Valkoinen lattia on niin kaunis”, tuumasin vähän aikaa sitten ystävälle.

”Kaikki näyttää kauniilta kodissa, jossa on valkoinen lattia”, jatkoin.

En ole koskaan asunut kodissa, jossa on valkoinen lattia. Tanskalaisissa kodeissa näyttää olevan aina valkoinen lattia, ja Pinterest- ja Airbnb-maailmassa tanskalaiset kodit näyttävät tyylikkäämmiltä ja kekseliäämmiltä kuin muut.

Vähänpä minä tiedän.

”No jaa”, tyylitietoinen ystäväni tuumasi ystävällisesti.

”Itse olen alkanut ajatella, että valkoinen lattia ei olekaan paras. Se näyttää vähän tukkeiselta. Parempi olisi sellainen vaalea lattia, jossa näkyvät ainakin puun syyt. Että lattia elää”, hän sanoi.

Mistä tällaista tietoa oppii? Onko se jokin ihmeellinen vaisto, joka rävähtää tietoisuuteen, kun yhtenä aamuna avaat silmät?

Mistä tällaista tietoa oppii? Onko se jokin ihmeellinen vaisto, joka rävähtää tietoisuuteen, kun yhtenä aamuna avaat silmät?

Että täysvalkoinen lattia olisi tukkeinen. Ei olisi tullut mieleenkään.

Onko se samaa ymmärrystä kuin se, että petroolin- tai mustikansininen keittiö yhtäkkiä tuntuukin modernilta (kukaan ei olisi valinnut petroolinsinistä keittiötä viisi vuotta sitten) tai että murretut hiekan ja harmaan sävyt näyttävät yhtäkkiä tyylikkäämmiltä kuin kokovalkoinen? Tai että Lundia-hyllyt ovatkin in?

1990-luvulla muistutettiin, että mustaa ja sinistä vaatetta ei pidä yhdistää keskenään. Sitten ”joku” päätti, että ne ovatkin tyylikäs yhdistelmä, ja edelläkävijät pukivat siniset takit ja mustat kengät.

Asioita, joita itse olen viime aikoina havitellut kotiini:

Paksut, punaiset silkkiverhot työhuoneeseen – yhdistettynä hentoihin, vaaleanpunaisiin seiniin. Inspiraation lähde: italialainen hotellihuone.

Turkoosit, paksut samettiverhot olohuoneeseen. Inspiraation lähde: tyylikäs ja kallis sisustusliike Helsingin keskustassa (hankinta odottaa yllättävää rahoitusta).

Jättimäiset kukkaruukut. Inspiraation lähde: käynti espanjalaisen kodin kylpyhuoneessa.

Kaksi tyylikästä howard-tyyppistä nojatuolia sohvan sijasta. Inspiraation lähde: ystävien koti Tukholmassa.

Armeija-tyylinen liinavaatekaappi (vain kahta väriä) ja keittiön yhteyteen rakennettu kodinhoitohuone. Inspiraation lähde: vuokrakoti Espanjassa.

Näiden toiveiden ja havaintojen tekemiseen on kulunut viisi vuotta. Varsinainen ”vaisto”.

Yhden havainnon olen tehnyt ihan itse. Ihmisten pukeutumistyylistä voi vetää suhteellisen varmat johtopäätökset heidän sisustustyylistään. En ole vielä tavannut montakaan minimalistisen tyylikkäästi pukeutuvaa naista, jonka koti pursuaisi värejä tai huonekaluja – tai päinvastoin. Minunkin hameissani on lähes aina pikkuisen vino helma.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.

Hanna Jensenin kolumni julkaistiin Glorian Kodissa 5/2016.

Tyytymättömyys ja avarat näkymät pitävät vaatesuunnittelija Ritva Fallan luovuuden hereillä.

Vaatesuunnittelija Ritva Falla kurkkii 1920 rakennetun töölöläistalon viidennen kerroksen ikkunasta ja luettelee, mitä kaikkea työhuoneestaan näkee: ”Kansallismuseo, Eduskuntatalo... Kohta näen uuden Keskustakirjastonkin.”

Töölössä sijaitsee yksi Fallan kolmesta työtilasta. Muut ovat myymälä Korkeavuorenkadulla ja Tammisaaren viikonloppukodin entiseen hevostalliin rakennettu studio. Töölön-kodin yhteydessä sijaitseva työhuone on arkipäivien toimisto.

”Kaikkein hermostuttavinta on, jos ei ole aikaa uudistua, vaan pitää vain mennä vanhoja latuja.”

”Tämä on tällainen kaupunkistudio. Tammisaaressa vietän viikonloput. Se on ajattelun paikka.”

Näkymä yli Etu-Töölön kattojen on vaatesuunnittelijalle tärkeä.

”Minun pitää nähdä ulos, ja ikkunan edessä on oltava avaruutta. Pitää nähdä taivasta ja kauas. Se rauhoittaa. En pääse flow’hun pimeässä tilassa.”

Nykyisin mallistoja omalla nimellään ja omalle yritykselleen tekevä Falla kuvailee itseään työntekijänä kurinalaiseksi – ja yksinäiseksi.

”Tiimityö ei ole minun juttuni, ei ole koskaan ollut. Työskentelen parhaiten yksinäni.”

Aikatauluasioissa suunnittelija on oppinut joustavaksi. ”Olosuhteet tekevät tällä rättialalla niin hirveän paljon. Tarkkoja deadlineja ei kannata itselleen asettaa. Aina tapahtuu jotain, ja unelmat romahtavat.”

Työpöydällä on pinoissa suuria muotikirjoja ja kirjahyllyssä kirjojen seassa punaiset korkokengät.

”En ole koskaan ollut tyytyväinen työni lopputulokseen. Se on tämän homman juju. Tyytymättömyys pitää hengissä ja hereillä”, Falla sanoo.

”Kaikkein hermostuttavinta on, jos ei ole aikaa uudistua, vaan pitää vain mennä vanhoja latuja. Silloin tulee sellainen turhautuminen, että minkä takia tätä teen, jos en ehdi uudistua.”

Kuvataiteilija Marjatta Tapiola sekä hänen tyttärensä, kirjailija Aina Bergroth ja elokuvaohjaaja Zaida Bergroth puhuvat lokakuun Gloriassa siitä, mitä luova työ tekijöitään vaatii. Jutun henkeen kuvasimme heidät valaistustaideteoksen sisällä Helsingissä. Katso upea video kuvauksista.

Kolmikko kuvattiin Helsingin Kruunuvuorenrannassa sijaitsevassa valaistustaideteos Öljysäiliö 468:ssa. Tästä pääset päivän tunnelmiin.

Juuri nyt taidemaalari Marjatta Tapiolalle, 66, ja hänen tyttärilleen, kirjailija Aina Bergrothille, 41, ja elokuvaohjaaja Zaida Bergrothille, 40, kuuluu  hyvää.

Zaida on vastikään kuullut, että hänen tuorein elokuvansa, sisaruudesta kertova ja Krista Kososen tähdittämä Miami, saa kansainvälisen ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla, yhdellä maailman arvostetuimmista elokuvafestivaaleista. Aina on tehnyt sopimuksen oman näytelmäkäsikirjoituksensa ensi-illasta ensi syksyksi Helsingin kaupunginteatteriin. Haastattelun jälkeen esikoisensa synnyttänyt kirjailija aikoo työstää äitiyslomalla kolmatta romaaniaan.

Marjatan kehuttu näyttely Galerie Forsblomilla puolestaan on vastikään päättynyt, ja hän on puunannut puimalaan rakentamansa ateljeen lattiasta kattoon uutta työskentelyperiodia varten.

”Maalatessani en pysty tekemään mitään arkista. Silloin en laita ruokaa enkä siivoa, ja paperihommatkin yritän hoitaa delegoimalla”, Marjatta kertoo.

”Äiti ei ole epäröinyt sanoa, että hänelle ei saa puhua, koska hän haluaa ajatella.”

Aina ja Zaida nyökyttelevät. He tottuivat jo lapsina siihen, että perheen elämää rytmittävät äidin näyttelyt. ”Stressitasot nousivat, mitä lähemmäksi avajaisia tultiin. Silloin äiti oli äärimmäisen jännittynyt, eikä häntä voinut pahemmin edes puhutella”, Aina sanoo.

”Meidän piti tietää jopa se, milloin oveen voi koputtaa”, Zaida jatkaa.

Marjatta myöntää kaiken, ja kehuu sitten tyttäriensä olleen pienestä pitäen hyvin herkkiä. ”Te tiesitte, miten voin mennä väärästä sanasta sekaisin. Että työkyky voi kadota viikoksi.”

Arki taiteilijaäidin kanssa ei ehkä ollut aina helpointa, mutta Aina ja Zaida saivat tärkeän esimerkin.

”Naisia kiitetään yleensä siitä, että he huomioivat toisia ja asettavat itsensä taka-alalle. Äiti ei ole epäröinyt sanoa, että hänelle ei saa puhua, koska hän haluaa ajatella. Mahdollisuus keskittyä on ylellinen, ihana lahja, jonka valtava arvo alkaa vasta kunnolla kirkastua”, Aina sanoo.

Miten äidistä js tyttäristä kasvoi taiteilijoita? Mitä he ajattelevat rahasta? Ja miksi ihmeessä Marjatta kasvatti tyttärensä katsomalla heidän kanssaan kauhuelokuvia? Lue koko Taiteen kokoinen elämä -juttu 5.10. ilmestyneestä lokakuun Gloriasta.