Feministitutkija Saara Särmä nousi hetkessä puolen maailman tietoisuuteen ilmiöksi nousseella Congrats, you have an all male panel -blogillaan.

Saara Särmästä, 40, on melkein pakko sanoa, että nomen est omen, nimi on enne, ja tiedenaisesta tietysti latinaksi.

Tutkijatohtorin siilitukka näyttää juuri leikatulta ja repussa heiluu kaksi kirkkoveneheijastinta, kun hän kävelee Tampereen Hämeenkadulla. Siis pilluheijastinta, korjaisi varmasti Rosa Meriläinen, Saaran työkaveri feministisestä ajatushautomo Hatusta, jonka naiset perustivat tammikuussa.

Silloin Saara Särmä oli vielä suhteellisen tuntematon kansainvälisen politiikan ja feminismin tutkija ja tuore tohtori Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulusta. Vaan eipä ollut kauan. Nyt hänen vallankäytön miehisyydelle virnuileva Congrats, you have an all male panel -kuvabloginsa on maailmankuulu: siitä on kirjoitettu niin Time-lehdessä, brittiläisessä The Guardianissa ja Suomen Kuvalehdessä. Blogin lukijat voivat postata kuvan tilaisuudesta, jonka kaikki asiantuntijat ovat miehiä, ja liittää sen päälle peukkua näyttävän David Hasselhoffin kuvan. Se on blogin tavaramerkki.

Solidaarisuus

Minulla on ollut aina vahva oikeudenmukaisuuden tunto, joka perustuu 1970-lukulaiseen solidaarisuusajatteluun. Meillä käytiin vappu- ja rauhanmarsseilla, joilla olin mukana. Vieläkin taistolaislauluja kuullessani tulee ihana turvallisuuden tunne.

Olen kaikenlaisen tasa-arvon kannalla, en vain sukupuolten välisen. Solidaarisuus ja empatia ovat tärkeitä, ja kannatan hyvinvointivaltiota, paino sanalla valtio. Äitini on sosiaalityössä, ja isä on myös ollut sosiaalipuolella ja tehnyt tiedotustöitä. Kotona on aina kannustettu lukemaan ja opiskelemaan. Silti minusta, Forssan likasta, ei olisi koskaan tullut tohtoria ilman mahdollisuutta ilmaiseen koulutukseen. Se tuottaa tasa-arvoisia mahdollisuuksia.

En lukiossa tiennyt, mitä haluan. Selailin valintaoppaita ja ajattelin vain, että tuo ala ei ainakaan kiinnosta, eikä tuo. Jonkinlainen maailmanparannus kyllä kiinnosti, ja ajattelin, että yhteiskuntatieteet voisivat olla juttuni.

Graduvaiheessa aloin pohtia, miten voisin yhdistää feministisen näkökulman ydinasevarusteluun. Olen lapsena pelännyt ydinsotaa, niin kuin monet ikäiseni. Sen jälkeen olen jatkanut aiheen parissa ja yhdistänyt siihen kiinnostukseni kuviin ja huumoriin.

Peruslaiskuus

Olen sosiaalinen mutta viihdyn myös yksin. Kaikkein eniten tykkään työskennellä kahviloissa, joissa olen yksin ihmisten ympäröimänä.

Olen itsepäinen ja pidän omista näkemyksistäni jääräpäisesti kiinni. Urani varrella olen usein saanut professorismiehiltä hyvää tarkoittavia neuvoja, kuinka sukupuoli on liian kapea-alainen tutkimusaihe, mutta olen pitänyt pääni ja tehnyt sellaista tutkimusta kuin olen halunnut.

Olen myös peruslaiska. Väitöskirjaohjaajani sanoi, että luovuudella voi paikata laiskuutta. Siihen uskon.

Amerikka

Vanhempani erosivat, kun olin pieni. Olen ainoa lapsi, mutta vaihto-oppilasperheeni Etelä-Kaliforniassa on toinen perheeni. Vaihto-oppilasvuosi antoi valtavasti kulttuurista ymmärrystä. Työkaverini sanovat, että aina kun puhun vaihto-oppilassiskoni kanssa puhelimessa, muutun eri ihmiseksi. Alan kujertaa kalifornialaisella aksentilla ja huudahtelen, miten upeaa kaikki on. Siitä on paljon etua, että osaan sujuvan small talkin. Monilla suomalaisilla menee ihan ymmärrettävästi siihen hirveästi energiaa.

Käyn Kaliforniassa edelleen joka toinen vuosi. Amerikan-perheeni äiti on tullut vuosi vuodelta uskonnollisemmaksi, ja olen hänen kanssaan eri mieltä lähes kaikesta. Silti on hirveän tärkeää tuntea sellaisiakin ihmisiä, jotka ajattelevat aivan eri tavalla kuin itse. Se inhimillistää heitä.

Olen ollut myöhemminkin opiskelujen ja työn takia pidempiä aikoja Yhdysvalloissa, ja minulla on maailmalla ihana akateeminen perhe, josta en luopuisi mistään hinnasta. Kun väitöskirjanteon loppuvaiheessa valitin Facebookissa, että en jaksa enää, sain ihan valtavasti kannustusta ympäri maailman.

Pinkit röyhelöt

Rikon tahallani uskottavuuden rajoja esimerkiksi siinä, millaiselta tohtoriksi väitelleen tutkijanaisen pitäisi näyttää. En pukeudu koskaan jakkupukuun vaan saatan pitää pinkkiä röyhelömekkoa.

En kauheasti välitä säännöistä, että täytyisi pitää mustaa näyttääkseen hoikemmalta tai että leggingsit eivät ole housut. Kyllä niitä voi käyttää housuina, jos haluaa! Feministiseen koskemattomuuteen kuuluu se, ettei puutu toisen tapaan pukeutua. Paitsi kehua saa!

Asiantuntijanaiselle asetetut uskottavuuden rajat ovat todella kapeat. Pitäisi olla naisellinen, muttei liian. On hyvä olla korkokengät, kunhan ei ole liian korkeat. Täytyy olla iloinen, muttei saa hihittää tai nauraa liian kovaa, ettei uskottavuus mene.

En ole itsekään seksistisille käsityksille immuuni. Jos vaikka asiantuntijanainen kikattaa, saatan jäädä itselleni kiinni siitä, että väheksyn häntä. Meillä kaikilla on tällaisia oletuksia, mutta auttaa, että tunnistaa ne.

Hömppäfeminismi

Kutsun feminismiäni hömppäfeminismiksi.

Se tarkoittaa, että teen feminismin nimissä omaa juttuani. Feminismissä ei voi liikaa ruveta tuijottamaan teorioihin ja oikeaoppisuuteen, muuten ei saa mitään aikaiseksi. Akateemisissa piireissä pyritään usein täydellisyyteen ja saattaa käydä, että joku tilaisuus jätetään järjestämättä, jos sille ei esimerkiksi löydy esteetöntä tilaa.

Tällaisen keski-ikäisen tohtorisnaisen kokemus maailmasta ei ole tärkein asia feminismissä. Globaalilla tasolla tyttöjen, naisten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeudet ovat suurimmat ongelmat. Minua kiinnostaa myös, miten tukisin nuoria naisia. He ovat tulevaisuuden asiantuntijoita, joita pitää rohkaista ottamaan paikkansa.

En muista, milloin olen alkanut kutsua itseäni feministiksi, mutta jo lukion jälkeen suoritin naistutkimuksen opintoja Alkio-opistossa. Taisin lukiossa paasata etiikan kurssin väittelyssä, että takuulla menisin armeijaan, jos naiset sinne pääsisivät. Kaksi vuotta myöhemmin sinne päästiin, mutta minun osaltani kyse oli vain uhoamisesta.

Muistan myös äänestäneeni Elisabeth Rehniä presidentiksi siksi, että hän oli nainen. Sen jälkeen feminismini on kyllä kehittynyt ja olen ymmärtänyt, ettei naisen äänestäminen aina ole feministinen teko.

Feminismi on terminä historiallinen ja arvokas, enkä lähtisi sitä muuttamaan. Siitä on usein ihan tahallista väärin-ymmärrystä, eikä se ole oikea syy nimetä sitä uudelleen.

Feministimies

Tapasin mieheni neljä vuotta sitten, ja suhteemme kolme ensimmäistä vuotta tein väitöskirjaa. Loppuvaihe oli sellainen, etten pystynyt tekemään mitään muuta. Kaikki kotityöt jäivät miehen harteille, ja nyt tuntuu, että vakiintuneen tavan muuttaminen on hankalaa. Mutta pyykinpesu on minun juttuni.

Mieheni oli feministi jo ennen kuin tapasimme. Hirveästi häntä ei ole tarvinnut kouluttaa, mutta joitakin juttuja olen ehkä opettanut hänet näkemään. Esimerkiksi joskus voi olla vaikeaa tunnistaa omia etuoikeuksiaan, siis missä asioissa pääsee itse helpommalla. Ja miehissäkin on niitä, jotka ovat paljon etuoikeutetumpia kuin toiset.

Mieheni on IT-alalla, pelifirmassa. Peliala on hyvin miehinen, ja olemme keskustelleet, mitä siellä voisi tehdä toisin. Nyt hän kehittää peliä, jossa on naishahmo, joka ei ole sellainen stereotyyppinen vähäpukeinen ja isotissinen.

Huumori

Myytti kiukkuisesta feminististä elää sitkeästi, vaikka olen yrittänyt selvittää, että kuka muka oikeasti Suomessa edes edustaisi mitään miesvihaa.

Miespaneeliblogini on tehty huumorilla, joten ilmeisesti siitä johtuen en ole saanut juurikaan feministeille tyypillistä negatiivista trollaamista osakseni. Kun tekee huumorilla, siitä jää heti pois argumentti, että tässä ollaan nyt jotain huumorintajuttomia hiekkapilluja. Huumorin keinoin pystyy paljastamaan monenlaisia asioita, niin kuin vaikkapa epätasa-arvoa.

Olemme ystäväni Rosan kanssa tehneet ajatushautomon sivuillemme myös miesselitysbingoja. Niiden avulla voi siis bongailla yleisimpiä miesten selityksiä eri aiheisiin, kuten vaikkapa feminismistä sen, että katkera femakko on vain miehen puutteessa.

Kun blogini alkoi saada kansainvälistä huomiota, tuli mahtava tunne, että olen osunut johonkin, jonka tosi monet tunnistavat. Olen saanut valtavan määrän henkilökohtaista palautetta niin kotimaasta kuin ulkomailtakin, että blogini on voimauttanut esimerkiksi tutkijanaisia.

Kollaasit

Nuorena kävin Forssassa kuvataidekoulussa kerran viikossa, ja se oli ihanaa. Aika äkkiä kuitenkin tajusin, että siellä on oikeasti lahjakkaita tyyppejä enkä itse oikeastaan osaa mitään. Opettaja oli kuitenkin kannustava huipputyyppi ja sai minut palaamaan kouluun vähäksi aikaa, mutten koskaan ajatellut, että kuvataiteista voisi esimerkiksi tulla minulle ammatti.

Ryhdyin tekemään kuvataidetta uudestaan, kun näin muutama vuosi sitten ystäväni väitöstilaisuudessa Tampereen yliopiston väitöskaavut, jotka olivat ihan kuin Star Trekistä, paitsi värit olivat toisinpäin. Mietin, että tästä täytyy tehdä jotakin, ja tein hänelle väitöslahjaksi kuvakollaasin, jossa Star Trek ja Tampereen yliopisto yhdistyivät. Sen jälkeen olen tehnyt niitä lahjaksi väitelleille ystävilleni, kaikkiaan viisitoista kappaletta.

Tein myös osana väitöskirjaani kuvakollaaseja, jotka liittyvät väitöskirjan teemoihin ja asiasanoihin.

Kollaasieni keskellä on aina symbolina kirkkovene ja oli hauskaa huomata, että ulkomaalaiset eivät tiedä, mitä merkki tarkoittaa. Väitöstilaisuudessani skotlantilainen vastaväittäjä kysyi, että mikä aurinkoiselta näyttävä symboli on. Yleisöä nauratti. Mutta edes ruotsalaiset tutut eivät ymmärrä sitä.

Naisten kehut

Joskus, kun samassa uravaiheessa oleva ihminen saa tilaisuuden, jonka olisi itsekin ansainnut, kateus saattaa herätä. Yliopistomaailma kun on sellainen, että periaatteessa ollaan kollegoita mutta samalla kilpaillaan keskenämme.

Varsinkin, jos se toinen on nainen, silloin häntä tekisi mieli dissata. Me itse tiedostamatta ruokimme ja menemme mukaan seksistisiin ja stereotyypppisiin ajatuksiin, että naiset ovat huonoja kollegoita ja juoruilevat. Siksi kaikista radikaaleinta onkin pitää toisista naisista.

Rosalla on kehu nainen päivässä -kampanja, joten on mahtavan inspiroivaa, kun hän tulee vaikka kehumaan minua siitä, että olen kiteyttänyt pointtini nasevasti. Kirjoitamme parhaillaan yhdessä feminististä elämäntaito-opasta hauskaan elämään.

Juttu on julkaistu alun perin marraskuun 2015 Gloriassa.

 

 

Kuka?

Saara Särmä, 40, on Forssasta kotoisin oleva kansainvälisen politiikan tutkija. Väitöskirja tarkasteli Iranille ja Pohjois-Korealle irvailevia kuvia.

Asuu Tampereella puolisonsa Seppo Säämäen ja american curl -rotuisen Eetu-kissansa kanssa.

Harrastaa tv-sarjojen katselua dvd-bokseilta ja kuvataiteita. Saaran kuvakollaaseja on nähtävillä osoitteessa huippumisukka.fi. Saaran blogi: allmalepanels.tumblr.com/

Saara Kankaanrinta on kokoustanut Vladimir Putinin kanssa ja perustanut kaksi yritystä, jotka ovat herättäneet maailmanluokan vaikuttajienkin kiinnostuksen. Hänelle on tärkeää käyttää varallisuuttaan ja vaikutusvaltaansa oikeiden asioiden, erityisesti luonnonsuojelun, puolesta.

Sileät kallioluodot ja merenpinnasta heijastuva taivas. Suolan tuoksu, merilintujen huudot ja rantaan hyökyvät aallot. Ne ovat asioita, jotka saavat Saara Kankaanrinnan, 40, sydämen lyömään nopeammin. Itämeri odottaa häntä ikkunan takana, kun Saara herää aamuisin vanhassa hirsitalossaan Hangossa. Se velloo veneen alla, kun hän käy kokemassa verkkoja tai lähtee purjehtimaan kolmen lapsensa ja miehensä kanssa.

”Meri liikuttaa minua syvästi sieluun saakka”, Joensuusta kotoisin oleva Saara sanoo.

”Se edustaa vapautta ja luonnon voimaa. Kotirannassamme on hienot myrskyt. Tukka lähtee, kun tuulee 20 metriä sekunnissa ja seisoo tuolla kallioilla. Silloin ymmärtää hyvin ihmisen pienuuden.”

Itämeren aaltojen äärellä Saara tunsi tulleensa kotiin. Se tapahtui ylioppilaskirjoitusten jälkeen, jolloin hän muutti sisämaasta töihin Helsinkiin. Rakkaus mereen yhdisti myös Saaran ja hänen miehensä, Cargotecin suuromistajan Ilkka Herlinin. Yhdessä kollegansa kanssa Saara ja Ilkka ovat perustaneet Baltic Sea Action Groupin, joka pelastaa Itämerta rehevöitymiseltä yritysten, päättäjien, maanviljelijöiden ja tutkijoiden kanssa. Lisäksi pariskunnalla on bioenergiayritys Qvidja Kraft, joka tuottaa ratkaisuja uusiutuvan energian varastointiin sekä ekologinen yritys Soilfood, joka auttaa maanviljelijöitä vähentämään ravinne- ja hiilihävikkiä.

”Kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu.”

”Ajattelen, että maailman radikaali muuttaminen on mahdollista. Mottoni on, että kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu”, Saara sanoo kotitalonsa verannalla.

Siinä, meren kuohuja katsellen, Baltic Sea Action Group -säätiön hallituksen puheenjohtaja tekee läppärillään usein etätöitä: lukee tuoreinta ilmastotutkimusta, pitää Skype-palavereja, valmistelee esityksiä ja järjestää tapaamisia poliitikkojen, eri alojen vaikuttajien sekä tutkijoiden kanssa. Perheen koirat, chesapeakelahdennoutaja Reina ja karjalankarhukoira Kapu pötköttelevät Saaran jaloissa.

”Kapu on Ilkan metsästyskoira, ja ihmiset luulevat aina, että se on uros. Ihan kuin kapteeni ei voisi olla myös nainen”, hän nauraa.

 

Merenrantatontti löytyi netistä viitisen vuotta sitten. Vaikka Saaran työmatkat Helsinkiin ja Paraisille pitenivät reilusti, perhe muutti Helsingistä luonnon rauhaan. Kotitalo on 20-luvulla rakennettu pappila, joka siirrettiin Nivalasta ja perinnekorjattiin kauttaaltaan.

”On suurta ylellisyyttä asua hirsitalossa luonnon keskellä. Ilmaston kannalta edestakaisin suhaaminen olisi tosin sietämätöntä, ellei autoni kulkisi biokaasulla”, Saara sanoo. Sitä hän saa Paraisilla sijaitsevan perheen maatilan biokaasulaitoksesta.

Saara yrittää elää mahdollisimman ekologisesti. Hän kokkaa kasvisruokaa tai Ilkan metsästämää riistaa ja jättää tehotuotetun lihan kauppaan. Perhe viettää kesät suurimmaksi osaksi Suomen saaristossa. Tavaran sijaan he haalivat elämyksiä luonnosta.

”Kotonamme on mahdollisimman vähän tavaraa. Jos murtovaras tulee, muuta varastettavaa ei löydy kuin talomme kalliit hirret”, Saara sanoo ja nauraa.

”En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena.”

Ilmastonmuutoksen torjumisesta on tullut viime vuosina Saaralle tärkeä tavoite Itämeren suojelemisen rinnalle. Viime lokakuussa Saara käynnisti Baltic Sea Action Groupissa Ilmatieteen laitoksen ja Sitran kanssa Carbon Action -pilottiprojektin. Siinä tutkitaan, miten hiilen varastoitumista ilmakehästä peltomaahan voidaan nopeuttaa suomalaisilla maatiloilla. Hanke on herättänyt kiinnostusta ympäri maailmaa. Mukana sen verkostossa on huippututkijoita nobelisti Rattan Lalista lähtien sekä kymmeniä suomalaisia maatiloja.

”Meidän on pakko yrittää tehdä kaikkemme. En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena”, Saara sanoo ja huomauttaa, että vuoden 1970 jälkeen maailman selkärankaisista yli puolet on kadonnut ihmisen toiminnan seurauksena, ja hyönteisistä jo 80 prosenttia.

 

Pelottavat uutiset saavat Saaran toimimaan entistä tarmokkaammin – ja unelmoimaan paremmasta maailmasta

"Se on tapani selvitä tuhoavan meiningin keskellä. Usein unelmat muuttuvat projekteiksi, ja tekemällä maailma muuttuu.”

Saara on halunnut vaikuttaa nuoresta saakka: aluksi luokkansa puheenjohtajana, sitten ainejärjestöaktiivina Turun yliopistossa, jossa hän opiskeli poliittista historiaa ja valtio-oppia.

”En oikein osaa olla sivussa vaikka yrittäisinkin”, Saara sanoo ja virnistää.

Toimeliaisuus on peritty kotoa joensuulaisesta yrittäjäperheestä. Vanhemmat pyörittivät satavuotiasta sukuyritystä, johon kuuluivat tavaratalo ja myöhemmin karkkikauppa sekä lahjatavarakauppa. Yritys teki konkurssin 1990-luvun lamassa, ja perheen talousvaikeuksien takia Saara teki jo lukioikäisenä kahta työtä, R-kioskilla ja baarissa.

”Meillä selvittiin onneksi ilman itsemurhia, mutta kaikille ei käynyt yhtä hyvin”, Saara muistelee. Vaikka lamavuodet olivat raskaita, ne antoivat kuitenkin Saaralle myös tärkeän oppitunnin elämästä.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Koulussa Saara oli kympin oppilas. Hän rakasti uusien asioiden opettelua ja addiktoitui tietoon. Ympäristökysymyksiin hän heräsi toden teolla parikymppisenä luettuaan biologi Rachel Carsonin vuonna 1962 kirjoittaman klassikkoteoksen Äänetön kevät, joka esitteli kemiallisten hyönteismyrkkyjen aiheuttamia tuhoja.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Valmistuttuaan Saara meni töihin John Nurmisen säätiöön, jossa hänen vastuullaan olivat Pietarin jätevesien puhdistushankkeen media- ja yhteiskuntasuhteet. 19 vuotta Saaraa vanhempi Ilkka oli mukana samassa projektissa.

”Hänen kapasiteettinsa käsitellä tietoa ja nähdä olennainen tekivät minuun vaikutuksen. Ile on poikkeusyksilö.”

 

Kun Saara ja Ilkka olivat työskennelleet yhdessä kolme vuotta, he päättivät perustaa kollegansa Anna Kotsalo-Mustosen kanssa Baltic Sea Action Groupin. Tiivis yhteistyö ja hengenheimolaisuus johtivat rakastumiseen, ja toukokuussa 2009 pariskunta meni naimisiin Gullkronan saaressa Nauvossa. ”Kolme ystäväämme soitti selloilla Myrskyluodon Maijaa katoksen alla tihkusateessa. Se oli elämämme onnellisin päivä. Kun löytää ihmisen, joka on kohinattomasti samalla taajuudella, maailma järkkyy.”

Jo vuosia pariskunta on tehnyt töitä yhdessä ekologisesti kestävämmän maailman puolesta, ja se on Saaran mukaan ”ihan parasta”.

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi, koska työ on niin iso osa persoonaa ja elämää. Me voimme onneksi jakaa intohimomme. Molemmilla on myös historiantutkijan pohjakoulutus, ja näemme maailman samalla tavalla.”

Saara tietää, että osa ihmisistä näkee hänet vain Suomen rikkaimpiin kuuluvan miljardöörimiehen puolisona. Se ei häntä hätkäytä.

”Ajattelen, että työni jälki puhuu puolestaan. Murehdin mieluummin oikeita asioita, vaikka minulla onkin herkkä vaisto siinä, kenelle rahalla ja asemalla on merkitystä.”

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi.”

Saara myöntää, että pariskunnan hyvä taloudellinen tilanne tekee mahdolliseksi edetä vauhdikkaasti luonnonsuojeluasioissa. He omistavat esimerkiksi kaksi maatilaa, jossa harjoitetaan hiiltä sitovaa, Itämeri-ystävällistä ja ravinteita kierrättävää ruoantuotantoa: luomutilan Tenholassa ja Suomen vanhimman kartanon Qvidjan Paraisilla. Qvidjassa on viljelty maata jo tuhat vuotta, siellä on 800 hehtaaria maata ja 30 suojeltua rakennusta – muun muassa keskiaikainen harmaakivilinna, joita pariskunta kunnostuttaa hiljalleen. Lampaat, highlander-karja ja hevoset elävät vapaina pihatossa ja rotaatiolaidunnuksessa.

”Siellä on käynnissä Suomen suurin orgaanisten aineiden ruutukoe, jossa pyrimme ymmärtämään typen, fosforin ja hiilen dynamiikkaa sekä sienijuurten, maaperämikrobien ja kasvien yhteistyötä”, Saara kertoo.

 

Ensimmäiset kirjalliset maininnat Qvidjan tilasta ovat 1400-luvun alkupuolelta. Silloin saksalaissyntyinen kauppias Peter van der Linden myi sen Turun piispalle Maunu Olavinpoika Tavastille. Kauppahinta oli 400 markkaa ja puoli pakkaa arvokangasta. Myöhemminkin tilaa ovat isännöineet Suomen silmäätekevät.

Kun Qvidjassa eli 1800-luvulla kapteenin leski Hedvig Maria Prytz, vieraina kävi jatkuvasti Suomen johtavia taiteilijoita. Ilmeisesti itseään huvittaakseen Prytz punnitsi jokaisen vieraansa viljavaa’alla, ja merkkasi painon vaakakirjaan. Saara on lukenut kirjasta, että esimerkiksi Johan Ludvig Runeberg painoi vuonna 1827 kahdeksan lispuntaa ja viisi naulaa eli runsaat 70 kiloa.

Myös Saara nauttii työnsä vastapainoksi juhlien järjestämisestä. ”Kun alkaa kiristää, järjestän illanvieton ystävien kanssa. Ei arjen rallista selviä muuten täyspäisenä. Lasten juhlille kutsumme aina kaikki päiväkodin ja koulun lapset perheineen.”

Pariskunnalla on myös tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata. Idea lähti leikistä ”kenen kanssa haluaisit illalliselle, jos saisit kutsua kenet tahansa”.

”Viimeksi kutsuin valokuvaaja Meeri Koutaniemen.”

Pääasiassa vapaa-aika kuluu kuitenkin lasten ja koirien kanssa. Pariskunta haluaa pitää lasten päiväkotipäivät lyhyinä ja kuskaa heitä liikuntaharrastuksiin – ja sinne kalaverkoille. ”Heillä on rajattomasti verkkoaikaa”, Saara vitsailee.

Pariskunnalla on tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata.

Pariskunnan lapsetkin tietävät, että vanhemmat tekevät töitä luonnonsuojelun parissa. Se selvisi, kun Saara kysyi asiasta yhdeltä lapsistaan.

”Teillä on niitä kakkapalavereja”, Saara matkii vastausta ja nauraa.

Lapset leikkivät milloin hallituksen kokouksia, milloin tutkijoita. ”Vähän aikaa sitten he hakivat aurinkolasit päässään takasta tuhkaa pulloon, silppusivat mukaan paperia kuiduksi ja lisäsivät vielä potasta pissaa, ja leikkivät sitten vievänsä sörsselin tuotekehitykseen lannoitelaboratorioon.”

 

Työmäärä ei hirvitä. ”Saan voimaa siitä, että pystyn tekemään merkityksellistä työtä mahdollisimman isosti”, Saara sanoo.

Tittelit tai korkean tason tapaamiset eivät häntä hetkauta.

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa. Olen karjalainen enkä ole koskaan pelännyt auktoriteetteja.”

Sillä asenteella hän pääsi ainoana pohjoismaisena kansainvälisen hiilensidontaverkoston jäseneksi sen jälkeen, kun oli kirjoittanut alan huipuille Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Ja kun Baltic Sea Action Group järjesti vuonna 2010 valtion kanssa Itämeren alueen päämiesten huippukokouksen, Saara kohtasi tilaisuuteen saapuneen Venäjän presidentin Vladimir Putinin.

”Oli koomista ajatella, että tuossa se maailman seuratuin mies menee. Mutta Venäjällä harva hanke edistyy, jos Putin ei ole mukana.”

Ainoastaan kerran Saara on hieman häkeltynyt uudesta tuttavuudesta. Vuosi sitten hän oli Massachusettsissa hiilensidontaseminaarissa, kun eräs amerikkalainen ekologi ystävineen halusi esitellä vetämäänsä globaalia maa-alueiden kunnostushanketta. Tapaamisessa selvisi, että miehen ystävä olikin Amerikan merkittävimpään pankki- ja teollisuussukuun kuuluvan David Rockefellerin tytär Newa Goodwin.

”Silloin ajattelin, että tinkimätön työ kantaa hedelmää, kun nämä kaksi vaikuttajaa ajavat tunteja luokseni tavatakseen. Newa oli vaatimaton ja ihana 70-vuotias nainen, joka tekee tärkeää ympäristötyötä. Ja nyt Qvidja on samassa hankkeessa kuin Rockefellerien suvun maatilakin.”

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa.”

”Mahdollisuus vaikuttaa maailmaan on suuri etuoikeus”, Saara sanoo. ”Se pitää käyttää järkevästi ja vastuullisesti.”

Virheitä hän ei pelkää. ”Niistä oppii vaikka välillä nolottaakin.”

Kamalinta Saaran mielestä olisi, jos hän kuulisi olevansa hankala tyyppi. ”Tiukassakaan paikassa ei saa päästää suustaan ihan mitä tahansa, vaikka miten kirvelisi. Tosin ystävät ja perhe tietävät, että maltti ei ole suurin vahvuuteni. Hidastelu hermostuttaa.”

Malttia kuitenkin löytyy silloin, kun sitä todella tarvitaan – kuten silloin, kun vene uhkaa upota. Vuosia sitten Saara ja Ilkka olivat soutamassa verkkoja pilkkopimeällä, kun Saara huomasi, että jalat kastuivat. Käsikopelolla hän tunsi, että tappi on hukassa ja etsi sen paikoilleen.

”En kuulemma keskeyttänyt edes juttua, jota olin kertomassa. Se taitaa kuitenkin kertoa eniten siitä, miten paljon hölötän. Minusta ei saa hillittyä ja seesteistä tekemälläkään.” G

Kuka?

Saara Kankaanrinta, 40, Baltic Sea Action Groupin hallituksen puheenjohtaja ja perustaja. Soilfood Oy:n ja Qvidja Kraft Ab:n perustaja ja hallituksen jäsen.

Asuu miehensä Ilkka Herlinin ja heidän 4-,6- ja 7-vuotiaiden lastensa kanssa Hangossa.

Harrastaa runojen, sarjakuvien, dekkarien ja proosan lukemista, saaristoa ja jazztanssia alkeisryhmässä. Viihtyy taidemuseoissa.

Tiedän yksityiskohtia myöten, miltä unelmieni loma näyttää: Vietän sen vanhassa talossa, joka sijaitsee korkealla rinteellä. Edessäni siintää meri, kädessäni on erinomainen kirja ja pöydällä käden ulottuvilla lasi virkeää roseeta. Talossa on kaakelilattiat, sen huonekalut ovat tummaa puuta ja makuuhuoneeseen käy ikkunasta vilvoittava tuulenvire. Yöpöydällä odottaa kymmenen uutta, houkuttelevaa kirjaa. Pienen keittiön jääkaapissa on kaikki, mitä tarvitsen, ja suloinen kyläkauppa on kävelymatkan päässä. Olen yksin, mutta en yksinäinen.

Todellisuus on enimmäkseen toisenlainen. Jonotamme hikisinä buffalounaalla lapsille ranskalaisia. Uima-altaalla on meneillään yltiöpäisen äänekäs vesijumppa, ja all inclusiven punaviini on juomakelvotonta.

”Olenkin oppinut ujuttamaan jokaiseen lomaan palasia unelmalomastani.”

Siksi olenkin oppinut ujuttamaan jokaiseen lomaan palasia unelmalomastani. Sisiliassa raahasin resortin laitimmaisen puun alle joka aamu yhden lepolassen, jossa sitten pötköttelin merta tuijotellen ja lukien, ja allasjumppa kantautui korviini vain vienosti. Mallorcalla lorautin punaviiniini vähän kokista – juoma on aivan salonkikelpoinen, onhan sekoituksella ihan virallinen nimikin, Kalimotxo.

Sitä paitsi on hienoa, että se unelmieni täydellinen loma on vasta edessä. Vielä elämässä tulee aika, jolloin pääsen sen toteuttamaan.