Tytöt tytöt tytöt -ohjaaja Alli Haapasalo: "Valta ei kiihota minua mutta ei myöskään pelota."

Suomen Oscar-ehdokas. Sundance-voitto. Oman elokuvan myynti yli 50 maahan.

Helsinkiläisellä elokuvaohjaajalla Alli Haapasalolla, 44, menee lujaa.

Hän tulee haastatteluun suoraan kampaajalta, punaista huulipunaa huulissaan ja kukikas kimono yllään. Seuraavalla viikolla hän on lähdössä entiseen kotikaupunkiinsa New Yorkiin markkinoimaan Yhdysvaltain-levityksen saavaa draamaelokuvaansa Tytöt tytöt tytöt.

Yhdysvaltalainen IndieWire-elokuvalehti nosti huhtikuussa ensi-iltansa saaneen elokuvan Oscar-palkintoehdokasveikkauksessaan ennakkosuosikkien haastajaksi. Teos voitti jo yleisöpalkinnon Pohjois-Amerikan tärkeimmillä elokuvafestivaaleilla, Sundancessa. Suomalaisarvosteluissa filmiä on kutsuttu kotimaisen elokuvan uudeksi suunnannäyttäjäksi.

Kun Alli Haapasalo palaa New Yorkiin, ympyrä sulkeutuu, sillä hän valmistui vuonna 2009 elokuvaohjaajaksi samasta kaupungista, Tisch School of the Artsista. Yksi Alli Haapasalon opettajista oli elokuvaohjaaja Spike Lee, ja kun tämä aikoinaan kysyi Haapasalon urasuunnitelmia, hän vastasi haluavansa työskennellä Suomessa.

Nyt, kolmen pitkän elokuvan jälkeen, Alli Haapasalo voi todeta valinnan olleen oikea: hän on saanut tehdä omaehtoisia elokuvia itselleen tärkeistä aiheista. Syysprinssi käsitteli oman äänen, itsenäisyyden ja taiteilijuuden löytymistä. Seitsemän ohjaajan voimin tehdyssä, lyhytelokuvista koostuvassa draamakomediassa Tottumiskysymys Haapasalo kuvasi seksuaalista häirintää ja siihen reagoimisen vaikeutta.

Tytöt tytöt tytöt taas on "pieni tarina kolmesta tytöstä kolmena perjantaina." Ja juuri siitä, että tarina on pieni ja intiimi, Alli Haapasalo on erityisen ylpeä.

-Tyttöjä ei pidetä kiinnostavina, ellei heille tapahdu jotain hirveää. Elokuvassani ei ole murhaa, aborttia tai muutakaan ulkoisesti dramaattista. Se käsittelee kasvukipuja, yhteyden etsimistä muihin ihmisiin, identiteetin rakentamista.

Aamu Milonoffin ja Linnea Leinon esittämät roolihahmot rakastuvat, Eleonoora Kauhasen roolihenkilö taas pelkää, ettei pysty kokemaan nautintoa, ja lähtee etsimään sitä.

Alli Haapasalo sanoo, että tyttöjen ja naisten seksuaalisuutta käsitellään elokuvissa usein väkivallan tai pakkomielteiden kautta. Hän halusi antaa päähenkilöidensä etsiä seksuaalisuuttaan ilman joutumista vaaraan.

-Moni katsoja on sanonut, että odotti koko ajan tytöille tapahtuvan jotain pahaa. He kokivat shokeeraavana, miten voimakkaasti he olivat ehdollistuneet narratiiville, että aktiivista, omaehtoista naista, joka haluaa tuntea nautintoa, rangaistaan.

Haapasalon elokuvassa positiivisuus onkin radikaalia, yhteiskunnallinen kannanotto. Tyttöjä ei kuvata uhreina tai traumojensa kautta, niin kuin usein.

-Olemme saaneet palautetta myös aseksuaaleilta, jotka ovat kokeneet tulleensa ensimmäistä kertaa nähdyiksi elokuvassa.

Ällöttävät ukot

Positiivisuus ei ollut itsestäänselvää. Alli Haapasalo pelkäsi, että elokuva on epärehellinen ilman tyttöjen häirintää, niin yleistä se on.

Hän on itsekin kohdannut sitä - jopa kesätyöpaikan esimieheltä.

-Kun kysyin firman kesäjuhlissa, onko baarissa vielä piikki auki, esimies vastasi, ettei ole varma, mutta kyllä minulle drinkki saadaan, jos hän saa nuolla rintojani. Vastasin maksavani siinä tapauksessa itse, hän sanoo.

-On kauheaa ajatella, kuinka monta vuotta luovin noissa tilanteissa eteenpäin asiallisella tai huumorivastauksella. Kuvottaa ajatella, kuinka monen ukon kasvot olen pelastanut, kun he ovat päästelleet ällöttävyyksiään. Mutta jo nuori nainen tietää, ettei mikään ole vaarallisempaa kuin häväisty tai loukattu mies. Siksi nuo hetket aina yritti ohittaa niin, ettei mitään konfliktia syntyisi.

"Kun kysyin firman kesä-juhlissa, onko baarissa vielä piikki auki, esimies vastasi, ettei ole varma, mutta kyllä minulle drinkki saadaan, jos hän saa nuolla rintojani."

Tytöt tytöt tytöt -elokuvassa ällöttävät ukot päätettiin unohtaa ja antaa tila tytöille. Tosielämässäkin Alli Haapasalo on oppinut raivaamaan tilaa tytöille ja naisille - ja huomaamaan senkin, milloin hän itse sortuu sisäistettyyn naisten sortamiseen.

Alli Haapasalo kertoo, kuinka halusi aikoinaan Laura Birnin Syysprinssin pääosaan. Raskaana ollut Birn kertoi, että kuvausten aikana hänellä olisi nelikuinen vauva. He miettivät, olisiko pääosan esittäminen mahdollista vauvan kanssa. Vaikeutuisiko työskentely.

-Sovimme, että jäämme miettimään. Mutta hetki puhelun jälkeen alkoi ottaa päähän ja soitin Lauralle takaisin. Kysyin, kuinka monen miesnäyttelijän kohdalla olisi edes keskusteltu asiasta. Laurakin tuohtui, että totta! Totesimme, että kyse on vain asioiden järjestämisestä. Niin tehtiin, ja kaikki meni todella hyvin.

Koti opetti tärkeimmän

Alli Haapasalo sai tärkeimmän työkalunsa, ihmisten ymmärtämisen, kotoaan. Äiti oli käräjätuomari, joka edisti sovittelumenettelyn tuomista suomalaiseen oikeuskäytäntöön, isä oli ministeriössä virkamiehenä.

-Elimme oikeustieteellisteoreettisen ja moraalisoikeudellisen keskustelun keskellä.

Vanhemmat opettivat Alli Haapasalolle ja hänen veljelleen, että konflikteissa on aina monta näkemystä ja muiden osapuolten argumentteja pitää yrittää ymmärtää.

Siitä on ollut Haapasalolle hyötyä ihmistuntemusta vaativassa elokuvaohjaajan työssä.

-Uskon olevani hyvä johtajana siksi, että pystyn hahmottamaan tilannetta toisen osapuolen kannalta. Osaan lukea ihmisiä ja heidän toimintansa syitä ja motivaattoreita. Se on dramaturgian ja henkilöohjauksen ydintä, hän sanoo.

Kotona arvostettiin myös kulttuuria. Lapsia vietiin konsertteihin ja teatteriin, ja Alli Haapasalo soitti viulua, lauloi kuorossa ja katsoi elokuvia - niin suomalaisia mustavalkofilmejä kuin eurooppalaista art houseakin.

Elokuvat olivat Alli Haapasalolle ikkuna maailmaan. Lapsena hän piti erityisesti lännenelokuvista, sillä tunsi kaipuuta kaukomaille ja seikkailuihin.

Yläasteella Alli Haapasalo koki yhteiskunnallisen herätyksen ja kiinnostui ihmisoikeuksista. Hän haaveili tekevänsä dokumenttielokuvia, taistelevansa vääryyksiä vastaan.

-Mutta elokuvaohjaajan työ tuntui yhtä realistiselta kuin astronautin.

Lukion jälkeen Alli Haapasalo opiskeli tiedotusoppia Tampereen yliopistossa, sillä ajatteli sen olevan tie dokumenttielokuvien pariin. Hän tajusi kuitenkin olevansa väärässä paikassa, ja 19-vuotiaana hän lähti niin sanotusti karkuun, vaihto-opiskelijaksi Tukholman yliopistoon.

Tukholmassa ilmapiiri oli erilainen kuin 1990-luvun lopun Suomessa. Kaupungissa oli suuren maailman syke, Alli Haapasalo sanoo.

-Ruotsalaisilla ystävilläni ei ollut samanlaista epäilyä, itsekritiikkiä ja vähättelyä kuin meillä suomalaisilla, joilla asenne oli "mitäs me pienet maan matoset".

Alli Haapasalo hämmästyi, kun hänen opiskelukaverinsa kertoi haluavansa elokuvatuottajaksi. Tavoite tuntui liian isolta, suorastaan häpeälliseltä, mutta pian Haapasalo uskalsi itsekin sanoa ääneen haluavansa elokuvakouluun.

Alli Haapasalo pääsi Taideteollisen korkeakoulun ohjaajalinjalle ensi yrittämällä vuonna 1999 ja opiskeli kandidaatiksi. Hänestä kuitenkin tuntui, ettei Taikissa kannustettu ottamaan riskejä ja löytämään omaa ääntä, vaan tekemään kaupallista, turvallista valtavirtaelokuvaa.

Lomamatkalla Alli Haapasalo ihastui New Yorkiin ja päätti myöhemmin hakea sinne opiskelemaan. Lähtö oli 26-vuotiaalle Haapasalolle taloudellinen riski: kolmevuotinen ohjaajakoulutus Yhdysvaltain maineikkaimpiin kuuluvassa elokuvakoulussa maksoi lähes satatuhatta euroa.

Taloudellisesti rankkaa

Suomessa Haapasalon ystävät olivat varmoja, ettei hän palaa enää Yhdysvalloista.

-Löydät kuitenkin miehen ja jäät Amerikkaan loppuelämäksesi, he sanoivat.

-Ärsyttävää, protestoin. En ollut etsimässä miestä, vaan kovassa elokuvakoulussa!

Kuukauden kuluttua Haapasalo tapasi Christian Giordanon, hotellialalla työskennelleen teatterin ystävän. Aluksi Alli Haapasalo vastusteli seurustelua, sillä halusi tutustua uusiin opiskelukavereihinsa ja keskittyä kouluun. Rakkaus kuitenkin vei. Kolmen vuoden seurustelun jälkeen pari muutti yhteen, ensin Manhattanin Lower East Sidelle, sitten Brooklynin Prospect Heightsiin.

-Ei ollut epätavallista löytää asunnosta torakkaa tai joutua pyydystämään hiiriä. Talvella jäädyimme, sillä ikkunat olivat yksinkertaiset. Suihkun paine oli aina surkea.

Kulttuuria sykkivä kaupunki sai Alli Haapasalon kuitenkin jäämään. Kaiken vapaa-aikansa hän vietti taidenäyttelyissä, konserteissa, teatterissa - ja tietenkin elokuvissa. Myös Syysprinssin käsikirjoitus syntyi New Yorkissa.

-New Yorkissa on mahdollisesti maailman laajin elokuvavalikoima ja aina tekijöitä puhumassa teoksistaan. Joka päivä saattoi ravita sieluaan, vaikka elämä olikin taloudellisesti todella rankkaa, hän muistelee.

Haapasalo rahoitti opintonsa lainalla, apurahoilla ja töillä. Hän kirjoitti lehtijuttuja ja otti valokuvia suomalaisiin medioihin sekä kuvasi videoita kulttuuri-instituutti Scandinavia Housen Youtube-kanavalle. Videoilla esiintyi taiteilijoita, toisinaan esimerkiksi näyttelyä avaamaan tullut Norjan kuningatar.

Valta on luontevaa

Alli Haapasalon ei ole koskaan tarvinnut todistaa työryhmälleen pätevyyttään, mutta usein tuntemattomien suhtautuminen muuttuu, kun heille selviää Haapasalon titteli.

-Monesti ihminen ei osoita ensin mitään mielenkiintoa, mutta kun ammattini käy ilmi, tulee ryhtiliike: ai jaa! Ammattini jotenkin legitimoi minut. Huulipunaa käyttävä pitkätukkainen, vaalea nainen ei ole lähtökohtaisesti mitään, ohjaaja taas ilmeisesti on.

Ainakin Haapasalolla on paljon valtaa työssään.

-Se ei kiihota minua mutta ei myöskään pelota, hän sanoo.

"Valta ei kiihota minua mutta ei myöskään pelota."

Haapasalo uskoo, että vallankäyttö ja johtajuus on hänelle luontevaa osittain siksi, että hänen vanhempansa olivat korkeissa asemissa työssään. Hän sai äidiltään ja isältään vallasta ja vastuun kantamisesta positiivisen mallin. Osin se on myös luonnekysymys.

-Olin jo pienenä johtaja, ohjasin leikkejä ja esityksiä, opetin pikkuveljen lukemaan Allin koulussa.

Ohjaajana Alli Haapasalo ei ole yksinvaltias vaan ottaa työhön mukaan koko ryhmän.

-Yhteistyö taiteellisen ryhmän ja näyttelijöiden kanssa on parasta koko prosessissa. En yritä pitää kaikkea hallinnassa, vaan syleilen myös sattumaa ja epätäydellisyyttä, elokuvaohjaaja sanoo.

Mutta vallakaskaan ihminen ei ole immuuni ulkoisille paineille.

-Syysprinssi sai hyviä arvioita, mutta muuten voi sanoa, että se floppasi. Se ei päässyt kansainvälisille festivaaleille, enkä kokenut silloin olevani menestynyt elokuvaohjaaja, jonka saavutuksista kirjoitetaan lehdissä, Alli Haapasalo sanoo.

-Mutta solmin rauhan sen ajatuksen kanssa, etten ole joku upea ohjaajanero, sillä tein itseäni innostavia töitä.

Pysyvästi usaan? no thanks

Lapsen Alli Haapasalo sai 39-vuotiaana. Hän ei halunnut perustaa perhettä ennen kuin esikoiselokuva oli tehty, mutta sai tietää olevansa raskaana juuri ennen Syysprinssin ensi-iltaa.

-Olin onnekas, kun tulin raskaaksi helposti vielä sen ikäisenä, hän sanoo.

Nyt perhe asuu Helsingin kantakaupungissa, ja Haapasalon mies vetää viskejä maahantuovan yrityksen Suomen-toimistoa.

Sundancen palkinnon jälkeen Alli Haapasalolla on ollut kymmeniä zoom-puheluita ulkomaisten agenttien ja tuottajien kanssa, ja hänelle tarjottiin sopimusta muiden ohella maailman suurimmasta agentuurista.

Alli Haapasalo kuitenkin ilmoitti, ettei ole suuntautumassa Yhdysvaltoihin.

-Jotta haluaisin mennä tekemään sikäläisen tuotannon, sen pitäisi olla todella hyvä. Ohjaaja ehtii tehdä elämässään melko harvoja töitä, ja haluan valita ne hyvin.

Amerikassa työskenteleminen ei vedä häntä puoleensa senkään takia, että hän on jo asunut New Yorkissa kymmenen vuotta.

-Elämä on arkea joka puolella, ja Suomessa arki on sujuvampaa kuin Yhdysvalloissa.

Yhdysvalloissa ei ole julkisesti tuettua terveydenhuoltoa, ei julkisia päiväkoteja eikä ilmaista koulutusta. Töitä joudutaan paiskimaan ympäri vuorokauden, jotta kaiken saa maksettua.

Haapasalolla eikä hänen miehellään ole vetoa Amerikkaan myöskään poliittisista syistä: maan jakautuminen kahtia, trumpismi, hyvinvointiyhteiskunnan puute, aborttioikeuden rajoittaminen, Haapasalo luettelee. Hän päivittelee, että lasten ja nuorten suurin kuolinsyy maassa on ampumaväkivalta.

-Minulla on nyt hyvä työn ja perheen balanssi. 

Juttu on julkaistu Gloriassa 10/2022.