Elise valittiin viime vuonna Suomen uhkarohkeimmaksi yrittäjäksi yhtiökumppaneiden kanssa.
Elise valittiin viime vuonna Suomen uhkarohkeimmaksi yrittäjäksi yhtiökumppaneiden kanssa.

Toimitusjohtajan ja dokumentintekijän Elise Pietarilan toimintaa ohjaa pyrkimys heikompien auttamiseen. Paniikkihäiriönsä vuoksi hän tietää, millaista on itse olla haavoittuvainen.

Toissa syksynä tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin toimitusjohtaja Elise Pietarila, 36, söi aamupalaa yhtiökumppaniensa Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin kanssa ja luki uutisia Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista. Heitä oli moninkertainen määrä aiempiin vuosiin verrattuna, ja uusi tilanne herätti heissä pelkoa ja epävarmuutta.

Elisen yllätykseksi mikään virallinen taho ei toiminut turvapaikanhakijoiden yrittäjyyden puolesta, joten he itse päättivät kääriä hihansa ylös.

Aamukahvin äärellä kolmikko alkoi miettiä yhdessä työkavereidensa kanssa, miten turvapaikanhakijoita voisi auttaa parhaiten integroitumaan yhteiskuntaan – ja miten he itse voisivat samalla käsitellä suoraselkäisesti omaa pelkoaan.

”Oletus tuntui olevan, että turvapaikanhakijat sullotaan ihmissäiliöihin eikä heiltä itseltään odoteta mitään panosta. Maailmalla matkatessamme olimme kuitenkin törmänneet mitä mielikuvituksellisimpiin tapoihin ja taitoihin elättää itse itsensä. Arvelimme, että tulijoilla saattaisi olla jotain annettavaa.”

Elisen yllätykseksi mikään virallinen taho ei toiminut turvapaikanhakijoiden yrittäjyyden puolesta, joten he itse päättivät kääriä hihansa ylös.

 

Aluksi Elise, Riku ja Tunna kutsuivat koolle eri alojen yrittäjiä ja järjestöjä. Sitten he kehittivät yhdessä digitaalisen alustan, jonka avulla vapaaehtoisiksi ilmoittautuneet opiskelijat kartoittivat turvapaikanhakijoiden osaamisen monessa vastaanottokeskuksessa. Niin syntyi Startup Refugees, yli 500 yrityksen ja yhteisön verkosto, jonka ansiosta jo tuhat turvapaikanhakijaa on haastateltu, yli 700 on tehnyt töitä tai opiskellut ja yli 20 uutta yritystä on syntynyt tai syntymässä.

Startup Refugees on ollut menestys, mutta niin on ollut moni muukin asia, jossa Elisellä, oman luonnehdintansa mukaan ”oululaismuijalla”, on ollut näppinsä pelissä.

”Vain viime viikolla työllistyi kahdeksan ihmistä ja 19 oli työhaastattelussa. Ja nimenomaan sellaisille aloille, joille ei Suomesta löydy tekijöitä: etnisiin ravintoloihin, turkistarhoille ja vaikkapa maaseudun muuttotappiokuntien pientiloille kausityöläisiksi”, Elise sanoo kitschein neonvalokyltein ja jumalkuvin sisustetussa tuotantoyhtiössä Helsingin Punavuoressa.

Startup Refugees on ollut menestys, mutta niin on ollut moni muukin asia, jossa Elisellä, oman luonnehdintansa mukaan ”oululaismuijalla”, on ollut näppinsä pelissä. Aloitettuaan toimitusjohtajan pestinsä kaksi vuotta sitten Elise on luonut Rikun ja Tunnan kahdestaan pyörittämästä nyrkkipajasta 10 henkeä työllistävän monimediayrityksen, joka tekee tänä vuonna radio-ohjelmia, tietokirjan ja neljä tv-tuotantoa –muun muassa ruoka-aiheisen viihdeohjelman MadCook Show´n.

 

Elise on myös ollut mukana voittamassa viittä Kultaista Venlaa ja Formaatti-Finlandiaa, perustanut Pohjoismaiden suurimman tubettajatapahtuman TubeConin ja tullut rankatuksi Kauppalehti Option vertaistutkimuksessa sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon. Lisäksi Elise, Riku ja Tunna valittiin viime vuonna vuoden rohkeimmiksi yrittäjiksi.

Elise on tullut rankatuksi Kauppalehti Option vertaistutkimuksessa sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon.

Elise haluaa käyttää mahdollisuuksiaan toimintaan, josta muutkin hyötyvät. Periaatteensa hän on perinyt jo edesmenneiltä vanhemmiltaan, jotka pyörittivät ravintolalaitteita maahantuovaa pienyritystä Oulussa.

”Lama-aikana he myönsivät vaikeuksiin joutuneille asiakkaillensa maksuaikaa ja tukivat nuoria yrittäjiä. He antoivat esimerkin, ettei maailmaa tarvitse pelätä, kun jokainen meistä luo hyvää pieninkin resurssein. ”

 

Elise alkoi Rikun ja Tunnan pyynnöstä tuottaa Docventuresia vuonna 2012. Hän huomasi nopeasti, että ohjelman yleisö jakoi hänen kanssaan ajatuksen yhteisen hyvän tekemisen tärkeydestä. Docventuresista tuli yli 400 000 hengen yleisöjä vetänyt menestysformaatti, jonka ympärille intohimoiset katsojat perustivat yli sata leffakerhoa.

Samalla siitä syntyi omintakeinen yhteiskunnallisen aktivismin näyttämö. Elise, Riku ja Tunna osallistivat ihmisiä sosiaalisen median kautta kieli poskessa. He saivat sadat ihmiset esimerkiksi luovuttamaan verta tai ryhtymään ystäväksi yksinäisille – sen jälkeen, kun ohjelmassa oli ensin näytetty aiheisiin liittyviä dokumenttielokuvia.

Docventuresista tuli yli 400 000 hengen yleisöjä vetänyt menestysformaatti, jonka ympärille intohimoiset katsojat perustivat yli sata leffakerhoa.

Kun Docventuresin luontojaksossa haastateltavana ollut ympäristöaktivisti Leo Stranius haastoi Rikun kuukaudeksi kasvisruokavaliolle lihansyönnistä aiheutuvien ilmastopäästöjen takia, katsojat ehdottivat, että siihen ryhdyttäisiin yhdessä. Pienellä brändäämisellä syntyi Lihaton lokakuu -liike, johon osallistui 30 000 ihmistä. Docventures oli viikosta toiseen kaikkien huulilla, vaikka markkinointibudjetti oli pieni.

”Olisi ollut tyhmää olla tarjoamatta dokumenteista saadun tiedon pohjalta toimintaa, kun ihmiset olivat niin mukana”, Elise toteaa nyt.

Hänen mukaansa kuluttajien kuunteleminen ja osallistaminen kannattaa. Ihmiset haluavat käyttää tuotteita ja palveluita, jotka vastaavat heidän arvomaailmaansa. Se oli tärkeä tulos myös tieteellisessä artikkelissa, jonka Elise kirjoitti Helsingin yliopistossa yritysten yhteiskuntavastuusta professori Vesa Kanniaisen kanssa.

 

Alunperin Elisestä pitikin tulla tutkija, ei mediavaikuttajaa. Kansantaloustieteen opiskelijan erikoisalaa oli peliteoria, sovelletun matematiikan osa-alue, jossa tarkastellaan ihanteellisen toimintatavan valintaa silloin, kun vaihtoehtojen hyödyt ja haitat riippuvat muiden valinnoista.

”Se on matematiikkaa, jossa ei ole numeroita vaan pelkkiä symboleita”, Elise selittää.

”Olin supernörtti.”

”Tajusin, että olin aina unelmoinut dokumenttielokuvien tekemisestä. En vain ollut uskaltanut ajatella, että minusta olisi siihen, sillä en ollut minkään taidekoulun kasvatti.”

Sitten sattuma puuttui peliin, ja raskaustesti näytti yllättäen plussaa. 25-vuotiaasta Elisestä ja hänen nuoruuden poikaystävästään, nykyisestä avomiehestään, tuli vanhempia. Äitiyslomalla Elise tajusi, ettei väitöskirjatutkimus houkuttele häntä palaamaan takaisin. Hän alkoi miettiä, mikä olisi tarpeeksi hyvä syy palata työelämään.

”Tajusin, että olin aina unelmoinut dokumenttielokuvien tekemisestä. En vain ollut uskaltanut ajatella, että minusta olisi siihen, sillä en ollut minkään taidekoulun kasvatti.”

Elise ryhtyi opiskelemaan elokuva- ja videotuotantoa helsinkiläisessä Metropolia- ammattikorkeakoulussa.

 

Opinnot olivat vielä kesken vuonna 2011, kun hän sai töitä elokuvatuotantoyhtiöstä Berliinissä ja päätyi kuvaamaan dokumenttielokuvaa Itä-Saksan salaisen poliisin Stasin entisistä virkamiehistä, jotka eivät olleet vielä 80-vuotiainakaan luopuneet palvelemasta DDR:ää.

”He kokoontuivat hylätyissä, berliiniläisissä bunkkereissa, pukeutuivat vanhoihin armeijan univormuihin ja käyttivät naftaliinistä kaivettuja kuuntelulaitteita”, Elise muistelee.

”Kaikki me pystymme pahaan. Siksi onkin niin tärkeää valita joka päivä ne inhimilliset, oikeat teot.”

Harmittomalta vaikuttavat papparaiset olivat entisiä rajavartijoita, jotka olivat ampuneet ihmisiä muurille ja Stasin viestintäosaston jäseniä, jotka olivat salakuunnelleet perheenjäseniään. ”He olivat tehneet pahoja tekoja, mutta luulivat ylläpitäneensä maailmanrauhaa.”

Elise dokumentoi heitä tanskalaisen ohjaajan Signe Astrupin kanssa tuomitsematta, sillä ymmärsi miesten takertuneen vanhaan propagandaan pystyäkseen elämään tekojensa kanssa. Hän tiesi myös, että olisi itsekin voinut päätyä moraalisesti kaidalle polulle samoissa olosuhteissa. ”Kaikki me pystymme pahaan”, Elise sanoo. ”Siksi onkin niin tärkeää valita joka päivä ne inhimilliset, oikeat teot.”

 

”En pysty tähän”, Elise ajatteli. Hän seisoi Euroopan yleisradioyhtiöiden pomojen ja muun kansainvälisen kulttuuriväen edessä, kun hänen itseluottamuksensa katosi savuna ilmaan.

Elise oli kutsuttu Amsterdamiin kertomaan Docventuresin huikeasta menestyksestä, mutta yhtäkkiä koko hyvin valmisteltu puhe alkoi tuntua mitättömän surkealta.

”Olin tullut paikalle varmana siitä, että mulla on ihan hyvät läpät ja hienoja uutisia kerrottavanani, mutta kun sain mikrofonin käteeni, kaikki aiemmin mietitty vain valahti lattialle”, Elise kuvailee.

Esityksen ajalta ei ole muistikuvia.

Eliseä jännittää puhua paniikkihäiriöstään, eikä hän olisi vielä puoli vuotta sitten ollutkaan siihen valmis.

”Kuulin sydämeni äänen salin kajareista ja oksennus nousi kurkkuun. Kalvoni alkoivat näyttää säälittäviltä räpellyksiltä. Sitten aloitin esityksen rallienglannillani. Jolkotin esityksen läpi ja häivyin paikalta”, Elise muistelee.

Häntä jännittää puhua paniikkihäiriöstään, eikä hän olisi vielä puoli vuotta sitten ollutkaan siihen valmis. Nyt hän on päättänyt tehdä sen nujertaakseen pelkonsa – ja auttaakseen muita.

”Olen ollut paniikkihäiriöni kanssa niin kamalissa tilanteissa, että punastun pelkästään ajatellessani niitä”, Elise sanoo ja hymyilee. Hän on kuitenkin huomannut, että häpeä helpottaa, kun siitä puhuu ääneen.

”Olen ollut paniikkihäiriöni kanssa niin kamalissa tilanteissa, että punastun pelkästään ajatellessani niitä.”

Amsterdamin katastrofista on nyt muutama vuosi, ja Elisellä on puhujakeikkoja enemmän kuin koskaan. Mutta jos hänen korvissaan alkaa kohista paniikkikohtauksen merkiksi, apuna on lääkärin määräämä reseptilääke. Pilleri auttaa musertavaan hallinnan menettämisen tunteeseen niin tehokkaasti, ettei sitä aina tarvitse edes ottaa.

 

Elise meni lääkärille vuosi sitten, kun hän huomasi alkaneensa karttaa esiintymisiä paniikkikohtausten takia. Psykiatri kertoi Eliselle, että moni, joka joutuu työssään olemaan huomion kohteena vain hetkittäinkin, kärsii samasta vaivasta. ”Hän sanoi, että normaalin elämän kannalta on parempi vaihtoehto vetää joskus nappi naamaan, kuin saada paniikkikohtaus tai pelätä sitä.”

Lääkärin tapaamisen jälkeen Elise muisti myös 12-vuotiaana kohtauksiin apukeinoksi keksimänsä aseen: huumorin.

”Silloin kun ahdistaa, raivaan itselleni turvallisen tilan sanomalla jotain hölmöä ja saamalla ihmiset nauramaan kanssani.”

Juttu on julkaistu alunperin maaliskuun 2017 Gloriassa. Sen painoonmenon jälkeen Elise lahjoitti kaikki Tubeconin osakkeensa suomalaisten tubettajien perustamalle yhdistykselle.

Kuka?

Elise Pietarila, 36. Tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin toimitusjohtaja.

Voittanut eri työryhmissä viisi Kultaista Venlaa ja Formaatti-Finlandian.

Perustanut TubeConin, Pohjoismaiden suurimman tubettajatapahtuman. Työskennellyt myös assistenttina YK:n kehitysohjelmassa Asuu Helsingissä 10- ja 6-vuotiaiden lastensa ja avomiehensä kanssa.

Harrastaa avantouintia, tanssia, elokuvia, lukemista ja voimailua Kisahallilla.

 

 

Näin johdan

1. Esimerkin kautta. En usko päältähuutelijoihin tai ylätason viisastelijoihin vaan tekijäjohtajiin. Suomi on niin hierarkiaton ja tasa-arvoinen yhteiskunta, ettei johtajilla ole täällä erityistä statusta.

2. Eläytyen. Ajattelen töissä usein muiden ihmisten näkökulmia – esimerkiksi sitä, mitkä asiat tuntuvat muiden mielestä vaikeilta tai tärkeiltä. Nuorten duunareiden kanssa työskennellessäni muistelen, miltä itsestäni tuntui olla ensimmäistä kertaa ns. aikuisten töissä.

3. Avoimesti. Annan palautetta, puutun, puhun ajatuksiani ääneen ja yritän olla patoamatta havaintojani, jotta niistä tulisi osa työn virtaa, jossa yhdessä lillutaan. Arvostan tätä myös muissa.

4. Vanhan koulukunnan vastuullinen yrittäjyys on tyylikästä! Pienyrittäjävanhemmiltani olen oppinut, että itsensä ja muiden työllistäminen on parasta, mitä lähiympäristölle voi tehdä.

5. Luottaen. ”Asiat järjestyvät” on ehkä eniten ääneen ajattelemani lause. Luottamus maailmaan ja ihmisiin, varsinkin niihin läheisimpiin, tekee kaikesta niin paljon selvempää.