Pimeää kotia ei pidä lähteä kompensoimaan valkoisella sisustuksella.

Olisi pitänyt tajuta heti, kun asuntomme edellinen omistaja postasi Facebookissa muuttonsa jälkeen: ”Ah, tämä valo!”
Pikkuisen liian innokkaasti.

Asumme vanhassa kerrostalossa, jossa osa asunnoista (meidän) on levittäytynyt epäsymmetrisesti ja lonkeromaisesti paikalleen. On outoa kulmaa ja vinoa seinää. Kodistamme voi kyllä katsella vastapäiselle kadulle etelään, mutta valo tulee kivikadulla sisään lähinnä kesäisin.

Kylpyhuoneessa on ikkuna, mutta se on täytynyt verhota, jotta tuuletusparvekkeelta ei näkyisi suoraan kylpyammeeseemme. Jos siis joskus haluamme nähdä valon, meidän pitää mennä nuorimman tyttären huoneen taaimmaiseen kulmaan, johon valo osuu noin kahdentoista ja kahden välillä.

On onni, että olen pimeän kodin ystävä. Kun ostimme asuntomme, en kiinnittänyt huomiota valon määrään vaan edellisten asukkaiden kauniisiin verhoihin, jättimäisiin kirjahyllyihin ja moderniin julistetauluun, joka mielestäni loi pieneen makuuhuoneeseen pittoreskin ja kotoisan tunnelman. Oli kuin kotiin olisi tullut.

Ehkä olisi pitänyt aavistaa, että kaikki perheenjäsenet eivät ymmärtäisi pimeän kodin sielukkuutta. Meillä puhutaan epäterveellisen paljon lampuista ja valoista. Siinä missä muissa perheissä haaveillaan lomista Kroatiassa, meillä ruinataan himmentimiä ja nuristaan kelvineistä. Valo saadaan jalkalampuista.

Illalla ennen nukkumaanmenoa lähden yleensä kävelylle. Aloitan keittiöstä ja etenen olohuoneen suuntaan ja siitä eteenpäin: napsauttelen valoja pois. Tähän proseduuriin kuluu parisenkymmentä minuuttia.

Kun äitini tulee kylään, hän ei edes huomaa, kuinka autonominen hermosto saa hänen kätensä hamuilemaan valokatkaisimia. Naps, päälle, naps, päälle. Hänen kodissaan on niin kirkasta, että siellä voisi suorittaa vaativia kirurgisia leikkauksia.

Huomautan, että ei tule kaamosmasennusta, kun on aina pimeässä, mutta äiti ei kuuntele vaan kaivaa otsalamppua käsilaukustaan.

Hän lupaa lapsenlapsilleen lahjaksi ”halogeenit”.

Olen kehittynyt pimeän kodin asukkina ymmärtämään, että pimeän kodin sisustaminen on oma taitolajinsa. Ei pidä lähteä kompensoimaan valkoisella ja tyhjällä, vaan pimeä koti pitää sisustaa pimeäksi! Mustaa, plyysiä, boheemia ja ”kirjallista”. Pimeä koti tarvitsee ehdottomasti kirjapinoja ja tummat, raskaat plyysiverhot.

Kerään rohkeutta ostaa violetit.

Kun pimeän kodin lapset sitten jossakin vaiheessa alkavat haaveilla valkoisesta, akvaariomaisesta omakotitalosta Espoossa, heille kannattaa huomauttaa, että pimeässä kodissa meikkikin näyttää paremmalta.

Hanna Jensen on toimittaja,

joka yrittää sisustaa

mutta ei tahdo onnistua.

Lue myös:

Hanna Jensen: Ei pidä kuvitella että nautin tästä