Muutama vuosi sitten tyhjensin isäni kotia. Hän oli muuttanut hoivakotiin, eikä häntä enää kiinnostanut, mitä kodissa oli jäljellä ja mitä heitettäisiin pois. Oli lämmin kesäkuu ja vietin hänen 72 neliön rivitalokodissaan (ohuet hanskat kädessäni) puolitoista viikkoa. Kävin läpi valokuvia, raivasin kirjahyllyä. Tyhjensin pientä vaatehuonetta, jossa sukat olivat täydellisesti rullattuina ja t-paidat viikattuina. Löysin eteisen kaapista valtavat määrät työkaluja ja myöskin työmatkoilta ostettuja koruja, joita isä ei ollut antanut kenellekään. Lahjoja "varmuuden vuoksi"?

Löysin tavaroita, joilla oli valtavasti muistoja: osalla meille molemmille, osalla vain hänelle. Halusin säilyttää hänen lapsena käyttämänsä nahkatossut mutta en rikkinäistä, tyhjää viinipulloa, joka oli nostettu paraatipaikalle kirjahyllyn päälle. Missä se oli juotu, kenen kanssa, mitä oli tapahtunut?

Lopulta tilasin roskalavan rivitalon päätyyn. Pidettyäni "ota tästä" -pihakirppiksiä ja yritettyäni antaa hyllyjä, kirjoja ja isän 300 solmiota pois, oli vielä vietävä tavaraa kaatopaikalle. Se ei tuntunut hyvältä. Se tuntui suorastaan kauhealta.

Se sai myös minut miettimään, mitä jäisi jäljelle, jos minun kotiani tyhjennettäisiin nyt?
Kävelin kotona ja arvioin, millä mielin sitä tyhjennettäisiin. Mitä tyttäret haluaisivat? Ehkä ainakin kaakaopurkin, josta lusikoimme kaakaojauhetta kuppiin, kun tytöt olivat pieniä (ei hätää, olen ostanut molemmille samanlaiset ja annan ne oikealla hetkellä). Ehkä ei pieniä, vanhoja liköörilaseja, joita emme käytä mutta jotka tunnollisesti matkaavat muutosta toiseen. Miksi?

On haastavaa tasapainotella turhan ja muistojen välillä.

Siksi, että on haastavaa tasapainotella turhan ja muistojen välillä. Jos heittää kaiken pois ja uudistaa elämänsä tavarat ja huonekalut, häviävätkö muistot? Nuorempana on vaikea ymmärtää tai nähdä etukäteen, miten joillekin tavaroille syntyy uusi merkitys, kun niiden antajaa tai omistajaa ei enää ole. Voi kuinka roikun siinä isän nahkatossussa nyt.

Ja voi kuinka pidän kuin kansallisaarteena äidin minulle lahjoittamaa Vuokon pitkää mekkoa, joka roikkuu vaatekaapissa mutta jota en vielä ole käyttänyt kertaakaan. Huonekalujen kanssa vähän sama juttu. Olohuoneen pöytä on ystäviltä ostettu. Samoin eteisen peili. Työpöytä on edesmenneen appiukon. Nämä huonekalut kulkevat mukana, vaikka ne eivät sopisikaan kodin raameihin. Ne ovat huonekaluja, joiden tunnearvo voittaa esteettisen arvon.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.

Hanna Jensenin kolumni julkaistiin Glorian Kodissa 3/2016.

Neljä vuotta sitten suosikkinäyttelijä Mikko Leppilampi tunsi olevansa kuopassa, josta ei pääse pois muuten kuin panemalla elämän uusiksi. Hän kertoo Gloriassa, mitä muutoksen vuodet toivat tullessaan.

”Vaihtoehtoja oli kaksi. Joko muutan elämääni tai katkeroidun” Mikko kuvailee neljän vuoden takaista päätöstä. Suosikkinäyttelijä oli ehtinyt valloittaa niin suomalaiset tv-ruudut kuin valkokankaatkin, mutta myös erota vaimostaan Emilia Vuorisalmesta ja epäonnistua Amerikan-valloituksessaan.

Siksi hän päätti listata paperille asiat, joihin halusi muutosta. Paperille muodostui kuva fyysisesti hyväkuntoisesta miehestä, joka ei juo alkoholia ja keskittyy paremmin töihinsä ja läheisiinsä.

Sitten Mikko rupesi pyrkimään tavoitteitaan kohti. Alkoi matka, jota hän kutsuu nyt välitilinpäätökseksi.

Vuorikiipeilijän matka

Ulkoisesti muutos on helpointa huomata. Mikko on aloittanut tavoitteellisen treenaamisen, jota on voinut seurata hänen Instagram-tilillään tunnisteella #fitforfifty. Puku on nykyisin kokoa 48, kun se ennen oli 52.

”Aloin nähdä ympärilläni hetkiä, joita ryhdyin kutsumaan onnellisuushetkiksi.”

Tärkeimmät muutokset ovat kuitenkin henkisiä.

”Aloin nähdä ympärilläni hetkiä, joita ryhdyin kutsumaan onnellisuushetkiksi.”

Kun tällainen tunne tuli, Mikko sulki silmänsä ja laski kymmeneen.

”Halusin muistaa, että hyviäkin asioita tapahtuu. Tapanani on vain ollut aina painaa suvannot paremmin mieleeni”, hän pohtii.  

Muutos on näkynyt myös työasioissa. Helmikuussa Mikko julkaisi musiikkia ensimmäistä kertaa kahteentoista vuoteen.

Sinkkuelämää

Yksi muutoksen merkeistä on myös se, että Mikko on sinkku, ja haluaa tällä hetkellä ollakin. Alkuvuodesta hän erosi malli-stylisti Maryam Razavista, ja keväällä hänen uutisoitiin viihtyvän Sofia-nimisen ruotsalaisnaisen kanssa, mutta Mikon mukaan kyseessä on läheinen ystävä vuosien takaa.

”Tällä hetkellä en tahdo parisuhteeseen. En tunne olevani valmis.”

”Vietämme aikaa yhdessä, koska ystäväni haluaa laajentaa matkailubisnestään mahdollisesti myös Helsinkiin.”

”Tällä hetkellä en tahdo parisuhteeseen. En tunne olevani valmis. Tärkeintä on oppia olemaan yksin. Vasta, kun osaan sen, voin jatkaa”, hän sanoo.  

 

Mitä uutta elämänmuutos on Mikon elämään tuonut? Mitä hän pohtii roolistaan isänä, entä uransa tulevaisuudesta? Mitkä ovat hänen tärkeimmät toiveensa tulevaisuudesta? Lue Mikon haastattelu 2.8. ilmestyneessä elokuun Gloriasta.

Teininä käsitykseni työelämästä perustui amerikkalaisiin tv-sarjoihin. Tapitin Kate ja Allie -komediaa huoneessani ja haaveilin eläväni New Yorkissa, jossa pitäisin appelsiinimehua jääkaapissa lasikannussa ja rullaluistelisin töihin ylisuuressa ruutujakussa niin kuin Kate eli Susan Saint James teki.

Todellisuus ensimmäisessä kesätyöpaikassani Kannuksen Säästöpankissa oli hivenen toinen. En rullaluistellut vaan pyöräilin hiljaista kylänraittia töihin. Mietin silti tarkkaan miten pukeudun. Eräs asuista oli ehtaa Saint Jamesia – ruskea, tuhdisti olkatopattu Malli-Marin pitkä jakku, 501-levikset ja ruskeat ballerinat. New York -asukokonaisuus ylläni siivoilin varastoja ja tein muita rutiinityötehtäviä intoa täynnä.

”Enää en jaksa ihan yhtä tarkkaan miettiä asukokonaisuuksiani kuin jaksoin 16-vuotiaana.”

Muodit vaihtuivat, ura urkeni. Siivosin hotellihuoneita, vietin au pair -vuoden Sveitsissä, pääsin yliopistoon, hoidin opintojen ohessa lapsia (hälsningar till Maria och Wava), työskentelin toimistosihteerinä. Jokainen on duuni on ollut tärkeä, ja huonoistakin olen oppinut nöyryyttä ja omatoimisuutta. Kaikkein paras työ on kuitenkin tämä nykyinen Glorian päätoimittajana. Jokaiseen työpäivääni kuuluu muotia, kauneutta ja ihanaa elämää, saan työskennellä hienon tiimin kanssa ja lehdellämme on fiksut, palautetta antavat lukijat.

Ensimmäisestä työkesästäni pankissa on kulunut 30 vuotta. Edelleen pyöräilen töihin lämpimillä säillä, mutta enää en jaksa ihan yhtä tarkkaan miettiä asukokonaisuuksiani kuin jaksoin 16-vuotiaana. Tämän numeron Tukholman muotijutustamme (s. 46) inspiroituneena aion kylläkin hankkia syksyksi Hopen raitamekon.

Hienoa töihinpaluuta!

Ps. Muistathan tulla katsastamaan syksyn muotitarjontaa Gloria Fashion Show'hun 1.9.

saila-mari.kohtala@sanoma.com