Björn Weckström pukeutuu yhä joka päivä puvuntakkiin – lue muotoilijalegendan haastattelu ja katso taiteilijakodissa kuvatut upeat muotikuvat

Niemennokassa Espoon Suvisaaristossa tulijan vastaanottavat pihalla ensin Narkissos (1985), Sudenkorento (1992) ja Uomo confuso (1998). Villa Weckströmin oven avaa niiden luoja, puvuntakkiin ja farkkuihin sonnustautunut Björn Weckström. Puoliso Marja-Liisa Weckström huikkaa, että kengät saa pitää jalassa, jos ne eivät ole likaiset.

Pariskunnan olohuonetta hallitsevat pronssiset veistokset, purjeisiin spreijatut maalaukset ja ikkunalaudalla saaristomaisemaa ihmettelevät lasimiehet. Osa huonekaluista on Björnin suunnittelemia.

Ikkunasta näkyy rannan sammalkattoinen venevaja, 89-vuotiaan muotoilijan työhuone. Ihan joka päivä se ei ole käytössä, mutta viimeksi Björn suunnitteli siellä marmorista ja lasista tehtyä valaisinta Helsinki Design Weekin näyttelyä varten.

Kun katsoo taaksepäin Suomen kansainvälisesti tunnetuimman korumuotoilijan uraa ja elämää, lähes hengästyy: näyttelyjä Euroopassa, muotinäytöksiä Pohjois-Amerikassa, seikkailuja Aasiassa, safari Afrikassa, pyramidikiipeilyä Etelä-Amerikassa, purjehduksia Atlantin yli.

Björn on tavannut kuningatar Elisabeth II:n, tutustunut Ivana Trumpiin ja saunonut Apollo 8 -miehistöön kuuluneen astronautti Bill Andersin luona. Muotoilijan koruja on nähty Yoko Onon, Grace Kellyn ja Star Wars -elokuvan prinsessa Leian päällä. Karismaattinen taiteilija on ollut elämäkerran mukaan myös aikamoinen hurmuri, eikä charmi ole vieläkään kadonnut.

-Björn on fiksu ja filmaattinen sekä hyvin tasapainoinen, Marja-Liisa toteaa.

20 vuotta yhdessä ollut pariskunta on edelleen kuin vastarakastunut. He syövät aina vierekkäin, eikä Stockmannin rullaportaitakaan voi mennä alas pussaamatta, vaimo paljastaa ja muiskauttaa nytkin suudelman miehensä poskelle ja sanoo:

-Tykkään susta niin hirveesti.

Kuvauksissa Björn on pukeutunut 60-luvulla teettämäänsä nahkatakkiin. Vaikka vieraita ei olisi tulossa, Björnillä on koti-oloissakin puvuntakki joka päivä päällään. Hän uskoo tavan johtuvan virkamiesisänsä opeista.

-Isäni Georg pukeutui usein sakettiin: liituraitahousuihin, liiviin ja pitkään takkiin. Meillä ei saanut tulla ruokapöytään puuvilla- tai trikoopuserossa. Puseron päällä piti olla vähintään villapaita.

Nuorena Björn teetti parhaimmat pukunsa pienessä pukuliikkeessä Iso Roobertinkadulla. Tehtaissa tuotetut puvut eivät vetäneet teetettyjen pukujen istuvuudelle vertoja.

-Suomessa pukeuduttiin parhaiten 1950-luvulla. Silloin teetettiin pukuja ja koulussa pukeuduttiin kravatteihin. Tuolloin ihmiset satsasivat vaatteisiin eniten suhteessa tuloihin.

Sen jälkeen pukeutuminen on muuttunut koko ajan rennompaan suuntaan, Björnin mielestä jopa vähän liikaa.

-Katukuva Suomessa on hyvin rento. Italiassa harmaatukkaisilla miehillä on olalla upea scaarfi ja jokainen pyrkii olemaan una bella figura.

Björn muistelee, kuinka hän teetti nyt päällä olevan nahkatakkinsa kanssa samaan aikaan valkoisen nahkapuvun. Puku keräsi kehuja erityisesti vuonna 1977 Kanadan-kiertueella, joilla esiteltiin Björnin koruja. Selvää oli, että Björn puki edustustilaisuuksiin aina omat korunsa.

Kanadan-kiertueen muoti- ja korunäytöksiä järjestämässä oli Lenita Airisto, jota Björn tuolloin myös tapaili. Malliksi oli buukattu Ivana Trump (os. Zelnícková), jonka kanssa Björn tuli hyvin juttuun.

-Ivana oli Tsekkien pujottelun mestari, ja juttelimme laskettelusta. Hän oli hyvin miellyttävä, luonnollinen, reipas ja kova tekemään töitä.

Pian tapaamisen jälkeen Ivana avioitui Donald Trumpin kanssa.

Björnin tyyli huomattiin. Eräs naistenlehti jopa valitsi hänet Suomen parhaiten pukeutuvaksi mieheksi.

-Se antoi minulle pinnallisen leiman. Suomessa ei ollut totuttu, että taiteilija voisi tehdä sekä koruja että veistoksia.

Lehtinäkyvyydestä oli myös hyötyä. Kun Ranskan Vogue 1978 valitsi Björnin korut vuoden designtuotteeksi, bisnes lähti lentoon. Björnin ja Pekka Anttilan perustaman Lapponia Jewelryn koruista yli 80 prosenttia myytiin ulkomaille. Syntyi Pohjoismaiden suurin korubrändi.

Björnin koruihin rakastuttiin niiden uudenlaisen orgaanisuuden takia. Björn ei tehnyt korujaan perinteiseen muottiin, vaan ne olivat kolmiulotteisia. Hän kutsui korujaan pienoisveistoksiksi.

Pieni koko pelkästään ei Björnille riittänyt. 80-luvulla hän teki ensimmäiset suuret veistoksensa.

Luonto on ollut aina muotoilijan suurin inspiraation lähde, mutta myös myytit ja koneet ovat kiehtoneet häntä. Pariskunnan olohuoneessa komeilevat koneiden valtaa käsittelevät pronssiveistokset eri vuosikymmeniltä ovat ihmeellisen ajankohtaisia. Stereofoninen uni (1988) -teoksessa ihminen kelluu kuulokkeet korvilla onnellisena irti todellisuudesta. Teos syntyi 80-luvulla, kun Sony Walkman -korvalappustereoista tuli suosittuja ja Björn aavisti, että ne olisivat pian langattomia.

90-luvulla, kun Persianlahden sodasta alkoi tulla ristiriitaisia uutisia, eivätkä amerikkalaiset enää näyttäneet kuolleita sotilaita televisiossa, Björn havahtui disinformaatioon. Syntyi teos Sokea juoksija (1991), jossa ihminen on avuton informaatiotulvan keskellä.

Pronssiveistokset ovatkin Björnille kaikista rakkaimpia, kuin perheenjäseniä. Ne ovat kiertäneet hänen kanssaan näyttelyitä maailmalla.

-Teokset edustavat tiettyjä aikakausia elämässäni. Tyttäreni Cecilia ratsasti Helioksen (1981) hevosenmuotoisen kipsimallin päällä John Wayne -tyyliin Italian ateljeessani.

Taiteilija toteaa ihmiskehojen muotoilun olevan tarkkaa työtä. Hän on hyödyntänyt anatomiakirjoja, Leonardo da Vincin piirroksia ja työhuoneensa peiliä, josta hän on tutkinut, miten oma keho asettuu tietyissä asennoissa.

-Jokaisen viivan täytyy olla kohdallaan, jotta teoksessa on jännitettä ja energiaa. Jos teoksessa on virhe, energia valuu ulos.

Uransa huippuina Björn pitää "niitä ilon hetkiä", jolloin hän näki kaksimetrisen Ikaros-veistoksensa (1980) valmiiksi valettuna ja 120 kiloa painavan Lentävän Ikaroksen (1999) nousevan siivilleen. Niin suurien kipsimallien muotoiluun kuluu helposti vuosi, mutta Björniltä nopeimmillaan viisi kuukautta.

Nykyään Björn maalaa ja tekee pieniä lasi- ja pronssiveistoksia. Reilun 200 teoksen täyttämästä kodista on enää vaikea löytää tyhjää nurkkaa uusille töille. Suuria, jalustoineen jopa 1 200 kiloa painavia pronssiveistoksia hän ei enää tee työn fyysisyyden vuoksi.

Nuorempana Björn piti kunnostaan huolta kuntosalilla, mutta nykyään riittää tanssi teosten kanssa olohuoneessa.

-Kuuntelen vanhoja balladeja, Louis Armstrongia ja Frank Sinatraa. Soitin nuorena jazzbändissä ja harrastin steppiä.

Björn iloitsee, että hänellä on aiempaa enemmän aikaa lempiharrastukselleen lukemiselle. Tällä hetkellä luvussa on Lin Yutangin ja Paul Austerin teokset.

-Eilen luin uudelleen Hemingwayn Vanhus ja Meri (1952). Opettavainen tarina kuvaa hyvin sitkeyttä ja on yhä relevantti.

Björn on myös pohtinut paljon sitä, mitä tulevaisuuden teknologia tuo tullessaan. Hän uskoo, että symbioosi koneiden kanssa tiivistyy entisestään.

-Kymmenen vuoden päästä meillä on varmaan koneellisia sydämiä ja saatamme elää yhä pidempään. Luomme koneita, mutta koneet luovat myös meidät. Luultavasti tunne-elämämme muuttuu loogisemmaksi ja vähemmän emotionaaliseksi. Rupeamme matkimaan koneita.

Espoon-kodin lisäksi Björnillä on saaristomökki Snappertunassa ja talo Italian Pietrasantassa. Siellä ovat ateljee ja luottovalimo, jossa ovat syntyneet kaikki hänen suuret pronssiveistoksensa.

Italian-talo on aikomus laittaa myyntiin, mutta maa on jättänyt jälkensä taiteilijaan. Kun televisiosta tulee italialaisia sarjoja, kuten Fosca, Björn jää kuuntelemaa italian kaunista kieltä, ja iloitsee, kun Italia pärjää olympialaisissa.

Hyvästiksi hän antaa lämpimän halauksen ja poskisuudelman. Ensin oikealle, sitten vasemmalle. Italian malliin.

Juttu on julkaistu Gloriassa 11/2024.