Elise valittiin viime vuonna Suomen uhkarohkeimmaksi yrittäjäksi yhtiökumppaneiden kanssa.
Elise valittiin viime vuonna Suomen uhkarohkeimmaksi yrittäjäksi yhtiökumppaneiden kanssa.

Toimitusjohtajan ja dokumentintekijän Elise Pietarilan toimintaa ohjaa pyrkimys heikompien auttamiseen. Paniikkihäiriönsä vuoksi hän tietää, millaista on itse olla haavoittuvainen.

Toissa syksynä tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin toimitusjohtaja Elise Pietarila, 36, söi aamupalaa yhtiökumppaniensa Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin kanssa ja luki uutisia Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista. Heitä oli moninkertainen määrä aiempiin vuosiin verrattuna, ja uusi tilanne herätti heissä pelkoa ja epävarmuutta.

Elisen yllätykseksi mikään virallinen taho ei toiminut turvapaikanhakijoiden yrittäjyyden puolesta, joten he itse päättivät kääriä hihansa ylös.

Aamukahvin äärellä kolmikko alkoi miettiä yhdessä työkavereidensa kanssa, miten turvapaikanhakijoita voisi auttaa parhaiten integroitumaan yhteiskuntaan – ja miten he itse voisivat samalla käsitellä suoraselkäisesti omaa pelkoaan.

”Oletus tuntui olevan, että turvapaikanhakijat sullotaan ihmissäiliöihin eikä heiltä itseltään odoteta mitään panosta. Maailmalla matkatessamme olimme kuitenkin törmänneet mitä mielikuvituksellisimpiin tapoihin ja taitoihin elättää itse itsensä. Arvelimme, että tulijoilla saattaisi olla jotain annettavaa.”

Elisen yllätykseksi mikään virallinen taho ei toiminut turvapaikanhakijoiden yrittäjyyden puolesta, joten he itse päättivät kääriä hihansa ylös.

 

Aluksi Elise, Riku ja Tunna kutsuivat koolle eri alojen yrittäjiä ja järjestöjä. Sitten he kehittivät yhdessä digitaalisen alustan, jonka avulla vapaaehtoisiksi ilmoittautuneet opiskelijat kartoittivat turvapaikanhakijoiden osaamisen monessa vastaanottokeskuksessa. Niin syntyi Startup Refugees, yli 500 yrityksen ja yhteisön verkosto, jonka ansiosta jo tuhat turvapaikanhakijaa on haastateltu, yli 700 on tehnyt töitä tai opiskellut ja yli 20 uutta yritystä on syntynyt tai syntymässä.

Startup Refugees on ollut menestys, mutta niin on ollut moni muukin asia, jossa Elisellä, oman luonnehdintansa mukaan ”oululaismuijalla”, on ollut näppinsä pelissä.

”Vain viime viikolla työllistyi kahdeksan ihmistä ja 19 oli työhaastattelussa. Ja nimenomaan sellaisille aloille, joille ei Suomesta löydy tekijöitä: etnisiin ravintoloihin, turkistarhoille ja vaikkapa maaseudun muuttotappiokuntien pientiloille kausityöläisiksi”, Elise sanoo kitschein neonvalokyltein ja jumalkuvin sisustetussa tuotantoyhtiössä Helsingin Punavuoressa.

Startup Refugees on ollut menestys, mutta niin on ollut moni muukin asia, jossa Elisellä, oman luonnehdintansa mukaan ”oululaismuijalla”, on ollut näppinsä pelissä. Aloitettuaan toimitusjohtajan pestinsä kaksi vuotta sitten Elise on luonut Rikun ja Tunnan kahdestaan pyörittämästä nyrkkipajasta 10 henkeä työllistävän monimediayrityksen, joka tekee tänä vuonna radio-ohjelmia, tietokirjan ja neljä tv-tuotantoa –muun muassa ruoka-aiheisen viihdeohjelman MadCook Show´n.

 

Elise on myös ollut mukana voittamassa viittä Kultaista Venlaa ja Formaatti-Finlandiaa, perustanut Pohjoismaiden suurimman tubettajatapahtuman TubeConin ja tullut rankatuksi Kauppalehti Option vertaistutkimuksessa sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon. Lisäksi Elise, Riku ja Tunna valittiin viime vuonna vuoden rohkeimmiksi yrittäjiksi.

Elise on tullut rankatuksi Kauppalehti Option vertaistutkimuksessa sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon.

Elise haluaa käyttää mahdollisuuksiaan toimintaan, josta muutkin hyötyvät. Periaatteensa hän on perinyt jo edesmenneiltä vanhemmiltaan, jotka pyörittivät ravintolalaitteita maahantuovaa pienyritystä Oulussa.

”Lama-aikana he myönsivät vaikeuksiin joutuneille asiakkaillensa maksuaikaa ja tukivat nuoria yrittäjiä. He antoivat esimerkin, ettei maailmaa tarvitse pelätä, kun jokainen meistä luo hyvää pieninkin resurssein. ”

 

Elise alkoi Rikun ja Tunnan pyynnöstä tuottaa Docventuresia vuonna 2012. Hän huomasi nopeasti, että ohjelman yleisö jakoi hänen kanssaan ajatuksen yhteisen hyvän tekemisen tärkeydestä. Docventuresista tuli yli 400 000 hengen yleisöjä vetänyt menestysformaatti, jonka ympärille intohimoiset katsojat perustivat yli sata leffakerhoa.

Samalla siitä syntyi omintakeinen yhteiskunnallisen aktivismin näyttämö. Elise, Riku ja Tunna osallistivat ihmisiä sosiaalisen median kautta kieli poskessa. He saivat sadat ihmiset esimerkiksi luovuttamaan verta tai ryhtymään ystäväksi yksinäisille – sen jälkeen, kun ohjelmassa oli ensin näytetty aiheisiin liittyviä dokumenttielokuvia.

Docventuresista tuli yli 400 000 hengen yleisöjä vetänyt menestysformaatti, jonka ympärille intohimoiset katsojat perustivat yli sata leffakerhoa.

Kun Docventuresin luontojaksossa haastateltavana ollut ympäristöaktivisti Leo Stranius haastoi Rikun kuukaudeksi kasvisruokavaliolle lihansyönnistä aiheutuvien ilmastopäästöjen takia, katsojat ehdottivat, että siihen ryhdyttäisiin yhdessä. Pienellä brändäämisellä syntyi Lihaton lokakuu -liike, johon osallistui 30 000 ihmistä. Docventures oli viikosta toiseen kaikkien huulilla, vaikka markkinointibudjetti oli pieni.

”Olisi ollut tyhmää olla tarjoamatta dokumenteista saadun tiedon pohjalta toimintaa, kun ihmiset olivat niin mukana”, Elise toteaa nyt.

Hänen mukaansa kuluttajien kuunteleminen ja osallistaminen kannattaa. Ihmiset haluavat käyttää tuotteita ja palveluita, jotka vastaavat heidän arvomaailmaansa. Se oli tärkeä tulos myös tieteellisessä artikkelissa, jonka Elise kirjoitti Helsingin yliopistossa yritysten yhteiskuntavastuusta professori Vesa Kanniaisen kanssa.

 

Alunperin Elisestä pitikin tulla tutkija, ei mediavaikuttajaa. Kansantaloustieteen opiskelijan erikoisalaa oli peliteoria, sovelletun matematiikan osa-alue, jossa tarkastellaan ihanteellisen toimintatavan valintaa silloin, kun vaihtoehtojen hyödyt ja haitat riippuvat muiden valinnoista.

”Se on matematiikkaa, jossa ei ole numeroita vaan pelkkiä symboleita”, Elise selittää.

”Olin supernörtti.”

”Tajusin, että olin aina unelmoinut dokumenttielokuvien tekemisestä. En vain ollut uskaltanut ajatella, että minusta olisi siihen, sillä en ollut minkään taidekoulun kasvatti.”

Sitten sattuma puuttui peliin, ja raskaustesti näytti yllättäen plussaa. 25-vuotiaasta Elisestä ja hänen nuoruuden poikaystävästään, nykyisestä avomiehestään, tuli vanhempia. Äitiyslomalla Elise tajusi, ettei väitöskirjatutkimus houkuttele häntä palaamaan takaisin. Hän alkoi miettiä, mikä olisi tarpeeksi hyvä syy palata työelämään.

”Tajusin, että olin aina unelmoinut dokumenttielokuvien tekemisestä. En vain ollut uskaltanut ajatella, että minusta olisi siihen, sillä en ollut minkään taidekoulun kasvatti.”

Elise ryhtyi opiskelemaan elokuva- ja videotuotantoa helsinkiläisessä Metropolia- ammattikorkeakoulussa.

 

Opinnot olivat vielä kesken vuonna 2011, kun hän sai töitä elokuvatuotantoyhtiöstä Berliinissä ja päätyi kuvaamaan dokumenttielokuvaa Itä-Saksan salaisen poliisin Stasin entisistä virkamiehistä, jotka eivät olleet vielä 80-vuotiainakaan luopuneet palvelemasta DDR:ää.

”He kokoontuivat hylätyissä, berliiniläisissä bunkkereissa, pukeutuivat vanhoihin armeijan univormuihin ja käyttivät naftaliinistä kaivettuja kuuntelulaitteita”, Elise muistelee.

”Kaikki me pystymme pahaan. Siksi onkin niin tärkeää valita joka päivä ne inhimilliset, oikeat teot.”

Harmittomalta vaikuttavat papparaiset olivat entisiä rajavartijoita, jotka olivat ampuneet ihmisiä muurille ja Stasin viestintäosaston jäseniä, jotka olivat salakuunnelleet perheenjäseniään. ”He olivat tehneet pahoja tekoja, mutta luulivat ylläpitäneensä maailmanrauhaa.”

Elise dokumentoi heitä tanskalaisen ohjaajan Signe Astrupin kanssa tuomitsematta, sillä ymmärsi miesten takertuneen vanhaan propagandaan pystyäkseen elämään tekojensa kanssa. Hän tiesi myös, että olisi itsekin voinut päätyä moraalisesti kaidalle polulle samoissa olosuhteissa. ”Kaikki me pystymme pahaan”, Elise sanoo. ”Siksi onkin niin tärkeää valita joka päivä ne inhimilliset, oikeat teot.”

 

”En pysty tähän”, Elise ajatteli. Hän seisoi Euroopan yleisradioyhtiöiden pomojen ja muun kansainvälisen kulttuuriväen edessä, kun hänen itseluottamuksensa katosi savuna ilmaan.

Elise oli kutsuttu Amsterdamiin kertomaan Docventuresin huikeasta menestyksestä, mutta yhtäkkiä koko hyvin valmisteltu puhe alkoi tuntua mitättömän surkealta.

”Olin tullut paikalle varmana siitä, että mulla on ihan hyvät läpät ja hienoja uutisia kerrottavanani, mutta kun sain mikrofonin käteeni, kaikki aiemmin mietitty vain valahti lattialle”, Elise kuvailee.

Esityksen ajalta ei ole muistikuvia.

Eliseä jännittää puhua paniikkihäiriöstään, eikä hän olisi vielä puoli vuotta sitten ollutkaan siihen valmis.

”Kuulin sydämeni äänen salin kajareista ja oksennus nousi kurkkuun. Kalvoni alkoivat näyttää säälittäviltä räpellyksiltä. Sitten aloitin esityksen rallienglannillani. Jolkotin esityksen läpi ja häivyin paikalta”, Elise muistelee.

Häntä jännittää puhua paniikkihäiriöstään, eikä hän olisi vielä puoli vuotta sitten ollutkaan siihen valmis. Nyt hän on päättänyt tehdä sen nujertaakseen pelkonsa – ja auttaakseen muita.

”Olen ollut paniikkihäiriöni kanssa niin kamalissa tilanteissa, että punastun pelkästään ajatellessani niitä”, Elise sanoo ja hymyilee. Hän on kuitenkin huomannut, että häpeä helpottaa, kun siitä puhuu ääneen.

”Olen ollut paniikkihäiriöni kanssa niin kamalissa tilanteissa, että punastun pelkästään ajatellessani niitä.”

Amsterdamin katastrofista on nyt muutama vuosi, ja Elisellä on puhujakeikkoja enemmän kuin koskaan. Mutta jos hänen korvissaan alkaa kohista paniikkikohtauksen merkiksi, apuna on lääkärin määräämä reseptilääke. Pilleri auttaa musertavaan hallinnan menettämisen tunteeseen niin tehokkaasti, ettei sitä aina tarvitse edes ottaa.

 

Elise meni lääkärille vuosi sitten, kun hän huomasi alkaneensa karttaa esiintymisiä paniikkikohtausten takia. Psykiatri kertoi Eliselle, että moni, joka joutuu työssään olemaan huomion kohteena vain hetkittäinkin, kärsii samasta vaivasta. ”Hän sanoi, että normaalin elämän kannalta on parempi vaihtoehto vetää joskus nappi naamaan, kuin saada paniikkikohtaus tai pelätä sitä.”

Lääkärin tapaamisen jälkeen Elise muisti myös 12-vuotiaana kohtauksiin apukeinoksi keksimänsä aseen: huumorin.

”Silloin kun ahdistaa, raivaan itselleni turvallisen tilan sanomalla jotain hölmöä ja saamalla ihmiset nauramaan kanssani.”

Juttu on julkaistu alunperin maaliskuun 2017 Gloriassa. Sen painoonmenon jälkeen Elise lahjoitti kaikki Tubeconin osakkeensa suomalaisten tubettajien perustamalle yhdistykselle.

Kuka?

Elise Pietarila, 36. Tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin toimitusjohtaja.

Voittanut eri työryhmissä viisi Kultaista Venlaa ja Formaatti-Finlandian.

Perustanut TubeConin, Pohjoismaiden suurimman tubettajatapahtuman. Työskennellyt myös assistenttina YK:n kehitysohjelmassa Asuu Helsingissä 10- ja 6-vuotiaiden lastensa ja avomiehensä kanssa.

Harrastaa avantouintia, tanssia, elokuvia, lukemista ja voimailua Kisahallilla.

 

 

Näin johdan

1. Esimerkin kautta. En usko päältähuutelijoihin tai ylätason viisastelijoihin vaan tekijäjohtajiin. Suomi on niin hierarkiaton ja tasa-arvoinen yhteiskunta, ettei johtajilla ole täällä erityistä statusta.

2. Eläytyen. Ajattelen töissä usein muiden ihmisten näkökulmia – esimerkiksi sitä, mitkä asiat tuntuvat muiden mielestä vaikeilta tai tärkeiltä. Nuorten duunareiden kanssa työskennellessäni muistelen, miltä itsestäni tuntui olla ensimmäistä kertaa ns. aikuisten töissä.

3. Avoimesti. Annan palautetta, puutun, puhun ajatuksiani ääneen ja yritän olla patoamatta havaintojani, jotta niistä tulisi osa työn virtaa, jossa yhdessä lillutaan. Arvostan tätä myös muissa.

4. Vanhan koulukunnan vastuullinen yrittäjyys on tyylikästä! Pienyrittäjävanhemmiltani olen oppinut, että itsensä ja muiden työllistäminen on parasta, mitä lähiympäristölle voi tehdä.

5. Luottaen. ”Asiat järjestyvät” on ehkä eniten ääneen ajattelemani lause. Luottamus maailmaan ja ihmisiin, varsinkin niihin läheisimpiin, tekee kaikesta niin paljon selvempää.

Katin kantapaikkoihin kuuluu Scarlett-viinibaari Pullman-hotellin 37. kerroksessa.
Katin kantapaikkoihin kuuluu Scarlett-viinibaari Pullman-hotellin 37. kerroksessa.
Työn vastapainoksi Kati kuntoilee joka päivä.
Työn vastapainoksi Kati kuntoilee joka päivä.

Thaimaalaisella autiorannalla Kati Häkkinen sai idean sinne sopivasta rantahotellista. Kovalla työllä syntyi huippusuosittu Aava Resort & Spa, ja mikkeliläinen Kati jäi maailmalle. ”Pidän itseäni menestyjänä, koska uskalsin lähteä toteuttamaan unelmaani.”

Hotelliyrittäjä Kati Häkkinen nauttii miljoonakaupunki Bangkokin vilinästä.

”Tykkään myös ajaa täällä autolla. Kaupungin sykkeessä ideatkin lentävät. Minulla on paljon uusia liikeideoita, joille etsin sijoittajia ja kumppaneita”, Kati, 37, sanoo.

Katilla on vahvaa näyttöä siitä, että hän pystyy toteuttamaan ideansa. Yhdeksän vuotta sitten hän oli reppureissulla Thaimaassa silloisen puolisonsa Atte Savisalon kanssa. Tuolloin pariskunta työskenteli Aten vanhempien omistamassa Savcorissa, teknologiayrityksessä, joka on Ballet Mikkelin takana. Kati oli Ballet Mikkelin johtaja, Atte financial controller.

Autiolla Khanomin rannalla pariskunta sai idean rantahotellista. Nyt samaisella rannalla seisoo heidän yhdessä omistamansa Aava Resort and Spa, joka on saanut monia kansainvälisiä palkintoja. Tuorein on marraskuussa 2016 myönnetty Aasian parhaan hotellin ja kylpylän HAPA (Hospitality Asia Platinum Awards) -palkinto.

Kati työskenteli vuosia ilman lomia ja palkkaa Aavan menestyksen eteen.

”Todellinen menestyksen mittari on se, että henkilökunnalla on hyvä olla ja se nauttii työstään”, Kati sanoo.

Kati työskenteli vuosia ilman lomia ja palkkaa Aavan menestyksen eteen. Yrityksen rakentaminen opetti hänelle paljon.

”Muutto Aasiaan ei sinänsä ollut vaikeaa, koska olen aina ollut valmis vastaanottamaan kaiken, mitä uusi kulttuuri tuo mukanaan. Äitiyslomia en ehtinyt pitää, ja esikoispoikani on nukkunut kantokopassa kokouksissa heti syntymästään lähtien.”

Nyt hotellissa on palkattu johtaja, ja Katin vastuulla on markkinointi ja PR-toiminta.

”Palkinnot tuntuvat toki hyviltä – etenkin, koska aluksi niin moni nauroi ideallemme.”

Menestyksen hinta

Ensimmäisen palkintonsa Aava sai kuusi vuotta avajaisten jälkeen.

”Ensimmäiset vuodet yrittäjänä eivät olleet helppoja. En silti kadu yhtään hetkeä enkä yhtään kyyneltä. Jaksoin aina uskoa ideaamme”, Kati sanoo.

Katille menestys merkitsee ennen kaikkea vapautta valita.

”Raha luo turvallisuutta. Moni ei tule ajatelleeksi, että ulkomailla asuva suomalainen joutuu maksamaan kalliin hinnan terveysvakuutuksista ja lasten koulumaksuista. Olen aika tarkka siitä, mihin käytän rahaa, mutta säästäjätyyppiä en ole koskaan ollut.”

”Pidän itseäni menestyjänä.”

Palkittu hotelli ei kuitenkaan edelleenkään ole omistajilleen rahasampo. Rahaa tarvitaan myös uusiin investointeihin, sillä Aava-hotelliperhe on laajenemassa.

”Tuplaamme Aavan kapasiteetin rakentamalla erillisen hotellin ja uusia korkean palvelutason villoja. Suunnitelmat ovat jo pitkällä”, Kati kertoo. Aava etsii parhaillaan siihen uskovia sijoittajia muun muassa suomalaisen joukkorahoituskumppanin kautta.

”Pidän itseäni menestyjänä. En kuitenkaan Aavan takia vaan siksi, että uskalsin lähteä toteuttamaan unelmaani. ”


Äitiys antaa voimaa

Vielä kymmenen vuotta sitten Kati ei ajatellut olevansa äitityyppiä. Lokakuinen ilta tv:n ääressä muutti mielen.

”Näin televisiossa vaippamainoksen ja purskahdin itkuun, kun näin vauvan.”

”Elämä on hyvää näin. Mies tulee vastaan, jos tulee.”

Vuonna 2009 syntyi Nino-poika ja kaksi vuotta sen jälkeen Aida-tytär. Lapset ovat eläneet koko ikänsä Thaimaassa, joten he puhuvat ja lukevat sujuvasti thain kieltä, jota he oppivat Khanomin kyläkoulussa. Muutto pääkaupunkiin oli tarpeen myös siksi, että lapset pääsisivät kansainväliseen kouluun.

Kati ja Atte erosivat neljä vuotta sitten.

”Eroon ei liity vihaa tai pettymystä. Olemme edelleen työkavereita ja ystäviä. Olimme yhdessä 17 vuotta, ja rakkaus vain kuoli”, Kati sanoo.

Kati ei etsi uutta kumppania.

”Elämä on hyvää näin. Mies tulee vastaan, jos tulee. Rimani on korkealla, ja miehen tulee ennen kaikkea saada minut nauramaan.”

Thaimaassa asuva Atte on läsnä lasten elämässä, ja perheessä on myös kolmas luottoaikuinen, heitä pienestä asti hoitanut kotiapulainen Mui.

”Mui on perheenjäsen, mutta minä olen äiti ja kasvatan lapseni. Minua ärsyttää se, että joku pitää minua huonona äitinä siksi, että minulla on palkattua kotiapua. Apulaisten ansiosta olen parempi äiti ja voin olla vapaa-ajalla täysipainoisesti lasten kanssa. ”

 

Ulkonäöllä on väliä

Thaimaassa naiset käyttävät paljon aikaa ja rahaa ulkonäöstään huolehtimiseen.

”Ulkonäköön panostaminen on kunnioitusta toisia kohtaan. Se on käyntikortti, johon muut kiinnittävät huomiota”, Kati toteaa.

Kuutisen vuotta sitten Kati löysi monipuolisen liikunnan, ja nykyään hän kuntoilee joka päivä. Thainyrkkeilyn lisäksi tärkeitä lajeja ovat jooga, pilates ja vaeltaminen vuorilla.

”Suomalaiset tunnistaa valitettavasti usein ulkoisesta olemuksesta. Mistä ihmeestä tulee ajatus, ettei tarvitse yhtään välittää siitä, miltä näyttää?”

”Suomalaiset tunnistaa valitettavasti usein ulkoisesta olemuksesta. Mistä ihmeestä tulee ajatus, ettei tarvitse yhtään välittää siitä, miltä näyttää? Ihan jokainen on varmasti paremmalla mielellä, jos peilistä katsoo tyyppi, johon on tyytyväinen. ”

Katin oma tyyli on klassinen.

”Teetän paljon jakkuja ja housupukuja räätälillä, käytän usein mekkoja tai farkkuja ja rakastan korkeita korkoja.”

Kati suosittelee tutustumaan thaimaalaisten suunnittelijoiden luomuksiin, joita myyvät Bangkokissa muun muassa ostoskeskukset Central Embassy ja Siam Discovery. Thaimaan korkean luksusveron vuoksi hän hankkii käsilaukkunsa Hong Kongista.

Koti on maailmalla

Vapaa-aikaa Katilla ei edelleenkään liiemmin ole, mutta Bangkok tarjoaa vapaa-ajan viettoon paremmat mahdollisuudet kuin entinen kotikylä Khanom.

”Bangkok on Aasian kulinarismin mekka. Suosikkiravintoloihini kuuluu tällä hetkellä esimerkiksi intialaista molekyylikeittiötä tarjoava Gaggan ja Nahm, jossa on vanhoja thairuokia brittikokokin uudistamina.”

Bangkokissa Katille on avautunut yhteys muihin suomalaisiin naisiin.

”Khanomissa en puhunut suomea muiden kuin lasteni kanssa. Perustin Bangkokiin FINWA-naisjärjestön, joka toimii naisten verkostona ja tekee hyväntekeväisyyttä. ”

Tulevaisuuden haaveena on löytää aikaa matkustamiselle.

Katin kunnianhimoisena tavoitteena on kerätä naisjärjestön kautta lahjoituksia sataan äitiyspakkaukseen, jotka lahjoitetaan yksinhuoltaja- ja hiv-positiivisille äideille yhteistyössä muun muassa Suomen Lähetysseuran avustushankkeiden mukana.

Tulevaisuuden haaveena on löytää aikaa matkustamiselle.

”Lähialueilla kuten Vietnamissa, Laosissa ja Hong Kongissa olen käynyt usein, mutta haluaisin lisäksi Eurooppaan ajamaan avoautolla Italiassa, musikaaleihin Lontoossa ja Pariisiin Champs Élysées’n tunnelmaan.”

Suomeen Kati ei kaipaa.

”Maailma on imaissut minut mukaansa.”

 

Kuka?

Kati Häkkinen, 37, hotelliyrittäjä Thaimaassa Khanomissa. Asuu Bangkokissa.

Toinen omistaja Aava Resort and Spa -hotellissa, perustajajäsen ja puheenjohtaja FINWA-naisjärjestössä.

Perhe: poika Nino, 8, ja tytär Aida, 6.

Parasta Bangkokissa: Miljoonakaupungin syke, vireys, vauhti, värit ja luksus sekoittuneina mukaansa imaisevaan kaaokseen.

Mauranen tekee  mielellään töitä miesten kanssa. "Naiset ovat varautuneempia", hän sanoo.
Mauranen tekee mielellään töitä miesten kanssa. "Naiset ovat varautuneempia", hän sanoo.

Näyttelijä Rea Mauranen ei ole koskaan halunnut päästä helpolla. Suurista iloista ja suruista on syntynyt taidetta ja unohtumattomia kokemuksia. ”Elämää ei pidä pihtailla”, hän sanoo.

Järvenselällä käy viima, mutta pyöreän pöydän ääressä on kotoisaa ja lämmintä. Rea Mauranen, 68, kattaa pöytään voileipiä, ranskalaisittain valmistettua kahvia, leikkeleitä ja lohta. Aviomies Pekka Nuru tulee puutarhahommista ja kertoo, että korvia kuumottaa.

”Puhutaanko täällä minusta?” Puhutaan. Ja paljon muustakin.

Ensin töistä, Maurasen pitkä-ikäisimmästä rakkaudesta.

 

Näyttelijän yli 40-vuotiseen uraan mahtuvat Jussi-patsaat elokuvista Tulipää ja Neitoperho. 70-luvun taistolaisvuosina hän työskenteli Kom-teatterissa ja myöhemmin Kalle Holmbergin johtamassa Helsingin Kaupunginteatterin ryhmässä. 90-luvulta lähtien Mauranen on ollut freelancer. Viimeksi hänet nähtiin tv-sarjoissa Presidentti ja Rakkautta vain.

Kalenteri on täynnä uuden teatterituotannon harjoituspäiviä, vaikka näyttelijän piti jäädä eläkkeelle jo vuosia sitten.

”Masennuin hirveästi, kun tajusin millaista elämä on eläkkeellä. Ei helvetti.”

”Masennuin hirveästi, kun tajusin millaista elämä on eläkkeellä. Ei helvetti. Tylsää. Kokeilin vähän aikaa oleskella vain, mutta sitten rupesi tulemaan duunia. Otin kaiken vastaan. Vanha heppa hirnahti ja lähti taas liikkeelle.”

Töihin Maurasta vetää luovan porukan seura. Yksin oleminen ahdistaa, mutta työyhteisö pitää hyvässä vireessä. Uuteen porukkaan solahtaminen on aina innostavaa.

”Ensin pitää kuulostella, keitä muut ovat. Miten näiden kanssa toimitaan? Porukkaan syntyy oma sisäinen huumori. Joutuu vähän tarkkailemaan toisia. Mitä se ajattelee? Kaikki ihmisethän peittelevät totuuksia. Minkähänlaisia petoja meistä paljastuisikaan, jos emme sitä tekisi?”

 

Uralle on osunut vain pari hankalaa tyyppiä. Sellaiset ovat jääneet huoletta taakse.

”Kaikenlaista tulee, mutta olen antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Se on paras tapa. Joku päästää mielestään hyvän vitsin, ja toinen on ihan kauhuissaan.”

Mauranen nauraa olevansa ”todellinen paskahuumorin ystävä”.

”Naisilla on niin paljon enemmän paineita ulkonäöstä ja hyväksymisestä.”

”Siksi tykkään tehdä töitä miesten kanssa. Naiset ovat varautuneempia, heidän välillään on enemmän kyräilyä. Naisilla on niin paljon enemmän paineita ulkonäöstä ja hyväksymisestä.”

Miesten kanssa työskentely on hänelle usein helpompaa kuin naisten.

”Miehet pääsevät kiertelemättä asiaan. Jos työskentelen miesten kanssa, otan tavallaan miehen paikan siinä joukossa. Naisten vahvuus on paljon parempi taito käsitellä tunteita. Siinä eivät ainakaan minun ikäpolveni kaikki miehet ole olleet yhtä taitavia.”

Pitkän linjan näyttelijä on seurannut elokuva- ja teatterialan ahdisteluskandaaleja mietteliäänä.

”Ketään ei saa käyttää seksuaalisesti hyväksi, ei naisia eikä miehiä. Jos minulle on joskus yritetty jotain sellaista, olen antanut kyllä aina takaisin. Annan tulla kamalaa tekstiä enkä antaudu uhriksi vaan nostan hirveän huudon. Mutta jotkut pelkäävät niin paljon, että jähmettyvät, pelkäävät menettävänsä työnsä. Tästä keskustelusta voi tulla vielä aika soppa.”

 

Kun Mauraselta kysyy hänen vahvan itsetuntonsa salaisuutta, vastaukseksi helähtää nauru.

”Kukaan ei rupea näyttelijäksi, jos ei ole mitään säröä sisällä. Silloin ei ole mitä antaa.”

Mauranen sai särön lapsuudessaan. Perheeseen kuului kolme tytärtä, isä oli menestyvä diplomi-insinööri ja äiti kotirouva. Ulkoisesti kaikki oli mallillaan, mutta vanhempien riidat pelottivat pientä Reaa. Pelosta jäi jäljelle outo ahdistus, joka on seurannut mukana koko elämän.

”Tietynlainen iltapäivän valo aiheuttaa ahdistuksen, enkä voi tehdä muuta kuin odottaa, että se menee ohi. Se liittyy siihen, että olen pienenä lapsena odottanut isää kotiin iltapäivällä eikä isä tullutkaan. Tiesin, että tästä seuraa riita. Äiti oli hyvin mustasukkainen. Oli kamalaa, kun en voinut kuin pelätä ja itkeä.”

”Kukaan ei rupea näyttelijäksi, jos ei ole mitään säröä sisällä. Silloin ei ole mitä antaa.”

Maurasen mielestä monet vanhemmat luulevat lapsiaan vahvemmiksi kuin nämä ovatkaan.

”Jos huudan Pekalle tai Pekka huutaa minulle, koiramme Sonja tulee paikalle ja on huolissaan. Ja se on eläin. Millaista se on lapselle, joka rakastaa molempia vanhempiaan?”

 

Nuorena Mauranen haaveili lääkärin tai modistin urasta. Hän oli hyvä piirtämään ja haki opiskelemaan Ateneumiin, mutta ei päässyt. Teatterikoulun ovet avautuivat saman tien. Tanssia harrastava nainen pärjäsi hyvin liikunnallisessa näyttelijäkoulutuksessa. Kotoa ei herunut kannustusta.

”Äiti ja isä ajattelivat, että ylioppilaaksi, sitten akateeminen ura. Isä vastusti ja kirjoitti muistokirjaani, että ’Pitkä ja paatinen on tie, mi´ taiteen kukkuloille vie.’ Se taitaa olla Eino Leinon runosta.”

”Isä ajatteli, että minusta tulee nälkätaiteilija”

Mauranen alkaa pohtia mitä paatinen oikeastaan tarkoittaa. Korvapuustia syövä Nuru lupaa selvittää. Mauranen hakee lasilliset valkoviiniä. Nuru googlaa kännykällään ja ilmoittaa löydöstään.

”Paatinen: Itsepintainen, itsepäinen, itämurteissa käytetty jopa kirosanana. Se tarkoittaa lähtemätöntä taakkaa, joka on ja pysyy.”

”Sellaista isä ajatteli näyttelijän elämän olevan. Hän oli varma, että minusta tulee nälkätaiteilija”, Mauranen sanoo.

Mutta onko elämä sitten ollut paatista?

”Välillä on ollut tosi paatista. Ja traagista.”

Lapsuudenkodista seurannut kipu on auttanut taiteen tekemisessä.

”Sillä tavalla näyttelijät, kuvataitelijat ja kirjailijat toimivat. Otetaan mennyt tuska muistin lokerosta ja käytetään sitä tietoisesti. Olen monta kertaa lavalla tappanut kaikki sukulaiseni.”

 

Osan elämän tragedioista ovat aiheuttaneet myrskyisät miessuhteet. Nuorena rakkauselämä oli tunteikasta ja raastavaa. Mauranen rakastui aina vaikeisiin miehiin.

”Onpa sitten jotain mitä mummona muistella. Ei pidä pihtailla elämää. En usko sielunvaellukseen, enkä edes halua tulla takaisin tänne Tellukselle. On hyvä elää ja tehdä kaikkea, ja kolhuistakin oppii. Helpot tiet eivät ole minua koskaan kiinnostaneet. Sellainen on tylsää, varsinkin nuorena.”

Ensirakkaus syttyi kouluaikana.

”Se oli rumpali. Niillä oli bändi, ja harjoiteltiin kellarissa. En ihastunut häneen niinkään rumpujen soiton tähden vaan koska hän oli komea ja kiva, ja hänen faijallaan oli purjevene.”

Mauranen rakastui aina vaikeisiin miehiin.

Teatterilaisen työtä oli vaikea yhdistää vakavaan seurusteluun. Mauranen kiersi Kom-teatterin kanssa maata, eikä yhteistä kotia ja pysyvää parisuhdetta pystynyt rakentamaan. Suhteet olivat repiviä.

”Kun rakastuu, ei tajua toisen vaarallisia piirteitä. Itsekeskeisyys ja jopa narsismi jäävät huomaamatta. Henkistä väkivaltaa ei näe kukaan ulkopuolinen. Se on salakavalaa ja murskaavaa. Aloin miettiä, miksi hakeuduin aina samaan tilanteeseen. Tajusin, että ratkaisu oli minulla itselläni. Jos aina on kamalaa, pitää miettiä mitä itse tekee väärin.”

Työ oli raskasta ja huvit sen mukaisia.

”Elämä oli rikkonaista. Istuimme aina ravintolassa”, hän muistelee.

Maanantai oli näyttelijöiden vapaapäivä, ja ravintola Kosmoksessa olivat kaikki: kuvataiteilijat, muusikot, kirjailijat ja näyttelijät. ”Ja sitten mentiin jatkoille. En tajua, miten jaksoimme. Lähdin usein kuudeksi aamulla telkkariin maskiin. Sitten yhdeksitoista teatteriin harjoituksiin, sitten radioon tai telkkariin. Illalla esitys tai harjoitus teatterilla. Ja taas baariin.”

Mauranen rakasti ravintolaelämää, höpöttelyä ja syvällisten puhumista ystävien kanssa ja vanhempiin taiteilijalegendoihin tutustumista. Humaltuneet kirjailijat kertoivat tupakansavun keskellä uskomattomia juttuja, ja romanssit ja ystävyydet syttyivät kaupungin yössä. Lopulta juhlat oli kuitenkin pakko lopettaa.

”Halusin pois siitä ympyrästä. Se oli sellainen Bermudan kolmio. Mullan alla on nyt osa niistä, jotka sinne jäivät. Olisin varmaan ollut yksi niistä, jos olisin jäänyt sinne pyörimään. Kyllä se oli tietoinen ajatus, että pelastautukoon ken voi.”

”Ei töistä pois jääty siksi, että on kankkunen. Ei, ei.”

Mauranen muutti silloisen miehensä kanssa Veikkolaan ja hankki kaksi kissaa, joiden luokse oli pakko palata iltaisin.

”Nykyisinhän nuoret eivät juuri juo, ne vain punnertavat. On ihan tervettä, että nykyajan nuoret näyttelijät jumppailevat, mutta paljosta ne jäävät paitsi. Oli ihanaa käydä asioita läpi ravintolassa, nauraa ja kuunnella juttuja. Eikä töistä pois jääty siksi, että on kankkunen. Ei, ei.”

 

70-luvulla nuori Mauranen oli monien muiden taiteilijoiden tavoin taistolainen. Arkistokuvissa hän seisoo Komin lavalla kuin uljas työn sankaritar, leuka pystyssä ja selkä suorana. Kaunisääninen näyttelijä lauloi myös Kom-teatterin levyillä. Levyt aiheuttivat totta kai perhekriisejä joka joulu.

”Isä oli upseeri, ja hän oli palvellut rintamalla. Vein aina Kom-teatterin levyn joululahjaksi kotiin. Isä yritti puhua minun kanssani niistä asioista, mutta äiti tuli heti hysteeriseksi. Aina sieltä lähdettiin ovet paukkuen.”

”Taistolaisuudessa oli kestävää ajatus solidaarisuudesta maailman ihmisiä kohtaan, kärsiviä kohtaan.”

Taistolaisuus katosi historian hämäriin, mutta Maurasen mielestä ajan hengessä oli paljon arvokastakin.

”Taistolaisuudessa oli kestävää ajatus solidaarisuudesta maailman ihmisiä kohtaan, kärsiviä kohtaan. Ja rauha, sitä olen aina puolustamassa. Sota on kauheinta mitä on, ja se on miesten tekosia. Joku poika lähettää pommeja, ja toinen poika lähettää omansa. Yksi hullu on Amerikassa, toinen hullu Pohjois-Koreassa ja kolmas Venäjällä.”

 

Vilkkaan nuoruuden jälkeen kotielämä maistuu hyvältä. Omakotitalo järven rannalla on kaunis, valoisa ja elegantti, täynnä taideteoksia, lasia, pehmoisia lukunurkkauksia, vehreitä huonekasveja ja kauniita yksityiskohtia. Keittiöstä näkee suoraan pyöreän ruokapöydän luo, niin että kokkaillessa voi pitää ystäville seuraa. Seinänkokoiset ikkunat antavat järvenselälle.

Mauranen ja Nuru nauttivat joka päivä hyvästä ruuasta, ja perhe ja ystävät ovat tervetulleita.

”Pekasta tuli turvasatama. Edellisessä liitossa ei oikein puhuttu, mutta Pekan kanssa puhutaan.”

Pariskunta tapasi Tukholmassa 25 vuotta sitten yhteisen ystävän luona. Maurasen sydän oli särkynyt edellisestä erosta eikä uusi suhde tuntunut ajankohtaiselta, mutta vähitellen Nurusta tuli yhä tärkeämpi.

”Pekasta tuli turvasatama. Edellisessä liitossa ei oikein puhuttu, mutta Pekan kanssa puhutaan. Välillä huudetaan kuin rajapirut, mutta se menee ohi. Emme kanna koskaan kaunaa.”

 

Mauraselle rakkaus on tärkeää, mutta kaikkein tärkeintä naiselle on itsenäisyys. Jokaisen tytön kannattaisi haaveilla urasta eikä unelmien prinssistä.

”Takavuosien naiset olivat täysin miesten armoilla, varsinkin sodan jälkeen. Miehet tulivat sekapäisinä sodasta, mutta erota ei voinut. Nykyisin onneksi voi. On hyvä että naisia ei enää kannusteta pelkästään kotiäideiksi. Tyttöjen koulutuksen tärkeydestä puhutaan aina kehitysmaiden yhteydessä, mutta yhtä tärkeää se on täällä meilläkin.”

Toive omasta lapsesta jäi toteutumatta. Kun elämäntilanne antoi myöten, aika oli käymässä vähiin.

”Olisin ollut ylihuolehtiva äiti, jos olisin saanut vanhana lapsen.”

”Pohdin sitä hirveästi kun aloitimme yhteisen elämän Pekan kanssa. Olin 42-vuotias ja ajattelin, että kun lapsi syntyisi, olisin jo 43. Olisin ollut ylihuolehtiva äiti, jos olisin saanut vanhana lapsen. Enkä olisi silloin jaksanut enää samalla tavalla lastenhoitoa, valvomista ja muuta. Ajattelin että olisin jo 60, kun lapsi olisi teini. Ajatus ei tuntunut minulle hyvältä.”

Päätöstään hän suri pitkään.

”Lapsen hankkiminen olisi voinut olla katastrofi, eikä minulla ollut rohkeutta ottaa sitä riskiä. Se oli se päätös. Olin siinä mamero. Oli iso juttu luopua siitä, ja se sattui, mutta ei se enää satu.”

 

Nurun kolmesta lapsesta jutellessa Maurasen hymy on herkässä.

”Pekan lapsista on tullut minulle tosi tärkeitä.”

Kolme nyt jo aikuista lasta käyvät usein vierailulla. Mukana on jo lapsenlapsia, pikku taaperoita, joiden vuoksi koriste-esineet nostetaan ylös turvaan.

”Joskus erehdyn komentamaan lapsia jyrkästi. Sehän on kai nykypäivänä kielletty.”

Elämän varrelle sattuneet bonuslapset ovat rakkaita, vaikka uusperhe-elämässä on haasteensa.

”Olen ollut niin monissa paikoissa äitipuolena. Siinä on vaikea rooli.”

Maurasen silmiin syttyy ilkikurinen hohde.

”Jonain päivänä kirjoitan pahan äitipuolen päiväkirjan. Latelen siihen ja kuolen pois ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään.”

Kuka?

Rea Mauranen, 68, teatteri- ja elokuvanäyttelijä.

Työskennellyt mm. Kansallisteatterissa. Palkittu Jussi-patsaillaelokuvista Tulipää ja Neitoperho.

Työskennellyt 70-luvulla taistolaisessa Kom-teatterissa

Julkaissut useita äänilevyjä.

Asuu Veikkolassa puolisonsa Pekka Nurun kanssa.