Elise valittiin viime vuonna Suomen uhkarohkeimmaksi yrittäjäksi yhtiökumppaneiden kanssa.

Toimitusjohtajan ja dokumentintekijän Elise Pietarilan toimintaa ohjaa pyrkimys heikompien auttamiseen. Paniikkihäiriönsä vuoksi hän tietää, millaista on itse olla haavoittuvainen.

Toissa syksynä tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin toimitusjohtaja Elise Pietarila, 36, söi aamupalaa yhtiökumppaniensa Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin kanssa ja luki uutisia Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista. Heitä oli moninkertainen määrä aiempiin vuosiin verrattuna, ja uusi tilanne herätti heissä pelkoa ja epävarmuutta.

Elisen yllätykseksi mikään virallinen taho ei toiminut turvapaikanhakijoiden yrittäjyyden puolesta, joten he itse päättivät kääriä hihansa ylös.

Aamukahvin äärellä kolmikko alkoi miettiä yhdessä työkavereidensa kanssa, miten turvapaikanhakijoita voisi auttaa parhaiten integroitumaan yhteiskuntaan – ja miten he itse voisivat samalla käsitellä suoraselkäisesti omaa pelkoaan.

”Oletus tuntui olevan, että turvapaikanhakijat sullotaan ihmissäiliöihin eikä heiltä itseltään odoteta mitään panosta. Maailmalla matkatessamme olimme kuitenkin törmänneet mitä mielikuvituksellisimpiin tapoihin ja taitoihin elättää itse itsensä. Arvelimme, että tulijoilla saattaisi olla jotain annettavaa.”

Elisen yllätykseksi mikään virallinen taho ei toiminut turvapaikanhakijoiden yrittäjyyden puolesta, joten he itse päättivät kääriä hihansa ylös.

 

Aluksi Elise, Riku ja Tunna kutsuivat koolle eri alojen yrittäjiä ja järjestöjä. Sitten he kehittivät yhdessä digitaalisen alustan, jonka avulla vapaaehtoisiksi ilmoittautuneet opiskelijat kartoittivat turvapaikanhakijoiden osaamisen monessa vastaanottokeskuksessa. Niin syntyi Startup Refugees, yli 500 yrityksen ja yhteisön verkosto, jonka ansiosta jo tuhat turvapaikanhakijaa on haastateltu, yli 700 on tehnyt töitä tai opiskellut ja yli 20 uutta yritystä on syntynyt tai syntymässä.

Startup Refugees on ollut menestys, mutta niin on ollut moni muukin asia, jossa Elisellä, oman luonnehdintansa mukaan ”oululaismuijalla”, on ollut näppinsä pelissä.

”Vain viime viikolla työllistyi kahdeksan ihmistä ja 19 oli työhaastattelussa. Ja nimenomaan sellaisille aloille, joille ei Suomesta löydy tekijöitä: etnisiin ravintoloihin, turkistarhoille ja vaikkapa maaseudun muuttotappiokuntien pientiloille kausityöläisiksi”, Elise sanoo kitschein neonvalokyltein ja jumalkuvin sisustetussa tuotantoyhtiössä Helsingin Punavuoressa.

Startup Refugees on ollut menestys, mutta niin on ollut moni muukin asia, jossa Elisellä, oman luonnehdintansa mukaan ”oululaismuijalla”, on ollut näppinsä pelissä. Aloitettuaan toimitusjohtajan pestinsä kaksi vuotta sitten Elise on luonut Rikun ja Tunnan kahdestaan pyörittämästä nyrkkipajasta 10 henkeä työllistävän monimediayrityksen, joka tekee tänä vuonna radio-ohjelmia, tietokirjan ja neljä tv-tuotantoa –muun muassa ruoka-aiheisen viihdeohjelman MadCook Show´n.

 

Elise on myös ollut mukana voittamassa viittä Kultaista Venlaa ja Formaatti-Finlandiaa, perustanut Pohjoismaiden suurimman tubettajatapahtuman TubeConin ja tullut rankatuksi Kauppalehti Option vertaistutkimuksessa sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon. Lisäksi Elise, Riku ja Tunna valittiin viime vuonna vuoden rohkeimmiksi yrittäjiksi.

Elise on tullut rankatuksi Kauppalehti Option vertaistutkimuksessa sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon.

Elise haluaa käyttää mahdollisuuksiaan toimintaan, josta muutkin hyötyvät. Periaatteensa hän on perinyt jo edesmenneiltä vanhemmiltaan, jotka pyörittivät ravintolalaitteita maahantuovaa pienyritystä Oulussa.

”Lama-aikana he myönsivät vaikeuksiin joutuneille asiakkaillensa maksuaikaa ja tukivat nuoria yrittäjiä. He antoivat esimerkin, ettei maailmaa tarvitse pelätä, kun jokainen meistä luo hyvää pieninkin resurssein. ”

 

Elise alkoi Rikun ja Tunnan pyynnöstä tuottaa Docventuresia vuonna 2012. Hän huomasi nopeasti, että ohjelman yleisö jakoi hänen kanssaan ajatuksen yhteisen hyvän tekemisen tärkeydestä. Docventuresista tuli yli 400 000 hengen yleisöjä vetänyt menestysformaatti, jonka ympärille intohimoiset katsojat perustivat yli sata leffakerhoa.

Samalla siitä syntyi omintakeinen yhteiskunnallisen aktivismin näyttämö. Elise, Riku ja Tunna osallistivat ihmisiä sosiaalisen median kautta kieli poskessa. He saivat sadat ihmiset esimerkiksi luovuttamaan verta tai ryhtymään ystäväksi yksinäisille – sen jälkeen, kun ohjelmassa oli ensin näytetty aiheisiin liittyviä dokumenttielokuvia.

Docventuresista tuli yli 400 000 hengen yleisöjä vetänyt menestysformaatti, jonka ympärille intohimoiset katsojat perustivat yli sata leffakerhoa.

Kun Docventuresin luontojaksossa haastateltavana ollut ympäristöaktivisti Leo Stranius haastoi Rikun kuukaudeksi kasvisruokavaliolle lihansyönnistä aiheutuvien ilmastopäästöjen takia, katsojat ehdottivat, että siihen ryhdyttäisiin yhdessä. Pienellä brändäämisellä syntyi Lihaton lokakuu -liike, johon osallistui 30 000 ihmistä. Docventures oli viikosta toiseen kaikkien huulilla, vaikka markkinointibudjetti oli pieni.

”Olisi ollut tyhmää olla tarjoamatta dokumenteista saadun tiedon pohjalta toimintaa, kun ihmiset olivat niin mukana”, Elise toteaa nyt.

Hänen mukaansa kuluttajien kuunteleminen ja osallistaminen kannattaa. Ihmiset haluavat käyttää tuotteita ja palveluita, jotka vastaavat heidän arvomaailmaansa. Se oli tärkeä tulos myös tieteellisessä artikkelissa, jonka Elise kirjoitti Helsingin yliopistossa yritysten yhteiskuntavastuusta professori Vesa Kanniaisen kanssa.

 

Alunperin Elisestä pitikin tulla tutkija, ei mediavaikuttajaa. Kansantaloustieteen opiskelijan erikoisalaa oli peliteoria, sovelletun matematiikan osa-alue, jossa tarkastellaan ihanteellisen toimintatavan valintaa silloin, kun vaihtoehtojen hyödyt ja haitat riippuvat muiden valinnoista.

”Se on matematiikkaa, jossa ei ole numeroita vaan pelkkiä symboleita”, Elise selittää.

”Olin supernörtti.”

”Tajusin, että olin aina unelmoinut dokumenttielokuvien tekemisestä. En vain ollut uskaltanut ajatella, että minusta olisi siihen, sillä en ollut minkään taidekoulun kasvatti.”

Sitten sattuma puuttui peliin, ja raskaustesti näytti yllättäen plussaa. 25-vuotiaasta Elisestä ja hänen nuoruuden poikaystävästään, nykyisestä avomiehestään, tuli vanhempia. Äitiyslomalla Elise tajusi, ettei väitöskirjatutkimus houkuttele häntä palaamaan takaisin. Hän alkoi miettiä, mikä olisi tarpeeksi hyvä syy palata työelämään.

”Tajusin, että olin aina unelmoinut dokumenttielokuvien tekemisestä. En vain ollut uskaltanut ajatella, että minusta olisi siihen, sillä en ollut minkään taidekoulun kasvatti.”

Elise ryhtyi opiskelemaan elokuva- ja videotuotantoa helsinkiläisessä Metropolia- ammattikorkeakoulussa.

 

Opinnot olivat vielä kesken vuonna 2011, kun hän sai töitä elokuvatuotantoyhtiöstä Berliinissä ja päätyi kuvaamaan dokumenttielokuvaa Itä-Saksan salaisen poliisin Stasin entisistä virkamiehistä, jotka eivät olleet vielä 80-vuotiainakaan luopuneet palvelemasta DDR:ää.

”He kokoontuivat hylätyissä, berliiniläisissä bunkkereissa, pukeutuivat vanhoihin armeijan univormuihin ja käyttivät naftaliinistä kaivettuja kuuntelulaitteita”, Elise muistelee.

”Kaikki me pystymme pahaan. Siksi onkin niin tärkeää valita joka päivä ne inhimilliset, oikeat teot.”

Harmittomalta vaikuttavat papparaiset olivat entisiä rajavartijoita, jotka olivat ampuneet ihmisiä muurille ja Stasin viestintäosaston jäseniä, jotka olivat salakuunnelleet perheenjäseniään. ”He olivat tehneet pahoja tekoja, mutta luulivat ylläpitäneensä maailmanrauhaa.”

Elise dokumentoi heitä tanskalaisen ohjaajan Signe Astrupin kanssa tuomitsematta, sillä ymmärsi miesten takertuneen vanhaan propagandaan pystyäkseen elämään tekojensa kanssa. Hän tiesi myös, että olisi itsekin voinut päätyä moraalisesti kaidalle polulle samoissa olosuhteissa. ”Kaikki me pystymme pahaan”, Elise sanoo. ”Siksi onkin niin tärkeää valita joka päivä ne inhimilliset, oikeat teot.”

 

”En pysty tähän”, Elise ajatteli. Hän seisoi Euroopan yleisradioyhtiöiden pomojen ja muun kansainvälisen kulttuuriväen edessä, kun hänen itseluottamuksensa katosi savuna ilmaan.

Elise oli kutsuttu Amsterdamiin kertomaan Docventuresin huikeasta menestyksestä, mutta yhtäkkiä koko hyvin valmisteltu puhe alkoi tuntua mitättömän surkealta.

”Olin tullut paikalle varmana siitä, että mulla on ihan hyvät läpät ja hienoja uutisia kerrottavanani, mutta kun sain mikrofonin käteeni, kaikki aiemmin mietitty vain valahti lattialle”, Elise kuvailee.

Esityksen ajalta ei ole muistikuvia.

Eliseä jännittää puhua paniikkihäiriöstään, eikä hän olisi vielä puoli vuotta sitten ollutkaan siihen valmis.

”Kuulin sydämeni äänen salin kajareista ja oksennus nousi kurkkuun. Kalvoni alkoivat näyttää säälittäviltä räpellyksiltä. Sitten aloitin esityksen rallienglannillani. Jolkotin esityksen läpi ja häivyin paikalta”, Elise muistelee.

Häntä jännittää puhua paniikkihäiriöstään, eikä hän olisi vielä puoli vuotta sitten ollutkaan siihen valmis. Nyt hän on päättänyt tehdä sen nujertaakseen pelkonsa – ja auttaakseen muita.

”Olen ollut paniikkihäiriöni kanssa niin kamalissa tilanteissa, että punastun pelkästään ajatellessani niitä”, Elise sanoo ja hymyilee. Hän on kuitenkin huomannut, että häpeä helpottaa, kun siitä puhuu ääneen.

”Olen ollut paniikkihäiriöni kanssa niin kamalissa tilanteissa, että punastun pelkästään ajatellessani niitä.”

Amsterdamin katastrofista on nyt muutama vuosi, ja Elisellä on puhujakeikkoja enemmän kuin koskaan. Mutta jos hänen korvissaan alkaa kohista paniikkikohtauksen merkiksi, apuna on lääkärin määräämä reseptilääke. Pilleri auttaa musertavaan hallinnan menettämisen tunteeseen niin tehokkaasti, ettei sitä aina tarvitse edes ottaa.

 

Elise meni lääkärille vuosi sitten, kun hän huomasi alkaneensa karttaa esiintymisiä paniikkikohtausten takia. Psykiatri kertoi Eliselle, että moni, joka joutuu työssään olemaan huomion kohteena vain hetkittäinkin, kärsii samasta vaivasta. ”Hän sanoi, että normaalin elämän kannalta on parempi vaihtoehto vetää joskus nappi naamaan, kuin saada paniikkikohtaus tai pelätä sitä.”

Lääkärin tapaamisen jälkeen Elise muisti myös 12-vuotiaana kohtauksiin apukeinoksi keksimänsä aseen: huumorin.

”Silloin kun ahdistaa, raivaan itselleni turvallisen tilan sanomalla jotain hölmöä ja saamalla ihmiset nauramaan kanssani.”

Juttu on julkaistu alunperin maaliskuun 2017 Gloriassa. Sen painoonmenon jälkeen Elise lahjoitti kaikki Tubeconin osakkeensa suomalaisten tubettajien perustamalle yhdistykselle.

Kuka?

Elise Pietarila, 36. Tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin toimitusjohtaja.

Voittanut eri työryhmissä viisi Kultaista Venlaa ja Formaatti-Finlandian.

Perustanut TubeConin, Pohjoismaiden suurimman tubettajatapahtuman. Työskennellyt myös assistenttina YK:n kehitysohjelmassa Asuu Helsingissä 10- ja 6-vuotiaiden lastensa ja avomiehensä kanssa.

Harrastaa avantouintia, tanssia, elokuvia, lukemista ja voimailua Kisahallilla.

 

 

Näin johdan

1. Esimerkin kautta. En usko päältähuutelijoihin tai ylätason viisastelijoihin vaan tekijäjohtajiin. Suomi on niin hierarkiaton ja tasa-arvoinen yhteiskunta, ettei johtajilla ole täällä erityistä statusta.

2. Eläytyen. Ajattelen töissä usein muiden ihmisten näkökulmia – esimerkiksi sitä, mitkä asiat tuntuvat muiden mielestä vaikeilta tai tärkeiltä. Nuorten duunareiden kanssa työskennellessäni muistelen, miltä itsestäni tuntui olla ensimmäistä kertaa ns. aikuisten töissä.

3. Avoimesti. Annan palautetta, puutun, puhun ajatuksiani ääneen ja yritän olla patoamatta havaintojani, jotta niistä tulisi osa työn virtaa, jossa yhdessä lillutaan. Arvostan tätä myös muissa.

4. Vanhan koulukunnan vastuullinen yrittäjyys on tyylikästä! Pienyrittäjävanhemmiltani olen oppinut, että itsensä ja muiden työllistäminen on parasta, mitä lähiympäristölle voi tehdä.

5. Luottaen. ”Asiat järjestyvät” on ehkä eniten ääneen ajattelemani lause. Luottamus maailmaan ja ihmisiin, varsinkin niihin läheisimpiin, tekee kaikesta niin paljon selvempää.

Henrika Paulig oppi tyylitajunsa vanhemmiltaan. Hän hamstraa kashmir-neuleita ja tietää, että hyvä asu voi pelastaa päivän.

Kun Henrika Paulig oli lapsi, hän rakasti katsella juhliin valmistautuvaa äitiään. Erityisesti mieleen jäivät lentoemäntänä työskennelleen Marianne-äidin punatut huulet, föönatut hiukset ja hajuvesi, joka oli runsas ja syvä. Mahdollisesti Chanelia.

”Sain olla makutuomarina ja valita asun äidin kanssa. Ne olivat tärkeitä hetkiä”, Henrika sanoo.

Äiti painotti, että lentokoneeseen pitää pukeutua kauniisti: koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu tai kuka tulee vastaan, kun lähdetään seikkailuun.

Äiti opetti kuopukselleen tyyliasioita muutenkin. Hän korosti ajattomuutta ja laatua sekä korosti, että vaatteita piti huoltaa eikä silittämistä saanut unohtaa.

Lisäksi äiti painotti, että lentokoneeseen pitää pukeutua kauniisti: koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu tai kuka tulee vastaan, kun lähdetään seikkailuun.

”Äidin sängyn vieressä oli lehtiä, esimerkiksi Elle tai Damernas Värld, joista katselimme kuvia ja keskustelimme asuista.”

Tapa on säilynyt. Henrika viettää yhä äitinsä kanssa iltoja, jolloin he kokeilevat äidin vaatteita ja suunnittelevat kokonaisuuksia. Samalla äiti kertoo tarinoita esimerkiksi hameesta, joka päällään hän matkusti Kiinaan 1960-luvulla tai laukusta, jonka hän osti New Yorkista, kun Henrika oli pieni.

”Vaatekaappi on täynnä tarinoita ja tärkeitä ihmisiä.”

Henrika toivoo, että olisi perinyt äitinsä rohkeuden pukeutujana. Äiti käyttää näyttäviä, isoja koruja eikä pelkää kääntää katseita astuessaan huoneeseen.

”On ihmeellistä, kuinka hyvä asu pelastaa huononkin päivän.”

”Ihailen sitä, että äiti panostaa vaatteisiin ja koruihin, vaikka olisi kotona. Kauneudesta pitää nauttia päivittäin, ei säästellä sitä pelkästään juhliin.”

Äidin esimerkki näkyy myös siinä, että Henrika on löytänyt tyylinsä. Toimiva kokonaisuus tarkoittaa ennen kaikkea oloa, jonka vaatteet saavat aikaan.

”On ihmeellistä, kuinka hyvä asu pelastaa huononkin päivän.”

Kiitos tyylitajusta kuuluu myös isälle, joka opetti Henrikalle yksityiskohtien tärkeyden. Isän intohimo olivat vanhat autot, joita hän kunnosti.

Henrika muistaa lapsuudestaan hetkiä, kun isä kertoi autonsa historiasta ja pyysi kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin kuten nahan tuoksuun, vaihdekepin nuppiin ja ratin muotoon.

”Ja vaikka isä väittäisi muuta, vaatteet kiinnostavat häntäkin. Hän on oikea tyylitaituri.”

Kuvaile tyyliäsi.

Klassinen, rento, naisellinen ja chic. Minulla on jo vuosia ollut pukeutumisessani tietty perusta eli käytän usein pillifarkkuja, kauluspaitoja ja kašmir-neuleita. Lisään leikkisyyttä ja ajankohtaisuutta koruilla, huiveilla ja laukuilla. Kun herään aamuisin, tunnustelen, mikä on päivän fiilis ja pukeudun sen mukaan.

Seuraatko trendejä?

Trendien seuraaminen on osa työtäni, mutta kun kyse on omasta vaatekaapistani, niin en seuraa. Kaapissani on paljon sellaista, joka toimii kaudesta toiseen. En tarvitse esimerkiksi enempää laukkuja. Minulla on niitä loppuelämäkseni.

Mistä teet parhaat löytösi?

Tara Jarmon on loistava, jos etsin jotain juhlaan. Rakastan heidän vaatteidensa ranskalaista naisellisuutta, kellohelmoja ja taskullisia hameita. Malene Birger on pettämätön, jos tarvitsen rentoja viikonloppuasuja. Parhaat löytöni teen silloin, kun en etsi mitään.

 

Mistä asusteesta et luopuisi?

Skultuna-rannekorustani, jonka sain poikaystävältäni ensimmäisten treffiemme jälkeen. Hänellä on samanlainen. Koru on aina kädessäni. Lisäksi isäni suunnittelema kahvipapuriipus on rakas.

Mitä vaatteita hamstraat?

Vaaleanharmaita kašmir-neuleita. Niitä on tälläkin hetkellä kaapissani viisi. Olen vilukissa ja neule on lämmin. Lisäksi se sopii aina niin farkkujen kuin hameidenkin kanssa.

Vaikuttaako työ pukeutumiseesi?

Kyllä, koska päiväni ovat vaihtelevia. Työssäni vastaan muun muassa brändistä, markkinoinnista sekä kahviloiden sisustuksesta, tunnelmasta ja laadusta. Saman asun pitää siis toimia rakennustyömaalla ja asiakaspalaverissa. Vaatteiden on kestettävä kulutusta, koska roudaan paljon. Jos istuisin vain tietokoneen ääressä, aivoni jumittuisivat. Käsissä pitää olla pölyä ja jalassa mieluiten buutsit. Olen iloinen siitä, että tyylini voi olla töissä rento.

Mistä vaatteesta haaveilet?

Täydellisestä, laadukkaasta kauluspaidasta, joka pysyisi käytössä ryhdikkäänä. En ole vielä löytänyt sellaista monista yrityksistäni huolimatta.

Mitkä ovat luottovaatteesi juhlaan?

Silkkitoppi tai -paita ja hame, joka on tilaisuuden mukaan joko kellohelmainen tai pilli. Korkeakorkoiset kengät eivät ole minua varten. Samat korut toimivat arjessa ja juhlassa, vain korvakorut ovat vähän isommat.

Mitä et ikinä pukisi päällesi?

Jakkupukua. Se on liian jäykkä eikä sovi persoonalleni.

Minkä ilmiön toivot palaavan muotiin?

Ihailen 1950- ja 1960-lukujen tyyliä, Audrey Hepburnin ja Jackie Kennedyn kaltaisia naisia. He todella löysivät värimaailman ja tyylin, joka sopi heidän vartalolleen ja persoonalleen.

Mitä ostosta kadut?

Minulla on oudot jalat. Kenkäkaupassa ne ovat aina kokoa 38, mutta kun pääsen kotiin, ne ovat kasvaneet eli ostan lähes aina liian pienet kengät. Kaapissani on pareja, joita en voi käyttää, mutta joista en pysty luopumaan. Ne ovat liian kauniita.

Juttu on alun perin ilmestynyt huhtikuun 2017 Gloriassa.

 

Kuka?

Henrika Paulig, 31.

Robert’s Coffeen luova johtaja, koulutukseltaan psykologi.

Perhe: Avomies Nicklas, äiti Marianne, isä Robert, isoveli Carl-Gustav ja mäyräkoirat Miloue, Maurice ja Moët.

Lempituoksu: Guccin Rush, jota olen käyttänyt vuosituhannen vaihteesta

Lempiauto: Fiat 500. Nyt ajan katumaasturia, jotta saan kuljetettua tavaraa kahviloihin.

Robert´s Coffeen 30-vuotisen taipaleen kunniaksi tehty Nautinnollisen elämän käsikirja ilmestyi maaliskuussa. Se sisältää 30 vinkkiä, miten elää nautiskelijan tavoin.

 

Laulaja Sanni Kurkisuo, 23, murehtii jo nyt ajan nopeaa kulumista.

 

A Aurinko. Huomaan auringonpuutteen varsinkin syksyisin. Se vaikuttaa fiilikseeni, kahvia alkaa taas kulua enemmän. Vedän d-vitamiinia ja muistelen Australiaa, jonne tein puolentoista kuukauden reppureissun pari vuotta sitten. Pelkäsin, että peppuni palaa.

B Barbi. Nykyaikana kaikkialta halutaan eliminoida pienetkin virheet. Erityisesti tämä näkyy somessa, jossa barbius ja filtteröinti ovat vitsaus. Haluan esimerkilläni vaikuttaa siihen, että aina ei tarvitse olla täydellinen. Julkaisen Snapchatissa videoita, joissa röllötän menemään. Se on vapauttavaa. Varsinkin naisia määritellään yhä voimakkaasti ulkonäön perusteella.

C Cupsolo. Käytän kahvimasiinaa päivittäin. Kesän festareilla join mieluummin limpparia, mutta nyt huomaan, että kahvia kuluu taas vanhaan malliin. Aamuisin tarvitsen pari kuppia.

”Varsinkin naisia määritellään yhä voimakkaasti ulkonäön perusteella.”

D Darude. Toivon, että Darudelta tulee taas pian uusi, mieletön biisi. Sandstorm oli mahtava. Kuuntelin nuorempana myös The Rasmusta ja Apulantaa. Sanni 8–12 vuotta oli kova fani.

E Essi. Kolme vuotta vanhempi siskoni, maailman ihanin rakkaustyyppi. Uusimmalla levylläni on kappale Trampoliini, joka kertoo Essistä ja minusta. Usein Essi aavistaa, mitä ajattelen, ennen kuin olen itsekään varma. Hän näkee suojamuurieni taakse, mutta ei koskaan tuputa näkemyksiään. Essi on viisas.

F Family. Minulle perhe tarkoittaa myös läheisimpiä ystäviäni ja bändini jätkiä. Mitä enemmän ympärilläni tapahtuu, sitä tärkeämmäksi tukiverkostoni muodostuu. Kun jalkani meni syksyllä poikki, minua kuskattiin tapaamisiin ja puolestani käytiin kaupassa. Oli liikuttavaa, kuinka läheiseni välittivät.

G Gmail. Paukkuu koko ajan. Aina, kun avaan sähköpostini, siellä odottaa kymmenen uutta viestiä. Tykkään vastata meileihin. Se on ihanan mekaanista verrattuna luomiseen.

H Homo. Olin lukiossa, kun Ajankohtaisessa kakkosessa käytiin homokeskustelu. Katsoimme lähetyksen äidinkielentunnilla. Muistan, kuinka fiiliksissä olin, kun asiasta alettiin puhua. Tuntuu, että homous ei ole enää niin suuri tabu kuin vaikka viisi vuotta sitten. Se on loistavaa

I Inhimillisyys. Tässä epävarmuutta kylvävässä Kardashian-maailmassa näkee paljon aitouden ja herkkyyden peittämistä. Se on sääli. Ihminen, joka uskaltaa näyttää itsensä kokonaan kaikkine inhimillisine virheineen, on rohkea ja kaunis.

”Tuntuu, että homous ei ole enää niin suuri tabu kuin vaikka viisi vuotta sitten. Se on loistavaa.”

J Jari Sarasvuo. Olen iloinen, että voin kutsua Jaria ystäväkseni. Hän on yksi mielenkiintoisimmista ja mageimmista tyypeistä, joita olen Suomessa tavannut. Hän on epävirallinen mental coachini. Viimeksi puhuimme puhelimessa eilen.

K Kanasalaatti. Otan lähes aina lounaaksi. Iisi ratkaisu ja helppo lähestyttävä, harvoin saa huonoa.

L Lepo. Olen aina elänyt nuorena jaksaa -meiningillä ja ajatellut, että rajani eivät tule vastaan. Kun jalkani meni poikki, olin pakotettu lepäämään. Tämä oli käänteentekevää. Huomasin paremman fiiliksen kaikessa, vaikka aluksi paikallaan olo tuntui vanhanaikaiselta. Nyt pidän itsestäni parempaa huolta. Yritän nukkua enemmän ja olla kehoni puolella

M Mojito. Olen ollut viime kuukausina todellinen streittari. Välillä muutama mojito tekee kuitenkin hyvää. On vapauttavaa ottaa kaulapanta kokonaan pois ja antaa olla. Kohtuus kaikessa on äitini viisas opetus.

N Nainen. Olen fiiliksissä, kuinka girlpower nousee koko ajan voimakkaammin esiin. Nykyään naiset painavat ympäri kainalokarvoissa, ajavat päänsä kaljuksi tai värjäävät hiuksensa miten haluavat. Naisilla on käynnissä hyvä, sukupuolesta riippumaton draivi.

O Opetus. Luulen, että lähes jokaisessa vastoinkäymisessä piilee opetus. Harmittaa, kun joillekin vastoinkäyminen on pelkkää valittamista ja negatiivisen energian lisäämistä. Yritän itse aina miettiä, mitä voin oppia tilanteesta enkä vain pyöriä syväjäässä.

P Paljas. Ihmiset yrittävät usein peittää paljauttaan. Keskitymme siihen, että elämä näyttää virheettömältä ulospäin. Titteleiden, saavutusten ja merkkivaatteiden alla olemme kuitenkin kaikki samalla tavalla auki. Biisinkirjoittajana en enää pelkää paljaana olemista.

Yritän itse aina miettiä, mitä voin oppia tilanteesta enkä vain pyöriä syväjäässä.

Q Quasimodo. Minulta on kysytty, mikä on seksikkyyden määritelmä tai miltä unelmakumppanini näyttää. Nämä ovat turhia kysymyksiä, koska minulla ei ole ihanteita. Olen aina ollut se, joka ihastuu mielenkiintoiseen tyyppiin, jolla on särmää ja kulmaa. Viehätysvoima ei ole kiinni ulkonäöstä.

R Reissu.Olen lähes koko ajan tien päällä. Tämä sopii minulle, sillä olen tottunut liikkumaan. Kun muutin Helsinkiin kuusitoistavuotiaana, vedin siksakkia eri kämppien välillä. En jää mihinkään jumiin liian pitkäksi aikaa. Kotini on tilanteesta riippuen keikkabussi tai hotellihuone.

S Sanni. Levyni, jonka kunniaksi otin tatuoinnin, vaikka pelkään piikkejä.

T Tanssi.Ihailen ihmisiä, jotka osaavat käyttää kehoaan ja tanssia. Minä vain meuhkaan. Kehoni liikkeiden motoriikka on välttävä.

U Uskonto. Olen huolissani, kuinka paljon uskonnon nimissä tehdään hirveyksiä. Kyse on kuitenkin pitkälti käsitteiden määrittelemisestä. Uskonnon harjoittamisessa arvotetaan liian usein yksilön egoa ohi aidon tarkoitusperän, joka on tulkintani mukaan rakkaus.

V Vanhuus. En ole vielä vanha, mutta sanon jo nyt, että aika kuluu koko ajan nopeammin ja nopeammin. Söpö-kappaleessani laulan, että juhannus tuli ja joulu meni, pussailla pitäis, mutta en ehi. Se on juuri näin.

En ole vielä vanha, mutta sanon jo nyt, että aika kuluu koko ajan nopeammin ja nopeammin.

W Wolt. Tilaaminen on helppoa ja nopeaa. Tällä hetkellä tykkään vegejutuista. Lisäksi pitsat ja pastat toimivat aina. Kuuntelen kehoani ja syön sitä, mikä tuntuu kullakin hetkellä parhaalta. Teen ruokaa todella harvoin.

X Xylitol. Kun menen keikalle, pesen sitä ennen hampaat. Se on rituaalini.

Y Ymmärrys. Varsinkaan somemaailmassa ei edes pyritä ymmärtämään toisten näkökantoja. Kaikille on tärkeää saada vain oma mielipide läpi. Toisia pitäisi kuunnella enemmän. Tämä olisi huomattavasti konfliktittomampaa toimintaa.

Z Zalando. Tilaan mielelläni netistä vaatteita, ja Zalando on yksi parhaista. Ihailen Instagramissa monia pukeutujia, kuten Baddie Winkleä, joka on lähes 90-vuotias mummo. Hänellä on sairaan upea tyyli. Myös Cara Delevingne on ihana. Olen hullaantunut häneen. Omalla pukeutumisellani haluan viestittää, että on ok olla sellainen kuin on.

Toisia pitäisi kuunnella enemmän. Tämä olisi huomattavasti konfliktittomampaa toimintaa.

Å Åå se kun oot. Sinkkuni. Suomenkielen sanoilla on hauskaa kikkailla. Siksi rakastan tekstittämistä. Olen myös äikkäfriikki, joka pitää kieliopista. Voi olla, että joskus minusta tulee vielä äidinkielenopettaja.

Ä Ärräpää. Suomalaiset ovat kiroilleet kautta aikojen. Suomi-filmeissäkin kuuluu perkelettä. Kun tein Että mitähän vittua -biisini, oli huvittavaa huomata, että yhtäkkiä olikin hurjaa, kun nainen kiroilee. Eihän siihen olisi voinut laittaa, että mitähän kummaa.

Ö Örinä. En ole koskaan osannut öristä oikeaoppisesti. Ihailen rokkikukkoja, jotka hanskaavat taidon ilman, että heidän äänihuulensa tuhoutuvat.

Sanni Kurkisuo, 23. Laulaja-lauluntekijä, joka on palkittu kolmella Emma-patsaalla.

Julkaissut kolme levyä,

Asuu Helsingissä.

 

 

Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professori ja näyttelijä Elina Knihtilä, 45, ei enää häpeä puhua tasa-arvoasioista.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa 1990-luvulla, tunsin, että sukupuoleni takia en päässyt samalle viivalle miespuolisten opiskelukavereideni kanssa. Tunsin, että minua kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti. Minusta tuli hyvin vihainen ja mustavalkoinen feministi.

Kun valmistuin, tasa-arvovaateeni alkoivat kuitenkin hävettää. Syynä oli pelko: pelkäsin leimautuvani hankalaksi ja huumorintajuttomaksi ihmiseksi, jolle kukaan ei halua tarjota töitä. Lopetin tasa-arvosta puhumisen moneksi vuodeksi.

2000-luvun alussa luin Anna Kortelaisen kirjan Levoton nainen, joka käsitteli hysterian kulttuurihistoriaa. Kirjassa kerrottiin, kuinka viisaat herrat tohtorit keksivät, että naiset ovat arvaamattoman oikukkaita silloin, kun mystinen kohtu eli latinaksi hystera lähtee liikkeelle heidän kehossaan. Muun muassa Ellen Edelfelt leimattiin tällä keksityllä sairaudella.

”Pelkäsin leimautuvani hankalaksi ja huumorintajuttomaksi ihmiseksi, jolle kukaan ei halua tarjota töitä.”

Nykyihmisen korviin hysterian oireet kuulostavat paniikkihäiriön tai ahdistushäiriön oireilta, enkä yhtään ihmettele, että Ellen Edelfeltiä on ahdistanut. Hän joutui alistumaan miehisen yhteiskunnan vaatimuksille. Tajusin, miten paljon sadassa vuodessa oli tehty työtä, ettei minun sukupolveni naisten tarvinnut kokea mitään vastaavaa.

Kirjan lukeminen palautti minulle ajatuksen, että taistelua ei saa lopettaa ja meidän kaikkien on jaksettava tehdä tasa-arvotyötä. Vanhemmiten olen kuitenkin omalla kohdallani ymmärtänyt, että parhaiten se onnistuu keskustelemalla, ei rintsikoita polttamalla.

Tekemistä on edelleenkin. Esimerkiksi fiktiossa maailmaa katsotaan edelleenkin lähinnä valkoisen heteromiehen näkökulmasta. Naispuoliset teatteriohjaajat ohjaavat isolle näyttämölle paljon harvemmin kuin miehet. Itselleni käänteentekevää oli tajuta, että minun on turha odottaa muiden kirjoittavan itselleni mieleisiä rooleja. Siksi aloimme tehdä  Pirjo Longan  ja Mari Perankosken kanssa omia sketsisarjoja, joissa olimme subjekteja emmekä objekteja.”

30-vuotispäiviensä kunniaksi Gloria kysyi inspiroivilta naisilta, mikä on heidän tärkein oppinsa elämässä. Kaikki haastattelut löydät huhtikuun 2017 numerosta.

Kun kiihkeästi tavoiteltu voitto ei tuntunut miltään, tankotanssin maailmanmestari Oona Kivelä, 33, oivalsi jotain tärkeää.

”Helmikuussa 2007 istuin lentokoneessa matkalla kohti New Yorkia. Olin harrastanut telinevoimistelua lapsesta saakka, ja olin menossa katsomaan Yhdysvaltoihin telinevoimistelukisoja. Silloin näin lentoyhtiön lehdessä jutun tankotanssista. Innostuin, ja perille päästyäni menin kokeilemaan sitä kuntoklubille Sohoon.

Tottumaton ihoni hankaantui tankoa vasten ja sattui helvetisti, mutta tunnin jälkeen päätin, että minusta tulee lajin huippu. Tein järkyttävän määrän töitä menestyäkseni.

Kun sitten seisoin Rio de Janeirossa palkintopallilla tankotanssin maailmanmestarina neljä vuotta myöhemmin, voitto ei tuntunutkaan miltään. Mietin, miksi minusta tuntuu niin kauhean tyhjältä, vaikka olin juuri saanut sen, mitä olin vuosia tavoitellut.

”Urheilusta oli tullut minulle addiktio, ja ystäväpiirini oli vähitellen jäänyt, kun olin mennyt niin syvälle treenaamiseen.”

Sitten tajusin: kukaan ei ollut iloitsemassa kanssani. Urheilusta oli tullut minulle addiktio, ja ystäväpiirini oli vähitellen jäänyt, kun olin mennyt niin syvälle treenaamiseen. En ollut jaksanut tavata ystäviäni, en edes soitella kenellekään.

Päätin, että minun on murtauduttava yksinäisyydestäni, opeteltava taas jakamaan asioitani. Vähensin treenin ja työn määrää. Kohtasin uusia ihmisiä, jotka inspiroivat minua ja tekivät minut iloiseksi. Monta vuotta elin sulkeutuneena itseeni, mutta nyt olen taas auki.”

30-vuotispäiviensä kunniaksi Gloria kysyi inspiroivilta naisilta, mikä on heidän tärkein oppinsa elämässä. Kaikki haastattelut löydät huhtikuun 2017 numerosta.