Taiteilija Mari Rantasila: "Ei naisen seksielämä pääty vaihdevuosiin"

Puhe on jäänyt monen mieleen.

Mari Rantasila sai maaliskuussa 2016 Jussi-gaalassa palkinnon sivuosastaan elokuvassa Henkesi edestä ja ryhtyi mustassa iltapuvussaan, valkoinen kipsipatsas kädessään spontaanisti puhumaan:

”Vaikka olemme yli viisikymmentä, emme ole kuolleita tai muumioita. Meissä on valtava potentiaali. Kaikissa meissä yli 50-vuotiaissa naisissa on karismaa ja ammattitaitoa, jota ei saa muulla kuin elämällä. Kirjoittakaa käsikirjoittajat meille rooleja. Ohjaajat, kehittäkää sellaisia rooleja, joiden kautta me voimme kertoa tarinoita. Ja rahoittajat, rahoittakaa niitä elokuvia, että ne tulevat myös kansan näkyviin.”

Puhe herätti huomiota ja se noteerattiin mediassa. Rantasilaa haastateltiin aiheesta Helsingin Sanomiin, ja palautetta tuli naisilta myös ihan muilta aloilta. Heillä oli samankaltaisia kokemuksia siitä, ettei naisten osaamista ja potentiaalia tunnisteta, kun naiselle tulee ikää.

Ikäsyrjintä näkyy räikeimmin elokuvissa ja tv-sarjoissa nimenomaan siinä, ettei niissä keski-iän ylittäneitä naisia juuri näy. Silmä on tottunut siihen, että valkokankaalla viisikymppisellä miehellä on 20 vuotta nuorempi naispuoliso. Miehen kanssa saman ikäinen nainen saattaa päästä vilahtamaan sivuosassa ehkä katkerana ex-vaimona, mutta ani harvoin päähenkilönä, jonka omaa tarinaa kerrotaan.

"Naisen ei tarvitse hävetä ikäänsä"

Viisi ja puoli vuotta myöhemmin Rantasila juo kauralattea Musiikkitalon kahvilassa. Paljon on elokuva-alalla muuttunut sitten Jussi-puheen.

Tuli #metoo ensin Hollywoodiin ja sitten muualle maailmaan. Suomessakin ryhdyttiin puhumaan alan seksuaalisesta häirinnästä, huonoista työtavoista ja sukupuolisyrjinnästä. Ennen Rantasilan Jussi-puhetta, vuosina 2011–2015, tekijänaiset saivat vajaan neljäsosan elokuva-alan julkisesta rahasta, vaikka puolet alalle valmistuneista on naisia. Vuonna 2019 naiset saivat rahasta 52 prosenttia.

Jonkin verran edistystä on tapahtunut myös Rantasilan puheen varsinaisessa aiheessa. Mutta vielä tarvitaan työtä sen eteen, että viisikymppiset naiset näkyisivät enemmän elokuvissa ja tv-sarjoissa ihan vain ihmisinä, eivät esittämässä jotakin ”hassunhauskoja friikkejä”, kuten Rantasila kuvailee. Trendikkäässä poliisisarjassa saattaa jo olla rikostutkijanainen, joka on vanhempi kuin 35-vuotias. Mutta tekemistä vielä on.

– Minulla on voimakas missio tehdä vanhempia naisia näkyviksi. Toivon, ettei naisen tarvitse hävetä ikäänsä, enkä itse aio sitä ainakaan hävetä, Rantasila sanoo.

Eikä hän niin ole tehnytkään. Keikoillaan Rantasila mainitsee ikänsä moneen otteeseen, tahallaan ja mielellään.

– Kerran laskin, että taisin sanoa sen kymmenen kertaa, hän virnistää.

Runsaan vuoden päästä Rantasila viettää kuusikymppisiään ja 40-vuotistaiteilijajuhlaansa. Silloin tulee 40 vuotta siitä, kun Rantasila pääsi Teatterikorkeakouluun.

– Ne ovat 100-vuotisjuhlani! Jotkut laskevat taitelijavuosia vasta valmistumisen jälkeen, mutta itse olin harrastanut teatteria jo ennen koulua ja näyttelin koko opiskeluajan.

Läpimurto oli päärooli Neil Hardwickin käsikirjoittamassa, kehutussa ja palkitussa tv-sarjassa Pakanamaan kartta vuonna 1991. Sarja on katsottavissa Yle Areenassa.

Ammattihaaveet toteutuivat

Nuori Mari Rantasila halusi ehdottomasti taiteilijaksi. Se oli hänen mielestään ammatti, jossa pääsee sanomaan sanottavansa yhteiskunnallisista epäkohdista.

– Minulle on aina ollut erittäin tärkeää se, että taiteilijalla on sanottavaa. Itse olen aina pyrkinyt oman työni kautta vaikuttamaan ja nostamaan esille asioita, joista ei mielestäni puhuta tarpeeksi.

Punk-ideologian myötä nuori Rantasila oli herännyt siihen, ettei kaikilla ole yhteiskunnassa tasavertaisia mahdollisuuksia. Toinen tärkeä nuoruuden aate oli ydinvoiman vastustaminen.

– Molemmat ovat tärkeitä aiheita edelleen ja vastustan ydinvoimaa yhä. Oma taloyhtiönikin siirtyi maalämpöön ja aurinkopaneeleihin. On käsittämätöntä, että jotkut vielä kieltävät ilmastonmuutoksen.

Ammatinvalinta oli selvä niin pienestä asti, ettei hän oikeastaan edes muista sitä. Hän soitti kymmenen vuotta klassista pianoa, kirjoitti päiväkirjoja ja käsikirjoituksia ja ilmoitti ystäväkirjoissa haaveammateikseen näyttelijä, laulaja ja ohjaaja.

– Ja ne kaikki toteutuivat, Rantasila nauraa.

Lapsuudenperheessä Porissa oli tarkkaa, että Mari ja veljet kasvatettiin samalla lailla. Äiti oli käynyt Ateneumin ja työskenteli kuvaamataidon opettajana. Hänen äidillään oli ollut leipomo, jossa tyttöjen velvollisuutena oli auttaa ja siivota. Rantasilan äiti oli saanut naisten pakkotyöstä tarpeekseen ja päättänyt, että jos hän joskus saa tyttölapsen, tätä ei pakoteta kotitöihin, jos lapsi ei niitä itse halua tehdä. Päätös piti.

– Minua ei kasvatettu millään tavalla naisen muottiin. Sain olla toimija ihan siinä missä veljetkin. Se on pohja, jolta olen ponnistanut.

Rantasila kasvoi ajattelemaan, ettei sukupuolella ole väliä. Ajatusmaailma päti vielä Teatterikorkeakoulussa, jossa Rantasilan kokemuksen mukaan opiskelijoita kohdeltiin samalla tavalla sukupuolesta riippumatta.

– Yllättävän myöhään tajusin, ettei se menekään maailmassa ihan niin. Koulusta valmistumisen jälkeen aloin kiinnittää huomiota siihen, että naiset eivät koskaan tunnu olevan subjekteja, tekijöitä, vaan objekteja, tekemisen ja katseen kohteita.

Eniten sukupuoli alkoi vaikeuttaa uraa siinä vaiheessa, kun Rantasila halusi ryhtyä ohjaamaan. Ilman muodollista ohjaajakoulutusta näyttelijäksi opiskelleet mieskollegat tuntuivat saavan mahdollisuuden huomattavasti helpommin.

Rantasilalla oli lapsettomuudesta kertova käsikirjoitus, jonka hän halusi ohjata, mutta hänelle toisteltiin, että ensin pitää ohjata lyhytelokuva, sitten tunnin mittainen ja vasta sitten kokopitkä elokuva. Säännöt eivät vain tuntuneet koskevan miehiä. He saivat helpommin rahoitusta elokuviinsa.

– Tiedostin kyllä, että taistelusta tulee pitkä.

Rantasilan esikoisohjaus Greippi valmistui vuonna 1999. Se on lyhytelokuva Greta-nimisestä tytöstä. Lapsettomuuselokuva jäi tekemättä. Kuuluisimpia ja suosituimpia Rantasilan ohjauksia ovat kolme ensimmäistä Risto Räppääjä -elokuvaa, joista viimeisin on Risto Räppääjä ja viileä Venla (2012).

Nuoruudesta saa nauttia

Paita on kullanvärinen ja napit ovat liioittelematta napaan asti auki. Kaulassa on valtava samanvärinen kääty. 24-vuotias Rantasila poseeraa kameralle ja pitää käsiään takaraivolla kuin pörröttäisi hiuksiaan.

Kuva on Rantasilan uran ensimmäisestä lehtihaastattelusta. Se oli myös oppitunti siitä, miten naisen ja ammattilaisen pitäisi mediassa esiintyä.

– En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut vaatteista. En ole myöskään koskaan ajatellut, että minulla olisi joku brändi, johon ei sovi jotkut tietyntyyliset vaatteet. Minulle tuotiin kuvauksiin joitakin vaatteita ja puin ne päälleni.

Kun Rantasila näki itsensä lehdessä, hänestä oli tehty ”juhannustyttö”. Siitä ei haastattelussa ollut puhuttu mitään.

– Kyllä se vitutti ihan hirveästi. Ymmärsin, mikä merkitys naiselle uskottavuuden säilyttämisen kannalta on sillä, mitä hänellä on päällään.

Rantasila oli kasvanut äidin opein: että työ puhuu puolestaan eikä merkitystä ole ulkonäöllä vaan sillä, mitä suusta tulee ulos. Yhteiskunta vain tuppaa olemaan naisen kohdalla vähän toista mieltä.

Esimerkeiksi käy Jutta Urpilaisen verkkosukkakohu 12 vuotta sitten tai päivittely pääministeri Sanna Marinin avonaisesta bleiseristä Trendin kannessa viime vuonna.

Rantasila ryhtyi kontrolloimaan sitä, ettei esiinny julkisuudessa tavalla, jota voisi mitenkään tulkita ulkonäköään heruttelevan bimbon tyyliksi. Hän alkoi käyttää lehtikuvauksissa mieluiten omia vaatteitaan. Rantasilan tyyliä voisi kuvailla tavalliseksi suomalaisen kaupunkilaisnaisen tyyliksi: nahkatakki, farkut, neule, kengät, joilla on hyvä kävellä.

Nykyään feministit yrittävät korostaa sitä, että nainen voi poseerata Instagramissa korsetissa ja työskennellä vaativissa asiantuntijatehtävissä eikä vaatemieltymysten pitäisi syödä ammatillista uskottavuutta. Sillä on tarkoitus kiinnittää huomiota naisiin kohdistuviin kaksoisstandardeihin: naisilta odotetaan hyvää ulkonäköä ja seksikkyyttä, mutta vain sopivassa määrin eikä ainakaan niin, että naisen itsensä voi katsoa jotenkin hyötyvän siitä.

– Olen aina kokenut olevani töissäni tekijäsubjekti, mutta olen joutunut miettimään, miten säilytän ja varjelen uskottavuuttani ja mikä merkitys sillä on, mitä naisella on päällä.

Palkitussa Pakanamaan kartta -sarjassa Rantasilalla oli hyvä, iso rooli.

– Taistelin siitä, että minut otetaan vakavasti ja samalla rumensin itseäni, koska halusin korostaa älykkyyttä ja sitä, että olen helvetin hyvä siinä, mitä teen. Nyt sanon koulutuksissani nuorille, että yrittäkää nauttia nuoruudesta, kun se on mahdollista. Itse en nauttinut yhtään, en yhtään.

Nyt Rantasila kyllä osaa nauttia, vaikka syynä ei olekaan enää nuoruuden kukkeus. Eivätkä ne vaatteetkaan. Hän haluaa käyttää kaiken loppuun ja lunastaa mielellään käyttökelpoisia vaatteita kuvauksista. Nytkin jalassa on kuvauksista hankitut varsikengät.

”Tässä iässä ei enää pelkää”

Kymmenisen vuotta sitten hän kuitenkin päätti, että alkaa arvostaa tekemisiään eri tavalla. Koska miksi ei. Syitä löytyy. Vielä nelikymppisenä hän ei ajatellut niin; tuntui väärältä nostaa omia tekemisiään esiin.

– Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen opetellut ajattelemaan, että olen pitkäjänteinen, sitkeä ja kova treenaamaan ja tehnyt todella paljon kaikenlaista. Tiedän, että olen tehnyt merkityksellisiä asioita, vaikkei kaikki olekaan aina täysin onnistunut. Tässä iässä sitä ei enää pelkää sanoa ääneen. Ajattelen, että taiteessa on aina otettava riski, onnistuuko vai ei. Varman päälle ei voi pelata eikä menneisiin onnistumisiin tuudittautua.

Hän on muusikko, jolla on ikimuistoisia hittejä, kuten Raid-tv-sarjan tunnuskappaleena tunnettu ja suomalaisten karaokelaulajien rakastama Vain rakkaus vuodelta 2000. Ja Auringossa, joka kertoo nuoren naisen itsetyydytyksestä ja vieläpä vuonna 1989.

– Sitä sanotaan usein ”pikkutuhmaksi”, ja vihaan sitä sanaa. Ei siinä ole mitään pikkutuhmaa niin kuin ei naisen seksuaalisuudessa muutenkaan. Eniten minua on aina loukannut se, että jos laulan naisen seksuaalisuudesta, siitä tehdään jotenkin likaista.

Naisen seksuaalisuus ja siitä puhuminen on toinen Rantasilan lempiaihe.

– Ei naisen seksielämä lopu vaihdevuosiin. Mutta harvoin näemme elokuvissa tai sarjoissa viisikymppistä naista harrastamassa seksiä. Tai sitten sitä pidetään jotenkin koomisena. Jos sitä ei nähdä eikä siitä puhuta, asia ei normalisoidu. Tuleehan siitä sellainen itseinho ja olo, ettemme ole katseen arvoisia.

Rantasila on hiljattain lukenut Anu Silfverbergin kirjan Sinut on nähty (Teos 2020). Siinä nelikymppinen Silfverberg kirjoittaa omakohtaisesti, miten paljon elokuvien naiskuva tai -kuvattomuus on vaikuttanut häneen. Rantasila tunnisti kirjasta monia omia kokemuksiaan.

– Olen pitänyt itseäni tyhmänä ja nolona, mutta Silfverbergin kirjasta luin, että muutkin opettelivat nuorena seksiä elokuvista, että miten päin pitää olla ja miltä se näyttää. Se kertoo, miten paljon merkitystä elokuvalla voi olla. Elokuvissa vain katse seksiin ja naiseen on aikaisemmin aina ollut miehen katse.

Nero moniosaaja

Rantasila ohjaa, näyttelee, opettaa ja keikkailee. Osaamista löytyy niin itkemisen opettamisesta (”On kiinnostavaa pohtia, miksi naiset käsikirjoituksissa kyynelehtivät juuri niissä kohdissa, missä niin on kirjoitettu.”) kuin ohjaajien kouluttamisesta näyttelemään ja päinvastoin. Elokuvien lisäksi Rantasila ohjaa teatterissa. Kotkassa menee vielä syksyn ajan Masennuskomedia. Menopaussi-musikaalissa Rantasila vuorottelee näyttelijänä Arja Korisevan kanssa. Se menee Aleksanterin teatterissa Helsingissä ja Riihimäen teatterissa vielä ensi kevään. Konsertteja, niitä, joissa Rantasila mainitsee ikänsä useaan otteeseen, on alkuvuodesta useita ympäri maata. Hän myös näyttelee äitiä Sunnuntailounaassa (MTV ja C More) ja Aikuisissa (Yle Areena).

Ensi vuonna Rantasilalla on sivuosa Sorjosen tekijöiden isossa kansainvälisessä trillerisarjassa Helsinki-syndrooma.

– Nykyään meitä moniosaajia kutsutaan joskus jopa neroiksi, Rantasila virnistää.

Iän myötä tulee enemmän ammattitaitoa, elämänkokemusta ja itseluottamusta. Tämä ajattelu pitäisi laajentaa koskemaan kokonaisvaltaisesti myös naisia.

– Yli viisikymppisistä naisista ajatellaan, että he ovat muuttuneet paitsi jotenkin sukupuolettomiksi myös epäluoviksi. Se on käsittämätöntä. Myös se ajatus on itselleni tosi vieras, että tässä vaiheessa pitäisi lopettaa tekeminen ja päättää, että tämä oli nyt tässä.

Rantasilalla on työn alla kaksi ohjaushanketta. Toinen on Laila Kinnusesta kertova elokuva ja toinen Anna Ruohosen kanssa tehty käsikirjoitus draamakomediasarjasta, jonka työnimi on Sweet Sixty. Sille pitäisi vielä saada rahoitus.

– Rahoituspalavereissa kysellään, että onko tämän päähenkilön ihan pakko olla kuusikymppinen. Vastaan, että kyllä on. 

Juttu on julkaistu Gloriassa 12/2021.