Sharron L. Todd, 37, jätti huipputyön headhunterina New Yorkissa ja perusti siskonsa kanssa Helsinkiin Brooklyn Café & Bakeryn. Se ei kuitenkaan ole hänen urakäänteistään yllättävin. Aiemmin armeijaperheen jälkeläinen salakuunteli Pohjois-Koreaa.

Kahvilaleikeistä se alkoi

New York alkaa olla nähty. Niin yhdysvaltalainen Sharron L. Todd ajatteli kuusi vuotta sitten, kun hän työskenteli Manhattanilla henkilöstöyritys Wakefield Talabiscossa.

33-vuotias Sharron auttoi kansainvälisiä yrityksiä löytämään johtajistoa avainpaikoilleen ja etsi huippuosaajia muun muassa Microsoftille, Nokialle ja Hewlett Packardille. Hänen todellinen haaveensa oli muualla.

”Unelmani oli perustaa kahvila pikkusiskoni kanssa Eurooppaan, soittaa siellä Billie Holidayta ja hörppiä kahvia asiakkaiden kanssa.”

Sharron ja hänen siskonsa Brenda olivat leikkineet kahvilanpitäjiä lapsesta saakka.

Elokuussa 2011 siskokset lensivät Helsinkiin tapaamaan Sharronin vanhaa yliopistokaveria. Pitäisikö heidän muuttaa Helsinkiin? Suomalaisethan joivat tilastojen mukaan maailman eniten kahvia!

Sitä paitsi he olivat huomanneet Viiskulmassa Punavuoressa sijaitsevan pikkuruisen liiketilan, joka oli vuokrattavana. Sharron ja Brenda päättivät muuttaa Suomeen, jos saisivat tilan. Kului pari päivää, ja allekirjoitukset olivat paperissa.

Pian siskokset olivat tyhjentämässä Brooklynissä sijaitsevaa asuntoaan.

”Lentokoneessa keksimme nimen Brooklyn Café. Halusimme tarjota autenttisia, amerikkalaisia herkkuja, ja kahdessa kuukaudessa saapumisestamme kahvila oli jo auki. Kuten arvata saattaa, käsityksemme kahvilanpidosta osoittautui hyvin romantisoiduksi.”

Lapsuus armeijan tukikohdissa

Sharronin ja Brendan isä on Alabamasta kotoisin oleva armeijan upseeri ja logistiikkapäällikkö. Hän tapasi sisarusten korealaisen äidin komennuksella Soulissa. Perhe muutti isän töiden perässä jatkuvasti.

”Äidin ansiosta itsetuntoni on niin hyvä. Hän ei koskaan ole antanut minun pyydellä anteeksi olemassaoloani.”

Sharron tottui leikkimään Yhdysvaltain armeijan päämajassa Soulin Yongsanissa eli Lohikäärmevuorella. ”Muut armeijalapset olivat minulle läheinen ja kannustava yhteisö. Olen vieläkin ystävä kaikkien niiden kanssa, joihin eri tukikohdissa tutustuin.”

Välillä perhe siirtyi Camp Red Cloudiin, Yhdysvaltain armeijan tukikohtaan Uijeongbun kaupunkiin, joka sijaitsee Soulin ja Koreoiden demilitarisoidun vyöhykkeen välissä. Divisioonan tehtävä oli puolustaa Etelä-Koreaa Pohjois-Korean hyökkäykseltä, mutta kotona sodankäynnistä tai politiikasta ei juuri puhuttu.

1970-80-luvulla seka-avioliitot eri etnisiin ryhmiin kuuluvien välillä olivat Yhdysvalloissa nykyistä harvinaisempia.

”En ollut täysin musta enkä täysin korealainen, eivätkä valkoisetkaan tienneet, mikä oikein olin. Kerran tulin kotiin itkien ja kerroin ystäväni sanoneen, että nenäni on liian iso ja ihoni liian tumma. Luulin, että äiti lohduttaisi, mutta hän käskikin minua lopettamaan heti.”

”Sharron, sinun pitää tottua siihen, että joku on aina sinua kauniimpi, fiksumpi ja nopeampi. Jos et hanki nyt itseluottamusta, sinulla on myöhemmin tosi vaikeaa, sillä maailma on kova paikka”, äiti sanoi.

”Äidin ansiosta itsetuntoni on niin hyvä. Hän ei koskaan ole antanut minun pyydellä anteeksi olemassaoloani.”

 

Kun tornit romahtavat

Sharron opiskeli etnologiaa Southern Methodist Universityssä Dallasissa, Teksasissa, mutta kolmen ja puolen vuoden pänttäämisen jälkeen New York alkoi houkutella.

Sharron päätti heittää tulevaisuudestaan kolikkoa. ”Päätin, että jos tulee kruuna, muutan New Yorkiin, ja jos klaava, niin jään.”

”WTC-isku oli elämää muuttava kokemus, hetki, jolloin aikuistuin. Iskut saivat minut tajuamaan, että minun pitää saada elämäni kuntoon.”

Tuli kruuna, ja viikon kuluttua 20-vuotias Sharron oli jo Brooklynissä. Hän sai nukkua ystävänsä sohvalla, tai oikeastaan se oli iso nojatuoli, jonka laitojen yli hänen jalkansa roikkuivat. Sharron sai työn Town&Country-lehdestä mainosmyynnin assistenttina. Sitten tuli syyskuinen tiistai, joka muutti kaiken.

Sharron istui aamulla junassa matkalla töihin, kun se yhtäkkiä pysähtyi Chamber Streetin kohdalla tunneliin. Jostain tuli tieto, että kaksi lentokonetta oli osunut World Trade Centeriin. Kun matkustajat nousivat maan alta Chamber Streetille, kadulla oli täysi kaaos. ”Luulimme, että kolmas maailmansota on syttynyt.”

Sitten, tunti ja 42 minuuttia sen jälkeen, kun lentokoneet olivat osuneet kaksoistorneihin, ne luhistuivat.

”Se oli elämää muuttava kokemus, hetki, jolloin aikuistuin. Iskut saivat minut tajuamaan, että minun pitää saada elämäni kuntoon.”

Hän päätti lopettaa haihattelun, maksaa opintolainansa pois ja päästä urallaan eteenpäin. Kuukauden kuluttua hän värväytyi armeijaan.

Tylsistynyt vakooja

Puolustusvoimien kieli-instituutti, The Defense Language Institute, sijaitsi Tyynen valtameren rannalla Montereyssä, Kaliforniassa. Sharron oli selvittänyt psykologiset testit ja päässyt Yhdysvaltain armeijan tiedusteluosastolle, Military Intelligence Corpsiin. Hänet koulutettiin korean kielen lingvistiksi, ja hänen erikoistumisalueekseen määrättiin Pohjois-Korea. Yksi Sharronin tehtävistä oli kuunnella signaalitiedustelun Pohjois-Koreasta sieppaamia viestejä ja raportoida niistä NSA:lle.

”Pohjois-Korea pystyy pyyhkimään koko Soulin kartalta seitsemässä minuutissa, ja meidän tehtävämme oli kuunnella, onko jotain merkittävää tapahtumassa”, hän selittää.

”Oikeasti istuin ikkunattomassa huoneessa 16-tuntisia päiviä ja kuuntelin pohjoiskorealaisia sotilaita, jotka eivät sanoneet suurimman osan ajasta mitään. Se oli todella, todella tylsää."

Kun Sharron aloitti työnsä neljän kuukauden koulutuksen jälkeen, hän oli saanut korkeimman turvallisuusluokituksen, joka antoi hänelle oikeudet käsitellä työssään huippusalaista tietoa.

”Tosin käsittelemäni tieto oli hyvin sirpaleista. Rivityöntekijät eivät pysty yleensä edes ymmärtämään sen merkitystä”, hän sanoo.

Sharron vakuuttaakin, että hänen työnsä kuulostaa paljon coolimmalta kuin mitä se todellisuudessa oli.

”Oikeasti istuin ikkunattomassa huoneessa 16-tuntisia päiviä ja kuuntelin pohjoiskorealaisia sotilaita, jotka eivät sanoneet suurimman osan ajasta mitään. Joskus he puhuivat tyttöystävistään. Se oli todella, todella tylsää."

Kun Sharron oli kolmen vuoden kuluttua saanut maksetuksi opintolainansa, hän lähti takaisin New Yorkiin ja päätti äitinsä mieliksi kiivetä yritysmaailman huipulle.

Huippuja valitsemassa

Henkilöstöyritys Wakefield Talabiscon hulppea toimisto sijaitsi Manhattanilla 5th Avenuen ja Madison Avenuen välissä. Sharron oli neuvotellut itselleen mukavan palkan bonuksineen, ja työ rekrytoijana oli kiinnostavaa.

”Yritykset ottivat meihin yhteyttä, kun heidän piti löytää paras parhaista.”

Vuosien varrella Sharron oli mukana nostamassa esimerkiksi Michael Mendenhallia Hewlett Packardin vastavaksi markkinointipäälliköksi ja Jerri deVardia Nokian vastaavaksi markkinointipäälliköksi. (”DeVard ei oikein pitänyt Espoosta, ja sitten Nokia sukelsikin.”)

Sharron haastatteli kurinalaisia, kaikkensa työlleen antavia uraohjuksia. Samalla hän näki, että jopa huipputasolla naisjohtajat pyytävät vähemmän palkkaa, etuja ja bonuksia kuin miehet. ”Moni nainen kärsii huijarisyndroomasta, uskoo paljastuvansa hetkellä millä hyvänsä epäpäteväksi”, hän sanoo.

Sharronilla itsellään on aina ollut pokkaa pyytää palkankorotuksia sekä sanoa suoraan, jos jokin töissä tökkii. Hän ei pitänyt esimerkiksi siitä, miten yrityksen temperamenttinen johtaja puhui henkilöstölle kiivastuessaan. ”Tappelin hänen kanssaan monta kertaa ja sanoin, ettei hän voi käyttäytyä niin. Kukaan muu ei uskaltanut, mutta minä otin lopputilinkin useasti", Sharron muistelee.

”Moni nainen kärsii huijarisyndroomasta, uskoo paljastuvansa hetkellä millä hyvänsä epäpäteväksi”

Pomo kuitenkin piti Sharronin rohkeudesta, ja pyysi hänet aina uudestaan töihin.”Esimieheni selitti, että ei päässyt New Yorkin huipulle olemalla ´sweet cookie´. En johda omaa bisnestäni niin kuin hän, mutta opin häneltä paljon. Edelleenkin saatan soittaa hänelle, jos minulla on yritykseni kanssa vaikeuksia ”, Sharron sanoo.

Neljän vuoden jälkeen Wakefield Talabiscossa Sharron ei kuitenkaan enää tuntenut nälkää uusiin urahyppyihin henkilöstöalalla. Todellinen intohimo oli muualla: italialaisessa kahvissa, kuppikakuissa ja bageleissa.

Siskot aina yhdessä

Sharron avaa Little Brooklyn -kahvilan oven Helsingin Korkeavuorenkadulla, ja pian paikalle saapuu myös hänen sisarensa Brenda Todd, 32. Viime kesäkuussa avattu pikkukahvila on sisaryritys alkuperäiselle, Viiskulmassa sijaitsevalle Brooklyn Cafélle. Lisäksi sisaruksilla on kolmas kahvila Otaniemessä, Aalto-yliopiston tiloissa.

”Leivoin ensimmäisen kakkuni yhdeksänvuotiaana vanhempiemme hääpäivää varten, ja tein aina brownieita, keksejä ja kuppikakkuja erilaisiin myyjäisiin”, Brenda selittää.

Nyt kahviloiden tuotteet leivotaan Brkln Bakeryssä, siskosten omistamassa leipomossa.

Sharron ja Brenda tekevät itse yhä kaikkea tiskin takana työskentelemisestä siivoamiseen, ja joskus työpäivät venyvät 19-tuntisiksi.

”Kun avasimme Brooklyn Cafén, sen suosio levisi kuin maastopalo. Kaikki aina sanovatkin meille, että kylläpäs Brooklynin tytöillä menee hyvin. Mutta pankkitilini ei ole samaa mieltä! Tämä on ollut raskas taloudellinen tie, ja vasta nyt alkaa näyttää paremmalta”, Sharron paljastaa.

Sisarukset tappelevat harvoin, ja silloinkin riidat kestävät korkeintaan viisi minuuttia. Harvinaista vapaa-aikaansa he viettävät usein yhdessä, matkustavat lautalla piknikille Suomenlinnaan tai istuvat We Got Beef -baarissa tapaamassa ystäviään. Molemmat tekevät myös mielellään löytöjä eettistä muotia myyvässä Sofinafissa Uudenmaankadulla tai käyvät ostamassa amerikkalaisia makeisia Robertin Herkussa Fredrikinkadulla, kivenheiton päästä kahvilastaan.

”Voisi sanoa, että me melkein jaamme aivot”, Sharron sanoo.

Harry Potterin jäljillä

Kun Sharron täytti lokakuussa 37 vuotta, hänen suomalainen poikaystävänsä osti hänelle ja Brendalle lahjaksi matkan Skotlantiin. Siskokset ovat suuria Harry Potter -faneja, ja he vierailivat paikoissa, joissa kirjasarjaan perustuvia elokuvia on kuvattu.

Lapsuuden peruina Sharron on aina pitänyt matkustamisesta. Yksi hänen lempipaikoistaan on Seoraksan kansallispuisto Etelä-Koreassa. ”Kun lapsena menimme siellä vuorelle, olimme niin korkealla, että ajoimme läpi pilvien.”

”Olen sydämeltäni kirjoittaja. Haluisin kirjoittaa fiktiota elääkseni”

Tulevaisuudessa kaksikon suunnitelmissa on avata vielä yksi Brooklyn-kahvila Kallioon ja laajentua ehkä Pohjoismaihin. Myös Toscana Italiassa houkuttelee viinitilojensa takia.

Sharron paljastaa, että hänen suurin unelmansa on sittenkin vielä toteuttamatta.

”Olen sydämeltäni kirjoittaja. Haluisin kirjoittaa fiktiota elääkseni”, hän sanoo ja kertoo perustaneensa kirjoituspiirin, jonka jäsenet tekevät kirjoitustreffejä ja kommentoivat toistensa tekstejä.

”Perheessämme luettiin aina. Nuorena Jane Austinin ja Charles Dickensin ja Ernst Hemingwayn klassikot olivat suosikkejani, nyt luen esimerkiksi Khaled Hosseinia ja Tolstoita.

Viime aikoina Sharron on kirjoittanut löyhästi elämäänsä perustuvaa kirjaa, jossa on vaikutteita maagisesta realismista. Hänen toiveissaan on saada se julkaistua.

Kirjallisuus on Sharronille pakopaikka velvollisuuksista ja hektisestä kiireestä.

"Kun elämä tuntuu liian arkiselta, luen Pablo Nerudan runoja."

Juttu on alun perin julkaistu joulukuun 2016 Gloriassa.

 

Kuka?

 

Sharron L. Todd, 37, kuppikakkuihin erikoistuneen Brooklyn-kahviloiden toinen omistaja. Perustanut kahvilat siskonsa Brendan kanssa.

Isä amerikkalainen, äiti kotoisin Koreasta. Muutti lapsena jatkuvasti isän työn vuoksi ympäri maailmaa.

Työskennellyt aiemmin puolustusvoimien palveluksessa vakoilemassa Pohjois-Koreaa sekä huipputason head hunterina New Yorkissa. Haaveilee kirjailijanurasta.

Vierailija

Kansainvälisestä vakoojasta tuli kahvilanpitäjä Helsinkiin – Sharron L. Toddin tarina on kuin elokuvasta

Ihana tarina elämästä, joka on mennyt ainakin päällisin puolin täydellisesti. Mistäköhän muuten johtuu, että nykyään melkein jokaisessa naistenlehden jutussa korostetaan niskalimassa työn tekemistä? Johtuuko se nykyisestä taloustilanteesta vai suomalaisesta "tee työtä kunnes kupsahdat" -mentaliteetista?
Lue kommentti
Katin kantapaikkoihin kuuluu Scarlett-viinibaari Pullman-hotellin 37. kerroksessa.
Katin kantapaikkoihin kuuluu Scarlett-viinibaari Pullman-hotellin 37. kerroksessa.
Työn vastapainoksi Kati kuntoilee joka päivä.
Työn vastapainoksi Kati kuntoilee joka päivä.

Thaimaalaisella autiorannalla Kati Häkkinen sai idean sinne sopivasta rantahotellista. Kovalla työllä syntyi huippusuosittu Aava Resort & Spa, ja mikkeliläinen Kati jäi maailmalle. ”Pidän itseäni menestyjänä, koska uskalsin lähteä toteuttamaan unelmaani.”

Hotelliyrittäjä Kati Häkkinen nauttii miljoonakaupunki Bangkokin vilinästä.

”Tykkään myös ajaa täällä autolla. Kaupungin sykkeessä ideatkin lentävät. Minulla on paljon uusia liikeideoita, joille etsin sijoittajia ja kumppaneita”, Kati, 37, sanoo.

Katilla on vahvaa näyttöä siitä, että hän pystyy toteuttamaan ideansa. Yhdeksän vuotta sitten hän oli reppureissulla Thaimaassa silloisen puolisonsa Atte Savisalon kanssa. Tuolloin pariskunta työskenteli Aten vanhempien omistamassa Savcorissa, teknologiayrityksessä, joka on Ballet Mikkelin takana. Kati oli Ballet Mikkelin johtaja, Atte financial controller.

Autiolla Khanomin rannalla pariskunta sai idean rantahotellista. Nyt samaisella rannalla seisoo heidän yhdessä omistamansa Aava Resort and Spa, joka on saanut monia kansainvälisiä palkintoja. Tuorein on marraskuussa 2016 myönnetty Aasian parhaan hotellin ja kylpylän HAPA (Hospitality Asia Platinum Awards) -palkinto.

Kati työskenteli vuosia ilman lomia ja palkkaa Aavan menestyksen eteen.

”Todellinen menestyksen mittari on se, että henkilökunnalla on hyvä olla ja se nauttii työstään”, Kati sanoo.

Kati työskenteli vuosia ilman lomia ja palkkaa Aavan menestyksen eteen. Yrityksen rakentaminen opetti hänelle paljon.

”Muutto Aasiaan ei sinänsä ollut vaikeaa, koska olen aina ollut valmis vastaanottamaan kaiken, mitä uusi kulttuuri tuo mukanaan. Äitiyslomia en ehtinyt pitää, ja esikoispoikani on nukkunut kantokopassa kokouksissa heti syntymästään lähtien.”

Nyt hotellissa on palkattu johtaja, ja Katin vastuulla on markkinointi ja PR-toiminta.

”Palkinnot tuntuvat toki hyviltä – etenkin, koska aluksi niin moni nauroi ideallemme.”

Menestyksen hinta

Ensimmäisen palkintonsa Aava sai kuusi vuotta avajaisten jälkeen.

”Ensimmäiset vuodet yrittäjänä eivät olleet helppoja. En silti kadu yhtään hetkeä enkä yhtään kyyneltä. Jaksoin aina uskoa ideaamme”, Kati sanoo.

Katille menestys merkitsee ennen kaikkea vapautta valita.

”Raha luo turvallisuutta. Moni ei tule ajatelleeksi, että ulkomailla asuva suomalainen joutuu maksamaan kalliin hinnan terveysvakuutuksista ja lasten koulumaksuista. Olen aika tarkka siitä, mihin käytän rahaa, mutta säästäjätyyppiä en ole koskaan ollut.”

”Pidän itseäni menestyjänä.”

Palkittu hotelli ei kuitenkaan edelleenkään ole omistajilleen rahasampo. Rahaa tarvitaan myös uusiin investointeihin, sillä Aava-hotelliperhe on laajenemassa.

”Tuplaamme Aavan kapasiteetin rakentamalla erillisen hotellin ja uusia korkean palvelutason villoja. Suunnitelmat ovat jo pitkällä”, Kati kertoo. Aava etsii parhaillaan siihen uskovia sijoittajia muun muassa suomalaisen joukkorahoituskumppanin kautta.

”Pidän itseäni menestyjänä. En kuitenkaan Aavan takia vaan siksi, että uskalsin lähteä toteuttamaan unelmaani. ”


Äitiys antaa voimaa

Vielä kymmenen vuotta sitten Kati ei ajatellut olevansa äitityyppiä. Lokakuinen ilta tv:n ääressä muutti mielen.

”Näin televisiossa vaippamainoksen ja purskahdin itkuun, kun näin vauvan.”

”Elämä on hyvää näin. Mies tulee vastaan, jos tulee.”

Vuonna 2009 syntyi Nino-poika ja kaksi vuotta sen jälkeen Aida-tytär. Lapset ovat eläneet koko ikänsä Thaimaassa, joten he puhuvat ja lukevat sujuvasti thain kieltä, jota he oppivat Khanomin kyläkoulussa. Muutto pääkaupunkiin oli tarpeen myös siksi, että lapset pääsisivät kansainväliseen kouluun.

Kati ja Atte erosivat neljä vuotta sitten.

”Eroon ei liity vihaa tai pettymystä. Olemme edelleen työkavereita ja ystäviä. Olimme yhdessä 17 vuotta, ja rakkaus vain kuoli”, Kati sanoo.

Kati ei etsi uutta kumppania.

”Elämä on hyvää näin. Mies tulee vastaan, jos tulee. Rimani on korkealla, ja miehen tulee ennen kaikkea saada minut nauramaan.”

Thaimaassa asuva Atte on läsnä lasten elämässä, ja perheessä on myös kolmas luottoaikuinen, heitä pienestä asti hoitanut kotiapulainen Mui.

”Mui on perheenjäsen, mutta minä olen äiti ja kasvatan lapseni. Minua ärsyttää se, että joku pitää minua huonona äitinä siksi, että minulla on palkattua kotiapua. Apulaisten ansiosta olen parempi äiti ja voin olla vapaa-ajalla täysipainoisesti lasten kanssa. ”

 

Ulkonäöllä on väliä

Thaimaassa naiset käyttävät paljon aikaa ja rahaa ulkonäöstään huolehtimiseen.

”Ulkonäköön panostaminen on kunnioitusta toisia kohtaan. Se on käyntikortti, johon muut kiinnittävät huomiota”, Kati toteaa.

Kuutisen vuotta sitten Kati löysi monipuolisen liikunnan, ja nykyään hän kuntoilee joka päivä. Thainyrkkeilyn lisäksi tärkeitä lajeja ovat jooga, pilates ja vaeltaminen vuorilla.

”Suomalaiset tunnistaa valitettavasti usein ulkoisesta olemuksesta. Mistä ihmeestä tulee ajatus, ettei tarvitse yhtään välittää siitä, miltä näyttää?”

”Suomalaiset tunnistaa valitettavasti usein ulkoisesta olemuksesta. Mistä ihmeestä tulee ajatus, ettei tarvitse yhtään välittää siitä, miltä näyttää? Ihan jokainen on varmasti paremmalla mielellä, jos peilistä katsoo tyyppi, johon on tyytyväinen. ”

Katin oma tyyli on klassinen.

”Teetän paljon jakkuja ja housupukuja räätälillä, käytän usein mekkoja tai farkkuja ja rakastan korkeita korkoja.”

Kati suosittelee tutustumaan thaimaalaisten suunnittelijoiden luomuksiin, joita myyvät Bangkokissa muun muassa ostoskeskukset Central Embassy ja Siam Discovery. Thaimaan korkean luksusveron vuoksi hän hankkii käsilaukkunsa Hong Kongista.

Koti on maailmalla

Vapaa-aikaa Katilla ei edelleenkään liiemmin ole, mutta Bangkok tarjoaa vapaa-ajan viettoon paremmat mahdollisuudet kuin entinen kotikylä Khanom.

”Bangkok on Aasian kulinarismin mekka. Suosikkiravintoloihini kuuluu tällä hetkellä esimerkiksi intialaista molekyylikeittiötä tarjoava Gaggan ja Nahm, jossa on vanhoja thairuokia brittikokokin uudistamina.”

Bangkokissa Katille on avautunut yhteys muihin suomalaisiin naisiin.

”Khanomissa en puhunut suomea muiden kuin lasteni kanssa. Perustin Bangkokiin FINWA-naisjärjestön, joka toimii naisten verkostona ja tekee hyväntekeväisyyttä. ”

Tulevaisuuden haaveena on löytää aikaa matkustamiselle.

Katin kunnianhimoisena tavoitteena on kerätä naisjärjestön kautta lahjoituksia sataan äitiyspakkaukseen, jotka lahjoitetaan yksinhuoltaja- ja hiv-positiivisille äideille yhteistyössä muun muassa Suomen Lähetysseuran avustushankkeiden mukana.

Tulevaisuuden haaveena on löytää aikaa matkustamiselle.

”Lähialueilla kuten Vietnamissa, Laosissa ja Hong Kongissa olen käynyt usein, mutta haluaisin lisäksi Eurooppaan ajamaan avoautolla Italiassa, musikaaleihin Lontoossa ja Pariisiin Champs Élysées’n tunnelmaan.”

Suomeen Kati ei kaipaa.

”Maailma on imaissut minut mukaansa.”

 

Kuka?

Kati Häkkinen, 37, hotelliyrittäjä Thaimaassa Khanomissa. Asuu Bangkokissa.

Toinen omistaja Aava Resort and Spa -hotellissa, perustajajäsen ja puheenjohtaja FINWA-naisjärjestössä.

Perhe: poika Nino, 8, ja tytär Aida, 6.

Parasta Bangkokissa: Miljoonakaupungin syke, vireys, vauhti, värit ja luksus sekoittuneina mukaansa imaisevaan kaaokseen.

Mauranen tekee  mielellään töitä miesten kanssa. "Naiset ovat varautuneempia", hän sanoo.
Mauranen tekee mielellään töitä miesten kanssa. "Naiset ovat varautuneempia", hän sanoo.

Näyttelijä Rea Mauranen ei ole koskaan halunnut päästä helpolla. Suurista iloista ja suruista on syntynyt taidetta ja unohtumattomia kokemuksia. ”Elämää ei pidä pihtailla”, hän sanoo.

Järvenselällä käy viima, mutta pyöreän pöydän ääressä on kotoisaa ja lämmintä. Rea Mauranen, 68, kattaa pöytään voileipiä, ranskalaisittain valmistettua kahvia, leikkeleitä ja lohta. Aviomies Pekka Nuru tulee puutarhahommista ja kertoo, että korvia kuumottaa.

”Puhutaanko täällä minusta?” Puhutaan. Ja paljon muustakin.

Ensin töistä, Maurasen pitkä-ikäisimmästä rakkaudesta.

 

Näyttelijän yli 40-vuotiseen uraan mahtuvat Jussi-patsaat elokuvista Tulipää ja Neitoperho. 70-luvun taistolaisvuosina hän työskenteli Kom-teatterissa ja myöhemmin Kalle Holmbergin johtamassa Helsingin Kaupunginteatterin ryhmässä. 90-luvulta lähtien Mauranen on ollut freelancer. Viimeksi hänet nähtiin tv-sarjoissa Presidentti ja Rakkautta vain.

Kalenteri on täynnä uuden teatterituotannon harjoituspäiviä, vaikka näyttelijän piti jäädä eläkkeelle jo vuosia sitten.

”Masennuin hirveästi, kun tajusin millaista elämä on eläkkeellä. Ei helvetti.”

”Masennuin hirveästi, kun tajusin millaista elämä on eläkkeellä. Ei helvetti. Tylsää. Kokeilin vähän aikaa oleskella vain, mutta sitten rupesi tulemaan duunia. Otin kaiken vastaan. Vanha heppa hirnahti ja lähti taas liikkeelle.”

Töihin Maurasta vetää luovan porukan seura. Yksin oleminen ahdistaa, mutta työyhteisö pitää hyvässä vireessä. Uuteen porukkaan solahtaminen on aina innostavaa.

”Ensin pitää kuulostella, keitä muut ovat. Miten näiden kanssa toimitaan? Porukkaan syntyy oma sisäinen huumori. Joutuu vähän tarkkailemaan toisia. Mitä se ajattelee? Kaikki ihmisethän peittelevät totuuksia. Minkähänlaisia petoja meistä paljastuisikaan, jos emme sitä tekisi?”

 

Uralle on osunut vain pari hankalaa tyyppiä. Sellaiset ovat jääneet huoletta taakse.

”Kaikenlaista tulee, mutta olen antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Se on paras tapa. Joku päästää mielestään hyvän vitsin, ja toinen on ihan kauhuissaan.”

Mauranen nauraa olevansa ”todellinen paskahuumorin ystävä”.

”Naisilla on niin paljon enemmän paineita ulkonäöstä ja hyväksymisestä.”

”Siksi tykkään tehdä töitä miesten kanssa. Naiset ovat varautuneempia, heidän välillään on enemmän kyräilyä. Naisilla on niin paljon enemmän paineita ulkonäöstä ja hyväksymisestä.”

Miesten kanssa työskentely on hänelle usein helpompaa kuin naisten.

”Miehet pääsevät kiertelemättä asiaan. Jos työskentelen miesten kanssa, otan tavallaan miehen paikan siinä joukossa. Naisten vahvuus on paljon parempi taito käsitellä tunteita. Siinä eivät ainakaan minun ikäpolveni kaikki miehet ole olleet yhtä taitavia.”

Pitkän linjan näyttelijä on seurannut elokuva- ja teatterialan ahdisteluskandaaleja mietteliäänä.

”Ketään ei saa käyttää seksuaalisesti hyväksi, ei naisia eikä miehiä. Jos minulle on joskus yritetty jotain sellaista, olen antanut kyllä aina takaisin. Annan tulla kamalaa tekstiä enkä antaudu uhriksi vaan nostan hirveän huudon. Mutta jotkut pelkäävät niin paljon, että jähmettyvät, pelkäävät menettävänsä työnsä. Tästä keskustelusta voi tulla vielä aika soppa.”

 

Kun Mauraselta kysyy hänen vahvan itsetuntonsa salaisuutta, vastaukseksi helähtää nauru.

”Kukaan ei rupea näyttelijäksi, jos ei ole mitään säröä sisällä. Silloin ei ole mitä antaa.”

Mauranen sai särön lapsuudessaan. Perheeseen kuului kolme tytärtä, isä oli menestyvä diplomi-insinööri ja äiti kotirouva. Ulkoisesti kaikki oli mallillaan, mutta vanhempien riidat pelottivat pientä Reaa. Pelosta jäi jäljelle outo ahdistus, joka on seurannut mukana koko elämän.

”Tietynlainen iltapäivän valo aiheuttaa ahdistuksen, enkä voi tehdä muuta kuin odottaa, että se menee ohi. Se liittyy siihen, että olen pienenä lapsena odottanut isää kotiin iltapäivällä eikä isä tullutkaan. Tiesin, että tästä seuraa riita. Äiti oli hyvin mustasukkainen. Oli kamalaa, kun en voinut kuin pelätä ja itkeä.”

”Kukaan ei rupea näyttelijäksi, jos ei ole mitään säröä sisällä. Silloin ei ole mitä antaa.”

Maurasen mielestä monet vanhemmat luulevat lapsiaan vahvemmiksi kuin nämä ovatkaan.

”Jos huudan Pekalle tai Pekka huutaa minulle, koiramme Sonja tulee paikalle ja on huolissaan. Ja se on eläin. Millaista se on lapselle, joka rakastaa molempia vanhempiaan?”

 

Nuorena Mauranen haaveili lääkärin tai modistin urasta. Hän oli hyvä piirtämään ja haki opiskelemaan Ateneumiin, mutta ei päässyt. Teatterikoulun ovet avautuivat saman tien. Tanssia harrastava nainen pärjäsi hyvin liikunnallisessa näyttelijäkoulutuksessa. Kotoa ei herunut kannustusta.

”Äiti ja isä ajattelivat, että ylioppilaaksi, sitten akateeminen ura. Isä vastusti ja kirjoitti muistokirjaani, että ’Pitkä ja paatinen on tie, mi´ taiteen kukkuloille vie.’ Se taitaa olla Eino Leinon runosta.”

”Isä ajatteli, että minusta tulee nälkätaiteilija”

Mauranen alkaa pohtia mitä paatinen oikeastaan tarkoittaa. Korvapuustia syövä Nuru lupaa selvittää. Mauranen hakee lasilliset valkoviiniä. Nuru googlaa kännykällään ja ilmoittaa löydöstään.

”Paatinen: Itsepintainen, itsepäinen, itämurteissa käytetty jopa kirosanana. Se tarkoittaa lähtemätöntä taakkaa, joka on ja pysyy.”

”Sellaista isä ajatteli näyttelijän elämän olevan. Hän oli varma, että minusta tulee nälkätaiteilija”, Mauranen sanoo.

Mutta onko elämä sitten ollut paatista?

”Välillä on ollut tosi paatista. Ja traagista.”

Lapsuudenkodista seurannut kipu on auttanut taiteen tekemisessä.

”Sillä tavalla näyttelijät, kuvataitelijat ja kirjailijat toimivat. Otetaan mennyt tuska muistin lokerosta ja käytetään sitä tietoisesti. Olen monta kertaa lavalla tappanut kaikki sukulaiseni.”

 

Osan elämän tragedioista ovat aiheuttaneet myrskyisät miessuhteet. Nuorena rakkauselämä oli tunteikasta ja raastavaa. Mauranen rakastui aina vaikeisiin miehiin.

”Onpa sitten jotain mitä mummona muistella. Ei pidä pihtailla elämää. En usko sielunvaellukseen, enkä edes halua tulla takaisin tänne Tellukselle. On hyvä elää ja tehdä kaikkea, ja kolhuistakin oppii. Helpot tiet eivät ole minua koskaan kiinnostaneet. Sellainen on tylsää, varsinkin nuorena.”

Ensirakkaus syttyi kouluaikana.

”Se oli rumpali. Niillä oli bändi, ja harjoiteltiin kellarissa. En ihastunut häneen niinkään rumpujen soiton tähden vaan koska hän oli komea ja kiva, ja hänen faijallaan oli purjevene.”

Mauranen rakastui aina vaikeisiin miehiin.

Teatterilaisen työtä oli vaikea yhdistää vakavaan seurusteluun. Mauranen kiersi Kom-teatterin kanssa maata, eikä yhteistä kotia ja pysyvää parisuhdetta pystynyt rakentamaan. Suhteet olivat repiviä.

”Kun rakastuu, ei tajua toisen vaarallisia piirteitä. Itsekeskeisyys ja jopa narsismi jäävät huomaamatta. Henkistä väkivaltaa ei näe kukaan ulkopuolinen. Se on salakavalaa ja murskaavaa. Aloin miettiä, miksi hakeuduin aina samaan tilanteeseen. Tajusin, että ratkaisu oli minulla itselläni. Jos aina on kamalaa, pitää miettiä mitä itse tekee väärin.”

Työ oli raskasta ja huvit sen mukaisia.

”Elämä oli rikkonaista. Istuimme aina ravintolassa”, hän muistelee.

Maanantai oli näyttelijöiden vapaapäivä, ja ravintola Kosmoksessa olivat kaikki: kuvataiteilijat, muusikot, kirjailijat ja näyttelijät. ”Ja sitten mentiin jatkoille. En tajua, miten jaksoimme. Lähdin usein kuudeksi aamulla telkkariin maskiin. Sitten yhdeksitoista teatteriin harjoituksiin, sitten radioon tai telkkariin. Illalla esitys tai harjoitus teatterilla. Ja taas baariin.”

Mauranen rakasti ravintolaelämää, höpöttelyä ja syvällisten puhumista ystävien kanssa ja vanhempiin taiteilijalegendoihin tutustumista. Humaltuneet kirjailijat kertoivat tupakansavun keskellä uskomattomia juttuja, ja romanssit ja ystävyydet syttyivät kaupungin yössä. Lopulta juhlat oli kuitenkin pakko lopettaa.

”Halusin pois siitä ympyrästä. Se oli sellainen Bermudan kolmio. Mullan alla on nyt osa niistä, jotka sinne jäivät. Olisin varmaan ollut yksi niistä, jos olisin jäänyt sinne pyörimään. Kyllä se oli tietoinen ajatus, että pelastautukoon ken voi.”

”Ei töistä pois jääty siksi, että on kankkunen. Ei, ei.”

Mauranen muutti silloisen miehensä kanssa Veikkolaan ja hankki kaksi kissaa, joiden luokse oli pakko palata iltaisin.

”Nykyisinhän nuoret eivät juuri juo, ne vain punnertavat. On ihan tervettä, että nykyajan nuoret näyttelijät jumppailevat, mutta paljosta ne jäävät paitsi. Oli ihanaa käydä asioita läpi ravintolassa, nauraa ja kuunnella juttuja. Eikä töistä pois jääty siksi, että on kankkunen. Ei, ei.”

 

70-luvulla nuori Mauranen oli monien muiden taiteilijoiden tavoin taistolainen. Arkistokuvissa hän seisoo Komin lavalla kuin uljas työn sankaritar, leuka pystyssä ja selkä suorana. Kaunisääninen näyttelijä lauloi myös Kom-teatterin levyillä. Levyt aiheuttivat totta kai perhekriisejä joka joulu.

”Isä oli upseeri, ja hän oli palvellut rintamalla. Vein aina Kom-teatterin levyn joululahjaksi kotiin. Isä yritti puhua minun kanssani niistä asioista, mutta äiti tuli heti hysteeriseksi. Aina sieltä lähdettiin ovet paukkuen.”

”Taistolaisuudessa oli kestävää ajatus solidaarisuudesta maailman ihmisiä kohtaan, kärsiviä kohtaan.”

Taistolaisuus katosi historian hämäriin, mutta Maurasen mielestä ajan hengessä oli paljon arvokastakin.

”Taistolaisuudessa oli kestävää ajatus solidaarisuudesta maailman ihmisiä kohtaan, kärsiviä kohtaan. Ja rauha, sitä olen aina puolustamassa. Sota on kauheinta mitä on, ja se on miesten tekosia. Joku poika lähettää pommeja, ja toinen poika lähettää omansa. Yksi hullu on Amerikassa, toinen hullu Pohjois-Koreassa ja kolmas Venäjällä.”

 

Vilkkaan nuoruuden jälkeen kotielämä maistuu hyvältä. Omakotitalo järven rannalla on kaunis, valoisa ja elegantti, täynnä taideteoksia, lasia, pehmoisia lukunurkkauksia, vehreitä huonekasveja ja kauniita yksityiskohtia. Keittiöstä näkee suoraan pyöreän ruokapöydän luo, niin että kokkaillessa voi pitää ystäville seuraa. Seinänkokoiset ikkunat antavat järvenselälle.

Mauranen ja Nuru nauttivat joka päivä hyvästä ruuasta, ja perhe ja ystävät ovat tervetulleita.

”Pekasta tuli turvasatama. Edellisessä liitossa ei oikein puhuttu, mutta Pekan kanssa puhutaan.”

Pariskunta tapasi Tukholmassa 25 vuotta sitten yhteisen ystävän luona. Maurasen sydän oli särkynyt edellisestä erosta eikä uusi suhde tuntunut ajankohtaiselta, mutta vähitellen Nurusta tuli yhä tärkeämpi.

”Pekasta tuli turvasatama. Edellisessä liitossa ei oikein puhuttu, mutta Pekan kanssa puhutaan. Välillä huudetaan kuin rajapirut, mutta se menee ohi. Emme kanna koskaan kaunaa.”

 

Mauraselle rakkaus on tärkeää, mutta kaikkein tärkeintä naiselle on itsenäisyys. Jokaisen tytön kannattaisi haaveilla urasta eikä unelmien prinssistä.

”Takavuosien naiset olivat täysin miesten armoilla, varsinkin sodan jälkeen. Miehet tulivat sekapäisinä sodasta, mutta erota ei voinut. Nykyisin onneksi voi. On hyvä että naisia ei enää kannusteta pelkästään kotiäideiksi. Tyttöjen koulutuksen tärkeydestä puhutaan aina kehitysmaiden yhteydessä, mutta yhtä tärkeää se on täällä meilläkin.”

Toive omasta lapsesta jäi toteutumatta. Kun elämäntilanne antoi myöten, aika oli käymässä vähiin.

”Olisin ollut ylihuolehtiva äiti, jos olisin saanut vanhana lapsen.”

”Pohdin sitä hirveästi kun aloitimme yhteisen elämän Pekan kanssa. Olin 42-vuotias ja ajattelin, että kun lapsi syntyisi, olisin jo 43. Olisin ollut ylihuolehtiva äiti, jos olisin saanut vanhana lapsen. Enkä olisi silloin jaksanut enää samalla tavalla lastenhoitoa, valvomista ja muuta. Ajattelin että olisin jo 60, kun lapsi olisi teini. Ajatus ei tuntunut minulle hyvältä.”

Päätöstään hän suri pitkään.

”Lapsen hankkiminen olisi voinut olla katastrofi, eikä minulla ollut rohkeutta ottaa sitä riskiä. Se oli se päätös. Olin siinä mamero. Oli iso juttu luopua siitä, ja se sattui, mutta ei se enää satu.”

 

Nurun kolmesta lapsesta jutellessa Maurasen hymy on herkässä.

”Pekan lapsista on tullut minulle tosi tärkeitä.”

Kolme nyt jo aikuista lasta käyvät usein vierailulla. Mukana on jo lapsenlapsia, pikku taaperoita, joiden vuoksi koriste-esineet nostetaan ylös turvaan.

”Joskus erehdyn komentamaan lapsia jyrkästi. Sehän on kai nykypäivänä kielletty.”

Elämän varrelle sattuneet bonuslapset ovat rakkaita, vaikka uusperhe-elämässä on haasteensa.

”Olen ollut niin monissa paikoissa äitipuolena. Siinä on vaikea rooli.”

Maurasen silmiin syttyy ilkikurinen hohde.

”Jonain päivänä kirjoitan pahan äitipuolen päiväkirjan. Latelen siihen ja kuolen pois ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään.”

Kuka?

Rea Mauranen, 68, teatteri- ja elokuvanäyttelijä.

Työskennellyt mm. Kansallisteatterissa. Palkittu Jussi-patsaillaelokuvista Tulipää ja Neitoperho.

Työskennellyt 70-luvulla taistolaisessa Kom-teatterissa

Julkaissut useita äänilevyjä.

Asuu Veikkolassa puolisonsa Pekka Nurun kanssa.