Feministitutkija Saara Särmä nousi hetkessä puolen maailman tietoisuuteen ilmiöksi nousseella Congrats, you have an all male panel -blogillaan.

Saara Särmästä, 40, on melkein pakko sanoa, että nomen est omen, nimi on enne, ja tiedenaisesta tietysti latinaksi.

Tutkijatohtorin siilitukka näyttää juuri leikatulta ja repussa heiluu kaksi kirkkoveneheijastinta, kun hän kävelee Tampereen Hämeenkadulla. Siis pilluheijastinta, korjaisi varmasti Rosa Meriläinen, Saaran työkaveri feministisestä ajatushautomo Hatusta, jonka naiset perustivat tammikuussa.

Silloin Saara Särmä oli vielä suhteellisen tuntematon kansainvälisen politiikan ja feminismin tutkija ja tuore tohtori Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulusta. Vaan eipä ollut kauan. Nyt hänen vallankäytön miehisyydelle virnuileva Congrats, you have an all male panel -kuvabloginsa on maailmankuulu: siitä on kirjoitettu niin Time-lehdessä, brittiläisessä The Guardianissa ja Suomen Kuvalehdessä. Blogin lukijat voivat postata kuvan tilaisuudesta, jonka kaikki asiantuntijat ovat miehiä, ja liittää sen päälle peukkua näyttävän David Hasselhoffin kuvan. Se on blogin tavaramerkki.

Solidaarisuus

Minulla on ollut aina vahva oikeudenmukaisuuden tunto, joka perustuu 1970-lukulaiseen solidaarisuusajatteluun. Meillä käytiin vappu- ja rauhanmarsseilla, joilla olin mukana. Vieläkin taistolaislauluja kuullessani tulee ihana turvallisuuden tunne.

Olen kaikenlaisen tasa-arvon kannalla, en vain sukupuolten välisen. Solidaarisuus ja empatia ovat tärkeitä, ja kannatan hyvinvointivaltiota, paino sanalla valtio. Äitini on sosiaalityössä, ja isä on myös ollut sosiaalipuolella ja tehnyt tiedotustöitä. Kotona on aina kannustettu lukemaan ja opiskelemaan. Silti minusta, Forssan likasta, ei olisi koskaan tullut tohtoria ilman mahdollisuutta ilmaiseen koulutukseen. Se tuottaa tasa-arvoisia mahdollisuuksia.

En lukiossa tiennyt, mitä haluan. Selailin valintaoppaita ja ajattelin vain, että tuo ala ei ainakaan kiinnosta, eikä tuo. Jonkinlainen maailmanparannus kyllä kiinnosti, ja ajattelin, että yhteiskuntatieteet voisivat olla juttuni.

Graduvaiheessa aloin pohtia, miten voisin yhdistää feministisen näkökulman ydinasevarusteluun. Olen lapsena pelännyt ydinsotaa, niin kuin monet ikäiseni. Sen jälkeen olen jatkanut aiheen parissa ja yhdistänyt siihen kiinnostukseni kuviin ja huumoriin.

Peruslaiskuus

Olen sosiaalinen mutta viihdyn myös yksin. Kaikkein eniten tykkään työskennellä kahviloissa, joissa olen yksin ihmisten ympäröimänä.

Olen itsepäinen ja pidän omista näkemyksistäni jääräpäisesti kiinni. Urani varrella olen usein saanut professorismiehiltä hyvää tarkoittavia neuvoja, kuinka sukupuoli on liian kapea-alainen tutkimusaihe, mutta olen pitänyt pääni ja tehnyt sellaista tutkimusta kuin olen halunnut.

Olen myös peruslaiska. Väitöskirjaohjaajani sanoi, että luovuudella voi paikata laiskuutta. Siihen uskon.

Amerikka

Vanhempani erosivat, kun olin pieni. Olen ainoa lapsi, mutta vaihto-oppilasperheeni Etelä-Kaliforniassa on toinen perheeni. Vaihto-oppilasvuosi antoi valtavasti kulttuurista ymmärrystä. Työkaverini sanovat, että aina kun puhun vaihto-oppilassiskoni kanssa puhelimessa, muutun eri ihmiseksi. Alan kujertaa kalifornialaisella aksentilla ja huudahtelen, miten upeaa kaikki on. Siitä on paljon etua, että osaan sujuvan small talkin. Monilla suomalaisilla menee ihan ymmärrettävästi siihen hirveästi energiaa.

Käyn Kaliforniassa edelleen joka toinen vuosi. Amerikan-perheeni äiti on tullut vuosi vuodelta uskonnollisemmaksi, ja olen hänen kanssaan eri mieltä lähes kaikesta. Silti on hirveän tärkeää tuntea sellaisiakin ihmisiä, jotka ajattelevat aivan eri tavalla kuin itse. Se inhimillistää heitä.

Olen ollut myöhemminkin opiskelujen ja työn takia pidempiä aikoja Yhdysvalloissa, ja minulla on maailmalla ihana akateeminen perhe, josta en luopuisi mistään hinnasta. Kun väitöskirjanteon loppuvaiheessa valitin Facebookissa, että en jaksa enää, sain ihan valtavasti kannustusta ympäri maailman.

Pinkit röyhelöt

Rikon tahallani uskottavuuden rajoja esimerkiksi siinä, millaiselta tohtoriksi väitelleen tutkijanaisen pitäisi näyttää. En pukeudu koskaan jakkupukuun vaan saatan pitää pinkkiä röyhelömekkoa.

En kauheasti välitä säännöistä, että täytyisi pitää mustaa näyttääkseen hoikemmalta tai että leggingsit eivät ole housut. Kyllä niitä voi käyttää housuina, jos haluaa! Feministiseen koskemattomuuteen kuuluu se, ettei puutu toisen tapaan pukeutua. Paitsi kehua saa!

Asiantuntijanaiselle asetetut uskottavuuden rajat ovat todella kapeat. Pitäisi olla naisellinen, muttei liian. On hyvä olla korkokengät, kunhan ei ole liian korkeat. Täytyy olla iloinen, muttei saa hihittää tai nauraa liian kovaa, ettei uskottavuus mene.

En ole itsekään seksistisille käsityksille immuuni. Jos vaikka asiantuntijanainen kikattaa, saatan jäädä itselleni kiinni siitä, että väheksyn häntä. Meillä kaikilla on tällaisia oletuksia, mutta auttaa, että tunnistaa ne.

Hömppäfeminismi

Kutsun feminismiäni hömppäfeminismiksi.

Se tarkoittaa, että teen feminismin nimissä omaa juttuani. Feminismissä ei voi liikaa ruveta tuijottamaan teorioihin ja oikeaoppisuuteen, muuten ei saa mitään aikaiseksi. Akateemisissa piireissä pyritään usein täydellisyyteen ja saattaa käydä, että joku tilaisuus jätetään järjestämättä, jos sille ei esimerkiksi löydy esteetöntä tilaa.

Tällaisen keski-ikäisen tohtorisnaisen kokemus maailmasta ei ole tärkein asia feminismissä. Globaalilla tasolla tyttöjen, naisten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeudet ovat suurimmat ongelmat. Minua kiinnostaa myös, miten tukisin nuoria naisia. He ovat tulevaisuuden asiantuntijoita, joita pitää rohkaista ottamaan paikkansa.

En muista, milloin olen alkanut kutsua itseäni feministiksi, mutta jo lukion jälkeen suoritin naistutkimuksen opintoja Alkio-opistossa. Taisin lukiossa paasata etiikan kurssin väittelyssä, että takuulla menisin armeijaan, jos naiset sinne pääsisivät. Kaksi vuotta myöhemmin sinne päästiin, mutta minun osaltani kyse oli vain uhoamisesta.

Muistan myös äänestäneeni Elisabeth Rehniä presidentiksi siksi, että hän oli nainen. Sen jälkeen feminismini on kyllä kehittynyt ja olen ymmärtänyt, ettei naisen äänestäminen aina ole feministinen teko.

Feminismi on terminä historiallinen ja arvokas, enkä lähtisi sitä muuttamaan. Siitä on usein ihan tahallista väärin-ymmärrystä, eikä se ole oikea syy nimetä sitä uudelleen.

Feministimies

Tapasin mieheni neljä vuotta sitten, ja suhteemme kolme ensimmäistä vuotta tein väitöskirjaa. Loppuvaihe oli sellainen, etten pystynyt tekemään mitään muuta. Kaikki kotityöt jäivät miehen harteille, ja nyt tuntuu, että vakiintuneen tavan muuttaminen on hankalaa. Mutta pyykinpesu on minun juttuni.

Mieheni oli feministi jo ennen kuin tapasimme. Hirveästi häntä ei ole tarvinnut kouluttaa, mutta joitakin juttuja olen ehkä opettanut hänet näkemään. Esimerkiksi joskus voi olla vaikeaa tunnistaa omia etuoikeuksiaan, siis missä asioissa pääsee itse helpommalla. Ja miehissäkin on niitä, jotka ovat paljon etuoikeutetumpia kuin toiset.

Mieheni on IT-alalla, pelifirmassa. Peliala on hyvin miehinen, ja olemme keskustelleet, mitä siellä voisi tehdä toisin. Nyt hän kehittää peliä, jossa on naishahmo, joka ei ole sellainen stereotyyppinen vähäpukeinen ja isotissinen.

Huumori

Myytti kiukkuisesta feminististä elää sitkeästi, vaikka olen yrittänyt selvittää, että kuka muka oikeasti Suomessa edes edustaisi mitään miesvihaa.

Miespaneeliblogini on tehty huumorilla, joten ilmeisesti siitä johtuen en ole saanut juurikaan feministeille tyypillistä negatiivista trollaamista osakseni. Kun tekee huumorilla, siitä jää heti pois argumentti, että tässä ollaan nyt jotain huumorintajuttomia hiekkapilluja. Huumorin keinoin pystyy paljastamaan monenlaisia asioita, niin kuin vaikkapa epätasa-arvoa.

Olemme ystäväni Rosan kanssa tehneet ajatushautomon sivuillemme myös miesselitysbingoja. Niiden avulla voi siis bongailla yleisimpiä miesten selityksiä eri aiheisiin, kuten vaikkapa feminismistä sen, että katkera femakko on vain miehen puutteessa.

Kun blogini alkoi saada kansainvälistä huomiota, tuli mahtava tunne, että olen osunut johonkin, jonka tosi monet tunnistavat. Olen saanut valtavan määrän henkilökohtaista palautetta niin kotimaasta kuin ulkomailtakin, että blogini on voimauttanut esimerkiksi tutkijanaisia.

Kollaasit

Nuorena kävin Forssassa kuvataidekoulussa kerran viikossa, ja se oli ihanaa. Aika äkkiä kuitenkin tajusin, että siellä on oikeasti lahjakkaita tyyppejä enkä itse oikeastaan osaa mitään. Opettaja oli kuitenkin kannustava huipputyyppi ja sai minut palaamaan kouluun vähäksi aikaa, mutten koskaan ajatellut, että kuvataiteista voisi esimerkiksi tulla minulle ammatti.

Ryhdyin tekemään kuvataidetta uudestaan, kun näin muutama vuosi sitten ystäväni väitöstilaisuudessa Tampereen yliopiston väitöskaavut, jotka olivat ihan kuin Star Trekistä, paitsi värit olivat toisinpäin. Mietin, että tästä täytyy tehdä jotakin, ja tein hänelle väitöslahjaksi kuvakollaasin, jossa Star Trek ja Tampereen yliopisto yhdistyivät. Sen jälkeen olen tehnyt niitä lahjaksi väitelleille ystävilleni, kaikkiaan viisitoista kappaletta.

Tein myös osana väitöskirjaani kuvakollaaseja, jotka liittyvät väitöskirjan teemoihin ja asiasanoihin.

Kollaasieni keskellä on aina symbolina kirkkovene ja oli hauskaa huomata, että ulkomaalaiset eivät tiedä, mitä merkki tarkoittaa. Väitöstilaisuudessani skotlantilainen vastaväittäjä kysyi, että mikä aurinkoiselta näyttävä symboli on. Yleisöä nauratti. Mutta edes ruotsalaiset tutut eivät ymmärrä sitä.

Naisten kehut

Joskus, kun samassa uravaiheessa oleva ihminen saa tilaisuuden, jonka olisi itsekin ansainnut, kateus saattaa herätä. Yliopistomaailma kun on sellainen, että periaatteessa ollaan kollegoita mutta samalla kilpaillaan keskenämme.

Varsinkin, jos se toinen on nainen, silloin häntä tekisi mieli dissata. Me itse tiedostamatta ruokimme ja menemme mukaan seksistisiin ja stereotyypppisiin ajatuksiin, että naiset ovat huonoja kollegoita ja juoruilevat. Siksi kaikista radikaaleinta onkin pitää toisista naisista.

Rosalla on kehu nainen päivässä -kampanja, joten on mahtavan inspiroivaa, kun hän tulee vaikka kehumaan minua siitä, että olen kiteyttänyt pointtini nasevasti. Kirjoitamme parhaillaan yhdessä feminististä elämäntaito-opasta hauskaan elämään.

Juttu on julkaistu alun perin marraskuun 2015 Gloriassa.

 

 

Kuka?

Saara Särmä, 40, on Forssasta kotoisin oleva kansainvälisen politiikan tutkija. Väitöskirja tarkasteli Iranille ja Pohjois-Korealle irvailevia kuvia.

Asuu Tampereella puolisonsa Seppo Säämäen ja american curl -rotuisen Eetu-kissansa kanssa.

Harrastaa tv-sarjojen katselua dvd-bokseilta ja kuvataiteita. Saaran kuvakollaaseja on nähtävillä osoitteessa huippumisukka.fi. Saaran blogi: allmalepanels.tumblr.com/

Katin kantapaikkoihin kuuluu Scarlett-viinibaari Pullman-hotellin 37. kerroksessa.
Katin kantapaikkoihin kuuluu Scarlett-viinibaari Pullman-hotellin 37. kerroksessa.
Työn vastapainoksi Kati kuntoilee joka päivä.
Työn vastapainoksi Kati kuntoilee joka päivä.

Thaimaalaisella autiorannalla Kati Häkkinen sai idean sinne sopivasta rantahotellista. Kovalla työllä syntyi huippusuosittu Aava Resort & Spa, ja mikkeliläinen Kati jäi maailmalle. ”Pidän itseäni menestyjänä, koska uskalsin lähteä toteuttamaan unelmaani.”

Hotelliyrittäjä Kati Häkkinen nauttii miljoonakaupunki Bangkokin vilinästä.

”Tykkään myös ajaa täällä autolla. Kaupungin sykkeessä ideatkin lentävät. Minulla on paljon uusia liikeideoita, joille etsin sijoittajia ja kumppaneita”, Kati, 37, sanoo.

Katilla on vahvaa näyttöä siitä, että hän pystyy toteuttamaan ideansa. Yhdeksän vuotta sitten hän oli reppureissulla Thaimaassa silloisen puolisonsa Atte Savisalon kanssa. Tuolloin pariskunta työskenteli Aten vanhempien omistamassa Savcorissa, teknologiayrityksessä, joka on Ballet Mikkelin takana. Kati oli Ballet Mikkelin johtaja, Atte financial controller.

Autiolla Khanomin rannalla pariskunta sai idean rantahotellista. Nyt samaisella rannalla seisoo heidän yhdessä omistamansa Aava Resort and Spa, joka on saanut monia kansainvälisiä palkintoja. Tuorein on marraskuussa 2016 myönnetty Aasian parhaan hotellin ja kylpylän HAPA (Hospitality Asia Platinum Awards) -palkinto.

Kati työskenteli vuosia ilman lomia ja palkkaa Aavan menestyksen eteen.

”Todellinen menestyksen mittari on se, että henkilökunnalla on hyvä olla ja se nauttii työstään”, Kati sanoo.

Kati työskenteli vuosia ilman lomia ja palkkaa Aavan menestyksen eteen. Yrityksen rakentaminen opetti hänelle paljon.

”Muutto Aasiaan ei sinänsä ollut vaikeaa, koska olen aina ollut valmis vastaanottamaan kaiken, mitä uusi kulttuuri tuo mukanaan. Äitiyslomia en ehtinyt pitää, ja esikoispoikani on nukkunut kantokopassa kokouksissa heti syntymästään lähtien.”

Nyt hotellissa on palkattu johtaja, ja Katin vastuulla on markkinointi ja PR-toiminta.

”Palkinnot tuntuvat toki hyviltä – etenkin, koska aluksi niin moni nauroi ideallemme.”

Menestyksen hinta

Ensimmäisen palkintonsa Aava sai kuusi vuotta avajaisten jälkeen.

”Ensimmäiset vuodet yrittäjänä eivät olleet helppoja. En silti kadu yhtään hetkeä enkä yhtään kyyneltä. Jaksoin aina uskoa ideaamme”, Kati sanoo.

Katille menestys merkitsee ennen kaikkea vapautta valita.

”Raha luo turvallisuutta. Moni ei tule ajatelleeksi, että ulkomailla asuva suomalainen joutuu maksamaan kalliin hinnan terveysvakuutuksista ja lasten koulumaksuista. Olen aika tarkka siitä, mihin käytän rahaa, mutta säästäjätyyppiä en ole koskaan ollut.”

”Pidän itseäni menestyjänä.”

Palkittu hotelli ei kuitenkaan edelleenkään ole omistajilleen rahasampo. Rahaa tarvitaan myös uusiin investointeihin, sillä Aava-hotelliperhe on laajenemassa.

”Tuplaamme Aavan kapasiteetin rakentamalla erillisen hotellin ja uusia korkean palvelutason villoja. Suunnitelmat ovat jo pitkällä”, Kati kertoo. Aava etsii parhaillaan siihen uskovia sijoittajia muun muassa suomalaisen joukkorahoituskumppanin kautta.

”Pidän itseäni menestyjänä. En kuitenkaan Aavan takia vaan siksi, että uskalsin lähteä toteuttamaan unelmaani. ”


Äitiys antaa voimaa

Vielä kymmenen vuotta sitten Kati ei ajatellut olevansa äitityyppiä. Lokakuinen ilta tv:n ääressä muutti mielen.

”Näin televisiossa vaippamainoksen ja purskahdin itkuun, kun näin vauvan.”

”Elämä on hyvää näin. Mies tulee vastaan, jos tulee.”

Vuonna 2009 syntyi Nino-poika ja kaksi vuotta sen jälkeen Aida-tytär. Lapset ovat eläneet koko ikänsä Thaimaassa, joten he puhuvat ja lukevat sujuvasti thain kieltä, jota he oppivat Khanomin kyläkoulussa. Muutto pääkaupunkiin oli tarpeen myös siksi, että lapset pääsisivät kansainväliseen kouluun.

Kati ja Atte erosivat neljä vuotta sitten.

”Eroon ei liity vihaa tai pettymystä. Olemme edelleen työkavereita ja ystäviä. Olimme yhdessä 17 vuotta, ja rakkaus vain kuoli”, Kati sanoo.

Kati ei etsi uutta kumppania.

”Elämä on hyvää näin. Mies tulee vastaan, jos tulee. Rimani on korkealla, ja miehen tulee ennen kaikkea saada minut nauramaan.”

Thaimaassa asuva Atte on läsnä lasten elämässä, ja perheessä on myös kolmas luottoaikuinen, heitä pienestä asti hoitanut kotiapulainen Mui.

”Mui on perheenjäsen, mutta minä olen äiti ja kasvatan lapseni. Minua ärsyttää se, että joku pitää minua huonona äitinä siksi, että minulla on palkattua kotiapua. Apulaisten ansiosta olen parempi äiti ja voin olla vapaa-ajalla täysipainoisesti lasten kanssa. ”

 

Ulkonäöllä on väliä

Thaimaassa naiset käyttävät paljon aikaa ja rahaa ulkonäöstään huolehtimiseen.

”Ulkonäköön panostaminen on kunnioitusta toisia kohtaan. Se on käyntikortti, johon muut kiinnittävät huomiota”, Kati toteaa.

Kuutisen vuotta sitten Kati löysi monipuolisen liikunnan, ja nykyään hän kuntoilee joka päivä. Thainyrkkeilyn lisäksi tärkeitä lajeja ovat jooga, pilates ja vaeltaminen vuorilla.

”Suomalaiset tunnistaa valitettavasti usein ulkoisesta olemuksesta. Mistä ihmeestä tulee ajatus, ettei tarvitse yhtään välittää siitä, miltä näyttää?”

”Suomalaiset tunnistaa valitettavasti usein ulkoisesta olemuksesta. Mistä ihmeestä tulee ajatus, ettei tarvitse yhtään välittää siitä, miltä näyttää? Ihan jokainen on varmasti paremmalla mielellä, jos peilistä katsoo tyyppi, johon on tyytyväinen. ”

Katin oma tyyli on klassinen.

”Teetän paljon jakkuja ja housupukuja räätälillä, käytän usein mekkoja tai farkkuja ja rakastan korkeita korkoja.”

Kati suosittelee tutustumaan thaimaalaisten suunnittelijoiden luomuksiin, joita myyvät Bangkokissa muun muassa ostoskeskukset Central Embassy ja Siam Discovery. Thaimaan korkean luksusveron vuoksi hän hankkii käsilaukkunsa Hong Kongista.

Koti on maailmalla

Vapaa-aikaa Katilla ei edelleenkään liiemmin ole, mutta Bangkok tarjoaa vapaa-ajan viettoon paremmat mahdollisuudet kuin entinen kotikylä Khanom.

”Bangkok on Aasian kulinarismin mekka. Suosikkiravintoloihini kuuluu tällä hetkellä esimerkiksi intialaista molekyylikeittiötä tarjoava Gaggan ja Nahm, jossa on vanhoja thairuokia brittikokokin uudistamina.”

Bangkokissa Katille on avautunut yhteys muihin suomalaisiin naisiin.

”Khanomissa en puhunut suomea muiden kuin lasteni kanssa. Perustin Bangkokiin FINWA-naisjärjestön, joka toimii naisten verkostona ja tekee hyväntekeväisyyttä. ”

Tulevaisuuden haaveena on löytää aikaa matkustamiselle.

Katin kunnianhimoisena tavoitteena on kerätä naisjärjestön kautta lahjoituksia sataan äitiyspakkaukseen, jotka lahjoitetaan yksinhuoltaja- ja hiv-positiivisille äideille yhteistyössä muun muassa Suomen Lähetysseuran avustushankkeiden mukana.

Tulevaisuuden haaveena on löytää aikaa matkustamiselle.

”Lähialueilla kuten Vietnamissa, Laosissa ja Hong Kongissa olen käynyt usein, mutta haluaisin lisäksi Eurooppaan ajamaan avoautolla Italiassa, musikaaleihin Lontoossa ja Pariisiin Champs Élysées’n tunnelmaan.”

Suomeen Kati ei kaipaa.

”Maailma on imaissut minut mukaansa.”

 

Kuka?

Kati Häkkinen, 37, hotelliyrittäjä Thaimaassa Khanomissa. Asuu Bangkokissa.

Toinen omistaja Aava Resort and Spa -hotellissa, perustajajäsen ja puheenjohtaja FINWA-naisjärjestössä.

Perhe: poika Nino, 8, ja tytär Aida, 6.

Parasta Bangkokissa: Miljoonakaupungin syke, vireys, vauhti, värit ja luksus sekoittuneina mukaansa imaisevaan kaaokseen.

Mauranen tekee  mielellään töitä miesten kanssa. "Naiset ovat varautuneempia", hän sanoo.
Mauranen tekee mielellään töitä miesten kanssa. "Naiset ovat varautuneempia", hän sanoo.

Näyttelijä Rea Mauranen ei ole koskaan halunnut päästä helpolla. Suurista iloista ja suruista on syntynyt taidetta ja unohtumattomia kokemuksia. ”Elämää ei pidä pihtailla”, hän sanoo.

Järvenselällä käy viima, mutta pyöreän pöydän ääressä on kotoisaa ja lämmintä. Rea Mauranen, 68, kattaa pöytään voileipiä, ranskalaisittain valmistettua kahvia, leikkeleitä ja lohta. Aviomies Pekka Nuru tulee puutarhahommista ja kertoo, että korvia kuumottaa.

”Puhutaanko täällä minusta?” Puhutaan. Ja paljon muustakin.

Ensin töistä, Maurasen pitkä-ikäisimmästä rakkaudesta.

 

Näyttelijän yli 40-vuotiseen uraan mahtuvat Jussi-patsaat elokuvista Tulipää ja Neitoperho. 70-luvun taistolaisvuosina hän työskenteli Kom-teatterissa ja myöhemmin Kalle Holmbergin johtamassa Helsingin Kaupunginteatterin ryhmässä. 90-luvulta lähtien Mauranen on ollut freelancer. Viimeksi hänet nähtiin tv-sarjoissa Presidentti ja Rakkautta vain.

Kalenteri on täynnä uuden teatterituotannon harjoituspäiviä, vaikka näyttelijän piti jäädä eläkkeelle jo vuosia sitten.

”Masennuin hirveästi, kun tajusin millaista elämä on eläkkeellä. Ei helvetti.”

”Masennuin hirveästi, kun tajusin millaista elämä on eläkkeellä. Ei helvetti. Tylsää. Kokeilin vähän aikaa oleskella vain, mutta sitten rupesi tulemaan duunia. Otin kaiken vastaan. Vanha heppa hirnahti ja lähti taas liikkeelle.”

Töihin Maurasta vetää luovan porukan seura. Yksin oleminen ahdistaa, mutta työyhteisö pitää hyvässä vireessä. Uuteen porukkaan solahtaminen on aina innostavaa.

”Ensin pitää kuulostella, keitä muut ovat. Miten näiden kanssa toimitaan? Porukkaan syntyy oma sisäinen huumori. Joutuu vähän tarkkailemaan toisia. Mitä se ajattelee? Kaikki ihmisethän peittelevät totuuksia. Minkähänlaisia petoja meistä paljastuisikaan, jos emme sitä tekisi?”

 

Uralle on osunut vain pari hankalaa tyyppiä. Sellaiset ovat jääneet huoletta taakse.

”Kaikenlaista tulee, mutta olen antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Se on paras tapa. Joku päästää mielestään hyvän vitsin, ja toinen on ihan kauhuissaan.”

Mauranen nauraa olevansa ”todellinen paskahuumorin ystävä”.

”Naisilla on niin paljon enemmän paineita ulkonäöstä ja hyväksymisestä.”

”Siksi tykkään tehdä töitä miesten kanssa. Naiset ovat varautuneempia, heidän välillään on enemmän kyräilyä. Naisilla on niin paljon enemmän paineita ulkonäöstä ja hyväksymisestä.”

Miesten kanssa työskentely on hänelle usein helpompaa kuin naisten.

”Miehet pääsevät kiertelemättä asiaan. Jos työskentelen miesten kanssa, otan tavallaan miehen paikan siinä joukossa. Naisten vahvuus on paljon parempi taito käsitellä tunteita. Siinä eivät ainakaan minun ikäpolveni kaikki miehet ole olleet yhtä taitavia.”

Pitkän linjan näyttelijä on seurannut elokuva- ja teatterialan ahdisteluskandaaleja mietteliäänä.

”Ketään ei saa käyttää seksuaalisesti hyväksi, ei naisia eikä miehiä. Jos minulle on joskus yritetty jotain sellaista, olen antanut kyllä aina takaisin. Annan tulla kamalaa tekstiä enkä antaudu uhriksi vaan nostan hirveän huudon. Mutta jotkut pelkäävät niin paljon, että jähmettyvät, pelkäävät menettävänsä työnsä. Tästä keskustelusta voi tulla vielä aika soppa.”

 

Kun Mauraselta kysyy hänen vahvan itsetuntonsa salaisuutta, vastaukseksi helähtää nauru.

”Kukaan ei rupea näyttelijäksi, jos ei ole mitään säröä sisällä. Silloin ei ole mitä antaa.”

Mauranen sai särön lapsuudessaan. Perheeseen kuului kolme tytärtä, isä oli menestyvä diplomi-insinööri ja äiti kotirouva. Ulkoisesti kaikki oli mallillaan, mutta vanhempien riidat pelottivat pientä Reaa. Pelosta jäi jäljelle outo ahdistus, joka on seurannut mukana koko elämän.

”Tietynlainen iltapäivän valo aiheuttaa ahdistuksen, enkä voi tehdä muuta kuin odottaa, että se menee ohi. Se liittyy siihen, että olen pienenä lapsena odottanut isää kotiin iltapäivällä eikä isä tullutkaan. Tiesin, että tästä seuraa riita. Äiti oli hyvin mustasukkainen. Oli kamalaa, kun en voinut kuin pelätä ja itkeä.”

”Kukaan ei rupea näyttelijäksi, jos ei ole mitään säröä sisällä. Silloin ei ole mitä antaa.”

Maurasen mielestä monet vanhemmat luulevat lapsiaan vahvemmiksi kuin nämä ovatkaan.

”Jos huudan Pekalle tai Pekka huutaa minulle, koiramme Sonja tulee paikalle ja on huolissaan. Ja se on eläin. Millaista se on lapselle, joka rakastaa molempia vanhempiaan?”

 

Nuorena Mauranen haaveili lääkärin tai modistin urasta. Hän oli hyvä piirtämään ja haki opiskelemaan Ateneumiin, mutta ei päässyt. Teatterikoulun ovet avautuivat saman tien. Tanssia harrastava nainen pärjäsi hyvin liikunnallisessa näyttelijäkoulutuksessa. Kotoa ei herunut kannustusta.

”Äiti ja isä ajattelivat, että ylioppilaaksi, sitten akateeminen ura. Isä vastusti ja kirjoitti muistokirjaani, että ’Pitkä ja paatinen on tie, mi´ taiteen kukkuloille vie.’ Se taitaa olla Eino Leinon runosta.”

”Isä ajatteli, että minusta tulee nälkätaiteilija”

Mauranen alkaa pohtia mitä paatinen oikeastaan tarkoittaa. Korvapuustia syövä Nuru lupaa selvittää. Mauranen hakee lasilliset valkoviiniä. Nuru googlaa kännykällään ja ilmoittaa löydöstään.

”Paatinen: Itsepintainen, itsepäinen, itämurteissa käytetty jopa kirosanana. Se tarkoittaa lähtemätöntä taakkaa, joka on ja pysyy.”

”Sellaista isä ajatteli näyttelijän elämän olevan. Hän oli varma, että minusta tulee nälkätaiteilija”, Mauranen sanoo.

Mutta onko elämä sitten ollut paatista?

”Välillä on ollut tosi paatista. Ja traagista.”

Lapsuudenkodista seurannut kipu on auttanut taiteen tekemisessä.

”Sillä tavalla näyttelijät, kuvataitelijat ja kirjailijat toimivat. Otetaan mennyt tuska muistin lokerosta ja käytetään sitä tietoisesti. Olen monta kertaa lavalla tappanut kaikki sukulaiseni.”

 

Osan elämän tragedioista ovat aiheuttaneet myrskyisät miessuhteet. Nuorena rakkauselämä oli tunteikasta ja raastavaa. Mauranen rakastui aina vaikeisiin miehiin.

”Onpa sitten jotain mitä mummona muistella. Ei pidä pihtailla elämää. En usko sielunvaellukseen, enkä edes halua tulla takaisin tänne Tellukselle. On hyvä elää ja tehdä kaikkea, ja kolhuistakin oppii. Helpot tiet eivät ole minua koskaan kiinnostaneet. Sellainen on tylsää, varsinkin nuorena.”

Ensirakkaus syttyi kouluaikana.

”Se oli rumpali. Niillä oli bändi, ja harjoiteltiin kellarissa. En ihastunut häneen niinkään rumpujen soiton tähden vaan koska hän oli komea ja kiva, ja hänen faijallaan oli purjevene.”

Mauranen rakastui aina vaikeisiin miehiin.

Teatterilaisen työtä oli vaikea yhdistää vakavaan seurusteluun. Mauranen kiersi Kom-teatterin kanssa maata, eikä yhteistä kotia ja pysyvää parisuhdetta pystynyt rakentamaan. Suhteet olivat repiviä.

”Kun rakastuu, ei tajua toisen vaarallisia piirteitä. Itsekeskeisyys ja jopa narsismi jäävät huomaamatta. Henkistä väkivaltaa ei näe kukaan ulkopuolinen. Se on salakavalaa ja murskaavaa. Aloin miettiä, miksi hakeuduin aina samaan tilanteeseen. Tajusin, että ratkaisu oli minulla itselläni. Jos aina on kamalaa, pitää miettiä mitä itse tekee väärin.”

Työ oli raskasta ja huvit sen mukaisia.

”Elämä oli rikkonaista. Istuimme aina ravintolassa”, hän muistelee.

Maanantai oli näyttelijöiden vapaapäivä, ja ravintola Kosmoksessa olivat kaikki: kuvataiteilijat, muusikot, kirjailijat ja näyttelijät. ”Ja sitten mentiin jatkoille. En tajua, miten jaksoimme. Lähdin usein kuudeksi aamulla telkkariin maskiin. Sitten yhdeksitoista teatteriin harjoituksiin, sitten radioon tai telkkariin. Illalla esitys tai harjoitus teatterilla. Ja taas baariin.”

Mauranen rakasti ravintolaelämää, höpöttelyä ja syvällisten puhumista ystävien kanssa ja vanhempiin taiteilijalegendoihin tutustumista. Humaltuneet kirjailijat kertoivat tupakansavun keskellä uskomattomia juttuja, ja romanssit ja ystävyydet syttyivät kaupungin yössä. Lopulta juhlat oli kuitenkin pakko lopettaa.

”Halusin pois siitä ympyrästä. Se oli sellainen Bermudan kolmio. Mullan alla on nyt osa niistä, jotka sinne jäivät. Olisin varmaan ollut yksi niistä, jos olisin jäänyt sinne pyörimään. Kyllä se oli tietoinen ajatus, että pelastautukoon ken voi.”

”Ei töistä pois jääty siksi, että on kankkunen. Ei, ei.”

Mauranen muutti silloisen miehensä kanssa Veikkolaan ja hankki kaksi kissaa, joiden luokse oli pakko palata iltaisin.

”Nykyisinhän nuoret eivät juuri juo, ne vain punnertavat. On ihan tervettä, että nykyajan nuoret näyttelijät jumppailevat, mutta paljosta ne jäävät paitsi. Oli ihanaa käydä asioita läpi ravintolassa, nauraa ja kuunnella juttuja. Eikä töistä pois jääty siksi, että on kankkunen. Ei, ei.”

 

70-luvulla nuori Mauranen oli monien muiden taiteilijoiden tavoin taistolainen. Arkistokuvissa hän seisoo Komin lavalla kuin uljas työn sankaritar, leuka pystyssä ja selkä suorana. Kaunisääninen näyttelijä lauloi myös Kom-teatterin levyillä. Levyt aiheuttivat totta kai perhekriisejä joka joulu.

”Isä oli upseeri, ja hän oli palvellut rintamalla. Vein aina Kom-teatterin levyn joululahjaksi kotiin. Isä yritti puhua minun kanssani niistä asioista, mutta äiti tuli heti hysteeriseksi. Aina sieltä lähdettiin ovet paukkuen.”

”Taistolaisuudessa oli kestävää ajatus solidaarisuudesta maailman ihmisiä kohtaan, kärsiviä kohtaan.”

Taistolaisuus katosi historian hämäriin, mutta Maurasen mielestä ajan hengessä oli paljon arvokastakin.

”Taistolaisuudessa oli kestävää ajatus solidaarisuudesta maailman ihmisiä kohtaan, kärsiviä kohtaan. Ja rauha, sitä olen aina puolustamassa. Sota on kauheinta mitä on, ja se on miesten tekosia. Joku poika lähettää pommeja, ja toinen poika lähettää omansa. Yksi hullu on Amerikassa, toinen hullu Pohjois-Koreassa ja kolmas Venäjällä.”

 

Vilkkaan nuoruuden jälkeen kotielämä maistuu hyvältä. Omakotitalo järven rannalla on kaunis, valoisa ja elegantti, täynnä taideteoksia, lasia, pehmoisia lukunurkkauksia, vehreitä huonekasveja ja kauniita yksityiskohtia. Keittiöstä näkee suoraan pyöreän ruokapöydän luo, niin että kokkaillessa voi pitää ystäville seuraa. Seinänkokoiset ikkunat antavat järvenselälle.

Mauranen ja Nuru nauttivat joka päivä hyvästä ruuasta, ja perhe ja ystävät ovat tervetulleita.

”Pekasta tuli turvasatama. Edellisessä liitossa ei oikein puhuttu, mutta Pekan kanssa puhutaan.”

Pariskunta tapasi Tukholmassa 25 vuotta sitten yhteisen ystävän luona. Maurasen sydän oli särkynyt edellisestä erosta eikä uusi suhde tuntunut ajankohtaiselta, mutta vähitellen Nurusta tuli yhä tärkeämpi.

”Pekasta tuli turvasatama. Edellisessä liitossa ei oikein puhuttu, mutta Pekan kanssa puhutaan. Välillä huudetaan kuin rajapirut, mutta se menee ohi. Emme kanna koskaan kaunaa.”

 

Mauraselle rakkaus on tärkeää, mutta kaikkein tärkeintä naiselle on itsenäisyys. Jokaisen tytön kannattaisi haaveilla urasta eikä unelmien prinssistä.

”Takavuosien naiset olivat täysin miesten armoilla, varsinkin sodan jälkeen. Miehet tulivat sekapäisinä sodasta, mutta erota ei voinut. Nykyisin onneksi voi. On hyvä että naisia ei enää kannusteta pelkästään kotiäideiksi. Tyttöjen koulutuksen tärkeydestä puhutaan aina kehitysmaiden yhteydessä, mutta yhtä tärkeää se on täällä meilläkin.”

Toive omasta lapsesta jäi toteutumatta. Kun elämäntilanne antoi myöten, aika oli käymässä vähiin.

”Olisin ollut ylihuolehtiva äiti, jos olisin saanut vanhana lapsen.”

”Pohdin sitä hirveästi kun aloitimme yhteisen elämän Pekan kanssa. Olin 42-vuotias ja ajattelin, että kun lapsi syntyisi, olisin jo 43. Olisin ollut ylihuolehtiva äiti, jos olisin saanut vanhana lapsen. Enkä olisi silloin jaksanut enää samalla tavalla lastenhoitoa, valvomista ja muuta. Ajattelin että olisin jo 60, kun lapsi olisi teini. Ajatus ei tuntunut minulle hyvältä.”

Päätöstään hän suri pitkään.

”Lapsen hankkiminen olisi voinut olla katastrofi, eikä minulla ollut rohkeutta ottaa sitä riskiä. Se oli se päätös. Olin siinä mamero. Oli iso juttu luopua siitä, ja se sattui, mutta ei se enää satu.”

 

Nurun kolmesta lapsesta jutellessa Maurasen hymy on herkässä.

”Pekan lapsista on tullut minulle tosi tärkeitä.”

Kolme nyt jo aikuista lasta käyvät usein vierailulla. Mukana on jo lapsenlapsia, pikku taaperoita, joiden vuoksi koriste-esineet nostetaan ylös turvaan.

”Joskus erehdyn komentamaan lapsia jyrkästi. Sehän on kai nykypäivänä kielletty.”

Elämän varrelle sattuneet bonuslapset ovat rakkaita, vaikka uusperhe-elämässä on haasteensa.

”Olen ollut niin monissa paikoissa äitipuolena. Siinä on vaikea rooli.”

Maurasen silmiin syttyy ilkikurinen hohde.

”Jonain päivänä kirjoitan pahan äitipuolen päiväkirjan. Latelen siihen ja kuolen pois ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään.”

Kuka?

Rea Mauranen, 68, teatteri- ja elokuvanäyttelijä.

Työskennellyt mm. Kansallisteatterissa. Palkittu Jussi-patsaillaelokuvista Tulipää ja Neitoperho.

Työskennellyt 70-luvulla taistolaisessa Kom-teatterissa

Julkaissut useita äänilevyjä.

Asuu Veikkolassa puolisonsa Pekka Nurun kanssa.