Millaista se on lapselle, joka rakastaa molempia vanhempiaan?”

 

Nuorena Mauranen haaveili lääkärin tai modistin urasta. Hän oli hyvä piirtämään ja haki opiskelemaan Ateneumiin, mutta ei päässyt. Teatterikoulun ovet avautuivat saman tien. Tanssia harrastava nainen pärjäsi hyvin liikunnallisessa näyttelijäkoulutuksessa. Kotoa ei herunut kannustusta.

”Äiti ja isä ajattelivat, että ylioppilaaksi, sitten akateeminen ura. Isä vastusti ja kirjoitti muistokirjaani, että ’Pitkä ja paatinen on tie, mi´ taiteen kukkuloille vie.’ Se taitaa olla Eino Leinon runosta.”

”Isä ajatteli, että minusta tulee nälkätaiteilija”

Mauranen alkaa pohtia mitä paatinen oikeastaan tarkoittaa. Korvapuustia syövä Nuru lupaa selvittää. Mauranen hakee lasilliset valkoviiniä. Nuru googlaa kännykällään ja ilmoittaa löydöstään.

”Paatinen: Itsepintainen, itsepäinen, itämurteissa käytetty jopa kirosanana. Se tarkoittaa lähtemätöntä taakkaa, joka on ja pysyy.”

”Sellaista isä ajatteli näyttelijän elämän olevan. Hän oli varma, että minusta tulee nälkätaiteilija”, Mauranen sanoo.

Mutta onko elämä sitten ollut paatista?

”Välillä on ollut tosi paatista. Ja traagista.”

Lapsuudenkodista seurannut kipu on auttanut taiteen tekemisessä.

”Sillä tavalla näyttelijät, kuvataitelijat ja kirjailijat toimivat. Otetaan mennyt tuska muistin lokerosta ja käytetään sitä tietoisesti. Olen monta kertaa lavalla tappanut kaikki sukulaiseni.”

 

Osan elämän tragedioista ovat aiheuttaneet myrskyisät miessuhteet. Nuorena rakkauselämä oli tunteikasta ja raastavaa. Mauranen rakastui aina vaikeisiin miehiin.

”Onpa sitten jotain mitä mummona muistella. Ei pidä pihtailla elämää. En usko sielunvaellukseen, enkä edes halua tulla takaisin tänne Tellukselle. On hyvä elää ja tehdä kaikkea, ja kolhuistakin oppii. Helpot tiet eivät ole minua koskaan kiinnostaneet. Sellainen on tylsää, varsinkin nuorena.”

Ensirakkaus syttyi kouluaikana.

”Se oli rumpali. Niillä oli bändi, ja harjoiteltiin kellarissa. En ihastunut häneen niinkään rumpujen soiton tähden vaan koska hän oli komea ja kiva, ja hänen faijallaan oli purjevene.”

Mauranen rakastui aina vaikeisiin miehiin.

Teatterilaisen työtä oli vaikea yhdistää vakavaan seurusteluun. Mauranen kiersi Kom-teatterin kanssa maata, eikä yhteistä kotia ja pysyvää parisuhdetta pystynyt rakentamaan. Suhteet olivat repiviä.

”Kun rakastuu, ei tajua toisen vaarallisia piirteitä. Itsekeskeisyys ja jopa narsismi jäävät huomaamatta. Henkistä väkivaltaa ei näe kukaan ulkopuolinen. Se on salakavalaa ja murskaavaa. Aloin miettiä, miksi hakeuduin aina samaan tilanteeseen. Tajusin, että ratkaisu oli minulla itselläni. Jos aina on kamalaa, pitää miettiä mitä itse tekee väärin.”

Työ oli raskasta ja huvit sen mukaisia.

”Elämä oli rikkonaista. Istuimme aina ravintolassa”, hän muistelee.

Maanantai oli näyttelijöiden vapaapäivä, ja ravintola Kosmoksessa olivat kaikki: kuvataiteilijat, muusikot, kirjailijat ja näyttelijät. ”Ja sitten mentiin jatkoille. En tajua, miten jaksoimme. Lähdin usein kuudeksi aamulla telkkariin maskiin. Sitten yhdeksitoista teatteriin harjoituksiin, sitten radioon tai telkkariin. Illalla esitys tai harjoitus teatterilla. Ja taas baariin.”

Mauranen rakasti ravintolaelämää, höpöttelyä ja syvällisten puhumista ystävien kanssa ja vanhempiin taiteilijalegendoihin tutustumista. Humaltuneet kirjailijat kertoivat tupakansavun keskellä uskomattomia juttuja, ja romanssit ja ystävyydet syttyivät kaupungin yössä. Lopulta juhlat oli kuitenkin pakko lopettaa.

”Halusin pois siitä ympyrästä. Se oli sellainen Bermudan kolmio. Mullan alla on nyt osa niistä, jotka sinne jäivät. Olisin varmaan ollut yksi niistä, jos olisin jäänyt sinne pyörimään. Kyllä se oli tietoinen ajatus, että pelastautukoon ken voi.”

”Ei töistä pois jääty siksi, että on kankkunen. Ei, ei.”

Mauranen muutti silloisen miehensä kanssa Veikkolaan ja hankki kaksi kissaa, joiden luokse oli pakko palata iltaisin.

”Nykyisinhän nuoret eivät juuri juo, ne vain punnertavat. On ihan tervettä, että nykyajan nuoret näyttelijät jumppailevat, mutta paljosta ne jäävät paitsi. Oli ihanaa käydä asioita läpi ravintolassa, nauraa ja kuunnella juttuja. Eikä töistä pois jääty siksi, että on kankkunen. Ei, ei.”

 

70-luvulla nuori Mauranen oli monien muiden taiteilijoiden tavoin taistolainen. Arkistokuvissa hän seisoo Komin lavalla kuin uljas työn sankaritar, leuka pystyssä ja selkä suorana. Kaunisääninen näyttelijä lauloi myös Kom-teatterin levyillä. Levyt aiheuttivat totta kai perhekriisejä joka joulu.

”Isä oli upseeri, ja hän oli palvellut rintamalla. Vein aina Kom-teatterin levyn joululahjaksi kotiin. Isä yritti puhua minun kanssani niistä asioista, mutta äiti tuli heti hysteeriseksi. Aina sieltä lähdettiin ovet paukkuen.”

”Taistolaisuudessa oli kestävää ajatus solidaarisuudesta maailman ihmisiä kohtaan, kärsiviä kohtaan.”

Taistolaisuus katosi historian hämäriin, mutta Maurasen mielestä ajan hengessä oli paljon arvokastakin.

”Taistolaisuudessa oli kestävää ajatus solidaarisuudesta maailman ihmisiä kohtaan, kärsiviä kohtaan. Ja rauha, sitä olen aina puolustamassa. Sota on kauheinta mitä on, ja se on miesten tekosia. Joku poika lähettää pommeja, ja toinen poika lähettää omansa. Yksi hullu on Amerikassa, toinen hullu Pohjois-Koreassa ja kolmas Venäjällä.”

 

Vilkkaan nuoruuden jälkeen kotielämä maistuu hyvältä. Omakotitalo järven rannalla on kaunis, valoisa ja elegantti, täynnä taideteoksia, lasia, pehmoisia lukunurkkauksia, vehreitä huonekasveja ja kauniita yksityiskohtia. Keittiöstä näkee suoraan pyöreän ruokapöydän luo, niin että kokkaillessa voi pitää ystäville seuraa. Seinänkokoiset ikkunat antavat järvenselälle.

Mauranen ja Nuru nauttivat joka päivä hyvästä ruuasta, ja perhe ja ystävät ovat tervetulleita.

”Pekasta tuli turvasatama. Edellisessä liitossa ei oikein puhuttu, mutta Pekan kanssa puhutaan.”

Pariskunta tapasi Tukholmassa 25 vuotta sitten yhteisen ystävän luona. Maurasen sydän oli särkynyt edellisestä erosta eikä uusi suhde tuntunut ajankohtaiselta, mutta vähitellen Nurusta tuli yhä tärkeämpi.

”Pekasta tuli turvasatama. Edellisessä liitossa ei oikein puhuttu, mutta Pekan kanssa puhutaan. Välillä huudetaan kuin rajapirut, mutta se menee ohi. Emme kanna koskaan kaunaa.”

 

Mauraselle rakkaus on tärkeää, mutta kaikkein tärkeintä naiselle on itsenäisyys. Jokaisen tytön kannattaisi haaveilla urasta eikä unelmien prinssistä.

”Takavuosien naiset olivat täysin miesten armoilla, varsinkin sodan jälkeen. Miehet tulivat sekapäisinä sodasta, mutta erota ei voinut. Nykyisin onneksi voi. On hyvä että naisia ei enää kannusteta pelkästään kotiäideiksi. Tyttöjen koulutuksen tärkeydestä puhutaan aina kehitysmaiden yhteydessä, mutta yhtä tärkeää se on täällä meilläkin.”

Toive omasta lapsesta jäi toteutumatta. Kun elämäntilanne antoi myöten, aika oli käymässä vähiin.

”Olisin ollut ylihuolehtiva äiti, jos olisin saanut vanhana lapsen.”

”Pohdin sitä hirveästi kun aloitimme yhteisen elämän Pekan kanssa. Olin 42-vuotias ja ajattelin, että kun lapsi syntyisi, olisin jo 43. Olisin ollut ylihuolehtiva äiti, jos olisin saanut vanhana lapsen. Enkä olisi silloin jaksanut enää samalla tavalla lastenhoitoa, valvomista ja muuta. Ajattelin että olisin jo 60, kun lapsi olisi teini. Ajatus ei tuntunut minulle hyvältä.”

Päätöstään hän suri pitkään.

”Lapsen hankkiminen olisi voinut olla katastrofi, eikä minulla ollut rohkeutta ottaa sitä riskiä. Se oli se päätös. Olin siinä mamero. Oli iso juttu luopua siitä, ja se sattui, mutta ei se enää satu.”

 

Nurun kolmesta lapsesta jutellessa Maurasen hymy on herkässä.

”Pekan lapsista on tullut minulle tosi tärkeitä.”

Kolme nyt jo aikuista lasta käyvät usein vierailulla. Mukana on jo lapsenlapsia, pikku taaperoita, joiden vuoksi koriste-esineet nostetaan ylös turvaan.

”Joskus erehdyn komentamaan lapsia jyrkästi. Sehän on kai nykypäivänä kielletty.”

Elämän varrelle sattuneet bonuslapset ovat rakkaita, vaikka uusperhe-elämässä on haasteensa.

”Olen ollut niin monissa paikoissa äitipuolena. Siinä on vaikea rooli.”

Maurasen silmiin syttyy ilkikurinen hohde.

”Jonain päivänä kirjoitan pahan äitipuolen päiväkirjan. Latelen siihen ja kuolen pois ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään.”

Kuka?

Rea Mauranen, 68, teatteri- ja elokuvanäyttelijä.

Työskennellyt mm. Kansallisteatterissa. Palkittu Jussi-patsaillaelokuvista Tulipää ja Neitoperho.

Työskennellyt 70-luvulla taistolaisessa Kom-teatterissa

Julkaissut useita äänilevyjä.

Asuu Veikkolassa puolisonsa Pekka Nurun kanssa.