Arif Samaletdinin terassi on harvinaisuus Helsingin keskustassa: "Katutasossa keskellä kaupunkia asuminen ei sovi liian privaatille ihmiselle."

Kuljin tästä ohi päivittäin, kun työskentelin Mestaritalossa viereisessä korttelissa. Asunnon edellisellä asukkaalla oli melkein aina sälekaihtimet kiinni, eikä terassi ollut käytössä. Kerran ovi oli sen verran auki, että näin asuntoon sisälle. Mielenkiintoni heräsi ja rupesin pohtimaan, kuka tässä asuu ja minkälainen tila oikein on.

Asuin tuolloin Merimiehenkadulla vanhassa sisäpihan puutalossa silloisen tyttöystäväni kanssa. Olimme etsineet jonkin aikaa isompaa kotia. Eräänä iltana ollessani työmatkalla San Diegossa selasin hotellihuoneessani Oikotietä. Tämä asunto tuli vastaan ja kiinnitti huomioni heti kaikessa outoudessaan. Muistan myyntikuvista erityisesti pilarin ja rappuset. Pyysin tyttöystävääni käymään asuntonäytössä. Hän ei ollut erityisen innoissaan, mutta hänen mielensä muuttui, kun hän näki asunnon.

Palattuani Suomeen kävimme katsomassa asuntoa ja teimme ostopäätöksen saman tien. Tykästyin ensimmäisenä epäkonventionaaliseen tilaan. Asunto oli toiminut liiketilana vuoteen 2014, jolloin edellinen omistaja oli muuttanut sen asuinkäyttöön. Noin neljä metriä korkea alakerta isoine ikkunoineen toimi olohuoneena, portaat veivät keittiön kautta makuuhuoneeseen ja kylpyhuoneeseen. Näin heti, että tila toimisi tarpeisiimme todella hyvin. Edellinen kotimme oli aika pieni, eikä sinne voinut kutsua suurta ystäväjoukkoa. Tässä kodissa sen sijaan pystyisimme järjestämään illanviettoja, ja kesäisin olohuonetta voisi jatkaa terassille.

Hidasta inspiraatiota

Oli suuri kontrasti muuttaa 1800-luvun lopulla rakennetusta puutalosta tällaiseen kliiniseen, korkeaan tilaan, jossa kaikui ja kivilattiat tuntuivat viileiltä jalkojen alla. Muuttomatka oli vain 300 metriä, mutta se tuntui huomattavasti pidemmältä. Lähdimme rakentamaan kotia täysin erilaiseen tilaan, ja se tuntui mielenkiintoiselta. Niinä aikoina miellyin 1950-luvun arkkitehtuuriin. Pidin siitä, että asuntoa oli modernisoitu vanhaa kunnioittaen, ja alkuperäistä arkkitehtuuria ja designia oli säilytetty paljon. Meidän ei tarvinnut tehdä remonttia, vaan pääsimme muuttamaan suoraan sisään.

Täällä oli pitkään todella väljää ja tyhjää. Halusin viettää aikaa tilassa ja pikkuhiljaa fiilistellä, millaiset esineet ja kalusteet tänne sopivat. Olen sitä mieltä, että kun olet läsnä tilassa ja elät siinä jonkin aikaa, näet, mikä toimii ja mikä ei. Kodin sisustus ei ole ennalta suunniteltu, vaan hiljalleen edennyt orgaaninen prosessi. Sisustustyylissäni ei ole erityistä punaista lankaa. En ole koskaan halunnut, että kotini näyttää samalta kuin jollain muulla, tai jonkun tietyn tyyliseltä. Olen sisustanut hitaasti ja antanut tilan inspiroida.

Tiemme puolisoni kanssa valitettavasti erosivat, ja mietin hetken, miksi jäisin tähän yksin asumaan. Ystävieni avustuksella inspiraatio kuitenkin iski, ja rupesin tekemään tästä täysin itseni näköistä kotia. Eromme jälkeen taide rupesi kiinnostamaan minua entistä enemmän, ja innostuin tekemään spontaaneja taidehankintoja.

Taidetta, johon jumiutua

En ole taiteen suhteen kovinkaan suunnitelmallinen, ja minulla onkin taidetta enemmän kuin seinätilaa. Taiteella on suurin vaikutus siihen, että viihdyn kodissani. Taide, johon voi jumiutua, kiehtoo minua.

Osa ostamistani teoksista, esimerkiksi kaksi Riiko Sakkisen valtavaa maalausta, odottavat vielä varastossa esille pääsyä. Sohvan yläpuolella oleva Jenni Hiltusen teos oli heräteostos galleria Forsblomilta. Olin alun perin varannut Hiltusen näyttelystä toisen teoksen, mutta näin unessa tämän työn. Heti seuraavana päivänä soitin galleriaan, ja kysyin, saisinko vielä vaihtaa teosta. Onneksi se mahtui seinälleni.

Katutasossa keskellä kaupunkia asuminen ei sovi liian privaatille ihmiselle. Ihmisten ja kaupunkielämän täytyy kiehtoa. Välillä terassillani ovat viihtyneet kutsumattomat vieraat. Olen löytänyt illallisen tähteitä ja kukkavaasi on viety. Toisaalta olen saanut uusia ystäviä, kun ohikulkijat ovat liittyneet seuraan huomattuaan illanistujaiset. On myös kiva, kun kaverit tulevat välillä spontaanisti koputtamaan ovelle ja katsomaan olenko kotona, ihan kuten lapsuudessa. Tunnelma on kuin pikkukylässä. Niin paljon ystäviä ja tuttavia asuu tässä ympärillä, että kun avaan terassin oven, tuntuu siltä, että maailma aukeaa ja mitä tahansa voi tapahtua.

Toivoisin, että voisin asua tässä kodissa pitkään. Haaveissani olisi laajentaa asuntoa ylöspäin. Mielikuvissani tila muotoutuisi niin, että mitä ylemmäs menisi, sen privaatimmaksi se muuttuisi. Toivoisin myös voivani perustaa perheen tässä kodissa. Olen syntynyt Vanhassa Eirassa ja viettänyt aina paljon aikaa näillä kulmilla. Tämän kadun varrella olen tehnyt uraa, saanut ystäviä, järjestänyt bileitä, rakastunut ja eronnut. Rakastan Punavuorta ja tuntuisi todella oudolta asua jossain muualla."

Juttu on julkaistu Glorian Kodissa 10/2022.