Sharron L. Todd, 37, jätti huipputyön headhunterina New Yorkissa ja perusti siskonsa kanssa Helsinkiin Brooklyn Café & Bakeryn. Se ei kuitenkaan ole hänen urakäänteistään yllättävin. Aiemmin armeijaperheen jälkeläinen salakuunteli Pohjois-Koreaa.

Kahvilaleikeistä se alkoi

New York alkaa olla nähty. Niin yhdysvaltalainen Sharron L. Todd ajatteli kuusi vuotta sitten, kun hän työskenteli Manhattanilla henkilöstöyritys Wakefield Talabiscossa.

33-vuotias Sharron auttoi kansainvälisiä yrityksiä löytämään johtajistoa avainpaikoilleen ja etsi huippuosaajia muun muassa Microsoftille, Nokialle ja Hewlett Packardille. Hänen todellinen haaveensa oli muualla.

”Unelmani oli perustaa kahvila pikkusiskoni kanssa Eurooppaan, soittaa siellä Billie Holidayta ja hörppiä kahvia asiakkaiden kanssa.”

Sharron ja hänen siskonsa Brenda olivat leikkineet kahvilanpitäjiä lapsesta saakka.

Elokuussa 2011 siskokset lensivät Helsinkiin tapaamaan Sharronin vanhaa yliopistokaveria. Pitäisikö heidän muuttaa Helsinkiin? Suomalaisethan joivat tilastojen mukaan maailman eniten kahvia!

Sitä paitsi he olivat huomanneet Viiskulmassa Punavuoressa sijaitsevan pikkuruisen liiketilan, joka oli vuokrattavana. Sharron ja Brenda päättivät muuttaa Suomeen, jos saisivat tilan. Kului pari päivää, ja allekirjoitukset olivat paperissa.

Pian siskokset olivat tyhjentämässä Brooklynissä sijaitsevaa asuntoaan.

”Lentokoneessa keksimme nimen Brooklyn Café. Halusimme tarjota autenttisia, amerikkalaisia herkkuja, ja kahdessa kuukaudessa saapumisestamme kahvila oli jo auki. Kuten arvata saattaa, käsityksemme kahvilanpidosta osoittautui hyvin romantisoiduksi.”

Lapsuus armeijan tukikohdissa

Sharronin ja Brendan isä on Alabamasta kotoisin oleva armeijan upseeri ja logistiikkapäällikkö. Hän tapasi sisarusten korealaisen äidin komennuksella Soulissa. Perhe muutti isän töiden perässä jatkuvasti.

”Äidin ansiosta itsetuntoni on niin hyvä. Hän ei koskaan ole antanut minun pyydellä anteeksi olemassaoloani.”

Sharron tottui leikkimään Yhdysvaltain armeijan päämajassa Soulin Yongsanissa eli Lohikäärmevuorella. ”Muut armeijalapset olivat minulle läheinen ja kannustava yhteisö. Olen vieläkin ystävä kaikkien niiden kanssa, joihin eri tukikohdissa tutustuin.”

Välillä perhe siirtyi Camp Red Cloudiin, Yhdysvaltain armeijan tukikohtaan Uijeongbun kaupunkiin, joka sijaitsee Soulin ja Koreoiden demilitarisoidun vyöhykkeen välissä. Divisioonan tehtävä oli puolustaa Etelä-Koreaa Pohjois-Korean hyökkäykseltä, mutta kotona sodankäynnistä tai politiikasta ei juuri puhuttu.

1970-80-luvulla seka-avioliitot eri etnisiin ryhmiin kuuluvien välillä olivat Yhdysvalloissa nykyistä harvinaisempia.

”En ollut täysin musta enkä täysin korealainen, eivätkä valkoisetkaan tienneet, mikä oikein olin. Kerran tulin kotiin itkien ja kerroin ystäväni sanoneen, että nenäni on liian iso ja ihoni liian tumma. Luulin, että äiti lohduttaisi, mutta hän käskikin minua lopettamaan heti.”

”Sharron, sinun pitää tottua siihen, että joku on aina sinua kauniimpi, fiksumpi ja nopeampi. Jos et hanki nyt itseluottamusta, sinulla on myöhemmin tosi vaikeaa, sillä maailma on kova paikka”, äiti sanoi.

”Äidin ansiosta itsetuntoni on niin hyvä. Hän ei koskaan ole antanut minun pyydellä anteeksi olemassaoloani.”

 

Kun tornit romahtavat

Sharron opiskeli etnologiaa Southern Methodist Universityssä Dallasissa, Teksasissa, mutta kolmen ja puolen vuoden pänttäämisen jälkeen New York alkoi houkutella.

Sharron päätti heittää tulevaisuudestaan kolikkoa. ”Päätin, että jos tulee kruuna, muutan New Yorkiin, ja jos klaava, niin jään.”

”WTC-isku oli elämää muuttava kokemus, hetki, jolloin aikuistuin. Iskut saivat minut tajuamaan, että minun pitää saada elämäni kuntoon.”

Tuli kruuna, ja viikon kuluttua 20-vuotias Sharron oli jo Brooklynissä. Hän sai nukkua ystävänsä sohvalla, tai oikeastaan se oli iso nojatuoli, jonka laitojen yli hänen jalkansa roikkuivat. Sharron sai työn Town&Country-lehdestä mainosmyynnin assistenttina. Sitten tuli syyskuinen tiistai, joka muutti kaiken.

Sharron istui aamulla junassa matkalla töihin, kun se yhtäkkiä pysähtyi Chamber Streetin kohdalla tunneliin. Jostain tuli tieto, että kaksi lentokonetta oli osunut World Trade Centeriin. Kun matkustajat nousivat maan alta Chamber Streetille, kadulla oli täysi kaaos. ”Luulimme, että kolmas maailmansota on syttynyt.”

Sitten, tunti ja 42 minuuttia sen jälkeen, kun lentokoneet olivat osuneet kaksoistorneihin, ne luhistuivat.

”Se oli elämää muuttava kokemus, hetki, jolloin aikuistuin. Iskut saivat minut tajuamaan, että minun pitää saada elämäni kuntoon.”

Hän päätti lopettaa haihattelun, maksaa opintolainansa pois ja päästä urallaan eteenpäin. Kuukauden kuluttua hän värväytyi armeijaan.

Tylsistynyt vakooja

Puolustusvoimien kieli-instituutti, The Defense Language Institute, sijaitsi Tyynen valtameren rannalla Montereyssä, Kaliforniassa. Sharron oli selvittänyt psykologiset testit ja päässyt Yhdysvaltain armeijan tiedusteluosastolle, Military Intelligence Corpsiin. Hänet koulutettiin korean kielen lingvistiksi, ja hänen erikoistumisalueekseen määrättiin Pohjois-Korea. Yksi Sharronin tehtävistä oli kuunnella signaalitiedustelun Pohjois-Koreasta sieppaamia viestejä ja raportoida niistä NSA:lle.

”Pohjois-Korea pystyy pyyhkimään koko Soulin kartalta seitsemässä minuutissa, ja meidän tehtävämme oli kuunnella, onko jotain merkittävää tapahtumassa”, hän selittää.

”Oikeasti istuin ikkunattomassa huoneessa 16-tuntisia päiviä ja kuuntelin pohjoiskorealaisia sotilaita, jotka eivät sanoneet suurimman osan ajasta mitään. Se oli todella, todella tylsää."

Kun Sharron aloitti työnsä neljän kuukauden koulutuksen jälkeen, hän oli saanut korkeimman turvallisuusluokituksen, joka antoi hänelle oikeudet käsitellä työssään huippusalaista tietoa.

”Tosin käsittelemäni tieto oli hyvin sirpaleista. Rivityöntekijät eivät pysty yleensä edes ymmärtämään sen merkitystä”, hän sanoo.

Sharron vakuuttaakin, että hänen työnsä kuulostaa paljon coolimmalta kuin mitä se todellisuudessa oli.

”Oikeasti istuin ikkunattomassa huoneessa 16-tuntisia päiviä ja kuuntelin pohjoiskorealaisia sotilaita, jotka eivät sanoneet suurimman osan ajasta mitään. Joskus he puhuivat tyttöystävistään. Se oli todella, todella tylsää."

Kun Sharron oli kolmen vuoden kuluttua saanut maksetuksi opintolainansa, hän lähti takaisin New Yorkiin ja päätti äitinsä mieliksi kiivetä yritysmaailman huipulle.

Huippuja valitsemassa

Henkilöstöyritys Wakefield Talabiscon hulppea toimisto sijaitsi Manhattanilla 5th Avenuen ja Madison Avenuen välissä. Sharron oli neuvotellut itselleen mukavan palkan bonuksineen, ja työ rekrytoijana oli kiinnostavaa.

”Yritykset ottivat meihin yhteyttä, kun heidän piti löytää paras parhaista.”

Vuosien varrella Sharron oli mukana nostamassa esimerkiksi Michael Mendenhallia Hewlett Packardin vastavaksi markkinointipäälliköksi ja Jerri deVardia Nokian vastaavaksi markkinointipäälliköksi. (”DeVard ei oikein pitänyt Espoosta, ja sitten Nokia sukelsikin.”)

Sharron haastatteli kurinalaisia, kaikkensa työlleen antavia uraohjuksia. Samalla hän näki, että jopa huipputasolla naisjohtajat pyytävät vähemmän palkkaa, etuja ja bonuksia kuin miehet. ”Moni nainen kärsii huijarisyndroomasta, uskoo paljastuvansa hetkellä millä hyvänsä epäpäteväksi”, hän sanoo.

Sharronilla itsellään on aina ollut pokkaa pyytää palkankorotuksia sekä sanoa suoraan, jos jokin töissä tökkii. Hän ei pitänyt esimerkiksi siitä, miten yrityksen temperamenttinen johtaja puhui henkilöstölle kiivastuessaan. ”Tappelin hänen kanssaan monta kertaa ja sanoin, ettei hän voi käyttäytyä niin. Kukaan muu ei uskaltanut, mutta minä otin lopputilinkin useasti", Sharron muistelee.

”Moni nainen kärsii huijarisyndroomasta, uskoo paljastuvansa hetkellä millä hyvänsä epäpäteväksi”

Pomo kuitenkin piti Sharronin rohkeudesta, ja pyysi hänet aina uudestaan töihin.”Esimieheni selitti, että ei päässyt New Yorkin huipulle olemalla ´sweet cookie´. En johda omaa bisnestäni niin kuin hän, mutta opin häneltä paljon. Edelleenkin saatan soittaa hänelle, jos minulla on yritykseni kanssa vaikeuksia ”, Sharron sanoo.

Neljän vuoden jälkeen Wakefield Talabiscossa Sharron ei kuitenkaan enää tuntenut nälkää uusiin urahyppyihin henkilöstöalalla. Todellinen intohimo oli muualla: italialaisessa kahvissa, kuppikakuissa ja bageleissa.

Siskot aina yhdessä

Sharron avaa Little Brooklyn -kahvilan oven Helsingin Korkeavuorenkadulla, ja pian paikalle saapuu myös hänen sisarensa Brenda Todd, 32. Viime kesäkuussa avattu pikkukahvila on sisaryritys alkuperäiselle, Viiskulmassa sijaitsevalle Brooklyn Cafélle. Lisäksi sisaruksilla on kolmas kahvila Otaniemessä, Aalto-yliopiston tiloissa.

”Leivoin ensimmäisen kakkuni yhdeksänvuotiaana vanhempiemme hääpäivää varten, ja tein aina brownieita, keksejä ja kuppikakkuja erilaisiin myyjäisiin”, Brenda selittää.

Nyt kahviloiden tuotteet leivotaan Brkln Bakeryssä, siskosten omistamassa leipomossa.

Sharron ja Brenda tekevät itse yhä kaikkea tiskin takana työskentelemisestä siivoamiseen, ja joskus työpäivät venyvät 19-tuntisiksi.

”Kun avasimme Brooklyn Cafén, sen suosio levisi kuin maastopalo. Kaikki aina sanovatkin meille, että kylläpäs Brooklynin tytöillä menee hyvin. Mutta pankkitilini ei ole samaa mieltä! Tämä on ollut raskas taloudellinen tie, ja vasta nyt alkaa näyttää paremmalta”, Sharron paljastaa.

Sisarukset tappelevat harvoin, ja silloinkin riidat kestävät korkeintaan viisi minuuttia. Harvinaista vapaa-aikaansa he viettävät usein yhdessä, matkustavat lautalla piknikille Suomenlinnaan tai istuvat We Got Beef -baarissa tapaamassa ystäviään. Molemmat tekevät myös mielellään löytöjä eettistä muotia myyvässä Sofinafissa Uudenmaankadulla tai käyvät ostamassa amerikkalaisia makeisia Robertin Herkussa Fredrikinkadulla, kivenheiton päästä kahvilastaan.

”Voisi sanoa, että me melkein jaamme aivot”, Sharron sanoo.

Harry Potterin jäljillä

Kun Sharron täytti lokakuussa 37 vuotta, hänen suomalainen poikaystävänsä osti hänelle ja Brendalle lahjaksi matkan Skotlantiin. Siskokset ovat suuria Harry Potter -faneja, ja he vierailivat paikoissa, joissa kirjasarjaan perustuvia elokuvia on kuvattu.

Lapsuuden peruina Sharron on aina pitänyt matkustamisesta. Yksi hänen lempipaikoistaan on Seoraksan kansallispuisto Etelä-Koreassa. ”Kun lapsena menimme siellä vuorelle, olimme niin korkealla, että ajoimme läpi pilvien.”

”Olen sydämeltäni kirjoittaja. Haluisin kirjoittaa fiktiota elääkseni”

Tulevaisuudessa kaksikon suunnitelmissa on avata vielä yksi Brooklyn-kahvila Kallioon ja laajentua ehkä Pohjoismaihin. Myös Toscana Italiassa houkuttelee viinitilojensa takia.

Sharron paljastaa, että hänen suurin unelmansa on sittenkin vielä toteuttamatta.

”Olen sydämeltäni kirjoittaja. Haluisin kirjoittaa fiktiota elääkseni”, hän sanoo ja kertoo perustaneensa kirjoituspiirin, jonka jäsenet tekevät kirjoitustreffejä ja kommentoivat toistensa tekstejä.

”Perheessämme luettiin aina. Nuorena Jane Austinin ja Charles Dickensin ja Ernst Hemingwayn klassikot olivat suosikkejani, nyt luen esimerkiksi Khaled Hosseinia ja Tolstoita.

Viime aikoina Sharron on kirjoittanut löyhästi elämäänsä perustuvaa kirjaa, jossa on vaikutteita maagisesta realismista. Hänen toiveissaan on saada se julkaistua.

Kirjallisuus on Sharronille pakopaikka velvollisuuksista ja hektisestä kiireestä.

"Kun elämä tuntuu liian arkiselta, luen Pablo Nerudan runoja."

Juttu on alun perin julkaistu joulukuun 2016 Gloriassa.

 

Kuka?

 

Sharron L. Todd, 37, kuppikakkuihin erikoistuneen Brooklyn-kahviloiden toinen omistaja. Perustanut kahvilat siskonsa Brendan kanssa.

Isä amerikkalainen, äiti kotoisin Koreasta. Muutti lapsena jatkuvasti isän työn vuoksi ympäri maailmaa.

Työskennellyt aiemmin puolustusvoimien palveluksessa vakoilemassa Pohjois-Koreaa sekä huipputason head hunterina New Yorkissa. Haaveilee kirjailijanurasta.

Vierailija

Kansainvälisestä vakoojasta tuli kahvilanpitäjä Helsinkiin – Sharron L. Toddin tarina on kuin elokuvasta

Ihana tarina elämästä, joka on mennyt ainakin päällisin puolin täydellisesti. Mistäköhän muuten johtuu, että nykyään melkein jokaisessa naistenlehden jutussa korostetaan niskalimassa työn tekemistä? Johtuuko se nykyisestä taloustilanteesta vai suomalaisesta "tee työtä kunnes kupsahdat" -mentaliteetista?
Lue kommentti

Mieheni varmaan luuli, etten keksisi enää uusia syitä vaihtaa huonekalujen järjestystä. Kuinka väärässä hän olikaan.

Kun olin eräänä aamuna siivonnut kolme tuntia – jynssännyt kyykyssä kylpyhuoneen lattiaa, imuroinut lattialla maaten nojatuolin takaa, siirrellyt irtonaisia huonekaluja paikasta toiseen imurin edestä – olin valmis julistamaan: koti pitää sisustaa siivoamista ajatellen ja helpottaen!

Miksei lähipiirissäni ole tarpeeksi käytännöllisiä ihmisiä, jotka olisivat ajoissa opettaneet, ettei kotona saa olla yhtään nurkkaa, johon ei pääse imurin varren kera vääntelemättä itseään ihmeellisille mutkille?

Kävelin ympäri kotia tarkkaillen. Meillä miinoja riitti: Hankalia mattoja, joiden päällä lepää raskaita huonekaluja. Kaappeja, joiden alle imurinvarsi ei mahdu mutta jonne pölymatot asettuvat. (Kaikissa huonekaluissa pitäisi olla pyörät alla!) Tauluja seinää vasten nojaamassa niin, ettei robotti-imurista voi uneksiakaan. Oli matkalaukkuja ”sisustusesineinä”, korotettuja askelmia ja sängyn alla niin painavia säilytyslaatikoita, että niiden nostaminen aiheutti rasitusvamman. Imuroiminen pienessä makuuhuoneessa tuntui pahalta rangaistukselta.

Koti oli sisustettu järkevän siivousihmisen painajaiseksi. Vain provosoidakseen kissa oksensi lauteiden alle.

Niinpä järjestin seremoniallisen viikonlopun. Sen lisäksi, että pesimme saunan ja uunin, nostimme taulut seinälle ja siirsimme matkalaukut kellariin (projektiin kuului sivutuotteena myös vintin siivous). Nostimme seinäkoukkuihin tavarat, jotka olivat lojuneet lattialla. Koti näytti paremmalta. Siivoaminen helpottui.

Kysyimme jälleen kerran itseltämme: Miten ihmeessä juuri sellaiset asiat kotona jäävät tekemättä, joista lopulta suoriutuu parissa tunnissa, ellei jopa minuutissa.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.
Hanna Jensenin kolumni on julkaistu Glorian Kodissa 8/2017.

Tyytymättömyys ja avarat näkymät pitävät vaatesuunnittelija Ritva Fallan luovuuden hereillä.

Vaatesuunnittelija Ritva Falla kurkkii 1920 rakennetun töölöläistalon viidennen kerroksen ikkunasta ja luettelee, mitä kaikkea työhuoneestaan näkee: ”Kansallismuseo, Eduskuntatalo... Kohta näen uuden Keskustakirjastonkin.”

Töölössä sijaitsee yksi Fallan kolmesta työtilasta. Muut ovat myymälä Korkeavuorenkadulla ja Tammisaaren viikonloppukodin entiseen hevostalliin rakennettu studio. Töölön-kodin yhteydessä sijaitseva työhuone on arkipäivien toimisto.

”Kaikkein hermostuttavinta on, jos ei ole aikaa uudistua, vaan pitää vain mennä vanhoja latuja.”

”Tämä on tällainen kaupunkistudio. Tammisaaressa vietän viikonloput. Se on ajattelun paikka.”

Näkymä yli Etu-Töölön kattojen on vaatesuunnittelijalle tärkeä.

”Minun pitää nähdä ulos, ja ikkunan edessä on oltava avaruutta. Pitää nähdä taivasta ja kauas. Se rauhoittaa. En pääse flow’hun pimeässä tilassa.”

Nykyisin mallistoja omalla nimellään ja omalle yritykselleen tekevä Falla kuvailee itseään työntekijänä kurinalaiseksi – ja yksinäiseksi.

”Tiimityö ei ole minun juttuni, ei ole koskaan ollut. Työskentelen parhaiten yksinäni.”

Aikatauluasioissa suunnittelija on oppinut joustavaksi. ”Olosuhteet tekevät tällä rättialalla niin hirveän paljon. Tarkkoja deadlineja ei kannata itselleen asettaa. Aina tapahtuu jotain, ja unelmat romahtavat.”

Työpöydällä on pinoissa suuria muotikirjoja ja kirjahyllyssä kirjojen seassa punaiset korkokengät.

”En ole koskaan ollut tyytyväinen työni lopputulokseen. Se on tämän homman juju. Tyytymättömyys pitää hengissä ja hereillä”, Falla sanoo.

”Kaikkein hermostuttavinta on, jos ei ole aikaa uudistua, vaan pitää vain mennä vanhoja latuja. Silloin tulee sellainen turhautuminen, että minkä takia tätä teen, jos en ehdi uudistua.”