On haastavaa tasapainotella muistojen ja turhan tavaran välillä

Muutama vuosi sitten tyhjensin isäni kotia. Hän oli muuttanut hoivakotiin, eikä häntä enää kiinnostanut, mitä kodissa oli jäljellä ja mitä heitettäisiin pois. Oli lämmin kesäkuu ja vietin hänen 72 neliön rivitalokodissaan (ohuet hanskat kädessäni) puolitoista viikkoa. Kävin läpi valokuvia, raivasin kirjahyllyä. Tyhjensin pientä vaatehuonetta, jossa sukat olivat täydellisesti rullattuina ja t-paidat viikattuina. Löysin eteisen kaapista valtavat määrät työkaluja ja myöskin työmatkoilta ostettuja koruja, joita isä ei ollut antanut kenellekään. Lahjoja "varmuuden vuoksi"?

Löysin tavaroita, joilla oli valtavasti muistoja: osalla meille molemmille, osalla vain hänelle. Halusin säilyttää hänen lapsena käyttämänsä nahkatossut mutta en rikkinäistä, tyhjää viinipulloa, joka oli nostettu paraatipaikalle kirjahyllyn päälle. Missä se oli juotu, kenen kanssa, mitä oli tapahtunut?

Lopulta tilasin roskalavan rivitalon päätyyn. Pidettyäni "ota tästä" -pihakirppiksiä ja yritettyäni antaa hyllyjä, kirjoja ja isän 300 solmiota pois, oli vielä vietävä tavaraa kaatopaikalle. Se ei tuntunut hyvältä. Se tuntui suorastaan kauhealta.

Se sai myös minut miettimään, mitä jäisi jäljelle, jos minun kotiani tyhjennettäisiin nyt?
Kävelin kotona ja arvioin, millä mielin sitä tyhjennettäisiin. Mitä tyttäret haluaisivat? Ehkä ainakin kaakaopurkin, josta lusikoimme kaakaojauhetta kuppiin, kun tytöt olivat pieniä (ei hätää, olen ostanut molemmille samanlaiset ja annan ne oikealla hetkellä). Ehkä ei pieniä, vanhoja liköörilaseja, joita emme käytä mutta jotka tunnollisesti matkaavat muutosta toiseen. Miksi?

On haastavaa tasapainotella turhan ja muistojen välillä.

Siksi, että on haastavaa tasapainotella turhan ja muistojen välillä. Jos heittää kaiken pois ja uudistaa elämänsä tavarat ja huonekalut, häviävätkö muistot? Nuorempana on vaikea ymmärtää tai nähdä etukäteen, miten joillekin tavaroille syntyy uusi merkitys, kun niiden antajaa tai omistajaa ei enää ole. Voi kuinka roikun siinä isän nahkatossussa nyt.

Ja voi kuinka pidän kuin kansallisaarteena äidin minulle lahjoittamaa Vuokon pitkää mekkoa, joka roikkuu vaatekaapissa mutta jota en vielä ole käyttänyt kertaakaan. Huonekalujen kanssa vähän sama juttu. Olohuoneen pöytä on ystäviltä ostettu. Samoin eteisen peili. Työpöytä on edesmenneen appiukon. Nämä huonekalut kulkevat mukana, vaikka ne eivät sopisikaan kodin raameihin. Ne ovat huonekaluja, joiden tunnearvo voittaa esteettisen arvon.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.

Hanna Jensenin kolumni julkaistiin Glorian Kodissa 3/2016.