Rakastan joulukuusia. Jos voisin, niin ottaisin kuusen kotiini jo joulukuun alussa, mutta mies ei suostu. Suhteemme suurimpia haasteita on se, ettei hän haluaisi koko kuusta eikä taatusti lähde sitä noutamaan. Onneksi Helsingissä on paljon innokkaita yrittäjiä, jotka tuovat toivotunlaisen puun suoraan kotiovelle.

Koristeasioissa yritän olla vintagemainen keräilijä. Ihanne syntyi au pair -vuonna 1990 hyvin rikkaassa sveitsiläisessä perheessä, joka joulun alla kaivoi aina Silvia-isoisoisoäidin lasiset joulupallot esille kauniista laatikoista silkkipapereiden keskeltä. Minun koristeeni eivät ole yhtä arvokkaita, mutta nyt kuitenkin jo melko vanhoja ja ainakin alkuperäisissä laatikoissaan.

Olen luvannut itselleni, että saan ostaa yhden laadukkaan, uuden koristeen joka vuosi. Ja mieluusti vielä joulualesta, jolloin se on iloisena yllätyksenä odottamassa seuraavan vuoden kuusta.

Joka vuosi kuusemme joko dramaattisesti kaatuu, valot eivät syty tai parit lasikoristeet hajoavat.

Se ihanteista, todellisuus on tällainen: joka vuosi kuusemme joko dramaattisesti kaatuu, valot eivät syty tai parit lasikoristeet hajoavat. Mutta siinä se kuitenkin on, uljaana ja upeana. Koko jouluni kiteytyy niihin öisiin hetkiin, kun hiippailen istumaan kuusen viereen. Tuijotan sitä siinä, hengitän sen tuoksua, siemailen vähän viiniä, luen kirjaa ja palaan taas tuijottamaan kuusen kauneutta. Näin tein jo lapsena. Muut nukkuivat, minä kukuin ja luin kuusen juurella.

Ja vaikka mies ei kuusta meille noudakaan, sen aikanaan varistessa hän hoitaa sen poisviennin. Kiroillen, manaten ja havuja pitkälle kevääseen siivoten, mutta vie kuitenkin. Rakkauden tekohan se on.